Heteroviha ja poliittinen toiminta
Olin päivänä muutamana queer-festivaaleilla, ja siellä mukaan tarttui monen positiivisen ja ihanan kokemuksen lisäksi myös negatiivisia tuntemuksia. Festivaali oli etukäteismainostuksen ja paikan päällä olleiden julisteiden mukaan “turvallisempi tila”, jossa oli kielletty monenlainen syrjintä, mm. rasismi, seksismi, heteroseksismi, homo/bi/queer/hetero/transfobia jne.
Siitä huolimatta eräs ryhmä oli ripustanut seinille mainoksia, joissa mainostettiin heterovihapäivää. Teksti kuului jotensakin niin, että “lakatkaa hengaamasta niiden heteropaskiaisten kanssa”… Lisäksi olisi kuulemma pitänyt tunnustaa heterosyntinsä ym.
Hauska vitsi? Ei minusta, eikä juliste myöskään tuonut minulle turvallista oloa. Sen sijaan alkoi pelottaa sekä oman turvallisuuden (jos performoin heteroutta, olenko turvassa?) että omien rakkaiden turvallisuuden puolesta.
Aiheesta järjestettiin jonkunlainen keskustelu, mutta sen lopputuloksena taisi silti olla, ettei tämä heteroviharyhmä tajunnut miksi heidän tekoaan kritisoitiin. Heterovihahan on sallittua queer-piireissä.
Tavallaan koko konflikti oli hyvä asia, sillä se toi esiin asioita, joiden tiedän olevan jatkuvasti läsnä. Heteroviha joka kohdistuu heteronormatiivisuuden sijasta heteroihin yksilöinä on sallittu ja jopa kannustettu asia poliittisissa lesbo/homo/queerpiireissä. Itsekään en ole siitä vapaa, mutta tiedostan olevani väärässä.
Kritisoin vihan käyttöä poliittisen toiminnan katalysoijana. OK, vihan tunteet ovat oikeutettuja ja ymmärrettäviä. Viha epäoikeudenmukaisuutta kohtaan on tärkeä toiminnan motiivi ainakin itselläni. Mutta onko oikeutettua vihata yksilöitä epäoikeudenmukaisten rakenteiden takana? Mitä tuottaa heterovastainen vihapuhe heteronormatiivisessa yhteiskunnassa? Tuottaako se heteronormin kyseenalaistamista ja purkamista, vai pelkästään vasta-aggressiota? Ei-heteroutta performoivat henkilöt saavat jatkuvaa aggressiota osakseen, mutta onko oikein vastata samalla mitalla?
Omasta mielestäni reaktiivinen poliittinen toiminta ei ole vastaus pitemmällä tähtäimellä. Reaktiivisuudella tarkoitan sitä, että otetaan yhteiskunnallinen ongelma (esim. queer bashing) ja vastataan siihen samalla mitalla (”bash the bashers”). Reaktio on ymmärrettävä, mutta se ei tee siitä oikeaa. Tarvitseeko jokainen homofobinen ääliö vastinparikseen heterofobisen ääliön? Vai olisiko mahdollista luoda rakenteita, jotka todella kyseenalaistavat em. fobiat?
Tää johtaakin mut heteronormin analyysiin, jota oon teille lupaillut mut sen sijaan olen kirjoittanut satuja tai jutustellut seksistä ja lesboista ja muusta mua kiinnostavasta.
Heteronormi on vallan järjestelmä. Se paikoittaa ihmisiä erilaisiin etuoikeutettuihin ja alistettuihin asemiin. Järjestelmää pitävät yllä ne, jotka siitä hyötyvät. Itse kuulun heteromaailman etuoikeutettuihin, sillä pystyn tuottamaan itsestäni kuvan heterona. Toisaalta heteronormatiivisessa maailmassa on alakulttuureja, joissa mun etuoikeuteni eivät päde. Esimerkiksi lesbomaailmassa heterotytöt eivät ole suosittuja (itse tykkään heterotytöistä mutta sitten taas en olekaan lesbo;). Elämäni suuri tragedia.
Heterosta läpimenevänä mulla on mahdollisuus välttyä monenlaiselta henkiseltä ja fyysiseltä väkivallalta, jota ihmiset ympärilläni saavat kokea. Toisaalta väkivalta jota mä koen on luonteeltaan erilaista.
Ongelma heteronormatiivisuuden vastustamisessa homonormatiivisuuden (tai queernormatiivisuuden) kautta, on että se on yhtä lailla ihmisiä alistava ja etuoikeuksia jakava vallan järjestelmä. Heterovihapäivä on osoitus siitä, että väkivalta on toisin kohdistettua, mutta yhtä lailla henkilöihin kohdistettua valtajärjestelmän ylläpitoa. Anarkistina en voi hyväksyä tuonkaltaisia toiminnan muotoja.
Mun (queer)poliittisen toimintani premissejä:
1. Väkivaltaista järjestelmää ei voi vastustaa väkivallan avulla. Ainoa tapa on toimia toisin, esimerkiksi karnevalisoinnin kautta, oman elämän haltuunottamisella, normien analyysilla, jatkuvalla alistumattomuudella.
2. Homonormatiivisuus on heteronormatiivisuuden antiteesi. Toimiakseen kaikki antiteesit tarvitsevat vastustamansa teesin, ts. ne vahvistavat alkuperäisiä kategorioita. Jotta voidaan määritellä homoseksuaali, on puhuttava heteroseksuaaleista. Koko diskurssi perustuu maailman näkemiseen kaksijakoisina dikotomioina; mies – nainen, homo – hetero, rationaalisuus – emotionaalisuus jne. Ainoa vaihtoehto on hylätä koko sukupuolijärjestelmä, jolloin kategoriat homo- ja heteroseksuaalisuus menettävät merkityksensä.
3. Pysyvät identiteetit ovat vallan rakenteita. Pysyvät, muuttumattomat identiteetit ja niihin perustuva identiteettipolitiikka on status quon säilyttämiseen pyrkivä vallan rakenne. Identiteettipolitiikka perustuu ulossulkemiseen ja maailman jakamiseen “meihin” ja “muihin”. Identiteettien valta-aseman purkamiseksi on hylättävä ajatus pysyvistä seksuaali- tai sukupuoli-identiteeteistä ja hyväksyttävä asioiden, tilanteiden ja kokemusten kontekstisidonnaisuus ja fluiditeetti.
4. Mikään ilmiö ei ole luonnollinen ja sikäli tosi. En usko käsitykseen “luonnollisesta” sukupuolesta tai seksuaalisuudesta. Mikään ilmiö ei, vaikka se liittyisikin biologiaan, pysty irrottautumaan sosiaalisen tulkinnan piiristä. Aina kun tilanteella on kokija, siihen liittyy kokemus joka on jollain tavalla jäsennetty kielellisin kategorioin, ts. sosiaalisen järjestelmän kautta. Tämä on paitsi heikkous (relativismin ongelma), myös vahvuus (kaikki kategoriat ovat kyseenalaistettavissa).
Hah, nyt tultiin aika kauas heterovihasta. Mutta olen iloinen että keskustelu pakotti minut miettimään oman poliittisen toimintani juurta, ja sitä millaista maailmaa haluan tuottaa toiminnallani. Minun utopiani ei ole heterovihan maailma.
Ulrike Meinhof on sanonut “Väkivaltaisessa maailmassa on ainoa vastaus väkivalta”. Kannattaa lukea myös kirja “How nonviolence protects the State”.
Minusta ainoa tapa toimia on suora toiminta. Puhe on halpaa, jopa “paskaläjiä” (http://takku.net/article.php/2009072618191386 ). Meidät yritetään saada puhumaan ikään kuin psykologin sohvalle. Kerro huoles! Mutta puhe ei johda ikinä mihinkään ilman että sitä terästetään toiminnalla.
Kauniisti on sanottu näin:
“Elämä on ikuisesti tässä hetkessä. Valinta on nyt. Kun elottomuus, johon tämä maailma on alistettu ja kuristettu, ympäröi meitä kaikkialla ja tunkeutuu nahkoihimme, ei elämän puolustajille jää muuta mahdollisuutta kuin nopeuttaa vanhan maailman rapautumista, niin että uusi voi syntyä sen tuhkasta. Älä pelkää tuhoa sen enempää kuin uuden luomistakaan. Tuli on elementtimme.
Miten saada tuli leviämään? Vanhan maailman kieli puhuu ylireagoinnista, taloustilanteesta, työllisyydestä, kansalaisista ja liikkeenomistajista, se puhuu tilanteen rauhoittamisesta, rautaisesta kurista ja järjestyksestä, ehkä myötätuntoisesti vähäosaisten auttamisestakin. Kontrolloitua mediaa seuraamalla voisi saada vaikutelman, että kaikki puhuvat tuota samaa kieltä, ettei mitään muuta kieltä ole olemassakaan. Kapinan kieli on toiminta, ja jos haluamme vielä joskus saada selville kuinka moni sitä oikeasti puhuu, meidän on tehtävä käytännön aloitteita nyt.
Odottelemalla oppii odottamaan, toimimalla oppii toimimaan.”
Mutta mä käytän yleensä toimissani kantilaista moraalista imperatiivia, eli “toimi aina sen maksiimin mukaan, että voisit toivoa toimintasi periaatteen tulevan yleiseksi laiksi”. Jos vastapuoli käyttää likaista peliä, en näe syytä miks pitäisi alentua samalle tasolle. Moraalinen ylemmyys ftw ;)
Jan-Eric Auvisella perehtyi filosofiaan ja historiaan, hänelle syntyi aate, pohjavire siitä, mitä ihmisyys ja elämä tällä planeetalla on. Hänellä oli selkeä visio siitä, mikä maailmassa ja meidän yhteiskunnassamme on väärin. Hän päätti toimia, ottaa ohjat omiin käsiin. Staceyn kommentin mukaan hän teki siis ollen oikein ajaessaan omaa (ja valitettavan monien muidenkin) asiaa:
“Väkivaltaisessa maailmassa on ainoa vastaus väkivalta”
“[-] ei elämän puolustajille jää muuta mahdollisuutta kuin nopeuttaa vanhan maailman rapautumista, niin että uusi voi syntyä sen tuhkasta.”
“Kapinan kieli on toiminta, ja jos haluamme vielä joskus saada selville kuinka moni sitä oikeasti puhuu, meidän on tehtävä käytännön aloitteita nyt.”
Onko tämä se, mihin haluamme edetä kaikille paremman yhteiskunnan toivossa? Koska kuka päättää, kenen aate on oikein? Itse kallistuin enemmän kantilaiseen imperatiiviin ja kultaiseen sääntöön, kuin Meinhofin ajatukseen suorasta väkivallankäytöstä. Auvinen on vain yksi esimerkki lukuisten joukossa.
“Jan-Eric Auvisella perehtyi filosofiaan ja historiaan, hänelle syntyi aate, pohjavire siitä, mitä ihmisyys ja elämä tällä planeetalla on. Hänellä oli selkeä visio siitä, mikä maailmassa ja meidän yhteiskunnassamme on väärin. ”
Voisitko kertoa, mikä se oli, koska minusta se jäi vähintäänkin epäselväksi?
“Itse kallistuin enemmän kantilaiseen imperatiiviin ja kultaiseen sääntöön,”
Kultainen sääntö on aiheuttanut enemmän tuhoa kuin kenties mikään muu tuhoisa filosofia ihmiskunnassa. Kantin imperatiivi on vain tuon johdannainen. Jos minä olisin esimerkiksi Raamattuun uskova fundamentalisti, toimisin muita käännyttäessäni Kantin imperatiivin mukaan.