Tästä äiti ei tiennyt yhtään mitään (queer-feministi kommentoi Anna Kontulan pamflettia)

13/08/2009
By kaappihetero

Lueskelin tässä Anna Kontulan Tästä äiti varoitti -pamflettia (Into 2009). Keskustelun herättäjänä Kontulan pamfletti toimii konservatiivisemmassakin kahvipöydässä, sen verran kansantajuisesta teoksesta on kyse. Tai sitten kirja voi toimia myös keskustelun katkaisijana, kuten huomasin ilokseni istuessani eräillä heterofestareilla yksin lukemassa annakontulaa. Minulle jutustelun aloittanut biomies kysäisi, mitä olen lukemassa. Kun näytin oivallisella kansikuvalla varustettua annakontulaa hänelle, juttelu loppui siihen paikkaan. Kiitos annakontula, toivon että toimit biomiesten karkoittimena jopa paremmin kuin karvaiset kainaloni. :D

Anna Kontula kirjoittaa seksistä. Hän kritisoi “valtavirtafeminismiä” seksin sivuuttamisesta feminismiin liittyvissä keskusteluissa. Valtavirtafeminismi, äitiemme feminismi, on radikaalifeminismin ja suurten ikäluokkien tasa-arvopuheen muodostamaa “tekoradikaalia styroksifeminismiä”, joka jättää käsittelemättä monia seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä. Näitä kysymyksiä Kontula nostaa esiin kirjansa luvuissa erilaisten kertomusten kautta: raiskaus, prostituutio ja ihmiskauppa, lasten ja nuorten seksuaalisuus, feminismin suhde naiselliseen pukeutumiseen, seksuaalisuus ja elämänhallinta, sekä (hetero)seksuaalisuuden kontrolli.

Itse olisin kyllä kaivannut toisenlaista näkökulmaa moniin pohdinnan alla olleisiin kysymyksiin, mutta se johtuukin omasta näkemyksestäni queer-feministinä.

Queer-feminismi ja queer-teoria eivät toki ole sosiologi Kontulalle vieraita. Hän kirjoittaa

Suomessa kolmannen aallon feminismeistä tunnetuin lienee queer-feminismi, joka 1990-luvulta lähtien käänsi huomion sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemaan. Pitkälti queer-feministien työn ansiosta voin itse keskittyä rauhassa puhumaan miehistä, naisista ja heteroseksuaalisesta halusta, koska näillä käsitteillä puhuu myös kritisoimani valtavirtafeminismi ja koska syventyminen edellyttää aina rajausta.

Kontulan pamfletin ansiot liittyvät (ei yllättäen) hänen pohdintaansa naisten yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, lähtien siitä huomiosta että alimpana hierarkiassa ovat prostituoidut ja seksityötä tekevät siirtolaisnaiset. Seksityöläisistä väitelleen Kontulan prostituutiota ja ihmiskauppaa käsittelevät luvut ovat vakuuttavaa luettavaa.

Osa Kontulan väitteistä jää aika irrallisiksi heitoiksi, esimerkiksi heteronaisten halusta tulla miehen “ottamaksi”. Epäselväksi jää, puhuuko Kontula tarinassa bdsm:stä vai vaniljaseksistä (samaa ihmettelee Maailma feministin silmin ). Feminismi ja bdsm on kiinnostava aihe, jota aion käsitellä myöhemmissä teksteissä tarkemmin. Kontula kirjoittaa

Alistuminen ja alistetuksi tuleminen ovat kuitenkin eri asioita. Alistumisessa on eri tavalla kyse toimijuudesta, siinä päätän itse asettua tiettyyn asemaan ja aktiivisesti rohkaisen kumppaniani ohjastamaan.

Kontula on jännän äärellä kirjoittaessaan monista tabuaiheista, kuten heteronaisen halusta tulla heteromiehen alistamaksi. Radikaalifeminismissä kaikki maskuliinisen alistamisen ja feminiinisen alistumisen halu on nähty patriarkaatin vahvistamisena, jolloin joka kerran kun nainen suostuu penetraatioon, hän pönkittää sortajan asemaa.

Tässä kohtaa Kontula olisi hyötynyt queer-feministisen näkökulman käsittelystä. Olisin kaivannut syvemmälle menevää analyysiä maskuliinisuuksista ja feminiinisyyksistä, sekä niiden performoinnista ja fetisoinnista patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Ellei heteroseksuaalista halua irrota essentialisoivasta puheesta, jää tavoittamatta koko patriarkaalisen järjestelmän syvärakenne ja sen kautta sen purkamisen mahdollisuudet.

Heteroseksuaalinen halu ei ole sen luonnollisempi tai epäluonnollisempi kuin muutkaan halut. Kontulan kertomuksessa kunnon panoa haluava heteronainen käyttäytyy sen mallin mukaisesti, jota normatiivinen seksuaalisuus yhteiskunnassamme tarjoaa. Radikaalifeministisessä tasa-arvoseksissä käytössä on erilainen normatiivinen järjestelmä, mutta rajoitukset ovat yhtä kaikki läsnä. Minusta on kiinnostavampaa miettiä, miksi maskuliinisuus on yhtä kuin toimijuus ja dominanssi ja feminiinisyys yhtä kuin passiivisuus ja alistuminen. Kontulakin myöntää, että monet miehet ovat ahdistuneita dominoivan roolin vaatimuksesta. Feminiinisyys ei vastaavasti ole välttämättä lainkaan passiivista. Tätä tematiikkaa käsittelee piikki feministien lihassa, heteronaisten seksuaalisesta vallasta kirjoitteleva Henry Laasanen.

Jotta heteroseksuaalisuuden analyysissä pääsisi alkua pidemmälle, olisi tärkeää pohtia niitä paikkoja, joissa valta liitetään maskuliinisuuteen ja vallan puuttuminen feminiinisyyteen. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden merkkien kantaminen ovat yksi tällainen paikka, kuten Kontula huomaa

Siispä kaipaamani seksiä saadakseni joudun piilottamaan suorasukaisuuteni pitsiin ja pehmennän määrätietoisuuttani pastellisävyillä. Kiharoilla saan kasvoni näyttämään herkemmiltä ja korkeat korot korostavat hedelmällisyyttä urakeskeisyyden sijaan.

Feminiininen ulkokuori osoittaa naisen paikan paitsi alistettavana objektina, myös maskuliinista olentoa älyllisesti heikompana astiana.

Seksuaalisuuttaan feminiinisillä merkeillä korostava nainen mielletään väistämättä tyhmäksi, pinnalliseksi ja vastuuttomaksi. Minun sukupolvelleni on opetettu, että nainen pärjää siinä missä mieskin. Kaupan päälle saimme kuitenkin uskomuksen, että naisten heikkous on jotenkin sidoksissa traditionaalisiin hepeneisiin. Näistä patriarkaatin miellyttämiseen kehitetyistä, omaa arvoa alentavista vetimistä oli luovuttava, jos halusi elää tasaveroisena miehen kanssa.

Tasaveroisena – paitsi miehen, myös muiden maskuliinisen habituksen palvojien kanssa. Kontula huomaa, että feminiininen ulkonäkö ei ole arvostettu feministien keskuudessa tai patriarkaalisessa akateemisessa maailmassa. Sama pätee lesbopiireissä, joissa femmekeimailu on vähintäänkin epäilyttävää. Kun Kontulan kertomuksen nainen tulee suljetuksi ulos feministipiireistä femmeilynsä vuoksi, sama kohtalo odottaa liian femmeä toimijaa paitsi lesbokulttuurissa, myös monissa poliittisissa liikkeissä.

Miesnormin käyttäminen neutraalin ja vakavastiotettavan mittatikkuna ei toki ole uusi asia, ei edes 1960-luvun jälkeisten feministivirtausten keksimä. Ongelma on, että se otetaan edelleen kyseenalaistamattomana monissa piireissä. Kantamalla feminiinisyyden merkkejä luopuu älyllisestä itsenäisyydestään. Kontula käsittelee mielenkiintoista aihetta pohtiessaan (radikaali)feministisen liikkeen nurjaa suhtautumista femmeyteen. Sen sijaan olisin toivonut, että hän olisi päässyt ongelman juurelle ja analysoinut, miksi on yhä niin, että naispuolisen uutisankkurin on madallettava ääntään kuulostaakseen vakuuttavammalta. Miksi maskuliiniset toimijat edelleen dominoivat ryhmäkeskustelutilanteita radikaaleissakin poliittisissa liikkeissä ( Merkittävä vai merkityksetön sukupuoli? ).

Minusta näyttää, että asetelman purkamiseksi kaikkien sukupuolten on tehtävä työtä yhtä lailla. Kuten raiskausta ei voi laittaa uhrin syyksi, myöskään femmejen emansipaatiota ei voi asettaa femmejen harteille. Nähdäkseni ainoa tapa purkaa heteronormin asettamat ulkonäkövaatimukset – myös maskuliinisen habituksen palvonta – on asettua sitkeästi vastarintaan. Itse en aio luopua femmeydestä vaikka olen kyllä havainnut sen negatiiviset vaikutukset minulle sekä akateemisessa että radikaaliliikkeiden maailmassa. Toisaalta en aio alistua myöskään maskuliiniseen vallankäyttöön. Etsin jatkuvasti uusia kanavia, joiden kautta voin tehdä heteromaailman luonnollistetut elementit epäluonnollisiksi. Toivoakseni myös Kontula lähtisi syventämään pamflettinsa näkökulmia queer-feministiseen suuntaan ja uskaltautuisi kyseenalaistamaan heteromaailman luonnollistetun järjestyksen. Tätä ulottuvuutta olen jatkuvasti jäänyt kaipaamaan paitsi hänen julkisten esiintymistensä, myös pamflettinsa lukemisen jälkeen.

Kuten Kontula, myös minä olen syntynyt feministiäidin lapseksi. Äitini on käynyt erilaisissa radikaalifeministisissä ryhmissä, ja olen kiitollinen äidilleni siitä että hänen poliittisista näkemyksistään monet ovat valuneet minulle. Queer-feminismistä äitini sen sijaan ei tiennyt – eikä tiedä – yhtään mitään. Äitini ei osannut varoittaa minua polkupyöräpornosta, sillä sellainen on täysin hänen maailmansa ulkopuolella. Kuten, pelkään, tällä hetkellä myös Anna Kontulan tavoittamattomissa.

Tags: , , ,

4 Responses to “ Tästä äiti ei tiennyt yhtään mitään (queer-feministi kommentoi Anna Kontulan pamflettia) ”

  1. Anna Kontula on 19/08/2009 at 23:40

    Hei vaan,

    ja kiitos tekstini luennasta, olen tosi iloinen siitä, että se on herättänyt niin paljon kommentointia.

    Queer-rajauksen olen tehnyt tietoisesti siksi, että siitä on viime aikoina kirjoitettu paljon ja minua perehtyneempien toimesta. Halusin kirjoittaa pamfletissani heteroseksistä, koska mielestäni nykyfeminismi on jättänyt aiheen heitteille – liian usein seksi nähdään poliittisen kritiikin aiheena vain silloin, kun se on queer.

    Henkilökohtaisella tasolla olen kyllä queer-teemoista kiinnostunut. Jos luet pamflettini oikein tarkkaan, huomaat, että mistään kohden se ei ole queer-vastainen. En minäkään lesborakkaudesta kertovaa kirjaa lukiessani arvostele sitä siitä, ettei heterosuhteita mainita lainkaan…

    Niiltä osin kuin tekstini mielestäsi avaisi tilaa myös queer-näkökulmalle, toivon lämpimästi, että joku jatkaa tarkasti aloittamaasi analyysiä!

  2. nallem on 20/08/2009 at 12:05

    Hassu ajatus, että queernäkökulma olisi sama asia kuin lesbousrakkauden käsittely.. Eikö se ole lesbonäkökulma?

  3. kaappihetero on 20/08/2009 at 13:18

    En olekaan väittänyt että pamflettisi olisi queer-vihamielinen, sen verran tarkasti sen luin.

    Sen sijaan koen että hyötyisit analyyseissäsi queer-näkökulman nykyistä tarkemmasta käsittelystä! Toivon että itsekin palaan useasti aiheen äärelle, nyt pamfletin kommentointi tarjosi tähän vain rajatun mahdollisuuden.

    Aihehan on laaja ja ylittää homo(/lesbo)-bi-hetero-kategorisoinnin.

  4. Carto on 23/08/2009 at 18:36

    Valtavirtafeminismin suhde seksiin on tosiaan omituinen, mutta jotenkin pamfletin viimeinen essee on sekin keskeneräinen: mikä estää alistumisesta pitävää heteronaista etsimästä alistamisesta pitävää heteromiestä ihan tasa-arvoisesti, avoimesti ja selkeästi? Tiedän, että D/s -suhteen löytäminen ei ole välttämättä yksinkertaista, mutta tuon viimeisen tekstin kirjoittajalla on kumma skitsofreeninen suhde itseensä: hän tuntuu haluavan D/s -tyyppistä seksiä, ja ehkä suhdettakin, mutta ei ole valmis sanomaan sitä ääneen, edes rakastajalleen: “Joskus, kun kaikin puolin mukavan miehen ujo elin liukuu kainosti sisääni, haluaisin huutaa: ‘lakkaa välittämästä minun tunteistani ja nussi kunnolla!’ Edes kerran.” Mikä estää? Miksi se heteronaisnormi on niin pyhä ja kallis että ei edes oman ilonsa takia voisi sanoa ääneen potentiaaliselle kumppanille: “Minä tahdon että minua pannaan, minut sidotaan jne.” (mistä sitten nyt tykkääkin)?

    Vai onko niin, että madonna/huora -jako elää edelleen (cis/vanilja)heteronaisten päässä niin kovasti, että ääneen ei voi halujaan sanoa, ainakaan kumppanille? Ja miksi ihmeessä “miestä pitää taivutella ja johdatella, suostutella ja johtaa harhaan”? Johtaa harhaan? Eikö mieheltä saisi ihan suoraan puhumalla mitä tahtoo?

    (Cis*)heterot ovat omituisia.

    * cis, ks. http://lmgtfy.com/?q=cissexual

    (jos mun blogiini kommaatte, niin englanniksi.)

Leave a Reply