karvaelegia

Aurinko on vaalentanut säärteni ja käsivarsieni karvat niin, että niitä tuskin huomaa. Ajattelin kokevani outoa menetyksen tunnetta, mutta löydänkin itsestäni pienen menneisyyden minän, joka huokaisee helpotuksesta.

Vuonna 2005, kun lahjoitin meikit pikkusiskolle, ajelin pääni ja kauppasin pois vanhat tyrkkykorsetit, tuntui aluksi, että minussa ei ole enää mitään muuta mihin kiinnittää huomiota kuin karvat. Käsivarsien, kainaloiden, säärien karvat. Pään vähitellen kasvavat karvat. Tunsin itseni apinaksi, vaikken koskaan ole ollut merkittävän karvainen. Paljastetuksi. Orgaaniseksi. Se oli ensin kammottavaa ja välttelin ihmisten kohtaamista, sillä olin aina ennen tottunut kohtaamaan heidät muokattuna. Meikattuna, värjättynä, ajeltuna, kokoon kurottuna. Jatkoilla olin tottunut odottamaan, että muut sammuvat ensin, ja heräämään muita ennen, jottei kukaan näkisi minua ilman valitsemaani naamaa.

Kehon maantiedettä eivät määrittäneet kehoni piirteet: kaarre tuolla, punoittava taive tuossa – vaan sen soveltuvuus työmaaksi: vasemman silmän sisäkulma oli erilainen kuin oikean, mikä teki silmämeikistä haastavan. Oikeassa kulmakarvassa oli sinnikäs pyörre, jota kulmakarvageeli ei saanut asettumaan. Oikea kainalo piti ajella useammin kuin vasen ja se myös pisteli ja kutisi jatkuvasti. Häpykarvani olivat karkeat eikä häpyhuulteni iho kestänyt ladyshavea vaan ärtyi kipeäksi, mutta ajelin ne silti, sillä kipu oli parempi kuin kumppaneideni huomautukset. Vatsaanikaan en osannut katsoa sellaisenaan, vaan sen määreitä olivat “tursuaa lyhyemmistä topeista ulos” ja “näyttää litteämmältä hameessa kuin housuissa”.

Kun nyt olen pidättäytynyt pynttäytymisestä (muuten kuin bileisiin) neljä vuotta, alan vähitellen nähdä oman kehoni sinä tarinana, joka se on. Karvat tuntuvat yhdeltä sen kauneimmista luvuista: kainalokarvojeni vaaleanruskeat, epäsymmetriset tupsut ovat ehkä jopa miellyttävämmät kuin hiukseni, ja keho määrittyy kokemusten, ei ihanteiden kautta. Tukanleikkuu on ollut terapiaväline, niinpä kaikki kuontaloni piirteet palautuvat riitoihin ja ahdinkoihin, lukuunottamatta lyhyitä otsahaiveniani, jotka ovat lyhyet siksi, että syttyivät viime syksynä kahdesti tuleen. Arvet, jotka ennen olivat katastrofeja, ovat nyt historiankirjoitusta. Kynnet ovat pitkät lukuunottamatta niitä, jotka ovat lohkeilleet remonttihommissa, ja kasvotkin tuntuvat tarinoiden kertojalta, eivät puutteelliselta jäljennökseltä ihanteesta. Rintojen ja takamuksen muodossa näkyvät kaikki painoni nousut ja laskut. Vasemmassa nännissäni kasvaa yksi ainoa pitkä musta karva, joka taitaa olla ainoa musta karva kehossani. Mutta kun menen uimaan mutaiseen veteen, vaaleat karvani värjäytyvät mudasta tummiksi ja näyttää, kuin koko keholleni olisi piirretty veden reitti lukemattomin ohuin viivoin.

Ja karvoja on muitakin kuin omani. Ystäväni pitkät tummat karvat hänen kaikilla raajoillaan, hukuttavat pyörteet ihastukseni lyhyessä vaaleassa tukassa, sitä paitsi hänen hennot vaaleat viiksensä, sitä paitsi toisen ystäväni tuuheat vaaleat viikset, ja kaikki pitkät laineilevat hiuspilvet, ja kaikki ainutlaatuiset häpykarvoitukset rivissä ylälauteella, jotkut päättyvät heti häpykukkulan laidalle, toiset yltävät nauhana napaan, kolmannet pyrkivät valloittamaan reitten sisäpinnat kiharoillaan, sitten ne ihmiset joilla on pehmyttä karvaa myös pakaroillaan, ja poskinukka, käsivarsinukka, kämmenselkäkarvat, tuuheat ja takkuiset partakarvat, varpaiden seikkailulliset ja sievät karvat.

Ja sitten ovat olemattomiin tai lyhyiksi ajellut karvat, sileät ja melkein-sileät kainalot ja sänkiset häpykarvat,  viirunohuiksi nypityt kulmakarvat, ja ne näyttävät minun mieleni historiassa hakkuuaukeilta ja asfalttipihoilta ja parkkipaikoilta, ja suren sitä, kuinka metsäiset kehot ovat yhä harvemmassa. Ja mielessäni kerron itselleni tarinoita siitä, millaiset olisivat kulmakarvoista alaspäin paljaan ystäväni pehmeät puistikot, jos hän palauttaisi hoidetun kehokaupunkinsa niiden valtaan. Ja minun tekisi mieli pyytää, että hän näyttäisi sen. Mutta eihän se käy päinsä, sillä hänelle karva ei ole taidetta eikä poliittinen, vaan yksityinen luonnon virhe, poistettavaksi tarkoitettu kuin korvavaikku tai viisaudenhammas. Ja kun hän keskustelee säärien vahaamisesta baarin pöydässä, koen outoa menetyksen tunnetta.

Ja jossain joku huokaisee helpotuksesta.