Kunniallisuuden vaatimus
Poliittista aktivismia värittää Suomessa keskustelu aktivistien kunniallisuudesta (ja lainkuuliaisuudesta).
Joulukuussa 2009 eläinaktivistit julkistivat kuvamateriaalia salaa kuvaamiltaan suomalaisilta sikatiloilta. Samanlaista materiaalia kuvattiin ja julkistettiin jo vuonna 2007 – mikään ei ollut muuttunut. Materiaali suomalaisilta tehotuotantotiloilta järkytti tavallisia joulukinkunostajia, mutta keskusteluun sekoittui myös aktivistien kunniallisuuden vaatimus. Lopulta suuri yleisö sai mitä halusi, kun kaksi tiloja kuvannutta aktivistia astui julkisuuteen kertomaan kuvaamisestaan. Videon voi nähdä sikakampanjan sivuilta: http://sikatehtaat.fi/
Tässä vaiheessa kiinnostava kysymys on, miksi henkilöiden esiintuleminen omilla kasvoillaan ja nimillään oli niin tärkeää yleisölle? Voisivathan kuvat silti olla väärennettyjä, ja nämä henkilöt voisivat puhua puppua (jokainen, joka tietää maaseudun olosuhteista, tietää kyllä etteivät väärennösväitteet pidä paikkaansa). Suuren yleisön kannalta oli kuitenkin tärkeää henkilöidä kampanja näihin aktivisteihin.
Mihin henkilöimisen vaatimus oikein liittyy? Aktivismin kunniallisuuden vaatimukseen liittyy käsitys, että aktivistien tulisi “seisoa toimintansa takana”, toimia omilla nimillään ja kasvoillaan, ja edustaa ajamaansa asiaa myös yksityiselämässään. Jos aktivistit eivät toimi näin, seuraa moraalinen paniikki. Voiko kuka tahansa olla eläinten vapautusrintaman aktivisti? Tai suoran toiminnan ympäristöaktivisti? Tai radikaali queer-aktivisti? Mikä kammottava skenaario.
Kummakerhossa yksi ensimmäisiä arvoja on ollut kirjoittajien anonymiteetin suojeleminen ja turvatason kunnioittaminen. Me emme ajattele, että kirjoittaakseen queer-elämästään tai -kokemuksistaan, kirjoittajien tulisi kunniallisuuden vaatimuksen vuoksi “toimia omilla kasvoillaan”, tai olla tunnettuja edes toisille kummakerholaisille. Mielestäni jo se, että kokee tarvetta suojautua radikaalin queer-aktivistin maineelta, kertoo jotain olennaista queer-kokemuksesta. Anonymiteetin kunnioittaminen on ollut asia, josta olemme keskustelleet ihan ensimmäisestä Kummakerhon perustamiskokouksesta lähtien.
Olemmeko epäkunniallisia? Varmasti. Tuleeko tekstejämme ja vaatimuksiamme kohdella sen vuoksi vähemmän tärkeinä? Tuskin. Itse väitän, että kirjoitamme rehellisesti ja avoimesti juuri siksi, ettei meidän tarvitse välittää kunniallisuuden vaatimuksista.
Siksi luulen, ettei Seksuaalipakolainenkaan koskaan tule paljastamaan meille oikeaa henkilöllisyyttään. Se sallittakoon hänelle.
Epäkunniallisuus my ass. Mitä “epäkunniallista” siinä on, että sanoo ääneen mitä ajattelee? Oisko “epäkunniallisuus” vaan jonkun sortin vallankumousromantiikkaa?
Mitä epäkunniallista siinä on, että joku käy kuvaamassa videon sikalasta missä sikafarmari rääkkää eläimiä – se on ihan hyvä, ihan oikein, mutta mitä *epäkunniallista* siinä on? Niillä standardeilla, joita näissä piireissä noudatetaan, se on pikemminkin ihan superkunniallista, suoraselkäistä, ryhdikästä ja kiitettävää, kas kun ei mitaleita jaeta. Noita sanoja vaan vierastetaan, vaikka suhtautuminen omien piirien aktivismiin tuskin juuri poikkeaa esim. siitä, miten leijona kaulassa kulkeva persu (esimerkiksi) suhtautuu talvisodan veteraaneihin. Kiitos, halleluja ja aamen.
En mä sillä että pitäisi pilkata tai halveksua, mutta miksi romantisoida omaa toimintaa? Jos vaan hoitais hommansa, esittäisi asiansa ja silleen. Omilla standardeilla tässä kaikki pelaa joka tapauksessa, eikä niiden mukaan eläminen oo musta mitenkään erityisen epäkunniallista, millään asteikolla mitattuna.
Sit tää nimet plus naamat -juttu: mä itse asiassa ymmärrän ton vaatimuksen.
Jos ryhtyy käyttämään julkista valtaa esimerkiksi julkaisemalla kirjoituksia, videoita tai kuvia, vallankäyttäjä itse, hänen ajatustapansa, motiivinsa, rahoituksensa ja taustayhteisönsä toki muuttuu kiinnostavaksi. “Aktivismissa” on kyse myös vallankäytöstä, eikä se ole yhtään sen puhtaampaa tai sievempää valtaa kuin mitä vaikka Janne Virkkunen tai Matti Vanhanen käyttää. Valta kuin valta. Jos valtaa käyttää, on vastuussa sen käytöstä. Henkilöimistä käytetään vastuuttamiseen.
Toki olisi toisenlaisiakin keinoja: vallankäyttäjä voi vastata kysymyksiin ja kritiikkiin julkisesti, vaikka ei kertoisikaan, kuka on – mutta siihen pitää mun mielestäni pystyä vastaamaan, millä asialla on, ja millä perusteilla, ja kuka maksaa, jos maksaa. Ja jos yksityiselämä ja (poliittinen) julkinen elämä ovat sekaisin, niin silloin yksityinen ei olekaan ehkä enää niin yksityistä.
Televisio tekee anonymiteetin hankalaksi, koska sinne tahdotaan puhuvia päitä, ja tää äänenmuuntaminen ja takaapäinkuvaaminen on taas turhan vieraannuttava ratkaisu: se tekee puhuvasta päästä toisaalta jotenkin vähemmän uskottavan ja toisaalta tekee ehkä myös turhanaikaista sädekehää asioiden ympärille, ja siirtää huomiota itse asiasta henkilöihin. Sikojen huono kohtelu on just sitä eikä sen enempää, eikä vähempää.
Keskustelu (eläin)aktivisteista itsestään on tarpeeton sivujuonne, mutta keskustelu heidän motiiveistaan, maailmankuvasta, ajatusmaailmasta, luokkataustasta ja taustayhteisöstä ei ole. Näiden kahden välille on vaikea vetää selvää rajaa. Aivan kuten on vaikea vetää rajaa siihen, missä kohtaa vaikka Matti Vanhasen yksityiselämä loppuu ja pääministerin (julkinen) poliittinen elämä alkaa. Henkilökohtainen todellakin on poliittista – ja (anonyymi) avoimuus ja rehellisyys kunniallista.
Vastuussa kenelle? Ja miksi? Nimellähän on täällä Suomessa ihan erikoinen vaikutus, että vaikka mä tiedän Vanhasen nimen niin se ei ole millään tavalla vastuussa mulle, mutta jos Vanhanen tietäis mun nimen niin ihmeesti se pystyis varmistamaan että poliisi- ja vastaavien laitosten kautta mä todellakin olisin vastuussa sille.
Valtaa käytetään aina joo, mutta ei sitä kaikille ole samalla tavalla siunaantunut.
Ihminen on vastuussa tekemisistään itselleen ja toisille ihmisille. Jos teet jotain, sinua pidetään vastuullisena tekoihisi. Vastuun muuntaminen seurauksiksi on monimutkaisempaa ja liittyy muihin (väki)valta-asetelmiin, mutta en näe, että yksilön vastuuta teoistaan voi kokonaan ulkoistaa jonnekin muualle, vaikka pidänkin sosiaalisia rakenteita usein riistävinä ja väärinä: nekin ovat ihmisten tekemiä, ja siten myös ihmisten muutettavissa. Jos joku foobikko tulee ja tinttaa minua nenään, hän on todellakin vastuussa teostaan, eikä siihen vastuuseen vaikuta, voinko minä rekrytoida yhteiskunnan väkivaltakoneistoa puolustamaan itseäni vai en.
Valtaa on eri toimijoilla erilaisia määriä, mutta aktivismissa käytetään valtaa, eikä aktivistien vallankäyttö (ja vastuu teoista) katoa siihen, että jollain muulla on sitä valtaa paljon enemmän. Musta on aika paha vaatia toisia vastuuseen teoistaan jos ei itse suostu keskustelemaan omasta vallankäytöstään. Ja kääntäen, jos minä suostun keskustelemaan siitä, kuinka itse käytän valtaa (otettua, annettua, väki-), mulla on pokkaa vaatia samaa myös muilta.
Kyllä, tämä kuvaa aika hyvin sitä, miksi omalla naamallaan toimimisen vaatimus on niin yleinen. Toisaalta, asia voidaan nähdä myös toisin. Että jos sanojaa vaaditaan ilmaisemaan kuka on, se tekee repression vaikeammaksi. Kuten Milk elokuvassa asia ilmaistaan “At this point, privacy is the enemy! That is, if they know they know one of us, they can’t let this go on” koska anonymiteetti ei tarkoita välttämättä sitä, että anonyymi on “kuka tahansa” vaan myös, että hän on “ei kukaan” tai aina joku muu. Niiden joihin ei ole mitään sidettä, voi paljon helpommin antaa tulla sorretuiksi. Itse olen ottanut lähtökohdaksi radikaalin rehellisyyden ja radikaalin avoimuuden. Ne ovat yksinkertaisesti aseistariisuvampia.
musta taas on näyttänyt siltä, että aktivistien naamat eivät olleetkaan niin tärkeitä suurelle yleisölle kuin voisi kuvitella. eritoten media on pysynyt yllättävän hyvin itse asiassa, eli paljastuneessa materiaalissa.
enemmän polemiikkia vaikuttaisi syntyneen esim. verovaroilla maksetuista sikatehtailijoiden imagonnostatussivuista kuin esiin astuneiden aktivistien henkilöllisyydestä. aihetta on kyllä käsitelty valtamediassa, mutta heidän roolinsa tuntuu jääneen loppupeleissä verrattain pieneksi. hyvä niin, ei siinä :)
Omalla naamallaan ja nimellään toimimisen vaatimus on myös vaatimus sitoutumisesta toimintaan. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta ryhtyä ura-aktivistiksi, tai edes sekoittaa julkisen ja yksityisen alueita ilman vakavia henkilökohtaisia seurauksia. Kaikki eivät halua olla aktivisteja, kaikki eivät kuulu “näihin piireihin”. Tässä ei ole mitään romanttista – joidenkin elämäntilanteet vain vaativat epäkunniallisuuden yksityisenä pitämistä. Monessa tilanteessa kunniallisuuden vaatimus palvelee ainoastaan todellista vallankäyttäjää, tästä esimerkkinä vaatimukset lähdesuojan purkamisesta ja naamioitumisen kieltämisestä mielenosoituksissa.
Toiminnan henkilöityminen tuottaa myös hierarkioita, joissa tunnettujen aktivistien tekemisillä ja sanomisilla on enemmän painoarvoa kuin toisten. Queerin feminismin ollessa kyseessä on hyvin tärkeää nimenomaan purkaa kaikenlaisia arvohierarkioita, ja jonkintasoinen nimettömyys palvelee tätä päämäärää. Nimettömyys madaltaa myös kynnystä toimia edes jotenkin, ilman että toimijan täytyy sitoutua koko elämänsä voimalla, ja tämä on tärkeää, jotta avoimuus lisääntyisi edes hieman. Suomi ei ole mikään liberaali lintukoto, jossa voimme kaikki kirmata nimikyltti kaulassa kohti perverssejä leikkikenttiä ilman henkilökohtaisesti raskaita seurauksia.
Lintukoto tai ei, seuraukset ovat huono peruste. Jos lähipiiri ei hyväksy perusoikeuksia, niin parempi antaa mennä, sellaiset ihmiset eivät minua ansaitse. Toki väkivaltaisesta suhteesta lähtevä voi menettää sen suhteen. Voi voi. Okei, tästä poikkeuksena tilanteet jossa voi menettää lapsen huoltajuuden tms.
Sitä useampi avautuu, sen vaikeampi on sortaa avoimia, jolloin kai ne jotka eivät ole avautuneet on pettureita? Toisaalta, jos tuo itsensä esiin vain nöyristelläkseen vallan edessä, se on paljon pahempi…
Oon halunnut kommentoida tähän jo jonkin aikaa, mutta joka kerran kun luen tätä keskustelua mua alkaa vain ärsyttää. Itse olen sitä mieltä että on oltava mahdollista toimia anonyymisti, sillä monia asioita ei vain ole mahdollista tehdä omalla nimellään ja naamallaan. Itse en esimerkiksi uskaltaisi omalla nimelläni kirjoittaa netissä kirjoituksia, joissa kritisoin transsukupuolisten tutkimusjärjestelmää, sillä ainahan olisi olemassa riski siitä että joku nimeni googlaava, minusta päättävä lääkäri ärsyyntyisi siitä. En myöskään, aika monista syistä, kirjoittaisi omalla nimelläni vaikkapa seksikäytännöistäni.
Mun mielestä toi vastuu-ajatus on kummallinen; millä tavalla ja kenelle olen vastuussa esimerkiksi siitä, että kirjoitan Kummakerhoon? Ymmärrän kyllä, että esimerkiksi pahoinpitely on asia, jonka tekijä pitääkin saada esiin, mutta mikä on ajatuksena kun vertaa “aktivistia” “foobikkoon joka tinttaa nenään”? Millä tavalla poliittisten kantojen esiintuominen on verrattavissa toisen ihmisen koskemattomuuden loukkaamiseen ja väkivaltaan?
Oon samaa mieltä diktatin kanssa siitä, että on tärkeää voida toimia edes vähän, ilman että toimijan kaikkea elämää ja vakaumuksen laatua ja määrää lähdetään suurennuslasin kanssa tarkkailemaan. Tässä kulttuurissa tuntuu vallitsevan sellainen ajatus, että mikä tahansa epäloogisuus “aktivistin” tai muun toimijan henkilökohtaisessa elämässä tarkoittaa sitä, että mitään hänen sanomaansa ei tarvitse ottaa vakavasti. Parhaimmillaan anonyymiys tuo mahdollisuuden puhua itse asiasta, ilman sivujuonteita.
Mitä tulee tähän sikatehtaat-keskusteluun, niin epäilisin että jos ei olisi taustalla vuosikausien aktiivista toimintaa, jota ei ole tehty naamat esillä, olisi vastaanotto ihan erilainen. Ja ai niin, niinhän se olikin silloin yhdeksänkymmentäluvulla, kun media riepotteli “kettutyttöjä” näiden pukeutumis- ja hiustyylin, sukupuolen, iän ja muiden oleellisisten asioiden vuoksi.
Enkä ihan ymmärrä Hemin pointtia väkivaltaisista lähisuhteista tässä yhteydessä. Ja ovatko ne anonyymit nyt pettureita? Entäs silloin jos heillä on lapsia? Vai ovatko jotkut asiat välillä toisille ihmisille sallitumpia kuin toisessa tilanteessa toisille?
Mulla ei ole riittävästi voimaa olla omalla nimelläni esillä aina ja kaikista asioista. Tarkoittaako se, että mun pitäisi olla hiljaa, enkä saisi puhua julkisesti (esim. netissä) ollenkaan mistään? Jos Carto ja Hemi vastustavat anonyymiyttä, niin miksi ette esiinny täällä oikeilla nimillänne?
Tottakai on olemassa syitä olla anonyymi, niitä voi keksiä monta… ja mitä nimimerkkiini tulee se on enemmän oikea nimeni kuin ristimänimeni, ja henkilökohtaisessa käytössä mutta varmasti yhdistettävissä joihinkin henkilötietoihin parilla googlauksella, ja kaikenlaisiin kirjoituksiin jos nyt jotakuta moinen voisi kiinnostaa. Mutta. Niillä seurauksilla joista puhutaan, ovatko ne todella aina niin painavia? Tarkoitan, että monet eivät tuo itseään esiin suvun tai perheen tai työpaikan tai vastaavien pelossa, ei huostaanoton tai karkoituksen. Nämä perusteet taas ovat logiikaltaan väkivaltaisia, ikäänkuin yhä ajattelisi itsessään olevan vikaa, ainakin niin paljon, ettei moista sukua tai työpaikkaa ansaitsisikin heivata välittömästi. Toivottavasti tämä selvensi.
Hemi, kaikilla ei ole mahdollisuutta heivata työtään, perhettään, ystäviään, läheisiään. Kaikilla ei suinkaan ole niin suurta vapautta toimia, kaikki eivät suinkaan ole yhtä riippumattomia yhteiskunnan hyväksynnästä ja rahasta. On mahtavaa, että joillakin on mahdllollisuus ja voimia sellaiseen riippumattomuuteen, mutta se ei suinkaan tarkoita, että kaikki olisivat yhtä etuoikeutettuja. Jollekin ihmiselle työpaikan menetys saattaa hyvin merkitä myös kodin menetystä, perheen menetys esimerkiksi omaishoitajan menetystä, tai ainoiden ihmissuhteiden menetystä. Eivät ihmissuhteet ja yhteiskunnallinen asema, tai säännölliset tulot ole niin yksinkertaisia ja yksitasoisia asioita, että ne voi vain jättää taakseen ilman vakavia henkilökohtaisia seurauksia. Yksin eläminen ja taisteleminen voi olla aika monelle aivan liian suuri hinta maksettavaksi siitä, että puhuu omalla nimellään asioista, jotka ovat vain yksi osa elämää.
En ymmärrä juuri tätä käsittämätöntä ura-aktivismin vaatimusta, jossa kaikki muu on alisteista Suurelle Asialle. Pitääkö kaikkien alistaa itsensä laajemman yhteiskunnan arvostelulle saadakseen puhua ja arvostella yhteiskuntaa millään tavalla? Ja kun kyse on niinkin yksityisestä asiasta kuin seksi ja siihen liittyvät asiat, miksi on tärkeää, että tiedät tarkalleen kuka puhuu, miltä hän näyttää, ja mitä hän on aiemmin tehnyt?
Kuten nimimerkistäni voi ehkä päätellä, kirjoittelen tänne Kummakerhon palstalle omalla nimelläni. Pääsääntöisesti kirjoittelen aina omalla nimelläni nettiympäristössä. Olen huomannut että itselleni se toimii erittäin hyvänä itse-sensuurin välineenä. Tulee mietittyä mitä kirjoittelee ja miten kirjoittelee ja tulee myös kohdeltua ihmisiä asiallisemmin nettiympäristössä. Tämä on siis omakohtainen kokemus, tiedän paljon anonyymeja kirjoittelijoita jotka osaavat kirjoitella asiallisesti nimimerkinkin takaa.
Toinen syy miksi käytän omaa nimeäni on Hemin mainitsema radikaali rehellisyys ja sen aseistariisuva vaikutus. Eli eräänlainen itsesuojelu. Tosin tässäkin keskutelussa tuotiin osuvasti esiin tähän liittyvä vallankäyttö, mikä on tärkeä pointti. Mutta, minusta valtaa liittyy samalla tavalla myös nimimerkkiin. Usein ihmiset käyttävät toistuvasti samaa nimimerkkiä, jolloin nimimerkille alkaa muodostua mainetta siinä ympäristössä, jossa nimimerkki toimii. Jos haluaisimme päästä valtakuviosta eroon, kirjoitukset olisi lähetättävä ilman minkäänlaisia tunnistetietoja, mikä olisi todella vaikeaa. Usein viimeistään tyylistä (ainakin pienissä piireissä) tunnistaa kirjoittajan.
Heidi
En mä vastusta anonyymiytta, mutta mä ymmärrän, miksi joku haluaa nimiä ja naamoja julkisuuteen. Eri asia. “Ymmärtää” on eri asia kuin “tykätä” tai “olla samaa mieltä” tai “hyväksyä” (jotka nekin on kaikki eri asioita). Mä pystyn, niin luulen, ymmärtämään, mitä rasistiskinin päässä liikkuu. Ei se tarkoita että mä hyväksyisin sen tai tykkäisin ajatustavasta.
Mä reagoin tossa alkuperäisessä kirjoituksessa tohon “epäkunniallisuuteen”. Kunniallisuus ja epäkunniallisuus on kiinni puhujan positiosta: se, mikä on mulle kunniallista ei välttämättä ole muille kunniallista, ja vaikka siinä on varmaan isoja yhteisiä kunniallisuuden alueita, niin erojakin on. Ja kun puhutaan aktivistien “epäkunniallisuudesta”, niin mä en oikein ymmärrä, missä se “epäkunniallisuus” piilee? Hitto mitä epäkunniallista siinä on, että käy kuvaamassa kaltoinkohdeltuja sikoja ja pistää kuvat jakoon? Ainakin mun nurkassani todellisuutta se on ennemminkin sankarin merkki. Mä vierastan tätä “epäkunniallisuudella” ratsastamista. Aktivismissa on kyse (julkisesta) vallankäytöstä, ja musta siitä pitää voida puhua suoraan, niin kuin muustakin vallankäytöstä.
Myös tänne kirjoittaminen on julkista vallankäyttöä. Sivustolla on ehkä vähän kävijöitä (veikkaisin noin sataa päivässä), mutta on ihan selvää, että se, mitä täällä lukee, vaikuttaa lukijoihin tavalla tai toisella. Mun mielestäni vastuu toimii verkossa esimerkiksi siten, että kun ensin rupeaa länkyttämään vaikka tähän tapaan, suostuu myös jatkamaan keskustelua. Ei tietenkään ole pakko, mutta se on mielestäni yksi vastuun mekanismi.
Netin maailmassa on kuitenkin näitä puskasta-ampujia joista voitiin ajatella, että ne rauhottuisivat, kun näyttäisivät kasvonsa. Toisin on käynyt, kuten esimerkiksi halla-aholaisten kanssa. Ei ole kynnystä sille, että esitetään rasistisia näkemyksiä omalla nimellä ja naamalla. Oma nimi ja naama ovat kokeneet inflaation.
Julkisuus kuitenkin riepottelee, sillä on näitä salakuvaajia. Kerran pridessä kuljin alusvaatteisillani. Minun tietämättäni minua oli kuvattu ja kuvamateriaali pyöri viikon ATV:llä. Eivät uskaltautuneet haastattelemaan.
Kun minut kidnapattiin demossa, kuvani oli peräti kahdessa lehdessä. Minua hämmästytti se, että minun pitäisi kysyä kuvaajan lupaa siitä, että käytän hänen ottamaa kuvaa minusta itsestäni. Minusta taas minulla on copyright omaan naamaani. Kuvaajan pitäisi maksaa minulle rahaa siitä, että kuvaa minua.
Aiai, lomalta paluuta.
Carto käyttää tossa kirjotuksessaan hyvin tuttua vallankäytön keinoa, eli mitätöimistä. Viimeisimämssä kommentissa hän kuvaa kirjoittamista tänne länkyttämiseksi. Hän myös pistää yhteen kaikki eri toimijat – niinkuin jotain mitä kirjoitettaisiin kummakerhossa olisi yks yhteen vaikka eläinoikeusliikkeen kanssa.
Minua ja epäilen, että monia muitakin kummakerholaisia, on marginalisoitu eri tavoin eri piireissä. Milloin olen ollut liian neiti itseilmaisultani, milloin olen ollut puuhastelija, milloin katkera, milloin tekemäni asiat eivät ole olleet “oikeaa tekemistä” eri ihmisten kuvauksissa..
Aika samaa kuin Carton länkytys.
Samoin minua on mitätöity yksinkertaisesti käyttäytymällä niinkuin en olisi paikalla, tai pitämällä minua sivullisena, ulkopuolisena. Monet niistä viiteryhmistä joiden pitäis olla mun puolella on usein sellaisia, että mä tunnen itseni niissä ulkopuoliseksi ja vailla sitä kunnioitusta mitä muut vähemmän queerit ja enemmän ruotuun alistuvat toverit saavat osakseen. Siis kunniattomaksi.
Carton mielestä kaikilla on kunniallisuutta, jossain. Kunniallisuus liittyy vahvasti statukseen ja sen oikein toimittamiseen. Että eläinaktivistit voivat olla mediassa uskottavia, heiltä vaaditaan siellä kunniallisuutta. Sattumoisin, kummakerholta vaadittiin taannoin samaa erästä haastattelua varten: meitä pyydettiin olemaan siellä omilla nimillä. Se oli vaatimus toimia median ehdoilla, siis kunniallisesti.
Tämä oman nimen käyttäminen vaatii tiettyä valtaa – kykyä puolustaa itseään ja elämäänsä niin että voi toimia avoimesti silloinkin kun ei toimi muuten kunniallisesti tai on stigmatisoitu. Useimmiten se kuitenkin johtaa vain siihen, että ihmiset päätyvät kunniallisiksi: siis toteuttavat niitä pelisääntöjä, jotka ovat epäreiluja, misogyynisiä, väkivaltaisia, homofobisia, rasistisia, eriarvoistavia, machistisia, jne (valitse yksi tai useampi). Oli kyse sitten mistään vaihtoehto- tai valtapiiristä.
Kummakerho kun ei ole itsessään skene. Siis vastaava kuin vaikka anarkisti- tai squattaus-, tai media-, tai eläinoikeusskenet.
Hmm. Musta on mielenkiintoista, että kun implikoin, että *itse* länkytän (”kun ensin rupeaa länkyttämään vaikka tähän tapaan”), se tulkitaan mitätöimiseksi. Enemmänkin mun ajatus oli se, että kaikenlainen puhe, kaikkialla, on vallankäyttöä. Vaikka sitten pientäkin.
Siitä olen eri mieltä, että Kummakerho (tai mikä tahansa käyttäjiensä näköinen tai oloinen sivusto) ei olisi skene. Mun mielestäni on, ja ei se nyt ihan harhainen näkemys ole: täällähän näitä näkemyksiä on, näyttämöllä kirjaimellisesti.
Kunniallisuus, edelleen, liittyy musta viiteryhmään, ja väitän, että kunniallisuus riippuu niistä pelisäännöistä, joiden mukaan pelataan. Yhden ihmisen kunniallisuus ei ole samaa kuin toisen ihmisen, vaikka yhteneväisiä alueita varmasti on. Väitän edelleen, että aktivistit ovat omassa viiteryhmässään kunniallisia. Minusta ihmisen itsensä ei tarvitse ajatella itsestään että “olenpa kunniallinen”, vaan kunniallisuus on vähän kuin sukupuoli, se tuupataan sinulle halusit sitä tai et. Ja vaikka et haluaisi, sillä on silti vaikutuksia muihin ihmisiin, ja välillisesti myös yksilön itsensä toimintamahdollisuuksiin, koska kunniallisuus (kuten aika paljon myös sukupuoli) elää muiden ihmisten päässä.
@nallem: Sanot, että “kunniallisuus liittyy vahvasti statukseen ja sen oikein toimittamiseen”. Minusta tällöin nimenomaan aktivistin status omissa piireissään (vaikka aktivisti itse viis veisaisi piireistä), ja sen statuksen oikein toimittaminen, on “kunniallista”, ainakin noiden piirien kannalta.
Ehkä tähän liittyy myös kysymys yksilön ja yhteisön suhteesta. Yhteisö tuntuu jotenkin aina vähän harhaiselta porukalta (puhun nyt itsestäni ja omista kokemuksistani), mutta samalla tuntuu, että yhteisöjä muodostuu väkisinkin, vaikka ei edes yrittäisi, tai suorastaan vastustaisi yhteisöjä. Ihmiset tuntuvat *näkevän* yhteisöjä olemassaoleviksi, ja sitten ne ovatkin jo jollain tapaa olemassa.
Poistin tuplat.
Tässä joululomaillessa on ehtinyt pohtia näitäkin aiheita, nyt taas takaisin piirustuspöydän ääreen, sano.
Romantisoimisesta. Mun mielestäni vallankumousromantiikka on upeeta, ja on aika yleistä että romantisoidaan sellaista toimintatapaa, joka perustuu oman viiteryhmän jaetuille arvoille. Esimerkiksi gandhilainen omilla kasvoilla tapahtuva kansalaistottelemattomuus kerää usein ihmisten silmissä glooriaa.
Mä itse olen kasvanut sellaiseen poliittiseen kulttuuriin, että pidän tärkeimpänä suoraselkäisyyden muotona toimintaa, joka perustuu mahdollisimman suureen poliittiseen hyötyyn. Tällä tarkoitan, että jos aktivistin mielestä suurin mahdollinen toiminnan tehokkuus mahdollistuu anonyymillä toiminnalla, on suoraselkäistä toimia siten. Jos toimii omilla nimillä ja kasvoilla esimerkiksi laittomasti, väkivaltio (kiitos stacy tästä kelpo sanasta) pystyy pian pysäyttämään toiminnan. Avoin kansalaistoiminta on monissa paikoissa repression kohteena – vaikkapa eläinoikeusliike on tästä hyvä esimerkki.
Mutta jos puhutaan spesifisti case kummakerhosta ja omilla nimillä kirjoittamisen vaatimuksesta, niin itse en näe mitään pointtia siinä että tietäisin kuka maija tai matti meikäläinen tekstien takana on. Minulle kiinnostavampaa on tekstien sisältö. Ja antaahan tämä myös hauskan salaperäisyyden verhon meidän ympärillemme.
Carton viimeisestä pointista olen samaa mieltä. Vaikka kuinka haluaisi esimerkiksi kummakerhon olevan erillisten yksilöiden niveltymä, ulkopuolelta se taidetaan nähdä klikkinä. Tulkaa ja haastakaa tää näkemys!
Mulla on tosi huonoja kokemuksia romantiikasta, ehkä siksi vierastan sitä vimmatusti. Romantisointi on näkynyt mulle usein vain lievempänä muotona harhaisuudella sävytetystä dorkailusta, missä kaikki “kiva” (mitä se sitten onkin) on “oikein” koska se on “niin siistii” – ja siistin määrittävät ne, joilla on eniten (kontrolloimatonta) sananvaltaa. Lopputuloksista viis. Mä en tykkää sellaisista porukoista (koska olen ollut sellaisten porukoiden vallankäytön ikävämmässä päässä: peruskoulun sosiaaliset porukat ovat tästä mainio esimerkki, muitakin toki on), ja siksi yksi lempiharrastuksistani onkin nykyään maan kaivaminen sellaisten jalkojen alta, ja vallankäytön näkyväksi tuominen. Näkyvä vallankäyttö on musta ihan ok, ja tarkoitan sellaista, jossa sanotaan suoraan, että “käytetään valtaa ja tehdään nyt sitä ja tätä koska niin ja näin”, koska silloin voidaan keskustella siitä, onko “niin ja näin” todellakin, ja onko vallankäyttö oikeutettua, ja millaisilla perusteilla.
Enkä mä ehkä muutenkaan oo romantikko.
Mä oon sitä, että kunniallisuuksia rakentuu kussakin ryhmässä ja kontekstissa. Mun näkökulmasta ois aika kunnioitettavaa pystyä jonkinlaiseen itsereflektioon ns omien kuulumistensa ja kunniallisuuksiensa suhteen. Tässä mielessä komppaan jossain määrin Cartoa. Tää on semmosta sosiaalisen dynamiikan peruskauraa, josta ei kyllä pääse ohi missään porukassa tai keskustelussa.
Sitten olen sitä mieltä, että on harhaanjohtavaa verrata eri kunniallisuuksia ja niiden vaikutuksia suoraan toisiinsa. Tässä olen jossain määrin samoilla linjoilla Nallemin kanssa. On ihan totta, että vaikka sikojen kidutuksen kuvaaminen olisi minusta ja mun kavereista sankarillista ja queereläminen jotain mihin samastun, mistä innostun, mikä elävöittää mut ja mitä siksi tekemisenä ja jopa toisissa ihmisissä elämän tapana ihailen, niin nämä aktit ja elämän tavat eivät tällä hetkellä eräillä toisilla ja nykyisessä yhteiskunnassamme enemmän valtaa sisältävillä kentillä näyttäydy “kunniallisina”. Niistä toimista ja identiteeteistä käsin ei myöskään ole mahdollista yhtälailla vaikuttaa yhteiskunnan ja kulttuurin liikkeisiin.
Ihmiset ostaa kidutettuja possuja ja pysyvät kummafoobikkoina, vaikka mun mielestä se on kunniatonta ja halveksuttavaa ja muutamat ihmiset ovat mun kanssa samaa mieltä. Eli mitä iloa on siitä, että minä ja mun kaverit pidämme eläinten kidutusta halveksittavana. Keskeistä on ehkä se mitä tapahtuu: onko tällä mitään vaikutuksia. Musta tällasessa pitämisessä ja tykkäämisessä on vielä vivahde sellasesta joidenkin (usein miesten) suusta kuulemastani sanonnasta “Mä niin rakastan naisia”. Samat hemmot eivät välttämättä tee paljonkaan sen eteen, että yksittäisissä elämäntilanteissaan toteuttaisivat mitään tosta läpästä. No ehkä tää metafora menee vähän kauas jo…
Että vaikka ajateltas että “valta on aina” valtaa, niinku Carto sanoo, niin ehkä ois syytä mennä tästä (hieman itsestäänselvästä ja minnekään johtamattomasta) argumentista eteenpäin ja katsoa kutakin tilannetta erikseen, että mitä tapahtuu, mitä vaikutuksia kullakin kunnioituksella ja arvotuksella on niihin asioihin joihin halutaan vaikuttaa.
Täs keskustelussa mun mielestä turhan innokkaasti riennetään kunniallisuuden, vallan, ja vaikutusten kentiltä toisille, ja tehään vertailuja niin, että mä en ainakaan pysy aina perässä. Mutta musta tää on tärkee aihe, ja hyvä väittely. Sietäis jatkaa.
“Mä oon sitä, että kunniallisuuksia rakentuu kussakin ryhmässä ja kontekstissa.”
No tästä olen samaa mieltä. Sen takia aina jos joku vaatii mua toimimaan eri säännöillä kuin mun oma moraalini vaatisi, kysyn aina, kenen säännöistä on kyse. Esimerkiksi tossa omilla kasvoilla toimimisen vaateessa on mielestäni kyse keskiluokan kunniallisuudesta, sellaisen viiteryhmän arvoista joihin en samaistu.
Äh, tän takia mä en tule koskaan olemaan Me Naisissa.