Lisääntymissolidaarisuuden nautinto

Pidän pienisukusoluisista olennoista. Selitän hieman. Haluaisin saada lapsen. En tiedä tarkkaan mistä mielihaluni juontaa. Tiedän kuitenkin, että olen itse olento, jolla on paikka, jossa lapsi voi kasvaa ja suuria sukusoluja. Oikeastaan lapsen maailmaan saattamiseen ei tarvita tämän lisäksi kuin pieniä sukusoluja. Lapsen kasvattaminen on kokonaan toinen juttu. Sen asian pohtimisesta en aio ottaa tässä tekstissä vastuuta. Aion vain yksinkertaisesti kertoa siitä kuinka kiintymykseni pienisukusoluisiin henkilöihin liittyy haluuni saada lapsi.

Sillä miksi pidän ihmisistä yleensä ei ole juurikaan tekemistä heidän ja heidän elimistönsä sukusolutuotannon kanssa. Kun jossain vaiheessa älysin että tahdon todella paljon saada lapsen, ja että oikeastaan tahtoisin myöskin kantaa sen lapsen maailmaan oman kehoni kautta, aloin kiinnostua pienisukusoluisista henkilöistä aivan erityisellä tavalla. Ryhdyin miettimään millä tavalla heiltä voisi saada pieniä sukusoluja, joita lapsen luomiseen tarvittaisiin. Tai no, oikeastaan en miettinyt kovin kauan, vaan aloin kysellä ihmisiltä jotka tunsin, joista pidin (jonkin verran kyselin myös tuntemattomilta, joiden tiesin tahtovan lapsia), voisivatko he lahjoittaa sukusolujaan minulle projektiini, tai haluaisivatko he ryhtyä tekemään ja kasvattamaan lasta yhdessä minun kanssani. Useimpien pienisukusoluisten olentojen mielestä tämä oli älytön idea. Monet ihmiset tiesivät etukäteen millaisissa suhteissa ja millaisten ihmisten kuului saada lapsia. Niitä kuului saada niin sanottujen naisten ja miesten välisissä, tai ainakin kiinteissä, niin sanotuissa parisuhteissa ja intiimisuhteissa. Rakkautta ja taloutta piti olla tarpeeksi. Joidenkin (suurisukusoluisten) mielestä oli ok, jos minä tekisin lapsen yksin, mutta vain jos minulla olisi siihen taloudellisesti riittävät edellytykset.

Mitä enemmän keskustelin ihmisten kanssa, sitä monimutkaisemmalta asia alkoi näyttää. Ei ollutkaan ihan helppoa saada lapsi. Ei riittänyt että vilpittömästi haluaa lapsen, eikä se että olisi halukas kantamaan siitä vastuuta. Hyvin mieluusti piti olla määrätynlaisen muotoisissa, laatuisissa ja pituisissa suhteissa toisiin tietylaisiin ihmisiin, sekä tietää jo nyt että lapsen ollessa yli kymmenen vuotta minulla olisi varaa kustantaa hänelle jääkiekkovarusteet tai ratsastusvermeet. Tätä en ollut tullut ajatelleeksi. Tarkemmin ajateltuna päätin olla ajattelematta vastakin, ja vain tehdä sen lapsen.

Tätä pohdiskellessani, ja yhteistyökumppaneita hakiessani tuli Suomeen laki jonka mukaan minäkin voisin saada Väestöliitosta lisääntymisapua, olinhan ”yksinäinen nainen”. Minulla ei vain ollut tarpeeksi rahaa: väestöliiton lisääntymisapu maksoi noin 400 euroa kerta. Ihan normaalissakin tapauksissa pieniä sukusoluja saattaa joutua laittamaan sisään ainakin parikymmentä kertaa. Siihen olisi mennyt melkein saman verran kuin minun normaalit vuosituloni. Lisäksi, jos pienten sukusolujen sisään laittaminen ei riittäisi hedelmöittymiseen, muista hedelmöittämispalveluista saattoi joutua maksamaan parikin tuhatta euroa kerralla.

Siihen mennessä kun olisin keksinyt itselleni noin paljon vuosittaisia lisätuloja, olisi lapsenluomiskapasiteettini alkanut jo vakavasti hiipua. Ja voi olla, että Väestöliitossa ne olisivat saaneet selville tämän hieman hitaan puolen minusta, ja olisivat päättäneet, että näin vähän tienaavat ihmiset ovat geneettisesti degeneroituvaa ainesosaa, joka ei kuulu Väestöliiton lisääntymispalvelujen piiriin. Koko klinikka-ajatus tuntui minusta muutenkin epäilyttävältä. Olenhan minäkin konservatiivi: minusta tuntuu että minun lapset kuuluu askarrella alulle mieluiten jonkun kotona ja sellaisten ihmisten kesken, jotka välittävät toisistaan.

Onneksi tapasin töissä yhden pienisukusoluisen ihmisen, josta tykkäsin kovasti. Hänkin tykkäsi minusta. Olin oikeastaan tuolloin jo lähes luopunut koko lapsentekoideasta, sillä olin etsinyt pienien sukusolujen lahjoittajaa jo kymmenkunta vuotta. Kerroin pienisukusoluiselle ihmiselle harmillisen tarinani ja hän sanoi minulle voivansa mielellään auttaa minua. Niinpä hän alkoi käydä säännöllisesti luonani lahjoittamassa pieniä sukusoluja pieneen punakantiseen muovimukiin. Niitä sitten ruiskutin pienellä muoviruiskulla sisääni. Joskus eräs noitaystäväni tuli mukaan ja keksi hedelmällisyysloitsuja sekä lämmitti mahaani käsillään, kun makasin asuntoni lattialla jalat ylhäällä lahjan saamisen jälkeen.

Se, että töissä tapaamani ihminen ryhtyi lahjoittamaan minulle pieniä sukusoluja oli hienoa. Luottamukseni lisääntyi. Aloin uskoa, että ihmisten parissa voi olla ihan järkevää elää. Kaikki ei olekaan ihan niin käsittämätöntä, enkä ehkä olekaan liian hidas ja yksinkertainen tekemään niitä asioita joita elämässäni haluan tehdä. Olin ystävystynyt pienten sukusolujen luovuttajan kanssa jo ennen kuin luovuttaminen alkoi, mutta meistä tuli vielä läheisemmät. Joskus hän jäi luovuttamisen jälkeen minun luokseni yöksi. Muistan erään tuollaisen illan hyvin. Olin jo mennyt nukkumaan ja pedannut hänelle vuoteen lattialle. Hän oli päättänyt vielä piirtää hieman ennen nukkumaan menoa. Kun suljin silmäni, kuulin hänen kynänsä äänen paperilla. Oli ihanaa aistia se ääni, sellaisen ihmisen piirtävän kynän ääni, joka oli ollut niin kiltti, että oli päättänyt auttaa minua projektissani saada aikaan lapsi.

Tuo ystäväni ei asunut kanssani samassa kaupungissa, eikä hän ehtinyt luovuttamaan aina kun minun suuri sukusoluni olisi ollut lapsen tekemiseen otollisessa tilassa. Ryhdyin etsimään toista luovuttajaa. Yllätyksekseni sellainen löytyikin tällä kertaa melko läheltä. En tuntenut tätä uutta luovuttajaa etukäteen, mutta kun tapasimme ensimmäistä kertaa, meille syntyi heti vilkas keskustelu lapsen tekemisen merkityksistä, ihmisen luomisen materiaalisista pääomista ja ehdoista. Ja vielä jostakin, olikohan se työväen marssilauluperinteestä. Oli hauskaa, että heti kun tutustui toiseen ihmiseen saattoi ruveta keskustelemaan oikeista, konkreettisista asioista. Tätäkin luovuttajaa kiinnosti kuulla miksi halusin lapsen. En ollut ihan varma, mutta tuntui hyvältä pohtia sitä taas kerran hyväntahtoisen ja ymmärrettävän ihmisen seurassa.

Ryhdyimme puuhaan heti muutaman viikon päästä. Lapsen luomisen lisäksi aloitimme filosofian lukupiirin. Kohtaamiset olivat miellyttäviä, eikä pieni, muovinen, punakantinen muki vähentänyt niitten kotoisaa ja intiimiä tunnelmaa. Yhtä aikaa paikalla leijaili kokeellisen pääoman jakamisen ilmapiiri. Oli mukavaa kymmenen vuoden turhan etsinnän jälkeen tavata jo toinen ihminen peräjälkeen, jonka mielestä minun halussani saada lapsi ei ollut mitään ihmeellistä. Oli asiallista, että asiat etenivät normaalisti ja luonnollisesti, eikä kukaan vaatinut minua tilille mahdollisen viidentoista vuoden päästä koittavista ratsastustuntimaksuista, tai sekoittanut lapsentekohaluani miehen ja naisen, tai kahden muuten sukupuoleltaan selkeärajaisen aikuisen väliseen intiimiin rakkaussuhteeseen.

Toinen luovuttaja muutti ulkomaille. Kävin tapaamassa häntä kerran siellä. Kävelimme kaupungin ympäri tuntikausia, puhuimme vallankumouksen käytännöllisistä mahdollisuuksista ja kuolemasta. Näin, että tuo ihminen oli juurtumassa uuteen kaupunkiin ainakin hetkeksi. Aloin etsiä vielä yhtä pienisukusoluista ihmistä lapsenluomisprojektini osalliseksi. Entisellä kumppanillani oli ystävä, jonka tiesin olevan avoin yhteisölliseen jakamiseen ja luomiseen liittyville projekteille. Hänestä tuli kolmas luovuttajani, jolta saan yhä pieniä sukusoluja. Aloin ehkä jo hieman tottua siihen, että kohtasin ihmisiä, jotka olivat yhtä aikaa sekä kilttejä minulle, että kiinnostuneita lapsenluomisprojektistani.

Mutta en ole tottunut kuitenkaan. Joka kerta kun nostan pienen punakantisen muovimukin kaapistani, pohdiskelen hämmentyneenä sitä että asia, joka tuntuu minusta luonnolliselta, tuntuu mahdolliselta myös toisesta. Ja sitä, että se mikä minulle tarkoittaa halua tehdä lapsi, tarkoittaa pienten sukusolujensa lahjoittajalle jotain muuta. Ja sitä onnekasta yhteensattumaa, että touhusta saa keskustella, liittää sen ajatuksilla ja sanoilla muihin yhdessä tekemisen ja todellisuuden muuttamisen projekteihin. En ehkä totu koskaan makaamiseen oman tai jonkun toisen kodin lattialla sääret sohvalla, toivoen että sisään laittamani pienet sukusolut kohtaavat matkallaan vähän isomman sukusoluni. Jotain yllättävää ja inspiroivaa siinä aina on.

Samalla haluni saada lapsi on hieman kauhtunut, kuin pitkään pitämäni vanhat vakosamettihousut. Se ei ole hävinnyt kokonaan, mutta tarpeesta on tullut vähemmän pakottava. En ole tullut vielä raskaaksi, enkä ole saanut lasta, mutta olen huomannut että pidän joistakin pienisukusoluisista ihmisistä aikalailla silloin kun he haluavat jakaa kanssani ajatuksia, jotka säkenöivät osuessaan minun ideoihini, tai materiaaleja joita itseltäni elämän askarteluharrastuksissa näyttää puuttuvan.

Tags: lapset, terveydenhuolto