Taistelu ja sen lopettaminen

Se, että haluan tehdä sovinnon, on äidin opettamaa. ”Älä anna auringon laskea vihas yli”. Mummokin saattoi sanoa niin. Äidin sanomana se kyllä tarkoitti, että piti pitää huolta myös siitä, ettei aurinko laske toisten vihan yli. Anteeksi saattoi joutua pyytämään sekin, jota oli loukattu. Joskushan se tappelu oli molemminpuolinen. Mutta silloin kun toinen oli selvästi loukannut ja vahvemmilla, oli hurjaa, että sen jota oli loukattu kuului pyytää anteeksi. Se ajatus nytkin vie multa voimat. Se vie voimat siksi, koska se ei mene oikein niin. Tämä vääryys on niin vaikea niellä, että tässä samalla kun syön puuroa, se meinaa hiipiä takaisin mun kurkusta. Ja sydän hakkaa.

Niin tämä opetus on vaikuttanut minuun, että olen monesti ristiriitatilanteissa ensin vetäytynyt, yrittänyt miellyttää, ja olen tehnyt tätä niin kauan, että toiset ovat oikein henkseleitä paukutellen tulleet rajojeni yli. Ja sitten olen lähtenyt hakemaan oikeutta koko arsenaalilla. Jumalan kiitos – tai oikeastaan kiitos lähellä oleville mua rakastaville ihmisolennoille – olen vähitellen oppinut toimimaan toisin. 

Joissain tapauksissa, esimerkiksi seksuaalisessa häirinnässä tai hyväksikäytössä asiat eivät ole menneet tuon kaavan mukaan. Tuollaiset loukkaukset ovat tulleet täytenä yllätyksenä. Outo tapani vetäytyä kunnes hyökkään, ei ole ehtinyt aktivoitua. Jokapäiväistä rajanylittelyä on tapahtunut yleensä normaalimmissa, arkisesti hivuttavissa kommunikaatiotilanteissa. Läheisissä suhteissa se voi mennä niin, että kun itsellä on joku kestämätön fiilis se pyritään (toistuvasti) siirtämään toiseen. Jos sellaisella hetkellä kun toinen tekee itselle noin, suostun siihen, tai jopa pyydän toiselta anteeksi, osallistun valheen rakentamiseen ja tulen itse osaksi tuota valhetta. Suostun toisen ihmisen projisointialustaksi. Tällaisissa tilanteissa tulee näkyviin se, millä tavalla ihmiset ovat väistämättä erillisiä. Toinen tekee vakavan rajanloukkauksen/projisoinnin, josta toinen ei ole vastuussa, ja josta toisen on väärin ottaa vastuuta.

Silloin kun rajaani on loukattu äkillisesti tai hivuttaen, tai minuun projisoidaan toisen negatiivisia tunteita, tapahtuu kuitenkin jotain sellaista, joka nimenomaan heikentää kykyäni olla oma itseni ja tietää oma rajani (toisin kuin esimerkiksi rakastavan ystävällisyyden eleessä, jossa olen hyväksynnän ja myötätunnon kohteena). Rajanloukkaushetkellä minun pitäisi olla vahva, mutta silloin saatankin olla täysin hämmentynyt ja heikko. Joistainhan tulee vihaisia, ja se on joskus asiallisempi reaktio. Minä saatan hämmentyä siitä, että toinen loukkaa minua. Menen palasiksi, koska minut on rakennettu tiedosta, että toisen rajoja on syytä arvostaa, siis ihan niinku huomaamalla ne. Vaikka rikkominenkin on tutuksi käynyt ele, se on kuitenkin yllättävä ja vieras siinä mielessä, että en tiedä miten siihen pitäisi reagoida. Minun on useimmiten hyvin vaikeaa uskoa, että toinen tekee niin.

Sitäkin on vaikea käsitellä, että joskus itse toimin niin, vaikka pyrin varomaan sitä. Pyrin varomaan sitä, koska tiedän miten se sattuu: tulla vihatuksi ilman syytä, tulla halveksituksi koska toiset pelkäävät itseään, ja asioita joita minun olemukseni heidän omassa mielessään soittelee. Pelkään tuollaista dynamiikkaa, enkä haluaisi olla siinä kummallakaan puolella. Välillä olen.

Kun tulen loukatuksi, kun minuun projisoidaan vihaa, mitä silloin teen? Jos en tunne vihan lähettäjää, on joskus mahdollista väistää. Tällaista vihaa olen kokenut harvemmin sen jälkeen kun lopetin seurustelun minua mustemman ihmisen kanssa. Silloin vieraiden viha oli jokapäiväistä: kadulla, kapakassa, raitiovaunupysäkillä, Stokkan kellon alla, missä vain kuljimmekin lensi huutoja, kiviä ja sipistiin korvaan ”neekerinhuora, kohta sinullakin on AIDS”. Se oli niin hämmentävää, että siitä on vieläkin vaikeaa puhua suoraan. Tottakai vastustan rasismia, mutta kun se kohdistuu rakkaisiin ja itseen, se vie voimat, kaikki voimat. Sen haluaisi vain unohtaa.

Taistelutahto? Itsepuolustus? Miksi minun pitäisi haluta tapella? Ei se ollut minun intentioni tänne tullessani. Mutta on olemassaolon paikkoja joissa itsepuolustuksen ja taistelutaidon puuttuminen tarkoittaa, että saat syödäksesi niin monta ylimääräistä lautasellista paskaa, että saatat kuolla myrkytykseen. On tilanteita, joissa väistäminen toisten aggressioden tieltä saattaa tarkoittaa elämän väistämistä, itsen ja oman olemuksen kieltämistä, nihilointia ja silpomista. Väistely ja nöyristely saattaa johtaa haluun lopettaa oma tai toisten elämä.

Tämä on syy siihen, miksi itsepuolustusta on pidettävä arvossa, miksi itsen rajaa on vaalittava rakkaudella ja taidolla. Samalla kun kykyjensä mukaan ottaa huomioon lähellä olevien ihmisten rajat. Kauempanakaan olevien ihmisten rajanhäirintä turhan takia ei opeta mitään itsen puolustamisesta.

Itsepuolustusta ja taistelutaitoa vaaliessa on ainakin mun oltava tarkkana, että ei jähmety sotilaan asemiin, että ei jää nukkumaan toinen silmä auki silloin kun siihen ei ole syytä, että ei maneerinomaisesti hakeudu taistelukentille oman mielenrauhansa kustannuksella, että muistaa kieltäytyä taisteluista silloin kun ne on suunniteltu vain vihollisten viihteeksi, tai ettei vie taistelumuudia mukanaan sinne missä oikeasti voisi olla ystävyyttä ja hyvää tahtoa. Kun tilanne on turvallinen, on oikeus ja kohtuus, että saa levätä ja rakastaa. Niillä joiden rajaa ja olemassaolon perustoja usein loukataan, on tähän erityinen lupa. Itsestäni olen huomannut, että myös rakkautta ja lepoa voi opetella ja harjoittaa. Itsensä rakastaminen ja itsensä kanssa rauhassa oleminen rakentavat toimivan itsepuolustuksen välttämätöntä perustaa.