Mitä on queer – vastine Tulvan artikkelille
Kummakerho pääsi ilokseen Peijakkaan kanssa Tulvan haastatteluun. Mainio homma ja kiitos lehdelle ja haastattelijalle siitä! Jutussa oli kuitenkin eräs kompastuminen, jonka haluaisin tähän lyhyesti korjata, että ne jotka queerfeminismistä ovat kiinnostuneet eivät saisi sellaista kuvaa asiasta, että tarvitsi laittaa queerkypärää päähän ja mennä ulos tanssimaan queertanssia alasti että tähän outoon joukkoon voisi lukeutua.
Jutussa kerrottiin, että suomessa queeriä tutkitaan akateemisessa maailmassa, mutta että tämä outo ilmiö ei rajoitu sinne vaan että “moni kokee ‘elävänsä queeriä’ todeksi arjessaan ja että “osalle kummakerholaisista queer ulottuu aivan jokapäiväiseen elämään”. Kiitän syvästi hyvistä nauruista.
Joten vähän historiaa että voimme aloittaa. Queer on sana jota aluksi käytettiin haukkumasanana seksuaalisesti ja sukupuolisesti väärin käyttäytyvistä ihmisistä englanninkielisissä maissa. Vähän kuin homoa suomessa. Pride olikin tässä pyrkimys tuntea ylpeyttä ja voimaannusta tilanteessa, jossa yhteiskunta piti queeriksi määräytyvien ihmisten toimintaa pahana, syntisenä, kriminaalina ja hävettävänä.
On homoskenejä ja vastaavia tiloja joissa laajemmassa yhteiskunnassa queeriksi määrittyvät ihmiset pystyivät elämään silloin. Niitä on nykyäänkin ja ne ovat hyvin monimuotoisia. On kuitenkin jo aivan eri asia tehdä queeriys julkiseksi ja puolustaa näitä tärkeitä tiloja. Isoimpia käännekohtia itsemääräämisoikeuden puolustamisessa tälläisille paikoille Yhdysvalloissa olivat Stonewall Riotsit. Mutta vastaavasti esim. Saksassa Schwarzer Kanal vallattiin ja pidettiin tilana osattomille queereiksi määräytyville ihmisille.
Tätä historiikkia on usein kirjoitettu homojen ja lesbojen historiikkina ja jätetty huomiotta se, että osallisina on myös ollut ja myös on sukupuoleltaan, ruumiiltaan ja muilla tavoilla seksuaalisuudeltaan poikkeavia ihmisiä. Kuten trans- ja intersukupuolisia, fetisistejä, biseksuaaleja ja elämänsä muuten oudoilla tavoilla toimittavia.
Tässä mielessä queerin käyttö kattoterminä on poliittinen valinta antaa tilaa määritellyille ja määrittelemättömille ihmisryhmille. Ja myös todellisuuden rakentamiselle, joka ei lähde valtion ja lääketieteen määrittelemistä kategorioista. Ne ovat ristejä joita me usein kannamme, mutta se ei tarkoita ettemmekö me voisi löytää ystäviä ja tukea aivan toisissa olosuhteissa olevilta.
Mutta jatkaen. Queerradikalismi sai aivan uuden suunnan vuonna 1990, kun Act Up kirjoitti Queer Nation Manifeston: Kutsun radikaaliin toimintaan oman kulttuurin ja elämäntavan puolesta, ja myös ylpeyteen itsestä, omasta skenestä ja piireistä – siis ei pelkästään mistään toisista irrallisesta seksuaalisuudesta, tai kategoriasta, kuten HLBT-liikkeessä. Yhdysvalloissa ja myöhemmin muuallakin levinnyt HIV vaikutti vahvasti tähän. Valtion jättäessä homot omilleen, Act Up ilmaisi tarpeen valtiosta irrottautumiseen, omista huolehtimiseen ja solidaarisuuden periaatteeseen.
Nykyään se solidaarisuus on monille itsestäänselvyys. Niinkuin eräs ystäväni kerran sanoi, “kun menee lesbobaariin missä päin maailmaa tahansa, se on vähän kuin turvatalo. Kaikki hoituu..”. Ja tilanne on taas muuttunut. Queerejä ihmisiä ja estetiikkaa on päätynyt suurien medioiden käsiin kaupallisiin tarkoituksiin. Homoja (ehkä enemmän kuin köyhempiä lesboja) pyritään saamaan hyviksi kuluttajiksi sitä mukaa kun heidän kykynsä saada ja pitää hyvin maksava työ ja olla muutenkin kunniallisia on lisääntynyt.
Mutta silti on ihmisiä, jotka omien piirteidensä takia eivät saa olla osa laajempaa maailmaa. Ihmisiä jotka joutuvat pelkäämään, häpeämään ja taistelemaan. Ja edelleen on pieniä tiloja joissa sellaiset ihmiset voivat olla turvassa ja yhdessä toisten kanssa. Vieläkin on lakeja jotka ovat syrjiviä ja haitallisia. Vieläkin on ihmisiä jotka tietämättään ovat syntyneet toisen luokan kansalaisiksi. Ja vieläkin on kulttuuria, jossa lopulta hyvin kristillisen todellisuuden määrittämät arvot voidaan jättää suosiolla ovelle. Vieläkin on queerlapsia ja tällä en tarkoita lesbojen ja homojen jälkikasvua. Vaan juuri niitä, jotka ovat meille kaikille lapsia ja suojatteja sen siteen kautta, joka on olla queer. Siteen jonka kaupallisuus ja individualistinen toisista erillinen seksuaalisuus heikentää.
Queeriä ei siis “eletä todeksi arjessa”. Se on kaikki mitä on ja mitä itsekin haluan säilyttää. Se on kasa arvoja ja huomiota, joista en halua luopua. Vaikka niistä luopuminen tarkoittaisi, että voisin saada hyvän työn, elää kunniallisen elämän ja ehkä katsoa iltaisin televisiota. No, minä en sitä halua. Mielummin juoksen kaduilla kuin oravanpyörässä. Mielummin matkaan kummallisten ihmisten kokoontumisiin kuin istun toimiston aamukokouksissa. Se on minun tapani – ja muilla ihmisillä on toisenlaiset, riippuen siitä millä tavalla he ovat outoja, ulkopuolisia ja millä tavalla sisällytettyjä, erinäisten arvottamisten kautta voittajia ja häviäjiä.
Queerillä on myös suomalainen historia, jota tuskin kukaan koskaan kirjoittaa varsinkin jos akateemiset piirit ovat kiinnostuneempia kaappaamaan termin sen alkuperäisestä kontekstista irralliseksi abstraktioksi. Queer on jotain mitä tapahtuu miljoonassa pienessä hetkessä kun ihmiset eivät olekaan sitä mitä pitäisi. Se on miljoona tarinaa joista minäkin tiedän monta, mutta joita en voi kertoa sillä melkein kaikki niistä ovat salattuja, peiteltyjä. Turvassa julkiselta häpäisyltä outojen ja pervojen mielissä. Ja paljon enemmän.