Mua aina vaivaannuttaa noi naiskommentit, enkä oikein osaa nostaa kissaa pöydälle koska pessimistisesti/realistisesti ajattelen, ettei esim. neuvolatyöntekijöiden kieli siitä sen sensitiivisemmäksi muutu, vaan ärsyttävät sanavalinnat vain vaihtuvat toisiin yhtä hermoillekäyviin.

Tajusin tossa, et kaikki ne termit joilla raskaana olevan elinpiiriä rajataan ja joilla raskaana olevaa luonnehditaan, on samoja joilla naisia ylipäätään määritetään. Raskaana oleva on fyysisesti heikko eikä hänen tulisi siksi poistua liikaa kotoa tai esim. matkustaa yksin kauas. Raskaana oleva on hormoniensa takia vähän sekaisin. Raskaana oleva on herkempi ja tunteellisempi kuin muut. Raskaana oleva on epälooginen ja haluaa epäloogisia asioita. Raskaana oleva ei pärjää ilman miehistä tukea. Raskaana olevalla on pesänrakennusvietti. Raskaana olevalla on äidinvaisto. Kaikissa noissa lauseissa vois korvata raskaana olevan naisella ylipäätään… Raskaus onkin selvästi naisten alakyntisen aseman ytimessä, kenties subvertoimalla raskauden kokemusta ja ilmiötä voimme tehdä jotain sukupuolikysymykselle ylipäätään?

Tuo kirja oli ainoa, jota itse pystyin lukemaan. Siinä ei ole oletettu kenenkään sukupuolen kokemusta tai perhemallia, vaikka nimessä sana ‘lesbian’ onkin. Kaiken neuvolamateriaalin (joka muun muassa neuvoi ottamaan huomioon hoitopöytää ja rattaita valitessa “naisten ja miesten keskimääräiset pituuserot”, jolle tasan samanpituisen kumppanini kanssa epätoivoisesti naureskelimme) jälkeen oli virkistävää lukea kirjaa, joka totesi daddyjenkin voivan haluta synnyttää ja tarjoili monta erilaista ratkaisua perheen järjestämiseksi.

Oman raskauteni aikaan jouduin muun muassa väittelyyn ystävieni, feministeinä ja sukupuolikriittisinä pitämieni ihmisten kanssa siitä, kun kirjoitin että minusta tuntuu siltä kuin huijaisin jos vastaan neuvolassa kysymyksiin ‘miehestäni’, sillä molemmat koimme olevamme sukupuolidikotomiaan sopimattomia. “Etkö sä voisi kakaista suustas että joo on sillä toisella vanhemmalla miehen sukuelimet” ja “No mutta hedelmöittymiseen tarvitaan miehen ja naisen sukuelimet”, olivat kommentteja joita purkautumiseni aiheutti, ja jotka täydellisesti onnistuivat sivuuttamaan sen, mistä oli oikeastaan kysymys.

“Sillä niin taisi todellakin olla, ettei kehoni ollut enää minun vallassani, vaan minun odotettiin vastaanottavan hymyillen valtavat kommenttien, neuvojen, ihastelujen ja lokerointien virrat – kehostani oli tullut jotakin yhteisöllistä, eikä se liittynyt niinkään minun yhteisööni vaan johonkin sellaiseen yhteisöön, johon minut oli kysymättä liitetty. Jossa kehoni ja sukupuoleni ei ollut enää oma asiani, vaan jotain, johon oli ilmeisesti lupa osallistua.”

Tässä nimenomaan kiteytyy foucault’lainen biovallankäyttö joka ruumiillistuu – tässä tapauksessa institutionaalinen vallankäyttö kohdistuu naisen ruumiseen. Naisen ruumista hallinnoidaan monella tavalla, itseäni erityisesti suututtaa että jo teineille tuputetaan hormonaalista ehkäisyä.