Ylpeys ja ennakkoluulo
Olen tullut siihen tulokseen, että olen hyvin ennakkoluuloinen ihminen. Tai ehkä en ole sen ennakkoluuloisempi kuin kukaan muukaan, vaan kaikki ovat ennakkoluuloisia. Koen kuitenkin omat ennakkoluuloni negatiivisina, elämää haittaavina asioina. Haluaisin päästä niistä eroon.
Ymmärsin asiaa pohdiskellessani eräänä päivänä, että ennakkoluuloni ovat syntyneet pitkän ajan myötä. Ne ovat selkärangasta tulevia reaktioita tiettyihin asioihin, ihmisiin tai ihmisryhmiin. Ja pystyn helposti näkemään, miten menneisyyteni, kasvatukseni ja lapsuuteni sysisuomalaisessa pikkukaupungissa ovat luoneet minusta sellaisen kuin olen.
Kun olin lapsi, 80-luvulla, Suomi oli vielä valkoisempi kuin nykyään. Luokassamme oli yksi maahanmuuttajataustainen lapsi kerrallaan, ja häntä säännönmukaisesti kiusattiin. Ei ollut myöskään lihavia lapsia siinä mitassa kuin nykyään, ja kehitysvammaiset oli eristetty omalle harjaantumisluokalleen. Erilaisuudesta ei minun muistini mukaan ikinä puhuttu.
Nykyisin luokissa voi olla enemmistö maahanmuuttajataustaisia oppilaita. Ja ehkä nykyään puhutaan enemmän kulttuurieroista, erilaisuudesta, joskus jopa jollakin oppitunnilla sateenkaariväestä? Ainakin toivon niin.
Mutta koulu ei ole ainoa paikka, jossa lapsia kasvatetaan. Vanhemmillani oli tärkeä rooli myös, ja huomaan toistavani monia heidän arvojaan ja asenteitaan. He taas ovat omaksuneet omat arvonsa omalta suvultaan. Näin kierre jatkuu.
Vaan mitä tehdä asialle? Usein huomaan, että ennakkoluulo on automaattisesti päälle menevä ajatusmalli. “Tuo ihminen käyttäytyy noin, koska hän….” ja kun alan ajatella kriittisesti, huomaan ajattelevani hyvin stereotyyppisesti. Itsekritiikin kautta voin vähitellen muuttaa asenteitani, mutta vaikeimmalta tuntuu huomata, milloin lähden ennakkoluulojeni vietäväksi.
Ehkä näiden asioiden julkinen tunnustaminen edes itselleen ja sitten myös muille on ensimmäinen askel. Joten se on otettu. Näin.
Minulla on ollut pitkä matka pois patamustasta porvarillisuudesta, millaiseen perheeseen minulla oli epäonni syntyä. Vielä joskus yläasteella mietin Tuhatkuntaan (sekoomuksen nuorisojärjestö) liittymistä, mutta sitten lähdin mukaan luonnonsuojeluliikkeeseen koska olin lintuharrastaja.
Minun on kuitenkin ollut aina vaikea taistella selkärangasta tulevia porvari-impulsseja vastaan. Osa johtuu siitä, että minulla oli lasinen lapsuus. Sellaisessa ympäristössä lapsi on se, joka ryhdistäytyy kun aikuiset eivät voi. Sen takia haluan muillekin “terästä selkärankaan”. Erityisen karsaasti katson juopottelua ja narkkaamista. Se, että olen itse kokeillut lähes kaikkia huumausaineita tekee minusta vielä kovemman (en jäänyt koukkuun mihinkään niistä eikä huvita edes viihdekäyttökään). Eräs mies sanoi, että minä olen kovempi kuin kukaan hänen tuntemistaan ja hänellä sentään äiti oli ollut natsien keskitysleirillä.
Mun selkärangasta tuleva reaktio kaikkeen “viihtymiseen” on se, että se on lusmuilua, velttoilua, vastuunpakoilua, turhaa.
Ehkä se johtuu siitä, etten minä ole ikinä halunnut olla saamapuolella. Minun on vaikeaa olla heikko, koska en oikein tykkää luottaa ihmisiin, joita pidän joko velttoilijoina tai sitten itseni kaltaisina “terästä selkärankaan”-perseellepotkijoina.
Koska minulla on kuitenkin yksi elämä ja se kuluu nopeasti loppuun, olen tehnyt paradigmamuutoksen ja ruvennut kuuntelemaan toisia ihmisiä. Uskonkokemuksen jälkeen minun oli pakko nöyrtyä ja ruveta kuuntelemaan muita ihmisiä.
Minä ajattelin, että oikeasti voisin luottaa ihmisiin, koska koskaan en ollut tehnyt niin eikä ihmiset antaneet siihen oikeasti aihetta. Minua ei voi vahingoittaa, jos minulla olisi alttius mielisairauksille, niin olisin jo tullut hulluksi ja sitä paitsi vanhana saa olla vähän tärähtänyt. Jos minä taas kuolen, niin ainakin olen oikeasti yrittänyt ja joka tapauksessa tulen kuolemaan. Jos taas haavoitun, niin terveysasemalla on lankaa, jolla ne voivat tikata minut kasaan. Sen sijaan olemalla kyyninen ihmisvihaaja, en ikinä oppisi mitään. Eläisin samanlaisessa porvarillisessa tyhjyydessä kuin vanhempani.
Minä uskon, että hyvät teot tulevat takaisin jossain muodossa. Se on täysin päinvastoin kuin sanonta “kiittämättömyys on maailman palkka”.
Minä en ole pettynyt. Mitä enemmän luottaa ihmisiin, sitä paremmin oppii vaistoamaan ihmiset, jotka eivät ole luottamuksen arvoisia. Luottamus ja pehmeät arvo ovat kuitenkin tietoinen ratkaisu joka kerta.
Mamut ovat heitelleet minun päälleni roskia, kivittäneet minua ja varastaneet minulta rahaa. Minä en ole elänyt missään kuplassa. Minä en ole sinisilmäinen. Minä kuitenkin olen halunnut antaa niillekin oikeuden toiseen mahdollisuuteen. Siedän hölmöilyjä, nippa-nappa ja joidenkin kanssa en yhtään, mutta haluan uskoa parempaan tulevaisuuteen. Minä en voi aina vastata kaikesta.