Kahden sukupolven naisia
Minusta on jo pitkään tuntunut siltä, että Suomessa transnaispiireissä on tapahtumassa sukupolvenvaihdos. Näille uusille on jotenkin etuoikeutetun itsestäänselvää, ettei työpaikka mene alta eikä asema muutu. Esimerkiksi Marja-Sisko Aalto ilmeisen vilpittömästi ihmettelee, ettei häntä palkata kirkkoherraksi ja hän ihmettelee sitä, että hän saa silpputyötä ja nimittelee itseään työttömäksi vaikka tekee keikkatyötä. Minulla taas oli itsestään selvää, että tulee potkut ja että työ olisi silppua ja pätkää jos sitä olisi ylipäätään lainkaan. Nytkin teen silppua, sitä silppua tosin on paljon ja kollegat ovat minua 20 vuotta nuorempia tai ulkomaalaisia. Minun aikanani oli vielä yleistä lähteä huoraamaan, kun taas nyt on ruvettu ainakin paremmissa työpaikoissa sisäistämään se, ettei transnaista voi erottaa.
Tähän uuteen sukupolveen ei ole iskostunut alistuminen elinikäiseen syrjintään, koska he ovat vanhoja ja etuoikeutetussa asemassa. Heillä ei ole myöskään sellaista asennetta entistä elämäänsä kohtaan että sen päälle syljetään. Entisessä elämässä on tehty merkittäviä asioita ja ihmisiä, joista halutaan pitää kiinni, on omaksuttu transvestiskokoomuslainen tukarointiasenne.
Minun sukupolveni varmasti ajatteli, että “valtio pettää aina” ja siinä ainoa, mitä voi kyseenalaistaa on se, että ennen kuin jokin pettää niin siihen pitäisi luottaa, mutta valtioon ei olla luotettu alun perinkään. Valtio petti kastroimislautakunnan kanssa kun se teki viimeiset 32 vuotta pelkkiä lainvastaisia päätöksiä. Valtio on pettänyt myös Väestötietolaissa. Aktivisti sanoo valituksessaan: “Laki väestötietojärjestelmästä ja Väestörekisterikeskuksen varmennepalveluista 21.8.2009/661 astui voimaan 1.3.2010. Käytän tästä laista nimeä väestötietolaki. Poikkeuksena vanhaan lakiin, uudessa laissa on maininta transsukupuolisista. Tämän päivämäärän jälkeen jokainen transsukupuolinen saa merkinnän transsukupuolisuudestaan (13.1§ 15k). Tämä tieto voidaan luovuttaa myös ulkopuoliselle, esim. pankille tai vakuutusyhtiölle mikäli heillä on peruste saada tieto (40.1§ 2k). Käytännössä tämä ei liene vaikeaa, koska transsukupuoliselta ei kysytä haluaako hän luovuttaa sukupuolen vahvistamista koskevaa tietoa näille tahoille.” Kyseistä lakia päätettäessä ohitettiin sekä Seta että Trasek. Erityisesti Seta on ollut ylpeä siitä, että valtio kysyy aina Setan mielipidettä asiassa kuin asiassa. No, nyt tuli kylmää vettä niskaan. Mitäs siihen Setassa sanotaan?
Minä en tietysti odota, että Seta vastaa yhtään mitenkään, koska minä olen tottunut siihen, ettei minua kuunnella eikä minun kysymyksiin vastata. Mutta jos minä kuuluisin tähän uuteen sukupolveen, minä menisin hieromaan sen vasten Setan johdon kasvoja. En tosin tiedä, tulisiko vastaus silloinkaan.
Kumminkohan on parempi, olla jo nuorena lannistettu ja kyyninen vaiko olla “höpöttäjä Jumalan armosta” ja ihmetellä sinisilmäisen lapsen tavoin ihmisoikeuseroosiota sen jälkeen, kun pistää mekon päälleen. Jonkin aikaa ajattelin, ettei cissukupuolisten naisten näkökulmasta kukaan voi tulla minulle sanomaan, että olen elämässäni nauttinut miehisestä etuoikeudesta, mutta sittemmin olen emansipoitunut ajattelemaan, ettei cissukupuolisten naisten näkemyksillä ole väliä.
Näille uusille ehkä on itsestäänselvää että työpaikka ei mene, mutta usein se menee silti – ks. juuri Marja-Sisko Aalto.
Musta tällaista jakoa kahteen sukupolveen ei ole olemassa, vaan näitä erilaisia kokemuksia selittävät erilaiset lähtökohdat. Minä säilytin työpaikkani; paitsi että oikeasti en säilyttänyt, vaan jouduin vaihtamaan työtehtäviä (huonommin palkattuihin), ja minulle ehdotettiin lähtöä ihan suorasanaisesti. Marja-Sisko joutui lähtemään, mutta mikä siinäkin olisi ollut lopputulos, jos hän ei olisi lähtenyt omasta aloitteestaan? Työnantaja ei kuitenkaan joutunut tosipaikan eteen, irtisanoako vai ei.
Sinä ja Marja-Sisko olette minun näkökulmastani lähes ääripäitä. Harva transnainen yltää ihan samaan kyynisyyteen kuin sinä, ja toisaalta harva myöskään antaa itsestään niin naiivin, ja toisaalta myös etuoikeutetun vaikutelman kuin Marja-Sisko (ks. vaikkapa http://marja-siskonblogi.blogspot.com/2010/08/tahtoisin-tehda-tyota.html – en kutsuisi seurakuntapastorin työtä “kuraportaan työksi”; se on kuitenkin akateeminen ammatti ilman tiukkoja työaikoja ja palkkaakin saa kolmisen tonnia kuussa. Jos se on kuraporras, niin mikähän sitten ei ole?). Lisäksi Aalto saa varmasti myös osansa tavanomaisesta seksismistä, sekä ikäsyrjinnästä; hänen työnhakuvaikeuksissaan on tuskin kyse pelkästään transnaiseudesta. Ikääntyvä nainen ei vain yksinkertaisesti ole kuuminta hottia työmarkkinoilla, oli sitten trans tai cis.
Ehkä jakolinja menee enemmän luokka-aseman mukaan? Raha ja kontaktit, eli taloudellinen ja sosiaalinen pääoma, suojaavat ihmistä aika pitkälle, ja jos on vielä kasvanut niiden suojassa, muu maailma voi tulla aikamoisena yllätyksenä.
Vai että “kuraportaan työ”, huh huh! Ja Eetu Vilénin lanseeraama sana “paskaduuni” sai suureen ikäluokkaan kuuluvat pullamössöttämään nuoria:
“Kun tutustuu prekariaattien sivustolle, paljastuu sieltä todellisten hyväksikäyttäjien, työtä vieroksuvia ja laiskojen ihmisten sakki: siellä esimerkiksi kerrotaan, miksei kannata ryhtyä yrittäjäksi, sillä silloin joutuu luopumaan tietyistä sosiaalikorvauksista. Hirvittävintä ehkä oli myös, että tv-haastattelussa nämä prekariaatit puhuvat roskatöistä, joita he eivät haluaisi tehdä. Hienohelmoja taivaanrannanmaalareita, jotka tekevät itse omasta elämästään ongelman. Hävettää ihan nuorten puolesta.”
Mutta kun Marja-Sisko nimittelee kelpo hommia “kuraportaan töiksi”, niin vallitsee ruumishuonehiljaisuus. Perin kuvaavaa.
Ihmettelen kommentoijien täydellistä väärinymmärrystä kuraportaan työstä.
Minulle se on kunnianimitys. On siis valmiutta tehdä työtä, jossa kurautuu, valmiutta panna itsensä likoon, valmiutta tehdä hankaliakin hommia.
Olen elämässäni tehnyt tässä mielessä paljon kuraportaan työtä.
En osannut kuvitella, että Carto pitäisi sitä työtä väheksyvänä ilmauksensa.
No, kukin tulkitsee tavallaan.
Kun olen aikaisemmassa elämässä ollut paljonkin uskonnon ja uskovaisten kanssa tekemisissä, minä olen kuvitellut kirkkoherran työn olevan sellaista, että sanomisiaan joutuu miettimään tarkkaan. Marja-Sisko Aalto on vapauttanut minut tästä uskomuksesta. Kyllä tosin esimerkiksi kirkkoherra Molari päästelee kovia mielipiteitä.
Onkohan tässä sama ilmiö kun kerran Sturenkadulla kun oli kaasuvuoto maan alla niin kerättyään tarpeeksi painetta kaasu ampui viemärinkannet taivaalle?
Mitäs sanoisit sellaisesta kuin de Mellon “Havahtuminen”-kirjan lukemisesta? De Mello toteaa, että kun ihminen lähestyy valaistumisesta, hänen puhumisensa vähenee. Mitäpä jos sinäkin käyttäisit enemmän aikaa tarkkailemiseen ja kuuntelemiseen kuin puhumiseen, koska minusta vahvasti tuntuu, ettei sinulla ole mitään sanottavaa ja hengen ihmisellä se on perin vakava puute.