Kuka sanoo tahdon
Taas päädyn kirjoittamaan queerpoliittisesti niin epäseksikkäästä aiheesta kuin avioliitosta, voi minua. Tämän kirjoituksen kimmokkeena toimi minusta hyvin tehty Ylioppilaslehden (10/2010) artikkeli Tahdon naida monta. Minusta se oli pätevä kontribuutio sukupuolineutraalin avioliittolakikeskustelun poikimaan polygamia-debattiin.
Sitten luin aiheeseen liittyviä kritiikkejä, mm. tämän Ihan kuin normaalit, jota haluaisin tässä kommentoida. Olen kyllä kirjoittajan kanssa samaa mieltä monesta asiasta, kuten siitä ettei avioliittolakien ajaminen ole minullekaan kovin tärkeä poliittinen agenda, johon voimiani tuhlaisin. Mieluummin kampanjoin vaikka dark roomien palauttamisen puolesta tai järjestän seksibileitä. Lisäksi minua ärsyttää suunnattomasti monien “vähemmistöryhmien” (homot, lesbot, kinkyt jne..) tarve puolustella miten “normaaleja ihmisiä” he kaikin tavoin ovat.
Sen sijaan on pakko kommentoida sitä, miten uuskonservatiivisesti kirjoittaja itse suhtautuu avioliittoinstituutioon (tässä puhun avioliitosta institutionaalisesta näkökulmasta, ja siksi käytän tekstissä termiä “avioliitto” vaikka sen voisi yhtä lailla korvata “rekisteröidyllä parisuhteella” tekstin ymmärrettävyyden muuttumatta). Aivan kuin kaikki menisivät avioliittoon konservatiivisesta ikuisen rakkauden ajatuksesta, tai legitimoidakseen seksielämänsä. Minusta se tuntuu sangen etuoikeutetulta positiolta kirjoittajan taholta.
Oma lähtökohtani avioliittoon on, että se on juridis-ekonominen sopimus (tällä hetkellä) kahden luonnollisen henkilön ja valtion välillä, taaten tiettyjä oikeuksia suhteessa valtioon. Näitä ovat vaikkapa kansalaisuusoikeudet, kun kyse on siirtolaisuudesta, perimisoikeudet, ja tietyissä tapauksissa juridisesti tunnustetun suhteen esimerkiksi lapseen.
Ylioppilaslehden artikkelissa minua ärsytti HeSetan edustajan lausunto
”Vaikutelmani on, että polyamoria on suurimmalle osalle seksuaali- ja sukupuolivähemmistöstä aika vieras ilmiö ja kysymyksenä yhtä ristiriitainen kuin heteroväenkin keskuudessa”, Helsingin seudun Setan puheenjohtaja Kerttu Tarjanne sanoo.
En tiedä onko Tarjanne vai toimittaja itse tässä sekoittanut polygamian (jota juttu käsittelee) ja polyamorian eli monirakkaudellisuuden, mutta seksuaalivähemmistöjen parissa ei useinkaan ole samanlaista monosuhteisuuden oletusta kuin heteromaailmassa (vaikka sellainen ihanne voikin olla). Minusta Tarjanne olisi voinut hyvin tässä yhteydessä nostaa esiin sateenkaariperheiden aseman, ja puhua esimerkiksi siitä, miten monenkeskinen avioliitto voisi merkittävästi parantaa moniapilaperheiden lasten oikeuksia kaikkiin vanhempiinsa. Nykyisessä lainsäädännössä kun juridinen vanhemmuus usein saavutetaan avioliiton kautta, ja tilanteessa jossa lapsilla on useampia kuin kaksi vanhempaa, heillä ei ole mitään juridista oikeutta (esimerkiksi perimis- tai eron jälkeistä tapaamisoikeutta) niihin vanhempiin, jotka ovat juridisen siteen ulottumattomissa.
Ei ole siis queerpoliittisesti merkityksetöntä, kuka sanoo tahdon ja kuinka monen kanssa. Seksin legitimoinnilla ei näissä oikeudellisissa kuvioissa ole mitään merkitystä.
Queeraktivistina toki tärkeä kysymys on myös queernormatiivisuus eli se, miten monet queer-piireissä suhtautuvat avioliittoon yhtä konservatiivisesti kuin Katri Immonen – aivan kuin naimisiin mentäisiin rakkaussuhteen legitimoimiseksi. Itse pidän rakkaudesta naimisiinmenoa kuriositeettina, ja kannatan kaikenlaisia järjestelyjä joissa avioliittoa käytetään omien juridisten oikeuksien ajamisen keinona.
Anna Kontulan sanoin
Jos taas avioliitto mielletään aikuisten ihmisten maalliseksi sopimukseksi, silloin ei ole mitään syytä rajata sitä sukupuolten tai sopijapuolten määrän mukaan. Silloin kyseessä olisi kahden tai useamman, miehen tai naisen keskinäinen sopimus, jolle joissakin tapauksissa voitaisiin erikseen hakea kirkollinen siunaus.
Käsittääkseni valtakunnalliseen Setaan ei kuulu yhtään polyamoria-järjestöä. Jos polyamorikot haluavat ajaa asiaansa Setan kautta, kannattaisi heidän organisoitua lähteä itse mukaan toimintaan.
Minusta tämä puhe normaaliudesta on itsepuolustusta, koska nämä muut, jotka eivät ole normaaleja, ovat sitten seksuaalirikollisia, raiskaajia ja pedofiileja. Suuren yleisön mielessä homous ja pedofilia ovat yhä jollain tavoin kytkeytyneitä. “Normaali” ei ehkä ole hyvä sana tähän, pikemminkin se, ettemme me ole hyväksikäyttäjiä.
Tämä sitten luo rajan toisia ihmisiä riistävän seksuaalisuuden ja muiden välille. Se ei ole niin selkeää Setassa. Minä pidän transfanien esineellistävää käytöstä riiston puolelle kuuluvana, kun taas Setan työntekijä sanoi, että esineellistäminen on tavanomaista seksisuhteissa. Ranneliikkeen porvarihomot eivät ymmärtäneet esineellistämisen ongelmaa lainkaan.
Ennen kuin rupeaa heittelemään kiviä minusta pitäisi ratkaista oma suhde kolmikkoon pedofilia, zoofilia, nekrofilia. Uskonkäsitykseni kun ovat lähellä satanisteja minulla on mutkaton suhtautuminen nekrofiliaan. Noista kahdesta muusta en tiedä.
Kiitos hyvistä kommenteista tekstiäni koskien!
Myönnän, että tarkastelen kirjoituksessa avioliittoa varsin kapeasta näkökulmasta. Ymmärrän täysin juridis-taloudelliset syyt avioliittoon ja ennen kaikkea näiden takia kannatan ehdottomasti instituution laajentamista. Kontulan tavoin toivoisin avioliiton nähtävän juridisena sopimuksena. Kuitenkin on niin, että kulttuurissamme avioliitto on paljon muutakin; se liittyy tunnustamiseen ja legitimaatioon. Ja henkilökohtaisesti koen nämä aspektit niin voimakkaiksi, että naimisiin meneminen tai suhteen rekisteröiminen tuntuisi aika vaikealta.
Monoamorikko: Polyjä ei hyväksytty Setan jäseniksi.
Wormsie: Oho! Tuota en tiennyt, eikä ilmeisesti Setassakaan tiedetä. Milloin ovat hakeneet ja minkä niminen yhdistys oli kyseessä?
Onkohan noin? Varnasti sellaiset joilla on lapsia – tai joiden kumppani on maahanmuttaja, mikä toki on sinänsä kiinnostava liikkumisen ja ihmissuhteiden yhdistämisen muoto, vaatiessaan kahden ihmisen ydinperhettä ja niin edelleen – voivat suhtautua avioliittoon puhtaasti rationaalis-juridisista syistä. Toisaalta esimerkiksi kela on tehnyt avioliitossa olevien asumisen erillään hankalaksi etc.
Jos poliittinen päämäärä olisi pelkästään juridinen, eikö silloin vaadittaisi avioliittoneutraalia huoltajuuslainsäädäntöä? Tietysti se olisi vain kafkamaista istuskelua lain portilla…
Monet muut, vaikkapa perintään liittyvät asiat voi ratkaista ristikkäisillä testamenteilla yms. mutta huoltajuusasiat ovatkin sitten ainoa alue, missä vaikutus on kovin yksiselitteinen. Onko meillä kunnollista dataa ja analyysiä tästä? Miten moni naimiiin menevä aikoo ylipäätään hankkia lapsia? Miten moni pitää rituaalista ulottuvutta tärkeänä ja niin edelleen? Miten hyvin me voimme edes uskoa tässä suhdefantasioita kylvävässä kulttuurissa ihmistä joka väittää avioituvansa puhtaasti lakiteknisistä syistä? Kuinka moni edes tietää naimisiinmenon kaikki byrokraattiset ja verotukselliset implikaatiot?
Hemi: Merkittävää ei liene, kuinka suuri osa ihmisistä menee naimisiin juridisista syistä, vaan sen esiintuominen, ettei avioituminen suinkaan aina tarkoita vain ja ainoastaan – tai edes ollenkaan – ikuisen rakkauden valoja.
Hei kaikki polyamoriasta ja polysuhteiden edunvalvonnasta kiinnostuneet :)
Suomeen ollaan lopulta perustamassa polyamoria-yhdistys. Eka kokous on Turussa 16.10. klo. 14. http://www.facebook.com/event.php?eid=149308275090131
Kuten sanottua, mikään avioliittolainsäädäntöön liittyvä kampanjointi ei ole mun prioriteettilistassa ykkösenä, mutta jos jotakuta kiinnostaa niin tiedoksi. :)
Lisätietoja saa myös http://polyamoria.fi -sivustolta.