Tomboys

Kävin katsomassa tässä vastikään Tomboy nimisen leffan nuoren lapsen transkokemuksesta. Jälkeenpäin katselin erinnäisten tg tyyppien kalvakoita ilmeitä teatterin ulkopuolella ja tietenkin iloisia cis ihmisiä, jotka olivat onnellisesti kulkeneet kärsimystarinan läpi ja olivat nyt Hyviä Ihmisiä, Jotka Ymmärtävät.

Muistelen, että Stacy on aikoinaan analysoinut transfeminiinisten elokuvailmentymiä ja tekisin nyt vastapuolen, eli miten transmaskuliinisuutta esitetään (ja miksi se on täyttä paskaa). Käytän tähän kätevästi Tomboyta, mutta näitä voi kyllä yleistää. Katso kuinka monta juttua löydät seuraavasta transaiheisesta leffasta jonka olet nähnyt. Tarinoita, joissa aihetta käsitellään löytyy yhtälailla Vinokinoista kuin Helsingin teatteritarjonnasta kuin kirjallisuudestakin.

Kropan esittely (mielellään vessassa).

Tämäkin toteutui Tomboyssa suht nopeaan. Vaikka yleensä Suomessa ei saa näyttää edes lapsen pyllyä, niin kun kyse on transihmisistä kaikki on taas sallittua, lapsien alastomuuskin. Jostain syystä tämä alastomuus usein liitetään vessaan ja peseytymiseen. Leffaan kuin leffaan voi lisätä kohtauksen joka käsittelee oikeastaan vain ja ainoastaan päähenkilön alastomuutta.

Tämä pakkomieltainen tirkistely minkä Stacykin mainitsee on hyvä tehdä kuitenkin jo leffan alussa. Ilmeisesti naisnäyttelijät menevät niin hyvin läpi poikina, että jos tätä alkukadeettia ei olisi jossain muodossa joutuisi cis kansa näkemään tulevan väkivallan ja häpäisyn aivan uudessa valossa.

Läpimenon ongelmat

No terve taas Translandiasta, jossa jokainen päivä on suuri seikkailu! Tänään ajattelin koittaa elämän äärirajoja aivan uudenlaisessa salainen agentti -pelissä. Erinnäisten apuvälineiden avulla pystyn mihin vain mihin James Bondikin! Niin pitkään kun en jää kiinni, leffa jatkuu kohti tuhon WorteXia! Bang! Bang! ja KABOW, kun sekin oli lähellä! Panokset on kovat, mutta niin on pyssytkin! Ja jos James Bondiin ei ole varaa, niin aina on McGyver, joka selviää pinteästäkin tilanteesta. Huh, mutta ompa rankkaa. Tosi kovaa suoritusta tässä kyl vaaditaan ja rautasia hermoja. Kauheen vaikeeta tää transkokemus tolleen pitemmän päälle kun pitää koko ajan olla niin vitun kovana tekemässä sitä sukupuolta!Ihan hiki tuli!

No vakavasti ottaen. Onhan se tosi jännää. Ottaa se läpimeno-juttu kun se on niin täynnä semmosta draamaa ja äxönii ja lähtee siitä liikkeelle. Raamittaa koko transkokemus piilotteluksi, välttelyksi ja lopulta: keinotekoiseksi. Ja tähän mennessä katsojathan tietää että hahmo OIKEASTI on nainen, koska hänen rintojaan/pilluaan/kurvejaan on esitely niille Hyville Cis Ihmisille Jotka Haluavat Ymmärtää.

Ja paskat. Täyttä paskaa. Ei se ole läpimeno. Missä on tranleffa, jossa hankitaan itselle se tila olla oma itsensä ilman sukkaviritelmiä? Missä mennään läpi yleisölle? Missä läpimeno vaan tapahtuu itsestään, tai eri lailla eri ihmisille niinku se käytännössä useimmiten menee? Jossa hahmo saa äänen kertoa siitä sisäisestä kokemuksesta? Jossa hän menee läpi miehenä ei sen takia että hän tekeytyy sellaiseksi vaan on sellainen?

Missä miehuus ei tule tavaroista, tai huijauksesta, eli keinotekoisuudesta vaan jostain hahmon sisältä? Missä on se kokemus, missä ympäristö näkee yhden ihmisen ja omat kokemukset ja minä on aivan toinen? Tai ei ikinä tiedä mitä ihmiset näkee? No ei ainakaan näissä sillä ylläolevalla leikillä on aina sama seuraus, eli:

Kehon paljastaminen (Uudestaan! sanois Tiivitaavi)

Noniin, jäit sit tietenkin kiinni puuhistas. Entäs nyt? Paska maa, paska valuutta sillä jos joku ehkä ymmärtääkin sun valintoja (on kiva aina olla yks sellainen johon katsojat voi samaistua), niin vittu the powers that be ei todellakaan suhtaudu suhun silleen. Ja niillä on Valtaa ja sä oot vittu pieni ötökkä vailla mitään. Kuulitsä?

Tämä on yleensä alku elokuvan väkivaltaiselle osiolle.  Nyt hahmoa reputetaan ympäriinsä, hän on muuttunut agentista urhiksi ja kaikki mitä hänellä oli, otetaan häneltä pois. Hänen toimijuutensa oli pelkää huijausta, joka aina tulee ilmi. Ja näin se menee. Keho, joka aiemmin paljastettiin katsojille paljastetaan toisille hahmoille, joista suurin osa reagoi väkivallalla, joko fyysiellä tai henkisellä. He eivät pohdi, tai puhu sillä he vain reagoivat tyhjästä niinkuin paljastuminen veisi kaiken lämmön ja rakkauden hetkessä ihmissuhteista.

Ja tämä väkivalta sinetöidään kehon häpäisemisellä. Tomboyssa se tehdään mekolla ja sitten sillä että romanttinen intressi katsoo päähenkilön genitaaleja. Lisäpisteet niille, jotka sai dejavuut Boys Don’t Cry leffasta, missä tämäkään ei riittänyt.

Ja tämä on tärkeää, sillä miten helvetissä sitä saa leffateatterissa passiivisesti istumisesta aikaan Hyvän Teon? No tietenkin katsomalla kun jotkut urpot käyttäytyy väkivaltasesti ja sit voi olla että no en Minä vaan tolleen toimis. Et jos sillen paljastuis niin päätä silittäisin ja olisit et kivat sulle silleen niin! Koska se väkivaltahan on ihan odotettua, tietenkin! Ku niitä Vituttaa ku sä jäit kiinni huijauksesta! Mut mä oon Parempi Ihminen. Mä ymmärrän.

Transihmisyys tehdään cis-ihmisille turvalliseksi päähenkilön seikkailuksi toisen sukupuolen rooliin. Ja juuri rooliin. Se ei kaada sukupuolen käsityksiä elokuvan hahmoissa, se ei saa niitä miettimään omaa sukupuoltaan, eikä se laajenna käsitystä siitä kuka ja mikä on mies tai nainen.

Missä onkaan transihmisyys, joka olisi itsessään voimakasta ja pelottavaa, joka saisi katsojan tuntemaan olonsa epämukavaksi ja miettimään itseään ja epävarmuuksiaan uusilla silmillä? Ehei – se olisi aivan liian todellista transihmisyyttä ja tämähän on vain tarina. Ja tarinoissa transihmisyys on täyttä toiseutta, erillisyyttä, yksinäisyyttä ja myös keinotekoisuutta kun pitää kovasti rakentaa sitä cis-ihmisten luonnollisuutta siinä samalla (no nyt mä paljastin sen juonen, sori niille jotka ei oo nähny).

Niin ja jos se ei väkivaltaan kaadu, niin sitten se tulee raskaaks!

End of story, hauskaa päivänjatkoa. Kiitos kun maksoitte! Ja cis-ihmisiyys on taas pelastettu!