Maahanmuuttovirasto on päättänyt käännyttää gambialaisen Jawaran (nimi muutettu) takaisn Gambiaan, jossa häntä odotta varma vankilatuomio ja mahdollinen kuolema.
Gambiassa homoseksuaaleihin sovelletaan maan rikoslain artiklaa 144: homoseksuaalisuus tulkitaan luonnonvastaiseksi sukupuoliyhteydeksi, josta voi seurata lain mukaan 14 vuoden vankeusrangaistus. Maahanmuuttovirasto myöntää Jawaralle tehdyssä kielteisessä päätöksessä, että Gambian poliisi noudattaa aktiivisesti maan rikoslakia homoseksuaalien kohdalla.

Gambian presidentti Yahya Jammeh ilmoitti vuonna 2008 tiukentavansa homoseksuaalien vainoa ja “katkaisevansa homojen kaulat”, mikäli heitä tavataan Gambiassa. Presidentti on myös kehottanut homoseksuaaleja poistumaan maasta, määrännyt turvallisuusjoukot pidättämään homoseksuaaleja ja vaatinut heitä majoittavia hotelleja suljettaviksi.

Jawara on hakenut turvapaikkaa Suomesta kahdesti. Ensimmäisellä kerralla hän ei uskaltanut kertoa homoseksuaalisuudestaan, sillä hänellä ei ollut tietoa Suomen suhtautumisesta homoseksuaaleihin. Jawaran kumppani Gambiassa istuu vankilassa seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Itse Jawaran onnistui paeta.

Ensimmäiseen turvapaikka-anomukseensa Jawara sai kielteisen päätöksen elokuussa 2009. Toisen turvapaikka-anomuksen perusteella suoritetussa turvapaikkapuhuttelussa hän dokumentoi suomalaisille viranomaisille uskottavasti ja johdonmukaisesti todellisen syynsä paolle kotimaastaan. Tästä huolimatta Maahanmuuttovirasto on antanut asiassa kielteisen päätöksen maaliskuussa 2010 ja päättänyt käännyttää hänet Suomesta.

UNHCR:n mukaan henkilöille, jotka joutuvat hyökkäyksen, epäinhimillisen kohtelun tai vakavan syrjinnän kohteeksi homoseksuaalisuuden takia ja joiden hallitukset ovat kykenemättömiä tai haluttomia suojelemaan heitä, tulee myöntää pakolaisstatus.

Jawaran henki, elämä ja vapaus on yhtä arvokas kuin taannoisten vanhusten joitten käännytysten peruuttamiseen kansalaistoiminta pystyi vaikuttamaan! Nyt tarvitaan lisää toimintaa!

Vaatikaamme siis hallitukselta välittömiä toimenpiteitä! Vaatikaamme Helsingin hallinto-oikeudelta käännytyksen välitöntä keskeyttämista!!!

Vielä mitä: opus perustuu nimenomaan sukupuoli- ja orientaatiotyypittelyille, jotka ovat tuttuja jo Z-lehdestä ja Sapfolistalta nuoruuteni vuosilta ja homosarjoista vuosituhannen vaihteesta. Homoihin, lesboihin ja heteroihin ei tämän huumorioppaan mahdu minkäänlaista transihmistä ja biseksuaalien dissaukseen on käytetty ruhtinaallisesti kokonainen luku: “Molempiin suuntiin”. Siinä opimme muun muassa että “[Homon mielikuvissa] naisen simpukka ja kaikki siihen liittyvä on jotain sanoinkuvaamattoman vastenmielistä” ja lesbo ajattelee, että “…miten kukaan voi pitää epämääräisen muotoista lihapötkylää seksikkäänä”. Näissä lauseissa kiteytyy myös aika paljon siitä millä tavalla kirja esittää niin homojen, lesbojen kuin heteroidenkin seksin ennenkaikkea sukupuolittuneeseen syntymäanatomiaan sidottuna asiana. Niin heteroille kuin muillekin suurin uhka biseksuaalisuudessa on kuitenkin sen asettama uhka PARIsuhteelle. Näin se homma etenee. Avoimista/polysuhteista opas  puhuu  muutenkin vain negatiivisesti ja sivulauseissa.

Onko siis hauska idea tehdä vitsikäs lesbohomoheteroversio pelkästään heteroille tarkoitetusta parisuhdeoppaasta? Taatusti on. Kirjoittajilla on varmaankin ollut hauskaa. Kirjaa voi suositella lämpimästi luettavaksi niille joista viime vuosituhannen homo- , lesbo- ja heterokliseet ovat hauskoja, uusia ja yllättäviä. Sille, joka on kokenut sukupuolensa tai haluorientaationsa suhteen haasteita, jotka yltävät myös ihmissuhteisiin voi lukiessa tulla hihityksen sijasta haukotus tai oksetus. Sekä ketutus siitä, että lesbo- ja homoelämän muuttuessa osaksi “normaalien kansalaisten” elämää, myös huumori on näivettynyt normiheteroiden vitsikkyyden kanssa samanlaiseen tyypittelyyn, luokitteluun, lokerointiin ja ihan rehelliseen dissaukseen.

Kustantajan(?) nettiarvostelu kirjasta on otsikoitu (jota en saanut tähän yrityksistäni huolimatta linkitettyä)
“Nyt loppui heteronormatiivisuus.” Näinköhän?

PS. Jos tätä lukee joku kirjan kohderyhmään kuuluva, voin toimittaa kirjan positiivisempaan uudelleenarviointiin.  Arvostan kirjoja esineinä, enkä ole räkinyt opuksen sivuille.

Tiina Tuppurainen, Antti Kauppinen ja Sanna Paakkanen:
Liukuvoidetta ja laatuaikaa. Parisuhdeopas homoksi, lesboksi tai heteroksi aikoville.
Kani/Gummerus. Helsinki. 2009

Niin tämä opetus on vaikuttanut minuun, että olen monesti ristiriitatilanteissa ensin vetäytynyt, yrittänyt miellyttää, ja olen tehnyt tätä niin kauan, että toiset ovat oikein henkseleitä paukutellen tulleet rajojeni yli. Ja sitten olen lähtenyt hakemaan oikeutta koko arsenaalilla. Jumalan kiitos – tai oikeastaan kiitos lähellä oleville mua rakastaville ihmisolennoille – olen vähitellen oppinut toimimaan toisin. 

Joissain tapauksissa, esimerkiksi seksuaalisessa häirinnässä tai hyväksikäytössä asiat eivät ole menneet tuon kaavan mukaan. Tuollaiset loukkaukset ovat tulleet täytenä yllätyksenä. Outo tapani vetäytyä kunnes hyökkään, ei ole ehtinyt aktivoitua. Jokapäiväistä rajanylittelyä on tapahtunut yleensä normaalimmissa, arkisesti hivuttavissa kommunikaatiotilanteissa. Läheisissä suhteissa se voi mennä niin, että kun itsellä on joku kestämätön fiilis se pyritään (toistuvasti) siirtämään toiseen. Jos sellaisella hetkellä kun toinen tekee itselle noin, suostun siihen, tai jopa pyydän toiselta anteeksi, osallistun valheen rakentamiseen ja tulen itse osaksi tuota valhetta. Suostun toisen ihmisen projisointialustaksi. Tällaisissa tilanteissa tulee näkyviin se, millä tavalla ihmiset ovat väistämättä erillisiä. Toinen tekee vakavan rajanloukkauksen/projisoinnin, josta toinen ei ole vastuussa, ja josta toisen on väärin ottaa vastuuta.

Silloin kun rajaani on loukattu äkillisesti tai hivuttaen, tai minuun projisoidaan toisen negatiivisia tunteita, tapahtuu kuitenkin jotain sellaista, joka nimenomaan heikentää kykyäni olla oma itseni ja tietää oma rajani (toisin kuin esimerkiksi rakastavan ystävällisyyden eleessä, jossa olen hyväksynnän ja myötätunnon kohteena). Rajanloukkaushetkellä minun pitäisi olla vahva, mutta silloin saatankin olla täysin hämmentynyt ja heikko. Joistainhan tulee vihaisia, ja se on joskus asiallisempi reaktio. Minä saatan hämmentyä siitä, että toinen loukkaa minua. Menen palasiksi, koska minut on rakennettu tiedosta, että toisen rajoja on syytä arvostaa, siis ihan niinku huomaamalla ne. Vaikka rikkominenkin on tutuksi käynyt ele, se on kuitenkin yllättävä ja vieras siinä mielessä, että en tiedä miten siihen pitäisi reagoida. Minun on useimmiten hyvin vaikeaa uskoa, että toinen tekee niin.

Sitäkin on vaikea käsitellä, että joskus itse toimin niin, vaikka pyrin varomaan sitä. Pyrin varomaan sitä, koska tiedän miten se sattuu: tulla vihatuksi ilman syytä, tulla halveksituksi koska toiset pelkäävät itseään, ja asioita joita minun olemukseni heidän omassa mielessään soittelee. Pelkään tuollaista dynamiikkaa, enkä haluaisi olla siinä kummallakaan puolella. Välillä olen.

Kun tulen loukatuksi, kun minuun projisoidaan vihaa, mitä silloin teen? Jos en tunne vihan lähettäjää, on joskus mahdollista väistää. Tällaista vihaa olen kokenut harvemmin sen jälkeen kun lopetin seurustelun minua mustemman ihmisen kanssa. Silloin vieraiden viha oli jokapäiväistä: kadulla, kapakassa, raitiovaunupysäkillä, Stokkan kellon alla, missä vain kuljimmekin lensi huutoja, kiviä ja sipistiin korvaan ”neekerinhuora, kohta sinullakin on AIDS”. Se oli niin hämmentävää, että siitä on vieläkin vaikeaa puhua suoraan. Tottakai vastustan rasismia, mutta kun se kohdistuu rakkaisiin ja itseen, se vie voimat, kaikki voimat. Sen haluaisi vain unohtaa.

Taistelutahto? Itsepuolustus? Miksi minun pitäisi haluta tapella? Ei se ollut minun intentioni tänne tullessani. Mutta on olemassaolon paikkoja joissa itsepuolustuksen ja taistelutaidon puuttuminen tarkoittaa, että saat syödäksesi niin monta ylimääräistä lautasellista paskaa, että saatat kuolla myrkytykseen. On tilanteita, joissa väistäminen toisten aggressioden tieltä saattaa tarkoittaa elämän väistämistä, itsen ja oman olemuksen kieltämistä, nihilointia ja silpomista. Väistely ja nöyristely saattaa johtaa haluun lopettaa oma tai toisten elämä.

Tämä on syy siihen, miksi itsepuolustusta on pidettävä arvossa, miksi itsen rajaa on vaalittava rakkaudella ja taidolla. Samalla kun kykyjensä mukaan ottaa huomioon lähellä olevien ihmisten rajat. Kauempanakaan olevien ihmisten rajanhäirintä turhan takia ei opeta mitään itsen puolustamisesta.

Itsepuolustusta ja taistelutaitoa vaaliessa on ainakin mun oltava tarkkana, että ei jähmety sotilaan asemiin, että ei jää nukkumaan toinen silmä auki silloin kun siihen ei ole syytä, että ei maneerinomaisesti hakeudu taistelukentille oman mielenrauhansa kustannuksella, että muistaa kieltäytyä taisteluista silloin kun ne on suunniteltu vain vihollisten viihteeksi, tai ettei vie taistelumuudia mukanaan sinne missä oikeasti voisi olla ystävyyttä ja hyvää tahtoa. Kun tilanne on turvallinen, on oikeus ja kohtuus, että saa levätä ja rakastaa. Niillä joiden rajaa ja olemassaolon perustoja usein loukataan, on tähän erityinen lupa. Itsestäni olen huomannut, että myös rakkautta ja lepoa voi opetella ja harjoittaa. Itsensä rakastaminen ja itsensä kanssa rauhassa oleminen rakentavat toimivan itsepuolustuksen välttämätöntä perustaa.

Sillä miksi pidän ihmisistä yleensä ei ole juurikaan tekemistä heidän ja heidän elimistönsä sukusolutuotannon kanssa. Kun jossain vaiheessa älysin että tahdon todella paljon saada lapsen, ja että oikeastaan tahtoisin myöskin kantaa sen lapsen maailmaan oman kehoni kautta, aloin kiinnostua pienisukusoluisista henkilöistä aivan erityisellä tavalla. Ryhdyin miettimään millä tavalla heiltä voisi saada pieniä sukusoluja, joita lapsen luomiseen tarvittaisiin. Tai no, oikeastaan en miettinyt kovin kauan, vaan aloin kysellä ihmisiltä jotka tunsin, joista pidin (jonkin verran kyselin myös tuntemattomilta, joiden tiesin tahtovan lapsia), voisivatko he lahjoittaa sukusolujaan minulle projektiini, tai haluaisivatko he ryhtyä tekemään ja kasvattamaan lasta yhdessä minun kanssani. Useimpien pienisukusoluisten olentojen mielestä tämä oli älytön idea. Monet ihmiset tiesivät etukäteen millaisissa suhteissa ja millaisten ihmisten kuului saada lapsia. Niitä kuului saada niin sanottujen naisten ja miesten välisissä, tai ainakin kiinteissä, niin sanotuissa parisuhteissa ja intiimisuhteissa. Rakkautta ja taloutta piti olla tarpeeksi. Joidenkin (suurisukusoluisten) mielestä oli ok, jos minä tekisin lapsen yksin, mutta vain jos minulla olisi siihen taloudellisesti riittävät edellytykset.

Mitä enemmän keskustelin ihmisten kanssa, sitä monimutkaisemmalta asia alkoi näyttää. Ei ollutkaan ihan helppoa saada lapsi. Ei riittänyt että vilpittömästi haluaa lapsen, eikä se että olisi halukas kantamaan siitä vastuuta. Hyvin mieluusti piti olla määrätynlaisen muotoisissa, laatuisissa ja pituisissa suhteissa toisiin tietylaisiin ihmisiin, sekä tietää jo nyt että lapsen ollessa yli kymmenen vuotta minulla olisi varaa kustantaa hänelle jääkiekkovarusteet tai ratsastusvermeet. Tätä en ollut tullut ajatelleeksi. Tarkemmin ajateltuna päätin olla ajattelematta vastakin, ja vain tehdä sen lapsen.

Tätä pohdiskellessani, ja yhteistyökumppaneita hakiessani tuli Suomeen laki jonka mukaan minäkin voisin saada Väestöliitosta lisääntymisapua, olinhan ”yksinäinen nainen”. Minulla ei vain ollut tarpeeksi rahaa: väestöliiton lisääntymisapu maksoi noin 400 euroa kerta. Ihan normaalissakin tapauksissa pieniä sukusoluja saattaa joutua laittamaan sisään ainakin parikymmentä kertaa. Siihen olisi mennyt melkein saman verran kuin minun normaalit vuosituloni. Lisäksi, jos pienten sukusolujen sisään laittaminen ei riittäisi hedelmöittymiseen, muista hedelmöittämispalveluista saattoi joutua maksamaan parikin tuhatta euroa kerralla.

Siihen mennessä kun olisin keksinyt itselleni noin paljon vuosittaisia lisätuloja, olisi lapsenluomiskapasiteettini alkanut jo vakavasti hiipua. Ja voi olla, että Väestöliitossa ne olisivat saaneet selville tämän hieman hitaan puolen minusta, ja olisivat päättäneet, että näin vähän tienaavat ihmiset ovat geneettisesti degeneroituvaa ainesosaa, joka ei kuulu Väestöliiton lisääntymispalvelujen piiriin. Koko klinikka-ajatus tuntui minusta muutenkin epäilyttävältä. Olenhan minäkin konservatiivi: minusta tuntuu että minun lapset kuuluu askarrella alulle mieluiten jonkun kotona ja sellaisten ihmisten kesken, jotka välittävät toisistaan.

Onneksi tapasin töissä yhden pienisukusoluisen ihmisen, josta tykkäsin kovasti. Hänkin tykkäsi minusta. Olin oikeastaan tuolloin jo lähes luopunut koko lapsentekoideasta, sillä olin etsinyt pienien sukusolujen lahjoittajaa jo kymmenkunta vuotta. Kerroin pienisukusoluiselle ihmiselle harmillisen tarinani ja hän sanoi minulle voivansa mielellään auttaa minua. Niinpä hän alkoi käydä säännöllisesti luonani lahjoittamassa pieniä sukusoluja pieneen punakantiseen muovimukiin. Niitä sitten ruiskutin pienellä muoviruiskulla sisääni. Joskus eräs noitaystäväni tuli mukaan ja keksi hedelmällisyysloitsuja sekä lämmitti mahaani käsillään, kun makasin asuntoni lattialla jalat ylhäällä lahjan saamisen jälkeen.

Se, että töissä tapaamani ihminen ryhtyi lahjoittamaan minulle pieniä sukusoluja oli hienoa. Luottamukseni lisääntyi. Aloin uskoa, että ihmisten parissa voi olla ihan järkevää elää. Kaikki ei olekaan ihan niin käsittämätöntä, enkä ehkä olekaan liian hidas ja yksinkertainen tekemään niitä asioita joita elämässäni haluan tehdä. Olin ystävystynyt pienten sukusolujen luovuttajan kanssa jo ennen kuin luovuttaminen alkoi, mutta meistä tuli vielä läheisemmät. Joskus hän jäi luovuttamisen jälkeen minun luokseni yöksi. Muistan erään tuollaisen illan hyvin. Olin jo mennyt nukkumaan ja pedannut hänelle vuoteen lattialle. Hän oli päättänyt vielä piirtää hieman ennen nukkumaan menoa. Kun suljin silmäni, kuulin hänen kynänsä äänen paperilla. Oli ihanaa aistia se ääni, sellaisen ihmisen piirtävän kynän ääni, joka oli ollut niin kiltti, että oli päättänyt auttaa minua projektissani saada aikaan lapsi.

Tuo ystäväni ei asunut kanssani samassa kaupungissa, eikä hän ehtinyt luovuttamaan aina kun minun suuri sukusoluni olisi ollut lapsen tekemiseen otollisessa tilassa. Ryhdyin etsimään toista luovuttajaa. Yllätyksekseni sellainen löytyikin tällä kertaa melko läheltä. En tuntenut tätä uutta luovuttajaa etukäteen, mutta kun tapasimme ensimmäistä kertaa, meille syntyi heti vilkas keskustelu lapsen tekemisen merkityksistä, ihmisen luomisen materiaalisista pääomista ja ehdoista. Ja vielä jostakin, olikohan se työväen marssilauluperinteestä. Oli hauskaa, että heti kun tutustui toiseen ihmiseen saattoi ruveta keskustelemaan oikeista, konkreettisista asioista. Tätäkin luovuttajaa kiinnosti kuulla miksi halusin lapsen. En ollut ihan varma, mutta tuntui hyvältä pohtia sitä taas kerran hyväntahtoisen ja ymmärrettävän ihmisen seurassa.

Ryhdyimme puuhaan heti muutaman viikon päästä. Lapsen luomisen lisäksi aloitimme filosofian lukupiirin. Kohtaamiset olivat miellyttäviä, eikä pieni, muovinen, punakantinen muki vähentänyt niitten kotoisaa ja intiimiä tunnelmaa. Yhtä aikaa paikalla leijaili kokeellisen pääoman jakamisen ilmapiiri. Oli mukavaa kymmenen vuoden turhan etsinnän jälkeen tavata jo toinen ihminen peräjälkeen, jonka mielestä minun halussani saada lapsi ei ollut mitään ihmeellistä. Oli asiallista, että asiat etenivät normaalisti ja luonnollisesti, eikä kukaan vaatinut minua tilille mahdollisen viidentoista vuoden päästä koittavista ratsastustuntimaksuista, tai sekoittanut lapsentekohaluani miehen ja naisen, tai kahden muuten sukupuoleltaan selkeärajaisen aikuisen väliseen intiimiin rakkaussuhteeseen.

Toinen luovuttaja muutti ulkomaille. Kävin tapaamassa häntä kerran siellä. Kävelimme kaupungin ympäri tuntikausia, puhuimme vallankumouksen käytännöllisistä mahdollisuuksista ja kuolemasta. Näin, että tuo ihminen oli juurtumassa uuteen kaupunkiin ainakin hetkeksi. Aloin etsiä vielä yhtä pienisukusoluista ihmistä lapsenluomisprojektini osalliseksi. Entisellä kumppanillani oli ystävä, jonka tiesin olevan avoin yhteisölliseen jakamiseen ja luomiseen liittyville projekteille. Hänestä tuli kolmas luovuttajani, jolta saan yhä pieniä sukusoluja. Aloin ehkä jo hieman tottua siihen, että kohtasin ihmisiä, jotka olivat yhtä aikaa sekä kilttejä minulle, että kiinnostuneita lapsenluomisprojektistani.

Mutta en ole tottunut kuitenkaan. Joka kerta kun nostan pienen punakantisen muovimukin kaapistani, pohdiskelen hämmentyneenä sitä että asia, joka tuntuu minusta luonnolliselta, tuntuu mahdolliselta myös toisesta. Ja sitä, että se mikä minulle tarkoittaa halua tehdä lapsi, tarkoittaa pienten sukusolujensa lahjoittajalle jotain muuta. Ja sitä onnekasta yhteensattumaa, että touhusta saa keskustella, liittää sen ajatuksilla ja sanoilla muihin yhdessä tekemisen ja todellisuuden muuttamisen projekteihin. En ehkä totu koskaan makaamiseen oman tai jonkun toisen kodin lattialla sääret sohvalla, toivoen että sisään laittamani pienet sukusolut kohtaavat matkallaan vähän isomman sukusoluni. Jotain yllättävää ja inspiroivaa siinä aina on.

Samalla haluni saada lapsi on hieman kauhtunut, kuin pitkään pitämäni vanhat vakosamettihousut. Se ei ole hävinnyt kokonaan, mutta tarpeesta on tullut vähemmän pakottava. En ole tullut vielä raskaaksi, enkä ole saanut lasta, mutta olen huomannut että pidän joistakin pienisukusoluisista ihmisistä aikalailla silloin kun he haluavat jakaa kanssani ajatuksia, jotka säkenöivät osuessaan minun ideoihini, tai materiaaleja joita itseltäni elämän askarteluharrastuksissa näyttää puuttuvan.