Molemmat heistä tiesivät, etten kokenut itseäni naiseksi. Mutta sillä ei enää ollut väliä. Kun raskauden ensimmäisinä kuukausina rintani alkoivat kasvaa, nännini tummeta ja raskaustesti näytti positiivista, luovuin ilmeisesti oikeudesta valita itse sukupuoleni. Yhtäkkiä biologinen sukupuoli dominoi koko elämääni.

Paitsi ettei dominoinut. En kokenut sukupuoltani piirunkaan vertaa eri tavoin kuin ennen tiineeksi tuloani. Seksuaalisuuteni kyllä muuttui, minkä panin merkille huvittuneena: aiemmin olin ollut kiinnostunut ihmisistä sukupuoleen katsomatta. Nyt kiinnostus biomiehiin oli lakannut kuin seinään. Tajusin vähitellen, kuinka valtavasti olin halunnut lasta. Aloin myöntää itselleni, kuinka monet ihmissuhteistani (ja satunnaispanoistani) olivat alkaneet ja loppuneet lisääntymisen haluni vuoksi.

Tilanne oli absurdi: samaan aikaan, kun koin heteroydinperhemallin vieraammaksi kuin ennen, elämääni astuivat äitiysneuvola, äitiysvaatteet, (dis)informaatioläpyskät joiden kansissa malleilla on isot mahat ja vihkisormukset, vaihtoehtovanhemmuussivut joiden nimissä on jollain valinnaisella kielellä joko “mamma”, “nainen” tai jotain siihen suuntaan ja joissa saatettiin puhua yksinhuoltajaäitiydestä muttei koskaan, millään uhalla, murtauduttu hetero-oletuksen ulkopuolelle. Ystävät kyselivät minulta lapsen isästä ja siitä, kuka mies on se onnekas, vaikka tiesivät hyvin, etten aiemminkaan ollut pitäytynyt koiraissa kumppania valitessani. Ikään kuin se yksi siimahäntäinen sukusolu olisi sitonut minut lopullisesti sellaiseen sosiaaliseen muottiin, jossa alunperinkin olin tehnyt vain hämmentyneitä ja puolivillaisia vierailuja.

Olin haaveillut lapsesta jo kauan. Ensimmäinen vauvakuumeeni iski, kun olin 15. Sen jälkeen eri lapsentekotavat olivat milloin risteilleet päässäni, milloin unohtuneet muutamaksi vuodeksi. Useimpiin toiveistani liittyi, etten halunnut tietää, kuka olisi lapsen toinen biologinen vanhempi. Olin pohtinut erilaisia mielikuvituksellisia vaihtoehtoja orgioista (liiallinen tautiriski) usean siemennesteenluovuttajan kasaamaan cocktailmukiin (vaivalloinen toteuttaa) ja todennut, että helpointa ja nopeinta olisi yksinkertaisesti tarttua seuraavaan mahdolliseen tilaisuuteen, minkä sitten teinkin. Ajattelin, että lopulta biologisen isän tunteminen ei olisi niin kovin kauhea ajatus. Tulin raskaaksi melkein heti, minkä jälkeen sain kuulla, että henkilö jonka sukusolusta olin hedelmöittynyt oli raiskaaja. Luonnollisesti katkaisin välit häneen.

- Raskaana olevasta naisesta tulee tiikeriemo, naisten saunassa kommentoitiin raivoani. Ihmiset, joita olin pitänyt feministeinä ja ystävinäni, yrittivät kilvan suostutella minua seurustelemaan hedelmöittäjäni kanssa. Ikään kuin raiskauksella ei olisi mitään väliä, vaan kaikki johtuisi hormonitoiminnastani. Tuntui, kuin yhtäkkiä olisin tipahtanut ulkopuolelle jokaisesta sosiaalisesta verkostosta, johon olin onnistunut ujuttautumaan. Ystävät, joilla oli lapsia, samoin kuin kaikenkarvaiset lapsentekokirjat olettivat, että olisin valmis luopumaan syvimmistä periaatteistani kutoakseni kasaan jonkinlaisen ydinperheidyllin ulkokuoren; niissä ystävissä, jotka suhtautuivat heteroydinperhemalliin kriittisemmin, lapset herättivät lähinnä pelkoa ja inhoa.

En löytänyt samaistumiskohteita perhe- ja kasvatusoppaista, jotka joko olettivat heteroydinperheen tai olivat yh-äideille suunnattua terapiamateriaalia, jonka keskeinen sisältö oli “Vituttaako? Onko vaikeaa? Voi sua rassukkaa, ehkä vielä löydät miehen“. Löysin joitakin sateenkaariperheille tarkoitettuja resursseja, joissa oli arvokasta tietoa lähinnä eri hedelmöitystaktiikoista, mutta hyvin vähän siitä, mitä sikiämisen jälkeen tulisi tehdä.

Tajusin olevani pakotettu etsimään kaiken tarvitsemani tiedon julkaisuista, joissa minua puhuteltiin äidiksi, joka toteuttaa viimein naiseuden kukkeinta huippua. Äitini suositteli minulle Anna Wahlgrenin Lapsikirjaa, josta löysin järkeviä imetysvinkkejä, mutta jonka kappale “Mistä tiedät olevasi raskaana?” alkaa sanoilla “Edellytyksenä on yhdyntä” ja jossa ilmoitetaan ystävällisesti myös, että “Naisena saat kokea oman ruumiisi olevan viimeinkin siinä käytössä, mihin se on tarkoitettu.”

Neuvolasta taas annettiin käteen Vau’kirjan Vauvan odotus – opas, jossa oli erilliset osastot äideille ja isille. Koetin lukea protestiksi vain isäosastoa, mutta siitä ei tullut mitään: se oli pituudeltaan vain kolmanneksen äitiosastosta ja siinä neuvottiin isää lähinnä sietämään “rakkaansa hormoneita” ja huolehtimaan kodin asianmukaisesta varustelusta. “Varaudu siihen, että yöunesi voi häiriytyä kumppanisi levottomista unista ja tiheistä vessassa käynneistä”, isää neuvotaan. No shit. Vauva-lehdessä puolestaan hymyilevät, anorektisen hoikat äidit pukivat vuoden ikäisiä lapsiaan trendivaatteisiin kuin nukkeja. Hyvät ystävät, mikäli päädytte etsimään lastenteko- ja hoitovinkkejä kirjoista, suosittelen niiden pöllimistä mieluummin kuin kirjastosta lainaamista: silloin voitte huoleti heittää kirjan seinään niin monta kertaa kuin haluatte.

Tunne omasta totaalisesta ulkopuolisuudesta laajeni tajuamiseksi siitä, kuinka ulkopuolelle kaikki ei-naiset jäävät vanhemmuuden kulttuurissa. Kaikki lukemani oli kirjoitettu selkeästi nimenomaan äideille; isät otettiin huomioon sivuhuomautuksissa, ja jossain kohdin – esimerkiksi synnytystä käsittelevässä luvussa – saatettiin neuvoa, että myös isän kannattaisi lukea tämä luku. (Ja vain tämä luku – turha hänen on vaivautua enempää, eihän hän ole nainen.) Kuvituksessa nimenomaan naisilla oli sylissään vauvoja ja taaperoita. Minua kuvotti ja ahdisti se, miten vanhemmuuden typistäminen äitiydeksi ja naiseudeksi oli vallitsevana käytäntönä myös ns. asiantuntijoiden keskuudessa. Kuten käydessäni ensimmäistä kertaa ultrassa 17. viikolla, jolloin lääkäri sai ultrasta suoranaisen hepulin.

-Aijai että on äidin näköinen tyttö! Siis eihän sitä sukupuolta vielä voi tietää, mutta niin on sama profiili!, lääkäri hihkaisi ja tuli halaamaan. En enää tiennyt yhtään, mitä sanoa.
- Nauti nyt vaan tuosta ihanan naisellisesti kasvavasta mahastasi, neuvolan hoitaja puolestaan kehotti 21. viikolla.

Opettelin suojelemaan itseäni valitsemalla tarkkaan, kenen kanssa puhuin. En alkanut tarpeettomiin keskusteluihin hoitohenkilökunnan kanssa, hoidin vain tarkastukset ja peruskohteliaisuudet alta ja liukenin. Harjoittelin jämptiä, tiukkaa otetta sukulaisten kanssa puhuessa ja löysin itseni vastaamasta yhä useampiin hyvää tarkoittaviin kysymyksiin: “No mitäs ihmeen väliä sillä on?” Ne ystävät, joille koin voivani puhua vapaasti, saivatkin sitten osakseen useamman korvallisen. Samoin äiti, jolle löysin itseni soittelemasta yhä useammin. Hän kyseli kummallisia kysymyksiä eikä ehkä täysin tajunnut kaikkia ratkaisujani, mutta kunnioitti niistä jokaista. Tai hänen sanojensa mukaan, “kyllä yksi mummo voittaa kymmenen anarkistikaveria!”

Ja niin minä olin matkalla. Aloin tottua katkerasti siihen, että kannoin biologista sukupuoltani mukanani kuin näyteikkunassa. Kuin naiseus olisi bussi, jota olin pakotettu ajamaan niiden kaikkien tuttujen ja tuntemattomien, ihmisten ja instituutioiden takia, jotka sillä halusivat matkustaa. Sillä niin taisi todellakin olla, ettei kehoni ollut enää minun vallassani, vaan minun odotettiin vastaanottavan hymyillen valtavat kommenttien, neuvojen, ihastelujen ja lokerointien virrat – kehostani oli tullut jotakin yhteisöllistä, eikä se liittynyt niinkään minun yhteisööni vaan johonkin sellaiseen yhteisöön, johon minut oli kysymättä liitetty. Jossa kehoni ja sukupuoleni ei ollut enää oma asiani, vaan jotain, johon oli ilmeisesti lupa osallistua.

Joten istuin bussini ratissa ruuhkaisessa risteyksessä, kuuntelin korvalappustereoita ja kuvittelin ajavani keltaisella fillarilla pellon halki, tarakalla vain yksi hyvä ystävä.

Vuonna 2005, kun lahjoitin meikit pikkusiskolle, ajelin pääni ja kauppasin pois vanhat tyrkkykorsetit, tuntui aluksi, että minussa ei ole enää mitään muuta mihin kiinnittää huomiota kuin karvat. Käsivarsien, kainaloiden, säärien karvat. Pään vähitellen kasvavat karvat. Tunsin itseni apinaksi, vaikken koskaan ole ollut merkittävän karvainen. Paljastetuksi. Orgaaniseksi. Se oli ensin kammottavaa ja välttelin ihmisten kohtaamista, sillä olin aina ennen tottunut kohtaamaan heidät muokattuna. Meikattuna, värjättynä, ajeltuna, kokoon kurottuna. Jatkoilla olin tottunut odottamaan, että muut sammuvat ensin, ja heräämään muita ennen, jottei kukaan näkisi minua ilman valitsemaani naamaa.

Kehon maantiedettä eivät määrittäneet kehoni piirteet: kaarre tuolla, punoittava taive tuossa – vaan sen soveltuvuus työmaaksi: vasemman silmän sisäkulma oli erilainen kuin oikean, mikä teki silmämeikistä haastavan. Oikeassa kulmakarvassa oli sinnikäs pyörre, jota kulmakarvageeli ei saanut asettumaan. Oikea kainalo piti ajella useammin kuin vasen ja se myös pisteli ja kutisi jatkuvasti. Häpykarvani olivat karkeat eikä häpyhuulteni iho kestänyt ladyshavea vaan ärtyi kipeäksi, mutta ajelin ne silti, sillä kipu oli parempi kuin kumppaneideni huomautukset. Vatsaanikaan en osannut katsoa sellaisenaan, vaan sen määreitä olivat “tursuaa lyhyemmistä topeista ulos” ja “näyttää litteämmältä hameessa kuin housuissa”.

Kun nyt olen pidättäytynyt pynttäytymisestä (muuten kuin bileisiin) neljä vuotta, alan vähitellen nähdä oman kehoni sinä tarinana, joka se on. Karvat tuntuvat yhdeltä sen kauneimmista luvuista: kainalokarvojeni vaaleanruskeat, epäsymmetriset tupsut ovat ehkä jopa miellyttävämmät kuin hiukseni, ja keho määrittyy kokemusten, ei ihanteiden kautta. Tukanleikkuu on ollut terapiaväline, niinpä kaikki kuontaloni piirteet palautuvat riitoihin ja ahdinkoihin, lukuunottamatta lyhyitä otsahaiveniani, jotka ovat lyhyet siksi, että syttyivät viime syksynä kahdesti tuleen. Arvet, jotka ennen olivat katastrofeja, ovat nyt historiankirjoitusta. Kynnet ovat pitkät lukuunottamatta niitä, jotka ovat lohkeilleet remonttihommissa, ja kasvotkin tuntuvat tarinoiden kertojalta, eivät puutteelliselta jäljennökseltä ihanteesta. Rintojen ja takamuksen muodossa näkyvät kaikki painoni nousut ja laskut. Vasemmassa nännissäni kasvaa yksi ainoa pitkä musta karva, joka taitaa olla ainoa musta karva kehossani. Mutta kun menen uimaan mutaiseen veteen, vaaleat karvani värjäytyvät mudasta tummiksi ja näyttää, kuin koko keholleni olisi piirretty veden reitti lukemattomin ohuin viivoin.

Ja karvoja on muitakin kuin omani. Ystäväni pitkät tummat karvat hänen kaikilla raajoillaan, hukuttavat pyörteet ihastukseni lyhyessä vaaleassa tukassa, sitä paitsi hänen hennot vaaleat viiksensä, sitä paitsi toisen ystäväni tuuheat vaaleat viikset, ja kaikki pitkät laineilevat hiuspilvet, ja kaikki ainutlaatuiset häpykarvoitukset rivissä ylälauteella, jotkut päättyvät heti häpykukkulan laidalle, toiset yltävät nauhana napaan, kolmannet pyrkivät valloittamaan reitten sisäpinnat kiharoillaan, sitten ne ihmiset joilla on pehmyttä karvaa myös pakaroillaan, ja poskinukka, käsivarsinukka, kämmenselkäkarvat, tuuheat ja takkuiset partakarvat, varpaiden seikkailulliset ja sievät karvat.

Ja sitten ovat olemattomiin tai lyhyiksi ajellut karvat, sileät ja melkein-sileät kainalot ja sänkiset häpykarvat,  viirunohuiksi nypityt kulmakarvat, ja ne näyttävät minun mieleni historiassa hakkuuaukeilta ja asfalttipihoilta ja parkkipaikoilta, ja suren sitä, kuinka metsäiset kehot ovat yhä harvemmassa. Ja mielessäni kerron itselleni tarinoita siitä, millaiset olisivat kulmakarvoista alaspäin paljaan ystäväni pehmeät puistikot, jos hän palauttaisi hoidetun kehokaupunkinsa niiden valtaan. Ja minun tekisi mieli pyytää, että hän näyttäisi sen. Mutta eihän se käy päinsä, sillä hänelle karva ei ole taidetta eikä poliittinen, vaan yksityinen luonnon virhe, poistettavaksi tarkoitettu kuin korvavaikku tai viisaudenhammas. Ja kun hän keskustelee säärien vahaamisesta baarin pöydässä, koen outoa menetyksen tunnetta.

Ja jossain joku huokaisee helpotuksesta.