Muistelen, että Stacy on aikoinaan analysoinut transfeminiinisten elokuvailmentymiä ja tekisin nyt vastapuolen, eli miten transmaskuliinisuutta esitetään (ja miksi se on täyttä paskaa). Käytän tähän kätevästi Tomboyta, mutta näitä voi kyllä yleistää. Katso kuinka monta juttua löydät seuraavasta transaiheisesta leffasta jonka olet nähnyt. Tarinoita, joissa aihetta käsitellään löytyy yhtälailla Vinokinoista kuin Helsingin teatteritarjonnasta kuin kirjallisuudestakin.

Kropan esittely (mielellään vessassa).

Tämäkin toteutui Tomboyssa suht nopeaan. Vaikka yleensä Suomessa ei saa näyttää edes lapsen pyllyä, niin kun kyse on transihmisistä kaikki on taas sallittua, lapsien alastomuuskin. Jostain syystä tämä alastomuus usein liitetään vessaan ja peseytymiseen. Leffaan kuin leffaan voi lisätä kohtauksen joka käsittelee oikeastaan vain ja ainoastaan päähenkilön alastomuutta.

Tämä pakkomieltainen tirkistely minkä Stacykin mainitsee on hyvä tehdä kuitenkin jo leffan alussa. Ilmeisesti naisnäyttelijät menevät niin hyvin läpi poikina, että jos tätä alkukadeettia ei olisi jossain muodossa joutuisi cis kansa näkemään tulevan väkivallan ja häpäisyn aivan uudessa valossa.

Läpimenon ongelmat

No terve taas Translandiasta, jossa jokainen päivä on suuri seikkailu! Tänään ajattelin koittaa elämän äärirajoja aivan uudenlaisessa salainen agentti -pelissä. Erinnäisten apuvälineiden avulla pystyn mihin vain mihin James Bondikin! Niin pitkään kun en jää kiinni, leffa jatkuu kohti tuhon WorteXia! Bang! Bang! ja KABOW, kun sekin oli lähellä! Panokset on kovat, mutta niin on pyssytkin! Ja jos James Bondiin ei ole varaa, niin aina on McGyver, joka selviää pinteästäkin tilanteesta. Huh, mutta ompa rankkaa. Tosi kovaa suoritusta tässä kyl vaaditaan ja rautasia hermoja. Kauheen vaikeeta tää transkokemus tolleen pitemmän päälle kun pitää koko ajan olla niin vitun kovana tekemässä sitä sukupuolta!Ihan hiki tuli!

No vakavasti ottaen. Onhan se tosi jännää. Ottaa se läpimeno-juttu kun se on niin täynnä semmosta draamaa ja äxönii ja lähtee siitä liikkeelle. Raamittaa koko transkokemus piilotteluksi, välttelyksi ja lopulta: keinotekoiseksi. Ja tähän mennessä katsojathan tietää että hahmo OIKEASTI on nainen, koska hänen rintojaan/pilluaan/kurvejaan on esitely niille Hyville Cis Ihmisille Jotka Haluavat Ymmärtää.

Ja paskat. Täyttä paskaa. Ei se ole läpimeno. Missä on tranleffa, jossa hankitaan itselle se tila olla oma itsensä ilman sukkaviritelmiä? Missä mennään läpi yleisölle? Missä läpimeno vaan tapahtuu itsestään, tai eri lailla eri ihmisille niinku se käytännössä useimmiten menee? Jossa hahmo saa äänen kertoa siitä sisäisestä kokemuksesta? Jossa hän menee läpi miehenä ei sen takia että hän tekeytyy sellaiseksi vaan on sellainen?

Missä miehuus ei tule tavaroista, tai huijauksesta, eli keinotekoisuudesta vaan jostain hahmon sisältä? Missä on se kokemus, missä ympäristö näkee yhden ihmisen ja omat kokemukset ja minä on aivan toinen? Tai ei ikinä tiedä mitä ihmiset näkee? No ei ainakaan näissä sillä ylläolevalla leikillä on aina sama seuraus, eli:

Kehon paljastaminen (Uudestaan! sanois Tiivitaavi)

Noniin, jäit sit tietenkin kiinni puuhistas. Entäs nyt? Paska maa, paska valuutta sillä jos joku ehkä ymmärtääkin sun valintoja (on kiva aina olla yks sellainen johon katsojat voi samaistua), niin vittu the powers that be ei todellakaan suhtaudu suhun silleen. Ja niillä on Valtaa ja sä oot vittu pieni ötökkä vailla mitään. Kuulitsä?

Tämä on yleensä alku elokuvan väkivaltaiselle osiolle.  Nyt hahmoa reputetaan ympäriinsä, hän on muuttunut agentista urhiksi ja kaikki mitä hänellä oli, otetaan häneltä pois. Hänen toimijuutensa oli pelkää huijausta, joka aina tulee ilmi. Ja näin se menee. Keho, joka aiemmin paljastettiin katsojille paljastetaan toisille hahmoille, joista suurin osa reagoi väkivallalla, joko fyysiellä tai henkisellä. He eivät pohdi, tai puhu sillä he vain reagoivat tyhjästä niinkuin paljastuminen veisi kaiken lämmön ja rakkauden hetkessä ihmissuhteista.

Ja tämä väkivalta sinetöidään kehon häpäisemisellä. Tomboyssa se tehdään mekolla ja sitten sillä että romanttinen intressi katsoo päähenkilön genitaaleja. Lisäpisteet niille, jotka sai dejavuut Boys Don’t Cry leffasta, missä tämäkään ei riittänyt.

Ja tämä on tärkeää, sillä miten helvetissä sitä saa leffateatterissa passiivisesti istumisesta aikaan Hyvän Teon? No tietenkin katsomalla kun jotkut urpot käyttäytyy väkivaltasesti ja sit voi olla että no en Minä vaan tolleen toimis. Et jos sillen paljastuis niin päätä silittäisin ja olisit et kivat sulle silleen niin! Koska se väkivaltahan on ihan odotettua, tietenkin! Ku niitä Vituttaa ku sä jäit kiinni huijauksesta! Mut mä oon Parempi Ihminen. Mä ymmärrän.

Transihmisyys tehdään cis-ihmisille turvalliseksi päähenkilön seikkailuksi toisen sukupuolen rooliin. Ja juuri rooliin. Se ei kaada sukupuolen käsityksiä elokuvan hahmoissa, se ei saa niitä miettimään omaa sukupuoltaan, eikä se laajenna käsitystä siitä kuka ja mikä on mies tai nainen.

Missä onkaan transihmisyys, joka olisi itsessään voimakasta ja pelottavaa, joka saisi katsojan tuntemaan olonsa epämukavaksi ja miettimään itseään ja epävarmuuksiaan uusilla silmillä? Ehei – se olisi aivan liian todellista transihmisyyttä ja tämähän on vain tarina. Ja tarinoissa transihmisyys on täyttä toiseutta, erillisyyttä, yksinäisyyttä ja myös keinotekoisuutta kun pitää kovasti rakentaa sitä cis-ihmisten luonnollisuutta siinä samalla (no nyt mä paljastin sen juonen, sori niille jotka ei oo nähny).

Niin ja jos se ei väkivaltaan kaadu, niin sitten se tulee raskaaks!

End of story, hauskaa päivänjatkoa. Kiitos kun maksoitte! Ja cis-ihmisiyys on taas pelastettu!

and the same in english:

Hello

I’m making a small anthology of comics and graphical novels from Finland
and Estonia. The subject is queer culture and politics and the
anthology will be shown in an exhibition in Tallinn, called Untold Stories.
The theme of the exhibition is the same as for the anthology:

====
Untold Stories

The exhibition project “Untold Stories. The Queer and the Political”
focuses on the problems and challenges of LGBTIQ movement, exploring the
concepts of gender, body and sexuality from critical angles. The project
will analyze issues regarding the representation of gender and sexuality
in contemporary art, visual culture and the public sphere. A special
focus will be dedicated to the region of Eastern Europe where questions
relating to sexual minorities and gender equality form a battlefield
that is characterized by social conflicts and prejudice.
===

The stories will have english translations if they are not already in
english and the anthology is to come out on the 7th of May. Short texts,
pictures and collages, etc. are also welcome. The preferred language for
texts is english. The size will be A5 and the preferred resolution for images
300. The deadline for submitting works is the 15th of March.

Helping in other ways with the album is also greatly appreciated
(translating, artwork, etc.). Contact me, we’ll be working on the
anthology after the deadline.

This project is self funded, so the result will not be anything expensive
and commercial, on the contrary the goal is to make something that is
easy to manufacture and distribute. That being so, I cannot pay for works
offered, I can only give a platform to tell stories on the subject.

If the anthology ens up becoming very large, I promise to make all participants
handmade books, otherwise a magazine. Also I will give all participants
the digital version of the anthology to be used in any way. I will keep
my right to choose the works accepted, if there is need. But I do not want
to be the sole owner of the anthology.

So participating in any way in it’s making makes you an owner who can do
with it whatever you want. You can make as many copies of it as you like,
sell it, give it out for free, plaster the walls of parliament with
it, etc. – it’s up to you. I can also give advice on how to make copies of
it and bind it, if need be.

So’ if you’re interested, please contact me! Or you can just send
finished works by the deadline to me, either is fine. The address
to send them to is nallem.v[at]gmail.com.

~ Nallem

Jossain vaiheessa minä aloin ajatella, että sukupuolirooli on jotain minkä avulla me toimimme tässä maailmassa. Sillä mehän tarvitsemme teoillemme, tunteillemme ja ajatuksillemme jonkinnäköiset raamit. Me haluamme olla jotain. Sukupuoli ja seksuaalisuus on ne miten me alamme olla olemassa, miten me järjestämme elämämme. Ajattelen, että kaiken takana on kuitenkin samanlaisia subjekteja (tai erilaisia, mutta ei sukupuolensa tai seksuaalisuutensa ansiosta). Kaikkia tapoja olla olemassa ei vain kohdella kovin hyvin, tai anneta mahdollisuutta olla esillä omilla ehdoillaan.

Yhtälailla kuin en ole löytänyt mitään sellaista sanaa, joka kuvaisi minun seksuaalisuuttani kattavasti myös sukupuolen saralla tämä sanojen pinnallisuus ja toispuoleisuus on ilmiselvää. Käytän sanoja suhteessa toisiin ihmisiin: itsetietoisille cis ihmisille olen trans, itseään vahvasti seksuaalisesti identifioiville olen queer mies, usein olen poika. Oma asiansa ovat ihmiset joille juuri trans statuksena on kiehtova ja hipsterimäisen kuulia – heille toivon olevani tuiki tavallinen cis mies.

Transphobia tulee tilanteessa, missä odotukset eivät toteudu. Väkivallan ja normatisoimisen toinen pää tuntuu olevan juuri fetisointi. Kun odotukset eivät toteudu, se voi yhtä lailla olla kiihottavaa. Kuitenkin samat odotukset ovat läsnä, samat normit ja rajat joiden läpi minua arvioidaan. En koe sukupuoliristiriitojani mitenkään erityisen seksuaalisina tai myöskään arvokkaampina asioina, kuin kaikki muut tavat millä ihmiset ovat sopimattomia normaaliuden kaavoihin. Enkä halua tulla arvioiduksi erikoistapauksena sukupuolen tai seksuaalisuuden kentällä.

Mitä olen yksin, ilman muita? Se tuntuu olevan kauhean monitasoista – mitä tunnen, mitä näen ja miten näen, minkälaisessa roolissa olen onnellinen, millon minua ei ahdista, miten pystyn elämään. Ne ovat ne tavat miten minä olen joutunut käsittelemään omaa sukupuolta, kun tuskin koskaan tulen näkemään itsestäni mitään mainostaulua missä minut on pilkottu osiin ja osuttu juuri niihin haluihin ja pelkoihin joita kannan sisälläni.

Ja ne mainostaulut on toistettu ja pingotettu meidän sisäämme jo lapsina. Minulle outouden, ulkopuolisuuden ja irrallisuuden kokemus. Jollekin toiselle jotain aivan muuta, kopioituna ad infinitum toisissa samanlaisissa. Odotukset suomalaisuudelle ovat että me kaikki olisimme samanlaisia, sillä olemme käyneet samanlaiset koulut, katsoneet samanlaiset televisio-ohjelmat, meillä on ollut samanlaiset vanhemmat, samanlaiset kotikadut ja -keittiöt, ensirakkaudet ja ihanteet. Moni ihminen ei sovi siihen kaavaan, eri syistä.

Meidät on kasvatettu lähiöpelloilla, tuotettu koulutehtaissa ja tuutattu ulos työmarkkinoille toteuttamaan mallielämää. Joitain asioita pidetään vain variaatioina teemasta kuten murteet, tai tuotemerkit. Ne ovat turvallisempia paikkoja olla, kuin sellaiset tavat olla mitä ei yleensä osata odottaa.

Elämäni ei ole helpottunut tai muuttunut paremmaksi, minun on vain pitänyt oppia elämään sen kanssa että olen kuka olen sellaisessa maailmassa missä olen. Molemmat ovat muuttuvia, eikä mikään hetki ole ikuinen. Silti minä saatan kohdata aivan samaa väkivaltaa kuin nuorena. Mutta toisin kuin nuorena, minä olen keksinyt keinoja käsitellä sitä, suojatua siltä. Lopulta se on helpotus, itsessään. Voi saada varmuuden itsestään ja omista kyvyistään – oppia kuka on kaiken sen alla minkälaiseksi meidät on muovattu. Karaistuu niin sanotusti ja oppii itse valitsemansa lähipiirin tärkeyden.

Kun Uralin Perhosessa Mannerheim homosteli, tuntui monella menevän valkoinen pisara väärään kurkkuun. Mutta lopulta sotakin oli jo hävitty vuosikymmenet sitten ja “Älä Kerro Äiti Venäjälle” -politiikka tehnyt tehtävänsä nationalismin muovaamisessa uusille urille. Nykyään ylpeyttä tunnetaan alasajetusta hyvinvointivaltiosta ja veloissa rypevästä vakavaraasta valtiosta. Kansallisprojektit kuten sotavelkojen maksaminen ja oikeastaan aika ylikansallinen Nokia, ovat suomalaisten nationalistien käsityksiä suurista saavutuksista. Mistä pääsenkin kätevästi perussuomalaisten Nuivaan Vaalimanifestiin, tuohon maahanmuuttokriitikoiden kansallisprojektin julkilausumaan.

Manifesti puhuu sosiaalisesta ja spontaanista maahanmuutosta, joka tietenkin pitäisi kieltää ja tehdä mahdottomaksi. Tekstissä ehdotetaan maahanmuuttajien tekeminen toisen luokan kansalaisiksi ja kansalaisuus heille ehdolliseksi samalla kun ehtoja jo pelkän oleskeluluvan saamiselle tiukennettaisiin.

Ehtona maahanmuuttajien hyväksymiselle on, että maahanmuuttajat integroituvat “normaaliin” yhteiskuntaan. Eli puhuvat suomea, ovat kuin suomalaiset ja tekevät töitä. Perssuomalaisilta ei hyvinvointia tipu, suurin osa tuista evättäisiin juuri maahanmuuttajilta, eikä se vähä mikä jäisi todellakaan tulisi rahan muodossa. Perssuomalaiset olisivat myös ajamassa maahanmuuttajat pois lähiöistä halvempiin asuinpaikkoihin, viemästä halpoja asuntoja lähiöistä ja olemasta niissä piru vie keskenään!

Tämän kaiken tarkoitus on manifestin mukaan korjata ongelmia joita monikulttuurisuudesta syntyy. Mitkä outoa kyllä, ovat kokonaan päässeet unohtumaan manifestista. Olen kai missannut jotain kun itse maahanmuuttokriitikot näyttäytyvät minulle suurinpina ongelmina.

Mutta ilmeisesti ongelmia on perssuomalaisilla ja nuivan manifestin ratkaisu on maahanmuuttajien suomalaistaminen. Strategia tuntuu olevan suurinpiirtein tälläinen: opi vieras kieli, kärsi kurjuudessa, elä keskellä ei mitään mielellään yksin, kärsi vähän lisää ja tee töitä minkä ehdit ja sokerina pohjalla vanha viisaus, eli että kärsimyksen palkka on aika paska.

Ja kuka on oleva tämän kaiken takana? No kukapa muukaan kuin pienimielinen byrokraatti, tuo suomalaisuuden sankari. Tämä kaikki kuullostaa ehkä liiankin tutulta. Suomalainen kansallismieli saattaa olla masentunut, mutta nousee kuitenkin joka aamu sängystä kärsiäkseen aina vähän lisää tai ainakin aiheuttaakseen sitä kanssakärsijöille.

Pizza-Kebab ravintolat ja Turun buddhalainen temppeli eivät perssuomalaisten manifestissa ole ollenkaan ongelmia, vaan päinvastoin – nehän ovat työpaikkoja ja suomalaiseen yhteiskuntaan asettautumista. “Romanian kansalaiset” sen sijaan saavat manifestissa erityismaininnan – hehän eivät toteuta suomalaista kärsimyksen etiikkaa, vaan kärsivät aivan omalla tavallaan.

Viime aikoina fasistien tekemissä iskuissa ei oikeastaan ole perussuomalaisten manifestin valossa hirveästi järkeä. Pizza-Kebab paikkojen ja budhalaisten temppelien tuhoaminen ei ole suomalaisen kärsimyskultin puolustamista vaan vihaa ja väkivaltaa aivan toisenlaisella periaatteella.

Epäilen, että tämän takia maahanmuuttokriitikot ovat niin nopeita sanomaan että eivät ole rasisteja. He tosiaankin puhuvat kulttuurista – uskosta siihen että suomalainen kulttuuri olisi jotenkin parempaa ja normaalia vaikkakin ehkä itsemurhille, perheväkivallalle, alkoholismille ja masennukselle altistavaa.

Tämän takia ei maahanmuuttokriitikoita kuitenkaan pitäisi päästää pälkähästä. Päinvastoin – juuri kulttuurisella ylemmyydentunnolla ihmiset ovat tehneet kautta aikojen aivan hirveitä asioita kanssaihmisilleen ja käyttäytyneet kaikintavoin ala-arvoisesti ja perustelleet myös rasismia samoin kuin tänä päivänä esimerkisksi homonationalismia.

Tähän eivät yhden asian järjestöt tai liikkeet pysty vastaamaan, sillä vaikka maahanmuuttokriitikot puhuvatkin yhtä asiaa vastaan on heillä mielessään selkeä käsitys kokonaisvaltaisesta muutoksesta ja päämäärästä. Maahanmuuttajien kontrollointi antaa vain tavan päästä luomaan maailmaa joka vastaa heidän käsitystään hyvästä. Tässä maailmassa “vähemmistöt” eivät voi saada mitään etuja tai erivapauksia “enemmistöön” nähden. Nuiva manifesti käsittelee maahanmuuttoa, mutta ajattelu koskee kaikkia muitakin “vähemmistöjä” ja ihmisiä jotka eivät toteuta perssuomalaisten käsitystä normaalista suomalaisesta kulttuurista.

Pajunen oli ilmoittanut Sataman väelle, että ellei talo häädä pihassaan majoittuvia romaneja, kaupunki häätää koko talon. Vapaa Katto Ry.n tiedote antaa laajemman taustoituksen asiaan. Aiemmin Pajunen on ilmoittanut, että ei pidä kerjäämistä osana “suomalaista kulttuuria“.  Tämä rasistinen ajattelu lienee ponnikkeena myös tämänhetkisiin häätöuhkauksiin. Butler tuskin olisi tukenut Helsinginkään Prideja, jotka nostivat kyseisen politiikon parrasvaloon puhdistamaan kilpeään asiaa sen enempää miettimättä. Ehkä Hesetan mielestä rasismi on ok, jos ei ole samalla homofobinen?

Samaan aikaan kaupungin on täyttänyt Helsinki Gay Friendly City -mainokset. Epäilemättä ei auta olla ‘gay’ Satamassa, sillä romanien ja talonvaltaajien kohdalla Pajunen tuskin on miettinyt sitä homoystävällistä toimintaa ja tapahtumia, jota kyseisessä lafkassa on järjestetty.

Viimeisen vuoden aikana Helsingissä homoystävällisyydessä on kunnostautunut mm. lääninhallituksen sosiaali- ja terveyslautakunta kieltämällä Herculeksen dark roomit, kaupungin liikuntatoimiet yrittämällä estää Uskalla kampanja, Helsingissä majaansa pitävä Maahanmuuttovirasto, joka yritti käännyttää homomiestä maahan jossa avoimesti vainotaan homoja, sekä monia muita tapauksia, mm. julkinen terveydenhuolto, joka on estänyt lesboparilta hedelmättömyyden tutkimukset sillä perusteella että he eivät ole heteroita.

Kuka on se ainut gay kaupungissa, jota kohtaan tämä kaupunki on jotenkin ystävällinen?

Vuosi sitten sain laitettua valmiiksi nämä sivustot, mutta se ei tietenkään ollut tämän projektin alku. Kuten sillon totesin, Kummakerho lähti liikkeelle keskusteluista. Halusta keskustella julkisesti niistä asioista jotka kiinnostivat ja koskettavat. Tilan tarpeesta, joka silloin tuntui hukkuvan Setan luoman homonäkökulman ja homobaarien biletyskulttuurin välimaastoon. Sekä myös tilasta, joka ei tee linjauksia itsessään – jossa erimielisyydet ovat sallittuja ja jopa toivottuja.

Ja minusta tuntuu, että Kummakerhon lehti ja foorumi ovat luoneet tätä tilaa osaltaan queerfeministiselle keskustelulle. Kuten yhtälailla Peijakas!, Feministinen kahvila, Feministinen kollektiivi, Prinssit, sekä monet muut toimijat ja alustat. Toivon myös, että Kummakerho pystyy osaltaan auttamaan muita toimijoita queerfeministisessä toiminnassa. Tila tuntuu olevankin suurimpia rajoitteita monille ruohonjuuritason feministisille projekteille, kuten myös suurelle osalle Kummakerhon sisällä syntyvistä projekteista.

Kummakerhon idea tuntuu HLBT kentällä olevan monella tapaa vallankumouksellinen. Aina silloin tällöin kuulee “kummakerhon kannasta” tai “näkemyksistä”, mutta haluan painottaa että sellaista ei ole olemassa. Siis yli queerin, eli kaikenlaisen pervouden ja kummallisuuden käsittelyn.

Kummakerho seuraa anarkistista tiedonvälitysperinnettä. Vastaavasti kuin esimerkiksi Takussa, Infoshopissa, tai Indymediassa Kummakerhossakin on tarkoitus luoda tila keskustelulle sen sijaan että se toimisi äänitorvena. Ei ole siis tarkoituskaan luoda mitään kantaa, vaan antaa erilaisille näkökulmille mahdollisuus tulla kuulluksi julkisesti ja tasavertaisesti. Olen osaltani pyrkinyt luomaan Kummakerhosta mahdollisen avoimen tilan. Siinä on aina parantamisen varaa, minkä takia palaute on aina erittäin tervetullutta!

Minua on usein harmittanut, kun en itse ole kerennyt kirjoittaa tai saanut ajoissa tietoa tapahtumista, uutisista tai teoksista joita olen pitänyt kiinnostavina. Mutta silloin joku aina huomaa muistuttaa siitä, ettei minun ole tarkoituskaan tehdä kaikkea. Että jokainen juttu mitä en kirjoita on minulle enemmän aikaa kirjoittaa kunnolla ja rakkaudella se juttu minkä kirjoitan ja myös mahdollisuus jollekin toiselle kirjoittaa juuri siitä mistä minä en kerkeä.

Samoin joskus kummakerhon sivuilla käydyt riidat ovat lannistaneet, mutta silloin minua on muistutettu siitä että eihän monista näistä asioista ole aiemmin näin avoimesti puhuttu. Ja niinhän se on, akateemiset keskustelut ovat hyvin rajattuja, samoin järjestöjen sisäiset keskustelut, sekä julkisissa medioissa käydyt. Eikä mikään niistä ota lähtökohdakseen äänien moninaisuutta samalla tavalla kuin tälläiset ruohonjuuritason ja/tai anarkistiset projektit.

Ja silloin myös vääjäämättä törmäävät erilaiset näkökulmat – mikä ehkä valaisee myös niitä kantoja paljon paremmin kuin mikään manifesti tai luento voisi. Se antaa myös mahdollisuuden nähdä maailma hetken aikaa jonkun toisen silmin, sekä saada joku muu näkemään oma näkökanta asioihin. Sekä oppia että opettaa.

Kiitos siis kaikille osallisille, sekä lukijoille, kirjoittajille että kommentoijille. Ja tietty helvetin perverssiä juhannusta kaikille karvoihin katsomatta ja toivottavasti näemme 30.6. queerpiknikillä!

Setan edustaja puhui yksittäisistä turvapaikanhakijoista ja laillisuudesta, käytännöistä millä ihmisiä kuuluisi päästää maahan. Tämä tuskin koskisi esimerkiksi kinky väkeä, puhumattakaan ihmisten epävirallisista kumppaneista tai yhteisöistä, tai muista HLBT-merkkien väliinputoajista.

Miekkari oli, niinkuin Setan aiemmassa tiedotteessa annettiinkin ymmärtää, juuri homoseksuaalisuuden tähden. Ja peruste juuri valtiollinen ja täten virallinen, sillä Gambiassa homoseksuaalisuus on laissa kielletty.

Banderollin viesti oli kuitenkin hyvin erilainen. Queers Against Borders ei ole sattumanvarainen heitto, vaan kritisoi koko maahanmuuttojärjestelmää ja siinä määriteltyjä rajoja.

Juuri pervot ja oudot ovat usein hankalassa asemassa kyseisissä järjestelmässä epävirallisuutensa vuoksi – niinkuin tässä tapauksessa homoseksuaalin, jonka on yhtäkkiä vedenpitävästi todistettava olevansa homo. Tietenkin kaikki ovat hankalassa asemassa Suomen valtion rajoilla, pakolaisiksi kun eivät pääse kovin monet joille siihen olisi tarvetta.

Jo pelkästään isoäidin saaminen Suomeen on vaikeaa. Mutta entä homorakastajan, polyheilat, tai muut vastaavat toverin joka on lopulta enemmän perhettä kuin ne harvat tunnustetut viralliset perhesuhteet? Tai kun seksuaalisuus tai sukupuolen outous ei ole sinällään laissa kielletty, mutta on vihatoimenpiteiden kautta rangastavissa esim. kuolemalla kuten Brasiliassa transgenderiys? Tai transgender ihmisen heila, joka voi olla yhtä lailla vaarassa vaikka olisikin valtion silmissä “normaali”?

Vuosi sitten bandis oli piikki Homo-Suomen lihassa. Nyt, vuotta myöhemmin QAB.n manifesti on kierolla tavalla tullut toteen. Homo-Suomeen eivät pääse kovin monet. Euroopassa on eri maissa otettu käytäntöön periaate, että ihminen voi elää kaapissa, toteuttamatta seksuaalisuuttaan ja täten olla suuntautumisestaan huolimatta käännytettävissä pois.

Samoin hengenvaaran todistaminen voi olla vaikeaa maassa, jossa viharikokset eivät ole yhtä järjestelmällisiä ja helppoja kuin siellä mistä pakolainen on lähtöisin. Jos me huolehdimme vain niistä, jotka ovat Homo-Suomessa, me käännämme selkämme suurimmalle osalle meidän tovereistamme. Ja jos me katsomme vain lakeja ja valtioita määrittelemään meidät ja meihin kohdistuvan syrjimisen, me muutumme nopeasti näkymättömiksi ja irrallisiksi.

Eikä HLBT ole mitenkään itsestäänselvästi irti rasismista, tai valkoisesta etuoikeudesta, niinkuin se ei ole kattava tapa määritellä seksuaalisuutta. Setan edustaja puhui aivan eri voimalla kuin se nimetön Gambialainen joka odottaa Metsälässä käännytyspäiväänsä. Eivätkä ne sanat laillisuudesta ja homoseksuaalisuudesta koske aivan meitä kaikkia.

Ei Seta puhu seksuaalisen tasavertaisuuden puolesta vaan homojen oikeuksista. Ja niin pitkään kuin politiikka lähtee yksittäisistä identiteeteistä, se ei pysty vastaamaan siihen moninaisuuteen mikä on ihmisten elämä on, tai luomaan sitä kritiikkiä millä järjestelmät muuttuisivat oikeasti tasavertaisiksi. Eikä se koskaan ylitä niitä rajoja, joilla se itse määrittelee maailmaa ja ihmisiä erillisiksi.

Jos mietimme kansakuntaa, jonka perusta on ydinperhe. Tai kirkkoa, joka pyhittää sen suurimmaksi juhlakseen, voimme ehkä raottaa sitä mistä tämän yhteiskunnan monimuotoinen syrjintä on myös peräisin. *

Ajatus perheestä yhteisön ja yhteiskunnan keskeisimpänä jatkajana ja muodostajana tuottaa ihmisiä kahdella tasolla.

He saavat ensimmäisen yhteytensä yhteiskuntaan syntyessään: ensimmäinen osa heidän ihmisyyttään määrittyy osallisuutena, joka rakennetaan heidän “alkuperällään”.

Tämä ei kuitenkaan ole ainut asia mitä tarvitaan kokonaisen yksilön luonnissa. Hänen pitää myös omalta osaltaan jatkaa yhteiskuntaa. Hänen on siis osaltaan mentävä naimisiin ja luotava uusi laillinen lapsi. Ja tässä tuleekin se ihmeellinen ajatus johon kompastuin viime viikolla:

Kun yhteiskunta ja sen jatkuvuus perustellaan juuri perheellä, täyttä ihmisyyttä merkitsee juuri paikalliseen ihonväriin jäävä heterous. Toisaalta ihonväri, sukunimi ja monet muut havaittavat piirteet todistavat alkuperän, eli ruumiin paikan maailmassa.

Kun taas identiteetti ja ruumiin kyvyt määrää elinkaaren, joiden avulla voidaan päästä aivan erityiseen paikkaan: nimittäin siihen kaikkeen valtaan ja etuoikeuksiin jotka suodaan sille joukolle joka on vastuussa yhteiskunnan jatkumisesta.

Valtiolla on ollut keskeinen rooli ydinperheen muodon ja sisällön määräämisessä. Kaikki lait, määräykset, virastot ja sivistys joilla kontrolloidaan perheiden muotoa eivät kuitenkaan ole pelkästä sattumalta sellaisia kuin ovat. Kirkko, siis luterilainen kirkko, on syvemmin sidoksissa Suomen valtioon kuin presidentin joulukirkkokuvaukset antavat ymmärtää. Kirkon opeissa ihmisyydestä tämä kontrollointi saa perustelunsa, syynsä ja siunauksensa (ja me muut, jokapäiväiset syntimme).

Setan politiikka on ollut tässä selkeä. Että homot ja lesbot voivat olla täysivaltaisia ihmisiä heteroiden rinnalla, heillä on oltava samat oikeudet ja mahdollisuudet. Setalaiset ovat ajaneet onnistunutta politiikkaa sisällyttää homot ja lesbot heteromaailman järjestykseen.

Sitä mukaan kun homot ovat hankkineet samat oikeudet kuin heterotkin jatkaa yhteiskuntaa, hekin ovat päässeet esim. eduskuntaan, vaikkei ehkä Lapin Kansaan. Samalla kun julkisessa piirissä, lehdissä ja televisio-ohjelmissa, lesbot ovat jääneet kotiin hankkimaan lapsia, homot ovat siirtyneet johtotehtäviin. Mitään tulonsiirtoa ei välttämättä tapahdu tässä yhtälössä, mutta mediamässäilyn avulla perinteet on pidetty yllä ja sukupuolirauha saavutettu. Aamen.

Onko tämä kuitenkaan ainut tapa katsella maailmaa? Onko homojen ja lesbojen oikeudet poistaneet rasismia? Tai ableismia? Ovatko sukupuoliroolit hälventyneet? Pitäisikö taistelun olla joidenkin sisällyttämisen, vai koko perheiden ja sosiaalisuuden normittamista ja arvottamista vastaan? Kattaako ajatus heteronormista edes kaiken sen mihin useissa tilanteissa ns. normaalien etuoikeus juuri perustuu?

Yhteisöjen keskeisenä piirteenä voi myös olla aivan muut hetket ja suhteet kuin ydinperhe. Jotta tämä yhteiskunta lakkaisi perustumasta niihin ulossulkeviin rakenteisiin joihin se tällä hetkellä perustuu, täytyy ajattelun muuttua. Ydinperheen keskeisyyden poistaminen muuttaisi maailman kertaheitolla eikä pienillä poliittisilla korrektiuksilla. Siirryttäessä tästä ulossulkevasta logiikasta aivan toisenlaisten yhteiskunnan jatkamisen varaan, alkaa myös muuttua moni muu asia. Me voimme arvottaa aivan muita asioita yhteenkuuluvuuden perustoiksi kuin pelkän ydinperheen.

Ja queereillä ihmisillä on tähän aivan erityinen mahdollisuus. Me nimittäin saatamme vapautua hyvin monen eri ikeen alta miettimään elämäämme ja suhteitamme uudelleen, jos meidät satutaan heittämään tuon lopulta hyvin ahtaan laatikon ulkopuolelle. Oli syy siihen mikä tahansa.

* puhun tässä ydinperheestä ja naimisiin menemisestä ja lasten hankinnasta hyvin ei konkreettisella tavalla. En väitä, että niiden tekeminen millään tavalla tuottaisi tätä yhteiskuntaa uudestaan. Päinvastoin, väitän että valtiollinen ja kirkollinen ajattelu perustuvat näiden toimien nostamiseen etusijalle muiden kustannuksella ja sitä kautta ihmisten arvottamiseen ja syrjimiseen. Ja että tällä on negatiivisia vaikutuksia myös kyseisten toimien suhteen, sillä sitä kautta ne ovat myös vahvasti kontrolloituja ja normatisoituja – asioita joita niiden ei tarvitsisi olla.

Kummakerho’s brunch in Galleria Keidas on Sunday March 28 at noon. Welcome all Kummakerho friends and lovers! Let’s eat!

http://www.galleriakeidas.com/

Aika muuttunut: Brunsseily alkaa siis klo 13, eikä kello 12. The time has changed, the brunch will start at 1 pm.

Oon miettiny paljon mun sanoja. Miten sanat loppuu kesken ja miten se, että ne loppuu kertoo köyhyydestä. Se on köyhyys jos ei voi löytää sanoja joilla kertoa positiivisesti itsestään, omanlaisistaan ja muunlaisista ihmisistä. Jos ei ole sanoja ihmisyydelle, joka koskettais kaikkia.

Kun ei ole sanoja omille iloille, kokemuksille niin niitä ei voi edes piirtää hiekkaan vaikka niissä kävelis päivästä toiseen. Jos kaikki sanat mitä on, on tuomitsevia, arvottavia. Sanoja jotka kertovat meille että me ollaan vääränlaisia, ulkopuolisia niin ne kokemukset jotka voisivat olla minkälaisia tahansa ovatkin täynnä ulkopuolisuutta, kuulumattomuutta.
Ja kun mä puhun sanoista, mä puhun myös tarinoista. Mä oon aina rakastanut tarinoita. Joskus mä katoin telkkua, mutta ne tarinat.. en mä ollut niissä. Niillä oli vain sanoja, jotka jätti mut hiljaiseksi. Monet tarinat suututti mua, miten ne kertoi asioita aina samoin. Lopulta lopetin telkun kahtomisen. Aloin kuunnella ihmisiä. Ja mä huomasin, miten kaikki kertoivat jatkuvasti toisilleen tarinoita. Miten paljon oli erilaisia sanoja.
Mä janosin tarinoita ihmisten elämästä, tapahtui ne sitten täällä tai Trobriandeilla, oli niitten aihe mikä tahansa. Mä huomasin miten paljon sanoja ihmisillä oli. Ja mikä rikkaus se olikaan, kun ne laittoi yhteen. Mä kuuntelin ja löysin itseäni ja toisia ja niin paljon että mulla itellä ei ees oo sille kaikelle sanoja.
Jotkut hämmentyivät kun en enää välittänytkään jutella siitä mitä salkkareissa tapahtui. Ne sanat mä olin jättänyt taakseni. Ehkä niillä oli vain sanoja televisiosta, lehdistä, kirkoista ja sen semmoisista. Sanoja jotka vuosien mittaan ovat mulle muuttuneet kaukaisemmiksi ja vieraammiksi. Kuin jostain toisesta maailmasta, jossa mun maailmaa ei voisi edes kuvitella. Jossa mä olin outo vieras. Mä katsoin miten ihmiset häpesivät, hiljenivät, taistelivat niiden sanojen kanssa. Ja joskus mä kerroin niillekin tarinoita kaukaisista saarista ja hämyisistä baareista.

Kummakerho pääsi ilokseen Peijakkaan kanssa Tulvan haastatteluun. Mainio homma ja kiitos lehdelle ja haastattelijalle siitä! Jutussa oli kuitenkin eräs kompastuminen, jonka haluaisin tähän lyhyesti korjata, että ne jotka queerfeminismistä ovat kiinnostuneet eivät saisi sellaista kuvaa asiasta, että tarvitsi laittaa queerkypärää päähän ja mennä ulos tanssimaan queertanssia alasti että tähän outoon joukkoon voisi lukeutua.

Jutussa kerrottiin, että suomessa queeriä tutkitaan akateemisessa maailmassa, mutta että tämä outo ilmiö ei rajoitu sinne vaan että “moni kokee ‘elävänsä queeriä’ todeksi arjessaan ja että “osalle kummakerholaisista queer ulottuu aivan jokapäiväiseen elämään”. Kiitän syvästi hyvistä nauruista.

Joten vähän historiaa että voimme aloittaa. Queer on sana jota aluksi käytettiin haukkumasanana seksuaalisesti ja sukupuolisesti väärin käyttäytyvistä ihmisistä englanninkielisissä maissa. Vähän kuin homoa suomessa.  Pride olikin tässä pyrkimys tuntea ylpeyttä ja voimaannusta tilanteessa, jossa yhteiskunta piti queeriksi määräytyvien ihmisten toimintaa pahana, syntisenä, kriminaalina ja hävettävänä.

On homoskenejä ja vastaavia tiloja joissa laajemmassa yhteiskunnassa queeriksi määrittyvät ihmiset pystyivät elämään silloin. Niitä on nykyäänkin ja ne ovat hyvin monimuotoisia. On kuitenkin jo aivan eri asia tehdä queeriys julkiseksi ja puolustaa näitä tärkeitä tiloja. Isoimpia käännekohtia itsemääräämisoikeuden puolustamisessa tälläisille paikoille Yhdysvalloissa olivat Stonewall Riotsit. Mutta vastaavasti esim. Saksassa Schwarzer Kanal vallattiin ja pidettiin tilana osattomille queereiksi määräytyville ihmisille.

Tätä historiikkia on usein kirjoitettu homojen ja lesbojen historiikkina ja jätetty huomiotta se, että osallisina on myös ollut ja myös on sukupuoleltaan, ruumiiltaan ja muilla tavoilla seksuaalisuudeltaan poikkeavia ihmisiä. Kuten trans- ja intersukupuolisia, fetisistejä, biseksuaaleja ja elämänsä muuten oudoilla tavoilla toimittavia.

Tässä mielessä queerin käyttö kattoterminä on poliittinen valinta antaa tilaa määritellyille ja määrittelemättömille ihmisryhmille. Ja myös todellisuuden rakentamiselle, joka ei lähde valtion ja lääketieteen määrittelemistä kategorioista. Ne ovat ristejä joita me usein kannamme, mutta se ei tarkoita ettemmekö me voisi löytää ystäviä ja tukea aivan toisissa olosuhteissa olevilta.

Mutta jatkaen. Queerradikalismi sai aivan uuden suunnan vuonna 1990, kun Act Up kirjoitti Queer Nation Manifeston: Kutsun radikaaliin toimintaan oman kulttuurin ja elämäntavan puolesta, ja myös ylpeyteen itsestä, omasta skenestä ja piireistä – siis ei pelkästään mistään toisista irrallisesta seksuaalisuudesta, tai kategoriasta, kuten HLBT-liikkeessä. Yhdysvalloissa ja myöhemmin muuallakin levinnyt HIV vaikutti vahvasti tähän. Valtion jättäessä homot omilleen, Act Up ilmaisi tarpeen valtiosta irrottautumiseen, omista huolehtimiseen ja solidaarisuuden periaatteeseen.

Nykyään se solidaarisuus on monille itsestäänselvyys. Niinkuin eräs ystäväni kerran sanoi, “kun menee lesbobaariin missä päin maailmaa tahansa, se on vähän kuin turvatalo. Kaikki hoituu..”. Ja tilanne on taas muuttunut. Queerejä ihmisiä ja estetiikkaa on päätynyt suurien medioiden käsiin kaupallisiin tarkoituksiin. Homoja (ehkä enemmän kuin köyhempiä lesboja) pyritään saamaan hyviksi kuluttajiksi sitä mukaa kun heidän kykynsä saada ja pitää hyvin maksava työ ja olla muutenkin kunniallisia on lisääntynyt.

Mutta silti on ihmisiä, jotka omien piirteidensä takia eivät saa olla osa laajempaa maailmaa. Ihmisiä jotka joutuvat pelkäämään, häpeämään ja taistelemaan. Ja edelleen on pieniä tiloja joissa sellaiset ihmiset voivat olla turvassa ja yhdessä toisten kanssa. Vieläkin on lakeja jotka ovat syrjiviä ja haitallisia. Vieläkin on ihmisiä jotka tietämättään ovat syntyneet toisen luokan kansalaisiksi. Ja vieläkin on kulttuuria, jossa lopulta hyvin kristillisen todellisuuden määrittämät arvot voidaan jättää suosiolla ovelle. Vieläkin on queerlapsia ja tällä en tarkoita lesbojen ja homojen jälkikasvua. Vaan juuri niitä, jotka ovat meille kaikille lapsia ja suojatteja sen siteen kautta, joka on olla queer. Siteen jonka kaupallisuus ja individualistinen toisista erillinen seksuaalisuus heikentää.

Queeriä ei siis “eletä todeksi arjessa”. Se on kaikki mitä on ja mitä itsekin haluan säilyttää. Se on kasa arvoja ja huomiota, joista en halua luopua. Vaikka niistä luopuminen tarkoittaisi, että voisin saada hyvän työn, elää kunniallisen elämän ja ehkä katsoa iltaisin televisiota. No, minä en sitä halua. Mielummin juoksen kaduilla kuin oravanpyörässä. Mielummin matkaan kummallisten ihmisten kokoontumisiin kuin istun toimiston aamukokouksissa. Se on minun tapani – ja muilla ihmisillä on toisenlaiset, riippuen siitä millä tavalla he ovat outoja, ulkopuolisia ja millä tavalla sisällytettyjä, erinäisten arvottamisten kautta voittajia ja häviäjiä.

Queerillä on myös suomalainen historia, jota tuskin kukaan koskaan kirjoittaa varsinkin jos akateemiset piirit ovat kiinnostuneempia kaappaamaan termin sen alkuperäisestä kontekstista irralliseksi abstraktioksi. Queer on jotain mitä tapahtuu miljoonassa pienessä hetkessä kun ihmiset eivät olekaan sitä mitä pitäisi. Se on miljoona tarinaa joista minäkin tiedän monta, mutta joita en voi kertoa sillä melkein kaikki niistä ovat salattuja, peiteltyjä. Turvassa julkiselta häpäisyltä outojen ja pervojen mielissä. Ja paljon enemmän.

Vuoden ensimmäisellä Peijakas! klubilla vierailemassa myös DJ Synergie, jonka juuret löytyvät alternativesta ja synthpopista.

Queer ♥ feminismi

Dj Stuffin’ Muffins (I ♥ Lesbians) : rähinäelektrobootyklap
Dj Lady Chatterleyn rakastaja: esoteric epileptic bum
DJ Synergie: indie, synthpop, alternative, electro

———————————————–
Peijakas! on syksyllä 2009 perustettu queerfeministinen klubi. Se järjestetään joka kuukauden ensimmäisenä perjantaina intiimitunnelmaisessa Musta Kissa -baarissa Helsingissä.

Neljän aktiivin järjestämä Peijakas! pyrkii tarjoamaan turvallisen ja pervoisan tilan sukulaissieluilleen ja heidän ystävilleen. (hetero)Seksismiä ei klubilla suvaita ja kaikki sukupuolet ovat tervetulleita. Pinkkiä rahaa ei tarvitse upottaa sisäänpääsykuluihin, koska Peijakas! on ilmainen.

Peijakas!-dj:t soittavat musiikkia, johon valtavirran homo- tai muidenkaan baarien tarjonta ei ihan yllä:

Dj Stuffin’ Muffins ( I ♥ Lesbians): rähinäelektro
Dj Lady Chatterleyn rakastaja: bumtsi obscuro bum

Jos olet queerfeministinen dj, vj, artisti tai muu tekijä ja haluaisit osallistua Peijakas! klubin järjestämiseen, niin ota yhteyttä ja kerro itsestäsi osoitteeseen peijakasklubi[at]gmail.com. Yhteistyö on voimaa!

…

Jouluna menen vanhempieni luo. Käymme laittamassa haudalle kynttilöitä, muistamassa ihmisiä jotka olisivat vihanneet minua jos olisivat koskaan tunteneet. Ajan autoa ja ympärilläni istuu “perheeni”, kutsumassa minua nimillä joilla olen anonut että he eivät koskaan enää kutsuisi minua, ihmisiä jotka eivät tunne minua oikeastaan ollenkaan ja jotka eivät haluakkaan tuntea. Kunhan istun joulupöytään. Ja vereni kiehuu, haluan huutaa. Sen sijaan istun kuuliaisesti hiljaa ja painan aavistuksen verran lisää kaasua jäisellä tiellä.

…

Sama viha löytyy Mamaan astuvista heteroporukoista, huudoista kaduilla, viileän kohteliasta väleistä, vessoista, automarketeista, toistuvista kyselyistä ja keskusteluista, tutkimusvaatimuksista, tappeluista taksijonoissa ja kaikista vaatimuksista tehdä elämä sen verran luonnollisemmaksi paikallisille heteroille. Pitää yllä sitä maailmaa jossa me kummajaiset olemme aina vähemmän – siis kaikke me homot, lesbot, biseksuaalit, transgenderit ja – seksuaalit, intersukupuoliset, perverssit, fetisistit, monisuhteilevat, vammaiset, antisosiaaliset, tai muuten vain “erilaiset” ja näiden kaikkien määriteltyjen kategorioiden lukuisat muunnokset, yhdistelmät ja kieroutumat.

Ja sitten, kävelen kaverin kanssa kadulla ja hän kutsuu minua toistamiseen heteroksi, sanoo minulle miten minä olen nyt jotain peruuttamattomasti erilaista kuin hän, etuoikeutettua. Olen päättänyt vaihtaa sukupuolta ja yhtäkkiä kaikki se viha, joka aiemmin on ollut jotain hiljaista ja yhteistä onkin kohdistunut minuun. Huomaan myöhemmin, että sama viha palaa usein myös lapsia kohtaan – niinkuin lapset muka olisivat yhtään paremmassa asemassa kuin ne nuoret aikuiset joilla on sentään toisensa.

Tajuan miten lesbot eivät ole kadulla tunnistaneet minua jengikseen aikoihin, ellen ole jonkun lesbon seurassa. Miten femmeseuralaiseni ovat usein jääneet hiljaisen muurin väärälle puolelle. Muistan vaatimukset olla tietynlainen, muistan miten monet halut, teot ja toiveet ovat olleen liian heteroita ja miten olen niitä hävennyt.

Lävitseni kulkee kokonainen koski riitoja lapsista, seksistä, pukeutumisesta, seurustelusta, perheistä ja kaikesta. Sisälläni on on mustavalkoiseksi maalattu maailma, vihalla piirretty kartta, joka ei tunnu johtavan mihinkään.

Ja mietin, onko parempi vain tehdä asioita toisin? Lakata välittämästä heterosäännöistä? Vihaisinko sillon vähemmän niitä ihmisiä, jotka ovat myös sattumalta lähelläni? Eiväthän hekään yksin ole niitä kirjoittaneet..

Se miten lähdin miettimään kärsimystä oli kun luin kohdan kärsimyksen politiikasta jossain artikkelissa ja se jotenkin sai mut pysähtymään (en nyt muista mikä mutta jos jotakuta kiinnostaa niin etin kyllä). Artikkelissa sanottiin, että poliittisessa puheessa kärsimys luo legitiimisyyttä. Tätä tapaa, artikkelin mukaan, on pääasiassa käyttäneet feministit ja yhdysvaltain mustat hakemaan itselleen oikeuksia. Itse ehkä näkisin tämän liittyvän laajemmin kristinuskossa tapahtuvaan kärsimyksen ihannoimiseen. Yhtälailla kärsimys toimii muualla kuin yhdysvalloissa, esim. euroopassa Holokaustiin liittyvään kärsimyksen poliittinen painoarvo on aika painava vieläkin.

Päädyin analysoimaan erästä Martin Luhter Kingin tekstiä tämän ajatuksen valossa ja huomasin että totta tosiaan: King ei perustellut mustien emansipaatiota sillä että kaikkien ihmisten kuuluisi nauttia vastaavista oikeuksista, turvasta ja eduista kuin aikansa valkoiset. Hän perusteli juuri mustien emansipaatiota (ei naisten, latinojen, aasialaisten, köyhien, jne., jne.) sillä että he olivat kokeneet täydellisen kärsimyksen Yhdysvaltain puolesta olemalla orjia. (käytän tässä sanoja ‘valkoinen’ ja ‘musta’ kuten King itse sanoja White ja Negro)

Jäin edelleen miettimään asiaa sillä olenhan itsekin osaltani tuottanut tietynlaista kärsimysretoriikkaa, liittyen Pink Black Blockkiin. Olin muutenkin miettinyt että mikä siinä hommassa häiritsi minua ja lopulta luulen, että se oli juuri tämä kärsimyksen käyttö. Vaikka viime vuonna teemana oli viha, mikä on sinänsä aktiivinen vastaus kärsimykseen, se oli myös tunne jota perusteltiin kärsimyksellä. Kärsimys oli siis poliittisen retoriikan keino.

Pyrkimykset marginalisoitujen ryhmien itsemääräämisoikeuden säilyttämiseen ja laajentamiseen, sekä vapaan sosiaalisen ja henkisen tilan laajentamiseen, epänormatiiviseen kulttuuriin ja sen luomiseen ja normimaailman kautta katsottuna ongelmallisiin arvojen suojeleminen ja moni muu teema kiteytyi kesällä täten juuri kärsimykseen.

Kärsimys joka todellakin syntyy kun niitä tiloja pyritään pienentämään säätelemällä kaikkea elämää normatiivisesti. Ja kun se kärsimys ei ole tunnistettua, kuten tässä tapauksessa, niin se kielletään ja kuvataan uhkaavana. Sitä ei pyritä ratkaisemaan vaan se siirretään toiseuteen ja tuntemattomaan kuten kauhuleffoissa (useimmat kauhugenren hirviöt ja pahikset kärsivät suunnattomasti tarinoiden aikana).

Retoriikka on eri kuin todellisuus. Se on puhetta ja tekstiä ja kuvia ja sarjakuvia joilla tehdään jotain, joilla pyritään muuttamaan maailmaa ja jolla se kuvataan halutulla tavalla. Julkisen kärsimyksen retoriikan on mukauduttava normeihin: se on esitettävä ongelmana jonka valtio voi korjata ja täten hallinnoida (tyyliin lesbot ja homot ei pääse naimisiin niinkuin heterot -> parisuhteen rekisteröiminen). Muuten se kuvataan uhkaavana.

Kärsimyksestä puhuminen on toiminut hyvin homojen ja lesbojen oikeuksia ajettaessa tähän asti sillä oikeuksia on haettu valtiolta. Mutta mielestäni Pink Black Block on enemmän, toivoisin sen olevan enemmän.

Poliittisessa käytössä kärsimys muuttuu pyhäksi viitaksi joka mahdollistaa ja oikeuttaa kaiken poliittisen toiminnan ilman todellisia arvojen perusteluja samalla kun se kieltää kaiken muun toimijuuden epäpyhänä ja vähempänä. Se on näennäisesti hyvä toimijalle itselleen, mutta se myös marginalisoi itsen marginalisoimalla muut kun se kieltää älyllisen tason poliittisessa toiminnassa ja täten keskustelun. Molemmat mitkä olivat mielestäni ongelmia kyseisellä marssilla.

Ongelmia jotka voisi ratkaista lähtemällä liikkeelle jostain ihan muusta kuin kärsimyksen kokemuksesta. Ja tässä asiassa katson että sateenkaariylpeys -liike ei eroa homohäpeä -liikkeestä: ylpeys ja viha ovat molemmat vastauksia juuri kärsimykseen, ne on retorisesti perusteltu kärsimyksellä.

Esimerkiksi LadyFestissä on mielestäni aivan erilaisia mahdollisuuksia kun määräävänä retorisena tekijänä on outouden kokemus, eikä siitä mahdollisesti seuraava kärsimys. Tällöin poliittinen liikehdintäkin kohdistuu eri tavalla sillä se ei sulje pois erilaisia kärsimyksiä muttei myöskään vaadi sitä osanottajilta outouden kokemuksen määreenä.

Se, että nyt tälleen itse kritisoin omiani tai lähinnä omia puuhiani, ei kuitenkaan tarkoita ettenkö ottaisi Gay Shame toimintaan osaa uudestaan. Uskon aatteeseen ja en löydä itseäni mistään sateenkaaren väreistä. Mutta niinkuin on, on pystyttävä katsomaan ja nähtävä itsensä ja omat toimensa.

Suomessa sitä harvemmin tapahtuu, mutta maailmalla moni menettää henkensä siitä hyvästä että ei toteuta heteronormatiivisia sukupuoli-identiteettejä. Transgender Day of Remembarance on monessa länsimaassa tullut julkisesti vietettyä. Suomessa ainut mitä asiasta olen kuullut, on Facebookissa järjestetty tapahtuma sytyttää kynttilä kotona ja muistella trans-ihmisiä.

Harvempihan täällä on kuollut väkivaltaan, vaikka moni on joutunut leimatuksi hulluksi tai vähintäänkin kohdeltu vähemmän kuin ihmisenä. Kirkon sisällä on omat vaikeudet, mutta sentään Suomessa saa hoitoja jos vain onnistuu pääsemään tutkimuksiin. Mikä ei aina ole helppoa, huomasin sen itsekin aikoinaan kun päädyin huutamaan Helsingin jollekin mielenterveyspoliklinikalle siitä minne lähete kuuluu lähettää. Täällä ei ole muutenkaan kovin paljon poliittista toimintaa, ovathan kaikki jotka ovat käymässä prosessia läpi kiltisti ja hiljaa saadakseen prosessin läpi ja moni haluaa sen jälkeen pistää koko homman taakseen.

Mutta transgender on enemmän kuin ne jotka päättävät lähteä prosessiin. Suomessa on monet asiat hyvin erilaisille transgender ihmisille – siis myös niille jotka eivät samaistu biologiseen tai edes yhteen sukupuoleen täysin. Lainsäädäntö suojaa suomessa sukupuoleen perustuvalta syrjinnältä, vaikka ehkä esim. transvetismi tuskin katsottaisiin sukupuoleksi. Transgender-ihmisten on kuitenkin huomattavasti vaikeampi saada hoitoja verrattuna niihin jotka identifioituvat selkeästi yhteen sukupuoleen.

Maskuliininen käytös ja mieheksi pukeutuminen on Suomessa harvinaisen hyvin hyväksyttyä biologisten naisten osalta. Monissa maissa miesten vaatteisiin pukeutuminen voi olla rikos, mutta Suomessa sitä tekevät melkein kaikki. Sen sijaan feminiininen biomies kohtaa ympäristöstään paljon enemmän paineita – hänen on oltava joka äijä tai sitten kohdattava halveksunta ja esineellistäminen, joka liittyy “neitinä” olemiseen. Eikä Suomessa todellakaan olla yhtä pitkällä kuin vaikkapa Intiassa mitä tulee transgender asioihin. Oikeastaan Suomessa ns. kolmannen sukupuolen asiat ovat jääneet pitkälti HLBT-liikkeessä marginaaliin.

Yhtälailla intersukupuolisten silvomiset, kuin muidenkin transgender ihmisten vaikeudet saada tukea omalle olemiselleen ovat täällä arkipäivää. Monen ihmisen kohtalo on nyrjähtänyt, moni on masentunut, tai ajautunut itsemurhaan. Monen elämää määrittää viha itseä ja omia tunteita kohtaan – ei että vika olisi itsessä, mutta kulttuuri joka sanoo että onnistumme vain kun toteutamme tiettyjä rooleja tietyllä tavalla antaa tilaa monelle epäonnistumiselle ja mahdottomalle vaatimukselle.

Siinä missä oikeudet tiettyihin hoitoihin ovat arkipäivää tänään, ne eivät ole olleet olemassa vielä montaa vuotta eivätkä nekään ole ongelmattomia. Ja onhan sekä transvetismi, että transukupuolisuus molemmat edelleen sairausluokituksissa.

Mutta, että he jotka ovat menettäneet henkensä eivät joutuisi unholaan:

httpv://www.youtube.com/watch?v=XKCMONBGcpc

Kun kiire painaisi niskaan ja kaikkialla on ja olisi tehtävää, sanottavaa ja mietittävää päädyn tänne. Pahoittelen jos harhailen. Tänään mietin miksi olen itse politisoitunut. Usein minunlaisia ihmisiä kutsutaan aktivisteiksi. On aktivistivaatteet, -aatteet ja -skenet. Mutta harvoin minua sellaiseksi kukaan tunnistaisi tästä habituksesta, vaikka toiminta onkin minulle tärkeää.

Aktivisti on oikeastaan tietynlainen herooinen nimike. Kai kaikelle on annettava joku sana, pitää pystyä tietämään ollakko runoilija vai soturi? Pyrkiikö rakentamaan vai tuhoamaan? Huutamaan vai kuuntelemaan? Queeraktivismi kuullostaa aivan yhtä erotellulle. On ne jotka tekee ja ne jotka ei. Mutta tekemistä on niin monenlaista. Olisi mustavalkoista nähdä että oikeita tapoja toimia ja tehdä olisi vain yksi niinkuin aktivisti sana tuntuu ilmaisevan.

Mielestäni poliittisessa tekemisessä on kyse kaikesta meidän elämässä. Ei ole mitään eroa mihin siirtyy vaikka moni tunteekin olonsa turvallisemmaksi selkeästi tunnistettavissa aktivistireleissä ja toimissa. On vain valinta joka tulee uudestaan ja uudestaan vastaan.

Kun kerta toisensa jälkeen on jossain hiljennetty, tai vailla mitään relevanttia sanottavaa kun kaikki normaali on oman elämän ulkopuolella. Kun näkee että ei ole jonkun toisen silmissä ihminen vaan joku ruuminosa, tai joku hoitoprosessi, ehkäpä pelkkä seksuaalinen suuntautuminen. Kun kuuntelee tyhmiä vihapuheita ja ei voi sulkea korviaan. Kun kestää agressiivista uhoa ja käskyjä olla hiljaa ja tehdä jotain oikeaa (eli totella). Niin monissa hetkissä tulee vastaan valintoja.

Ollakko hiljaa? Vai sanoako jotain? Kenelle on hyötyä sanoa? Miksi jaksaa taistella? Mistä sitä taistelee? Olisiko sitä vain onnellisempi jos vain antaisi olla ja muuttaisi maisemaa? Ehkä rakentaisi jotain jonnekin muualle sen sijaan? Vai kahtoisiko telkkua?

Lopulta valinta on, ottaako tämä maailma ja se paikka mikä siinä on itselle muodostunut sellaisenaan, vai tehdäkö siitä jotain omaa.

Politiikka usein määritellään toisiin vaikuttamiseksi. Usein se käsitellään tapahtuvaksi julkisesti, niinkuin esimerkiksi tämä teksti näillä sivuilla. Usein oletetaan että politiikka voi tapahtua vain valtiollisessa kontekstissa: lobbaajat, edustajat, julkiset puhujat ovat siellä missä politiikka on.

Mutta ei minulla ole mitään sanottavaa valtiolle. Ei mitään erityistä viestiä kenellekkään kansanedustajalle. Eivät he edusta minua, eivät toimi minun puolestani. Minun asiani ovat heille liian kaukaisia ja marginaalisia, eikä niitä voi ratkaista valiokunnissa. Queerpolitiikasta voi tietenkin tehdä uraa siinä missä muustakin, mutta ei minulla ole urakiitäjillekkään mitään sanottavaa. Minä en yksinkertaisesti elä samassa maailmassa.

Se missä minä näen kaiken olennaisen on omassa elämässäni. Minä haluan taistella rakkaitteni puolesta ja haluan rakentaa yhteisön ja maailman yhdessä ihmisten kanssa joilla on minulle merkitystä. Minä haluan queerkommuuneja, joissa on aivan omat perhekuviot. Minä haluan hämyisiä BDSM bileitä, joissa ei myydä BDSM releitä vaan toimitaan, jaetaan ja opitaan.

Minä haluan kortteleita, kaupunginosia, kokonaisia kaupunkeja ja maailmoja missä minä voin olla turvassa ja kaunis ja rakastettu. Ja tietää että muutkin ovat. Haluan paikkoja mitkä eivät ole kaupallistettuja. Minä haluan poliittisia liikkeitä, joissa vallankumous on tapahtunut ja vainoharhaiset machot on suistettu vallasta. Minä haluan istua iltaa mitä erilaisempien ihmisten kanssa ilman että kukaan yksi ihminen voi sanoa mistä on soveliasta puhua, mistä ei. Ei näitä asioita voi tehdä vain yhdellä tavalla, vain julkisesti, tai järjestöissä.

Enkä minä halua rajata itseäni shoppailuun, tai perinteiseen perheeseen, enkä edes lehtien kansikuviin, tai uraan ja ammattiin. En etsi tunnustusta niiltä, jotka eivät voi ymmärtää että haluan muuttaa koko maailman, enkä tyydy yhtään vähempään.

Minä haluan olla olemassa ja minulle se tarkoittaa sitä että minä kirjoitan, piirrän, toimin ja teen, rakastan ja nautin. Ja minä haluan että vastaavasti mahdollisimman moni muukin olisi olemassa (siis muutkin kuin L-Koodin keskiluokkaiset lesbot tai tietenkin heteroiden romanttiset Ydinperheilijät joita ei täällä pääse karkuun melkein minnekkään).

Monet sanovat että eivät ymmärrä mitä queer on, joten aukaisen käsitettä lyhyesti:

Queer on sitä että on jotenkin poikkiteloin suhteessa normiin, normaaliin. Queertilat ovat niitä tiloja missä normaalin elämän säännöt rikkoutuvat. Queeraika, missä normaalin elämän aika ja rytmi vinoutuu ja muuttuu. Queerpolitiikka on se missä tämä outous tehdään näkyväksi, tuodaan tietoisesti omaksi voimaksi. Queer on pervoa, se on kummallista.

Joten minun politiikkani lähtee tietoisuudesta, että minua ei voi kukaan muu auttaa. Minun kokemukseni on minun omani ja koska se on outoa, ei valtiolla ole muuta tapaa toimia kuin kontrolloida sitä. Se on mitä valtiot tekee. Minun poliittinen toiminta on se valinta haluta tehdä omasta elämästä parempaa, mielekkäämpää, minun omista lähtökohdista.

Ja on niin monia tapoja toimia, Queerfestit ovat tulossa ja varmaan istun taas kohta kokouksissa niinkuin monet tutut ja rakkaat. Poimin kutsun tähän loppuun jostain:

Levittäkää kutsua!

Queerfest Helsinki!

Tervetuloa suunnittelemaan ensi kesän Queerfestiä torstaina 5.11. klo 18, paikkana Uuden ylioppilastalon A-rapun 3. krs. Queerfest on DIY-festivaali, jonka tarkoituksena on luoda uusia tiloja ja mahdollisuuksia erilaisille sukupuolille ja seksuaalisuuksille. Tehdään se yhdessä!

fuck

Rupesin miettimään miten paljon elämäni ja monen muunkin tuntemani elämä pyörii sukupuolen todistamisen ympärillä. Että sukupuoli voisi olla jotenkin pysyvä rakenne, ne jotka siitä poikkeavat joutuvat sitä todistelemaan. Tästä viimeaikoina on surullinen esimerkki tietenkin Semenyan tapaus. Oliko hän liian mies, ollakseen nainen? Ja miten jo kaikissa yksilöissä vaihteleva testosteronin määrä oli juuri tässä tapauksessa epäreilu etu? Testosteronin määräthän ovat jatkumo, eivätkä jokin kuilu miesten ja naisten välillä.

Transsukupuolisuus on mitä selkein todistamisen paikka. Erinnäisten psykologisten kokeiden ja ei niin kovin psykologisten arvioiden perusteella ihmisen sukupuoli määritellään. Ja älkää erehtykö luulemaan että tätä määrittelyä voisi tehdä transsukupuolinen itse – ei, tämä on asiantuntijoiden asia.

Mutta tämä ei ole ainut paikka missä sukupuoli pitää todistaa. Suurin osa tästä todistamisesta on tehty täysin näkymättömäksi ja luonnolliseksi mm. eriävillä nimillä ja vaatetuksilla, saniteettitiloilla, urilla, harrastuksilla, oikeastaan aivan kaikella.

Lapset puetaan sukupuolitettuihin väreihin, joita aikuiset eivät edes itse käytä. Ja nimetään nimillä joista ei jää epäselväksi missään tilanteessa mikä sen omistajan sukupuoli on. Monissa kulttuureissa ihminen nimeää itse itsensä tullessaan aikuiseksi ja nimet eivät myöskään välttämättä ole sukupuolitettuja. Mutta jostain syystä juuri täällä on tärkeää että on yksi nimi per yksi ihminen, jolla on yksi selkeä identiteetti ja sitä vastaava elämä jossa syntymästä asti kaikki on ollut arvattavissa ja ennakoitavissa. Nomen est omen, monellakin tavalla.

Jos kuitenkin nimi ja käyttäytyminen eivät mene yksiin, jos hormonit ja henkilötunnus eivät pidä yhtä, vaatii ympäristö sitä että todistamme kuuluvamme johonkin. Monet transihmiset kutsuvat tätä läpimenoksi: silloin ympäristö ei ole jatkuvan hämmennyksen ja kuohunnan vallassa. Sukupuolet on todistettu oikeiksi ja kaikkein normaaleimmatkin voivat nukkua yönsä rauhassa tietäen että jokaisen housuissa on mitä kuuluukin olla. Eikä transihminen joudu enää jatkuvasti ottamaan vastaan kontrollointia sukupuolen “oikein” tekemisestä. Oli tämä kuinka ystävällisesti sitten ilmaistukkin.

Tämän järjestelmän nyrjähdykset, hetkelliset mahdollisuudet oppia jotain siitä mitä on olla ihminen pistetään harvojen ja valittujen yksilöiden syyksi. Kaikenlaiset järjestyksen rikkovat ovat kuin syntipukkeja. Mitä erilaisemmat ihmiset joutuvat leikkauspöydille,  tutkimuksiin, pakolaiskeskuksiin ja hoitoloihin viemään pois jotain hyvin isoa pahaa mennessään joka rikkoo meille usein niin itsestäänselvänä pidettyä maailmanjärjestystä.  Niin monet ihmiset elävät todeksi jotain mitä on vaikea vangita sanoiksi tai identiteeteiksi, laittaa paikalleen ja kontrolloida, jotain mitä niin usein sanotaan myös syntiseksi, kunniattomaksi ja oudoksi.

TULOSSA:

CAMP! Ravintola Sateenkaaren unelmia

Kantissa 16.10.2009-31.1.2010

“Camp on katsojan silmässä.”

Kutsu toisinkatsomiseen. Teatterimuseoon camp- ja kitch-henkiseen ravintola Sateenkaareen on koottu kuvia ja aineistoa esityksistä, joita ei ole kelpuutettu kansakunnan teatterihistorian kaapin päälle ja joista ei paista lävitse torjuva heteronäkökulma. Camp on sitä, joka nimensä mukaisesti (se camper=elehtiä voimakkaasti; campeggiare=pistää silmään) pistää silmään, liioittelee, edustaa tietoista huonoa makua. Leikittelevät esitykset vastustavat ryppyotsaisia totuuksia ja opettamista. Camp oli alun perin homojen alakulttuuria, joka haastoi heterokulttuurin. Siihen sisältyi kumouksellinen potentiaali. Camp on yhteydessä sukupuoliparodioihin ja drag queen ja drag king -kulttuuriin.

Teatteri on aina ollut vähän queer. Teatteri on perinteisesti ollut paikka, jossa normatiivisia sukupuolirooleja on ylitetty ja stereotypioita purettu. Teatteri luonnostaan on vastustanut ahdasrajaisia identiteettejä. Teatterissa heterouskin on usein outoutettua; onhan oikeastaan suuren osan klassikkonäytelmien suuren osan tematiikkaan kuulunut heterosuhteiden hankaluus.

Teatterimuseo on penkonut oman arkistonsa aineistoja ja saanut lainaksi yksityisten arkistojen aarteita. Näyttely esittelee menneitä esityksiä ja roolitöitä, jotka tarjoavat mahdollisuuksia toisin katsomiseen kutsuen lähestymään itseään vaihtoehtoisin silmälasein. Camp-asennetta ei pihtailla. Näyttely on yritys purkaa suomalaisen teatterihistorian heteronormatiivisuutta. Teatterimuseo haluaa kyseenalaistaa sitä, kenen äänet historiassa kuuluvat, kenen kuvat näkyvät.

Tervetuloa viihtymään ravintola Sateenkaareen monimuotoiseen tunnelmaan!

Näyttelytyöryhmä: Ralf Forsström, Hanna-Leena Helavuori, Venla Moisala
Visuaalinen suunnittelu: Ralf Forsström
Valosuunnittelu: Mia Kivinen
Verkkojulkaisun kirjoittajat: Harri Kalha, Pia Livia Hekanaho, Pentti Paavolainen, Anna Thuring, Hanna-Leena Helavuori