Siellä sitä äärioikeistoleimaa jaellaan oikein kunnolla ja kaikki maailman pahuus on heteromiesten tai “cis-sukupuolisten” vika. (Piti ihan selvittää, mitä tuo cis-termi tarkoittaa. Se on transseksualistien käyttämä halventava sana sukupuoli-identiteetiltään terveistä eli meistä tavallisista miehistä ja naisista, jotka emme ole transuja.

Ei ole eka kerta, kun cis-etuliitteestä loukkaannutaan, vaikka se ei ole tarkoitettu loukkaavaksi. Paljastavaa on, kuinka arkoja cis-ihmiset ovat omasta sukupuoli-identiteettikorttitalostaan: jo heti se, että se nimetään, koetaan sen kyseenalaistamiseksi. Siksipä kirjoittaja sanoo cis-ihmisten olevan sekä “terveitä”  että “tavallisia”. Lopuksi hän käyttää loukkaavaa ilmausta transvestiiteista.

Homman narsistit ovat herkkänahkaisia, mutta se ei johda hienotunteisuuteen muita kohtaan. He ovat ikään kuin oma yhteiskuntaluokkansa, jota rahvaan pitää kohdella kuin kuninkaallisia. Heillä olisi kyllä mahdollisuus olla kuninkaallisia vain avaamalla henkilökohtaisten kaappiensa ovet.

Päivää!

Kutsun Brasilian suurlähetystön osallistumaan transihmisten
muistopäivään. Brasilia profiloituu kansainvälisesti maana
negatiivisesti transihmisten (travesti) murhien takia. Useimmat näistä
ovat olleet seksityöntekijöitä tai muuten vähäosaisia.

Voin vakuuttaa henkilökohtaisesti, ettei minua kiinnosta tulla
turistina maahan, joka on tunnettu murhista ja väkivallasta. Matkustan
Etelä-Amerikan turvallisiin maihin. Näin siitä huolimatta, etten minä
olisi murhan tai väkivallan kohde.

Brasilia on valokeilassa nopeasti kehittyvänä ja vaurastuvana maana.
Sen takia teillä ei ole enää varaa olla piittaamatta siitä, mitä teidän
kansallisella takapihallanne tapahtuu. Transgender Day of Remembrance
muistuttaa siitä joka vuosi. Toivottavasti ensi vuonna minulla ei ole
tarvetta kutsua siihen teitä.

xxxx xxxx

———————————————
Transihmisten muistopäivä, kansainvälinen Transgender Day of Rememberance,
järjestetään sunnuntaina 20. marraskuuta klo 16.00 Kiasman aukiolla
(Mannerheimin aukio 1, Helsinki).

Muisteltavaa riittää ja vähän vajaa puolet murhatuista, 227 viidestäsadasta, transihmisestä on ollut brasilialaisia. Kun lukee tiedostoa, jossa kukin murhattu on mainittu erikseen, suurin osa on ollut seksityöläisiä ja identifiotu travestiksi. Itse asiassa jopa osa latinalaisen maailman ulkopuolella murhatuista on ollut kotoisin latinalaisesta Amerikasta.  Kun etsin tarkempaa tietoa näistä travesteista -minusta koko travesti-nimitys on loukkaava – kävi ilmi, että he identifioivat itsensä miehiksi ja pitivät transsukupuolisia hulluina.  Se varmaan johtuu siitä, miten heiltä asiaa kysytään. Maat, joissa naisten roolit on tiukasti määritelty, ei ole tilaa olla transsukupuolinen nainen eikä yksinäinen nainen.  Naimatonta naista katsotaan kieroon ja sukupuolipuhtaus on parinvalintakriteeri heteromiehillä.

Tämä ei ole syy, miksi länsimaissa ilmeisesti moni haluaa olla “non-op” transsukupuolinen. Siihen sisältyy lukuisia käsitteellisiä ristiriitaisuuksia. Minä näen, että on tieteellisesti todistettu transsukupuolinen hoitokäytäntö, joka vähentää itsemurhayrityksiä noin 29%:sta noin 5%:iin (Long-term follow-up: psychosocial outcome of Belgian transsexuals after sex reassignment surgery ). Siellä sanotaan varsin suorasukaisesti: “The better the surgical result, the better the psychological outcome.” Käänteisesti voidaan sitten ajatella, että jos ei ole leikkausta, ei ole psykologista hyvinvointiakaan. Non-op on henkilö, joka kieltäytyy lääkkeestä syystä tai toisesta. Sharon Gaughanin mukaan ne eivät kuitenkaan ole pysyvästi tässä tilassa, vaan niistä tulee usein myöhemmin pre-op ja sitten aikoinaan post-op. On täysin järkevää pysähtyä miettimään leikkaukseen liittyviä ongelmia. Loput näistä taas ovat niitä, mitä Virginia Prince kutsui transgendereiksi.

Minun on hyvin vaikea kuvitella tilaa, jossa transsukupuolinen nainen ei tuntisi syvää inhoa alapään möykkyä kohtaan. Todelliset syyt jäävät ehkä hämärän peittoon niin kauan kuin hiljaisuus on keskustelutaktiikka.

Minulta on kuitenkin vaikea vaatia yksikantaan sellaisten identiteettien kunnioitusta, joita en pysty analysoimaan. Voin toki heille tarjota vaatimatonta apuani, niin kuin travestien tapauksessa. Minä näen sokean kunnioituksen vaatimuksen kuitenkin loukkauksena omia vapauksiani kohtaan. Minä olen toiminut skitsofreenisten ihmisten kanssa ja unohtanut sen periaatteen, ettei pidä mennä heidän harhoihinsa mukaan. Minä suhtaudun rennommin mielisairauden käsitteisiin kuin useimmat transihmiset. Maailmassa, joka on näin mielisairas, ei ole mikään kunnia tulla nähdyksi terveenä, lainatakseni Krishnamurtia. Olen nähnyt melkoisen foliohattuisia yksilöitä, joista ei aina tiedä, ovatko ne transihmisiä vaiko vain tärähtäneitä vai molempia tai sitten eksyksissä. Maailma on mielisairas ja he ovat mielisairaita, eikä ole mitään kiinnekohtaa.

Minä kunnioitan vasta sitten kun syntyy perusteet kunnioittamiselle. Joku tietysti voi olla kunnioittamatta minun sukupuoli-identiteettiäni ja hän on minun mielestäni täysin vapaa yksilö niin tekemään. Buddha taisi sanoa, ettei koskaan voi astua samaan jokeen. Se henkilö, jonka näkemystä ei kunnioittanut eilen, on tänään eri ihminen ja itsekin on erilainen. Mutta jos on eilen kunnioittanut lammasmaisesta ryhmäpaineesta ja tänään päättääkin, ettei kunnioita, niin eikö olisi parasta heti alkuun kertoa, mitkä ovat ne perusteet, millä se kunnioitus syntyy.

Nyt minä näen ne kaikki vain ihmisinä, joiden kanssa kuvittelin jakavani jotain joskus, mutta en ehkä sittenkään jakanut ja kaikki kuvitteluni tein siksi, että oli niin ahdistavaa nähdä se todellisuus, että olin yksin väkivaltaisessa maailmassa. Tuosta murhatiedostosta kävi ilmi, että murhien lisäksi moni oli selvinnyt loukkaantumisella. Olipa yksi, joka oli aiemmin loukkaantunut ja nyt murhattu. Minä en voi käsittää tuollaista murhanhimoista vimmaa.  Travestit syrjäytetään koulussa ja ovat nippa nappa lukutaitoisia eläen omassa suljetussa maailmassaan. Tuollaisten suljettujen maailmojen kääntöpuolena on aina väkivalta. Kun kukaan ulkopuolinen ei osaa kaivata, niin silloin kukaan ei välitä siitä, että tällainen ihminen murhataan. Tai niin ne murhaajat luulevat.

Tosiasia on kuitenkin, että kaikkialla tuulee kovasti konservatiiveista päin. YLEssä on tehty taas puhdistuksia ja islamilainen maailma, sehän huokuu konservatiivisia ja taantumuksellisia asenteita samaan aikaan kuin homoseksuaalien oikeudet rapautuvat ihan naapurissa. On syytä katsoa peiliin, mitä on tehty väärin.

Anarkistina olen ihmetellyt sitä, että aina kun puhuu anarkiasta, vastaus on se, että se johtaa harvojen nyrkkivaltaan. Niin näiden ihmisten kuin edellämainittujen konservatiivien kanssa olen tehnyt sen lupauksen, että kuuntelen, mitä heillä on aidosti sanottavana. Se, että aikoinani Jehovan todistajana kuuntelin oikeasti ihmisiä johti siihen, että luovuin tästä uskosta.

Odottelen transsukupuolisista kertovan seksitutkimuksen tuloksia, mutta minulla on kutina, että seksuaalisuudessa on tapahtunut eroosio. Sitä kutinaa lisäävät nettipohdinnat siitä, että keski-ikäiset naiset jäävät ilman,”Because when I look around at my girl­friends — bright, attrac­tive, suc­cess­ful, fab­u­lous women in their 40s who are sin­gle — I sin­cerely begin to won­der: Is there even one sol­vent, kind, desir­able, het­ero­sex­ual sin­gle man in his 40s left in Britain?

My friends and I have a hor­ri­ble sus­pi­cion that the answer is no. “niin, että Walter de Camp kutsuu meitä “postseksuaalisiksi” (s.42-44, “Ylipainoiset naiset ovat sitä paitsi vyötärönsä syötyään menettäneet kaiken toivonsa löytää itselleen miestä… He ovat siirtyneet pysyvästi postseksuaaliseen aikaan”.)

Koko heteroseksuaalinen seurustelukulttuuri on siirtynyt kivikaudelle, väittää Samuel Scott: “Men, as a result of women’s liberation, can now have sex with women who are just as promis­cu­ous as they are. Why buy the cow when the milk is free? In fact, an unin­tended con­se­quence of fem­i­nism has been to remove any moti­va­tion for men to get mar­ried. Men do not need to take care of women. Men can get com­pan­ion­ship from his friends. Men can watch sports and play video games on flat-screen televisions. Men can have sex and hook-up with untold num­bers of avail­able women (or down­load free pornog­ra­phy). Men can cook for them­selves, or they can order take-out. Men can hire clean­ing services. ” samalla kun joukoittain katkeroituneita miehiä elää itse kuvittelemassaan pakkoselibaatissa (heille ei kelpaa nämä aiemmin mainitut keski-ikäiset naiset).

Tämä koko kuvio on seurausta feminismistä. Vaikka joillakin seksiä on paljon, avioliitossa seksiä on enemmän kuin sinkuilla. Elämme siis poikkeuksellisen seksitöntä aikaa. Oma seksuaalisuuteni tapahtuu kerran vuodessa, jos silloinkaan. Viktroriaanisella ajalla oli enemmän vipinää kuin nykyaikana. Ei ihme, että ihmisiä kiinnostaa paluu aatteelliselle keskiajalle.

En tietenkään usko, että kellon siirtäminen tuhat vuotta taaksepäin auttaisi mitään. Kristinusko on aidosti kriisiytynyt ideologia. Kristinusko johtaa lahkoissa pedofiliaan ja hengelliseen väkivaltaan. Siitä huolimatta kasvavalla joukolla vihaisia ja seksuaalisesti frustroituneita ihmisiä on konkreettinen todiste siitä, että anarkia johtaa harvainvaltaan ja halu palata entisaikaan kasvaa.

Minun ideani on keksiä kristinuskosta uudempi, puhdistettu versio, mutta maito on jo kaatunut eivätkä ajatukseni saaneet enää kuulijoita. Tulevaisuus kuuluu ihmisille, jotka keksivät seksuaalisen tasajaon uudestaan. Kun Eurooppa ja Amerikka köyhtyvät, lapsiluku pysyy pienenä ja väestö vanhenee, niin pian koko meidän kulttuurimme siirtyy historiaan. Tulevaisuudessa joku poliitikko, jos on tulevaisuutta ja jos on poliitikkoja sitten käyttää meidän kulttuuriamme esimerkkinä siitä, kuinka homoseksuaalisuus tuhosi koko sivilisaation. Minusta tätä menoa pahasti tuntuu siltä, että ei ole tulevaisuutta, mutta on kyllä poliitikkoja.

Ideologinen myrskyvaroitus annettu.

Muistelen, että Stacy on aikoinaan analysoinut transfeminiinisten elokuvailmentymiä ja tekisin nyt vastapuolen, eli miten transmaskuliinisuutta esitetään (ja miksi se on täyttä paskaa). Käytän tähän kätevästi Tomboyta, mutta näitä voi kyllä yleistää. Katso kuinka monta juttua löydät seuraavasta transaiheisesta leffasta jonka olet nähnyt. Tarinoita, joissa aihetta käsitellään löytyy yhtälailla Vinokinoista kuin Helsingin teatteritarjonnasta kuin kirjallisuudestakin.

Kropan esittely (mielellään vessassa).

Tämäkin toteutui Tomboyssa suht nopeaan. Vaikka yleensä Suomessa ei saa näyttää edes lapsen pyllyä, niin kun kyse on transihmisistä kaikki on taas sallittua, lapsien alastomuuskin. Jostain syystä tämä alastomuus usein liitetään vessaan ja peseytymiseen. Leffaan kuin leffaan voi lisätä kohtauksen joka käsittelee oikeastaan vain ja ainoastaan päähenkilön alastomuutta.

Tämä pakkomieltainen tirkistely minkä Stacykin mainitsee on hyvä tehdä kuitenkin jo leffan alussa. Ilmeisesti naisnäyttelijät menevät niin hyvin läpi poikina, että jos tätä alkukadeettia ei olisi jossain muodossa joutuisi cis kansa näkemään tulevan väkivallan ja häpäisyn aivan uudessa valossa.

Läpimenon ongelmat

No terve taas Translandiasta, jossa jokainen päivä on suuri seikkailu! Tänään ajattelin koittaa elämän äärirajoja aivan uudenlaisessa salainen agentti -pelissä. Erinnäisten apuvälineiden avulla pystyn mihin vain mihin James Bondikin! Niin pitkään kun en jää kiinni, leffa jatkuu kohti tuhon WorteXia! Bang! Bang! ja KABOW, kun sekin oli lähellä! Panokset on kovat, mutta niin on pyssytkin! Ja jos James Bondiin ei ole varaa, niin aina on McGyver, joka selviää pinteästäkin tilanteesta. Huh, mutta ompa rankkaa. Tosi kovaa suoritusta tässä kyl vaaditaan ja rautasia hermoja. Kauheen vaikeeta tää transkokemus tolleen pitemmän päälle kun pitää koko ajan olla niin vitun kovana tekemässä sitä sukupuolta!Ihan hiki tuli!

No vakavasti ottaen. Onhan se tosi jännää. Ottaa se läpimeno-juttu kun se on niin täynnä semmosta draamaa ja äxönii ja lähtee siitä liikkeelle. Raamittaa koko transkokemus piilotteluksi, välttelyksi ja lopulta: keinotekoiseksi. Ja tähän mennessä katsojathan tietää että hahmo OIKEASTI on nainen, koska hänen rintojaan/pilluaan/kurvejaan on esitely niille Hyville Cis Ihmisille Jotka Haluavat Ymmärtää.

Ja paskat. Täyttä paskaa. Ei se ole läpimeno. Missä on tranleffa, jossa hankitaan itselle se tila olla oma itsensä ilman sukkaviritelmiä? Missä mennään läpi yleisölle? Missä läpimeno vaan tapahtuu itsestään, tai eri lailla eri ihmisille niinku se käytännössä useimmiten menee? Jossa hahmo saa äänen kertoa siitä sisäisestä kokemuksesta? Jossa hän menee läpi miehenä ei sen takia että hän tekeytyy sellaiseksi vaan on sellainen?

Missä miehuus ei tule tavaroista, tai huijauksesta, eli keinotekoisuudesta vaan jostain hahmon sisältä? Missä on se kokemus, missä ympäristö näkee yhden ihmisen ja omat kokemukset ja minä on aivan toinen? Tai ei ikinä tiedä mitä ihmiset näkee? No ei ainakaan näissä sillä ylläolevalla leikillä on aina sama seuraus, eli:

Kehon paljastaminen (Uudestaan! sanois Tiivitaavi)

Noniin, jäit sit tietenkin kiinni puuhistas. Entäs nyt? Paska maa, paska valuutta sillä jos joku ehkä ymmärtääkin sun valintoja (on kiva aina olla yks sellainen johon katsojat voi samaistua), niin vittu the powers that be ei todellakaan suhtaudu suhun silleen. Ja niillä on Valtaa ja sä oot vittu pieni ötökkä vailla mitään. Kuulitsä?

Tämä on yleensä alku elokuvan väkivaltaiselle osiolle.  Nyt hahmoa reputetaan ympäriinsä, hän on muuttunut agentista urhiksi ja kaikki mitä hänellä oli, otetaan häneltä pois. Hänen toimijuutensa oli pelkää huijausta, joka aina tulee ilmi. Ja näin se menee. Keho, joka aiemmin paljastettiin katsojille paljastetaan toisille hahmoille, joista suurin osa reagoi väkivallalla, joko fyysiellä tai henkisellä. He eivät pohdi, tai puhu sillä he vain reagoivat tyhjästä niinkuin paljastuminen veisi kaiken lämmön ja rakkauden hetkessä ihmissuhteista.

Ja tämä väkivalta sinetöidään kehon häpäisemisellä. Tomboyssa se tehdään mekolla ja sitten sillä että romanttinen intressi katsoo päähenkilön genitaaleja. Lisäpisteet niille, jotka sai dejavuut Boys Don’t Cry leffasta, missä tämäkään ei riittänyt.

Ja tämä on tärkeää, sillä miten helvetissä sitä saa leffateatterissa passiivisesti istumisesta aikaan Hyvän Teon? No tietenkin katsomalla kun jotkut urpot käyttäytyy väkivaltasesti ja sit voi olla että no en Minä vaan tolleen toimis. Et jos sillen paljastuis niin päätä silittäisin ja olisit et kivat sulle silleen niin! Koska se väkivaltahan on ihan odotettua, tietenkin! Ku niitä Vituttaa ku sä jäit kiinni huijauksesta! Mut mä oon Parempi Ihminen. Mä ymmärrän.

Transihmisyys tehdään cis-ihmisille turvalliseksi päähenkilön seikkailuksi toisen sukupuolen rooliin. Ja juuri rooliin. Se ei kaada sukupuolen käsityksiä elokuvan hahmoissa, se ei saa niitä miettimään omaa sukupuoltaan, eikä se laajenna käsitystä siitä kuka ja mikä on mies tai nainen.

Missä onkaan transihmisyys, joka olisi itsessään voimakasta ja pelottavaa, joka saisi katsojan tuntemaan olonsa epämukavaksi ja miettimään itseään ja epävarmuuksiaan uusilla silmillä? Ehei – se olisi aivan liian todellista transihmisyyttä ja tämähän on vain tarina. Ja tarinoissa transihmisyys on täyttä toiseutta, erillisyyttä, yksinäisyyttä ja myös keinotekoisuutta kun pitää kovasti rakentaa sitä cis-ihmisten luonnollisuutta siinä samalla (no nyt mä paljastin sen juonen, sori niille jotka ei oo nähny).

Niin ja jos se ei väkivaltaan kaadu, niin sitten se tulee raskaaks!

End of story, hauskaa päivänjatkoa. Kiitos kun maksoitte! Ja cis-ihmisiyys on taas pelastettu!

Kuva Embodiment: A Portrait of Queer Life in America-projektista

Join aamukahvia ja lueskelin Feministing-blogia. Siellä kerrottiin sen verran kiinnostavasta projektista, että täytyi repostata.

Embodiment: A Portrait of Queer Life In America is a collection of 18 short films and 80 photographic portraits that represent and archive the varied lives of Queer America today. Photographs and videos will be released episodically online, accompanied by personal statements, throughout the next year.

Embodiment seeks to connect individuals from urban and rural areas and highlight a national experience in its many diverse, overlapping and, at times, conflicting parts.  Beginning in 2004 as a solo photography project,Embodiment evolved into a multi-media collaboration in 2009 when photographer Molly Landreth teamed up with videographer Amelia Tovey and set out on a cross-country road trip in search of individuals who would speak for themselves about what it means to be queer right now.  Stopping in churches, parks, high school stadiums, back yards and bedrooms, Landreth and Tovey asked people to present themselves within their natural environments, living their everyday lives.  With this ever growing archive of words, images and short films, the artists intend to change the way queer communities are perceived, and offer queer people all over the country a chance to speak for themselves.

Embodiment-projektin nettisivut ja traileri.

Kun provosoitavat asiat loppuvat onkin ilmeistä, että Enbuske on siirtynyt meidän hiekkalaatikollemme. Tervetuloa, ei siinä mitään, mutta oletkos valmis kuuntelemaan?

Ajankohtaisessa kakkosessa nähdään tasaisin väliajoin hyväntahtoinen juttu sata vuotta yhdessä olleista lesboista. Pariskunta käy flanellipaidat kahisten Prismassa, keittää kotona kakkukahveja ja juttelee säästä. Jutun tarkoitus on osoittaa, että “hei normaaleja tässä ollaan, hyväksykää meidät”. Ikään kuin elämän tylsyys osoittaisi, että tämä on nyt hyväksyttävää. Homo- ja lesbopareista yritetään aina tehdä mahdollisimman seksittömiä. Ilmeisesti, jotta suhteet muistuttaisivat mahdollisimman paljon heteroliittoja.

Kauheaa, me emme ole Enbuskelle viihdettä! Onkohan se ajankohtaisen kakkosen vika, toimittajien vika vai jopa lesbojen vika. Jos minä kirjoittaisin seksipäiväkirjani joskus ja julkaisisin sen tai edes antaisin Enbuskelle opiksi, niin puute ja selibaatti loistaisivat jokaiselta sen sivulta. Ehkäpä suhteita ei olla tässä suhteessa tehty heteroliittoja muistuttavaksi, vaan meitä ei nyt vain satu hotsittamaan.  Meidänkin keskuudessamme on kuitenkin ihmisiä, jotka ovat hyvin seksuaalisia ja jopa hyperseksuaalisia, mutta tuollaisia yleensä kutsutaan seksiaddikteiksi. Se on sama ilmiö meillä kuin heteroilla, voi olla homoseksuaalinen seksiaddikti tai heteroseksuaalinen seksiaddikti. Miksi ei ajankohtainen kakkonen puhu seksiaddikteista?

Minun tapauksessani haluttomuudelle on syitä. Kun yhteiskunta ja senmieliset ovat potkineet päähän aikana ennen kuin näistä asioista olisi voitu mielekkäästi edes keskustella tsargat siihen, että parisuhteessa ainakin toinen osapuoli on (ja Enbusken mieliksi: kolmas, neljäs ja viides osapuoli ovat ) traumatisoituneita, rikki, alkoholisoituneita, väkivaltaisia on äärimmäisen suuri.

Siksi sänkypuuhastelut tai puuhastelut vessassa, uimahallissa tai Laakson kallioilla ovat aina ja ikuisesti prioriteettilistan pohjalla.  Enbusken kannattaisi kiinnittää huomiota seksin sijasta siihen, että elämä parisuhteessa muistuttaa helvettiä. Tarjoilen hänelle nyt sellaista realityä, mitä Ajankohtainen Kakkonen ei ikinä:

Kun olin taas tuulettamassa päätä metsäreissulla suppilovahveroiden ja lintujen tarkkailemisen verukkeella, kumppanini oli kotona ryyppäämässä itseään taas tosi huonoon kuntoon. Hänelle iski paranoia siitä, että minä olin vienyt turvalukon avaimen. Todellisuudessa hän oli kätkenyt sen jonnekin ja sitten unohtanut selvittyään. Asian selittäminen puhelimessa känniselle ei onnistunut, hän soitti kymmenen minuutin välein takaisin samasta asiasta. Hänen numeronsa oli pakko pistää suodatukseen. Kun minä sitten tulin kotiini, joka oikeasti on hänen kotinsa, sillä Helsingissä vuokrat ovat nousseet niin korkeiksi, ettei pienellä palkalla pysty elämään yksin, hän oli kätkenyt tukun minun asiakirjojani, alkaen passista. Koko asunto piti kääntää ympäri, mukaanlukien kirjahylly ja noin tuhannen äänilevyn kokoelma, hän nimittäin oli kännipäissään unohtanut, minne oli laittanut minun paperini. Hän sitten soittaa kytät paikalle ja kun minä nälkäisenä metsäreissulta tullessani syön suppilovahverokastiketta, tulee ovesta pari kyttää kuulustelemaan minua. Minä vihaan kyttiä. Kaikesta huolimatta niillä on oikea näkemys tilanteesta ja ne lähtevät pois. Ehkä suppilovahverot ovat hyviä, mutta ateriasta on vaikea nauttia, kun kyttä kyylää vieressä ulkokengät jalassa keittiössä, jonka lattian minä joudun vielä pesemään.

Minä olin herännyt aamulla neljältä ja tekisi aterian jälkeen mieli jo nukkumaan, mutta kumppanini on päättänyt toisin. Hän putoaa pyörätuolistaan ja sängystään monta kertaa lattialle. Minun selkääni sattuu joka kerta kun joudun nostamaan velton ihmisen lattialta. Turvalliset nosto-ohjeet eivät toimi velton, maassa makaavan ihmisen kanssa. Yritän nukkua vähän olohuoneen lattialla patjalla, mutta tuo toinen mekastaa koko ajan ja selkääni sattuu kovalla patjalla, niin en saa unta. Kello kahdelta joudun pistämään hänet sänkyyn, sen jälkeen kun hän on vihdoin käsittänyt, ettei olohuoneeseen pistetä valoja. Sitä edesauttoi virran katkaiseminen pääkatkaisijasta. Se sekoittaa kaikkien laitteiden kellot.

Menen hänen viereensä nukkumaan, koska se on ainoa pehmeä paikka koko talossa, eikä hän nukahda, ellen pidä häntä kädestä kiinni. Nukun yön ja pakko herätä aamulla vessaan. Vilkuttava kello kertoo minun nukkuneen seitsemän tuntia. Vielä uni maistuisi, mutta kärsin unettomuudesta ja tämä on ainoa hetki, jolloin täällä on hiljaista.

Siinäpä se. Ei käynyt seksi mielessä kertaakaan koko päivän aikana, sen sijaan mietin muualle muuttamista. Arvokasta omaisuuttani en voi kantaa koko ajan mukanani eikä niitä voi kellarikomeroonkaan pistää.

Suurin tabu tässä maassa on ihmiset, jotka kärsivät päihteiden käytön takia, siis – jonkun toisen ihmisen päihteiden käytön takia. En ole tavannut ketään, jota kiinnostaisi näiden ihmisten auttaminen tai edes tarinat.

Ei tarvitse edes mitään jeesusta siihen, että kaikkoaa halu samaan sukupuoleen.  Joskus olen sanonut, että olen kokenut “rystypuolen aslania”, mikä tarkoittaa sitä, että minusta on piesty seksuaaliset halut pois. On jäänyt jäljelle vain kova, mutta kiiltävä panssari. Molemmat meistä ovat olleet aikoinaan menestyksekkäitä prostituutiossa. Seksuaalisuudesta nauttiminen vaatii sellaisia olosuhteita, mitä harvoin on enää tarjolla ja vaikka niitä tarjolla olisikin, väkivalta, viinan kanssa heiluminen ja yleinen perhehelvetti ovat tehneet sen, ettei siitä voi nauttia sen enempää kuin herkkuruoasta kyttien kuulustellessa.

Heterot kuvittelevat, että meillä on teille jotain tarjottavaa ja annettavaa. Minulla on tarjottavana vain kiukku ja katkeruus teitä ja teidän yhteiskuntaanne kohtaan ja tunteettomuus parisuhteessa. Kaksi lämmintä ihoa hankaa toisiaan vasten eikä mitään värähdä sisällä. Niissä olosuhteissa on ymmärrettävää, että joku etsii kadonneita tunteitaan pullosta, piikistä tai ahdistuneesta ja pakonomaisesta seksistä Helvetin yössä.

Tule luuttuamaan lattia kyttien jäljiltä, koska se on pestävä pian, kun tuo kohta taas siellä makaa, niin keskustellaan.

Puhutaanpa sitten maahanmuuttajista, raiskauksista ja viharikoksista. Forss tanssii nuoralla: “Laillisella vihapuheella” hän tarkoittaa sananvapauden piirissä olevaa inhimillistä oikeutta ilmaista epäluulonsa kansanryhmiä kohtaan. Laittomaksi puhe menee, kun ryhdytään kiihottamaan.” Kaikki Hommailijat ja aivan erityisesti Jussi Halla-aho osaavat laittaa sanansa niin, ettei se pilkuntarkasti tulkittuna ole kiihoitusta, mutta kaikki ymmärtävät kuitenkin sen olevan. Se on niin kuin savolaisten suunpieksentää, antaa ymmärtää ja vihjailee, vaikkei suoraan sitä ilmaisekaan.

Raiskaajista osa ei ole ollut maahanmuuttajia lainkaan, vaan turisteja, jos nyt tässä vaiheessa hyväksytään, että tilaston yksi romanialainen on turisti. Puhutaan vaikka turistirikoksista ja pidetään maahanmuuttorikokset erillään. Tai sitten ajatellaan, että romanialaiset ovat tosiasiallisesti maahanmuuttajia ja hyväksytään romanialaisten tekemät rikokset maahanmuuttajien rikollisuuteen, mutta lakataan valittamasta siitä, että täällä olevat kerjäläiset ovat pelkkiä turisteja.

vuonna 2009 Suomessa käräjäoikeudessa raiskauksesta tai törkeästä raiskauksesta tuomitusta 84 henkilöstä runsaat 30 on ollut ulkomaan kansalaisia tai ulkomailla syntyneitä. Näistä runsaalla kymmenellä tuomitulla ei ole ollut vakituista asuinpaikkaa Suomessa, eli hän on ollut asunnoton maahanmuuttaja tai sitten oleskelemassa Suomessa vain tilapäisesti

Raiskaustilastot ovat hyvin vaikeita tulkita perinteisesti. Pikkulinnut ovat laulaneet minulle, että nuorten keskuudessa on yleistynyt sellainen ilmiö, että houkutellaan vanhempi seksiin ja sitten kiristetään pedofiliasyytöksellä. Tietysti se on vanhemman vastuulla lähteä tuollaiseen juttuun mukaan, mutta eivät nuoretkaan toimi puhtain paperein. Mitäpä jos osa raiskauksista syytetyistä on joutunut vastaavanlaisen kiristyksen kohteeksi. Suomalainen todennäköisesti maksaa kiltisti, mutta ulkomaalaisen kanssa lähdetään taistelemaan oikeudessa. Siksi vaaditaan perusteellinen selvitys, että tiedetään, mitkä ovat oikeita, mitkä ovat vääriä raiskauksia. Vaihtoehtoisesti äärioikeisto voisi luopua raiskausargumentista.

Autonominen sosiaalikeskus on ollut hyvä paikka kaikenlaisten ihmisten sekoittua keskenään ilman hierarkioita, vihamielisyyttä ja menneisyyttä. Se on ollut neutraali tila seksuaalisuuden moninaisuudelle ja sen turvalliselle kohtaamiselle. Kyttien ja kaupungin johdon päätökset lähteä nuoleskelemaan äärioikeistoa ja toisaalta ruveta vainoamaan sosiaalikeskustoimintaa ovat kauaskantoisia päätöksiä. Kytät kylvävät kapinaa ja tottelemattomuutta!

1. GenderTrender
2. Twanzphobic since forever
3. TransgenderTropes101
4. Mansplainin’ & Transplainin’
5. Questioning Transsexuality
6. Miss Andrea’s
7. The dirt from Dirt

Jade Hunter?

Yksi noista kirjoittaa mustaa listaa, mikä sinällään on OK, mutta hänellä ei ole mitään linkkejä mielipiteisiin, joten ei voida todistaa niiden olevan autenttisia.

Tässä käydään tämä keskustelu piirroshahmojen kesken.
Oikeassa elämässä radikaalifeministin kanssa on kuin pelaisi pulun kanssa shakkia. Pulu kaataa nappulat, paskoo laudalle ja julistaa itsensä voittajaksi. Radikaalifeministit usein sensuroivat transihmisten myönteiset kommentit sivustoiltaan ja jättävät jäljelle vain raflaavat provokaatiot.

Nimellään esiintyvät matriarkaatin kusipäät:

1. Jamison, Margaret
2. Jensen, Robert
3. Keith Liarre
4. Raymond, Janice:

…kaikki samassa artikkelissa

Tässähän tuo yläkuvan kirves onkin:

Autoritääriset ihmiset haluavat koristella tunnuksensa kaiken maailman työkaluilla. Kovin monella radikaalifeministillä ei taida olla kokemusta kirveen käytöstä työnteossa, eikä muunkaan hiirtä raskaamman työkalun.

Tällä kertaa jäi haaviin vain tällaiset nilviäiset, mutta kyllä tuota feministikuraa on netin kätköissä vielä enemmän.

Niillä on kiire sensuroida ja tallata maahan kaikki transihmisten mielipiteet, mutta jäi kuitenkin mieleen transihmisten elämä pornomyönteisyyden ja pornokielteisyyden välisellä no-man’s landillä. Transihmisillä seksityö on ollut leimallinen osa historiaa ja pornokuvasto on ollut ainoa kieli, mitä on voinut esittää. Entisenä prostituoituna minulle prostituutio on ollut samanlaista kuin mikä tahansa prekaarinen työ, eikä edes pahinta. Työntekoni katoilla sisälsi esimerkiksi suuren loukkaantumisriskin.  Se, että yleisesti miespuoliset ajetaan killumaan katoille tai ylipäätään mihinkään korkeisiin paikkoihin ilman turvavaljaita, on sukupuolitettua väkivaltaa. Minä olin siitä työstä ylpeä, sillä saatoin näyttää tasamaan ihmisille, ettei vuoristolaisten päätä huippaa räystäskourua tyhjennettäessä. Samalla tavalla pro voi olla ylpeä omasta työstään. Prostituution kritisoimisen sijasta pitäisi kritisoida koko työn asemaa kapitalismissa.  En kuitenkaan ihannoi prostituutiota enkä pornotyötä.  Loppujen lopuksi työ ei kiitä tekijäänsä.

Kuva Embodiment: A Portrait of Queer Life in America-projektista

Join aamukahvia ja lueskelin Feministing-blogia. Siellä kerrottiin sen verran kiinnostavasta projektista, että täytyi repostata.

Embodiment: A Portrait of Queer Life In America is a collection of 18 short films and 80 photographic portraits that represent and archive the varied lives of Queer America today. Photographs and videos will be released episodically online, accompanied by personal statements, throughout the next year.

Embodiment seeks to connect individuals from urban and rural areas and highlight a national experience in its many diverse, overlapping and, at times, conflicting parts.  Beginning in 2004 as a solo photography project,Embodiment evolved into a multi-media collaboration in 2009 when photographer Molly Landreth teamed up with videographer Amelia Tovey and set out on a cross-country road trip in search of individuals who would speak for themselves about what it means to be queer right now.  Stopping in churches, parks, high school stadiums, back yards and bedrooms, Landreth and Tovey asked people to present themselves within their natural environments, living their everyday lives.  With this ever growing archive of words, images and short films, the artists intend to change the way queer communities are perceived, and offer queer people all over the country a chance to speak for themselves.

Embodiment-projektin nettisivut ja traileri.

Tukholman Priden laiskanleppoisa konsensus häiriintyy siitä, että esitetään perinteisesti kiusattu ryhmä muiden ihmisten kiusaajina ja kiduttajina. Ruotsinkin valtiollinen palkkamurhajärjestö on ollut voimakkaasti esillä Afganistanissa ja lähentynyt NATOa. Ihmettelen Pride-järjestäjän kireitä hermoja, sotilaiden ei luulisi rauhandemosta järkkyvän. Ilmeisesti homonationalistit kieli ruskeina haluavat miellyttää heteroyhteiskuntaa ja valtiota ja sen vaatimuksia alamaisilleen yrittäen kerjätä itselleen hyväksyttyä asemaa. Se on todellinen Tukholman syndrooma.

Ruotsissa on jo niin pitkä aika homoseksuaalisuuden kriminalisoinnista ja tautiluokituksista, että heillä on päässyt unohtumaan valtion olevan paha. Ehkä se selviää ruotsalaisille homoseksuaalisille rahanturvaajille sillä hetkellä kun he makaavat kuolettavasti haavoittuneina.

Onnittelen Ofogin ryhmää kissan nostamisesta pöydälle!

Vuoteen 1997 mennessä transvestiittien ja transsukupuolisten välit olivat kiristyneet (äärimmilleen?). Tuon ajankohdan syy oli se, että Transtukipisteen sosiaalityöntekijä Eeva-Kaisa “Toivoton” suosi transvestiitteja. Muita syitä ajan mittaan ovat olleet traditionaalinen miehet-naiset -vastakkainasettelu, transvestiittien ja heidän puolisoidensa transfobia, sekä se, että transvestiittiyhdistys Dreamwear Club koostuu elämässään menestyneistä yksilöistä, joille transvestisuus on vain konservatiivisen ja porvarillisen elämän sivujuonne, kun taas transsukupuolisista kaikki olivat kokeneet yhteiskunnan repressiokoneiston koko voiman, siis luokkaero. Lisäksi hiersi TransHelsinki-tapahtuman yhteydessä ollut “oikeiden tyttöjen lounas”, joka oli tarkoitettu transvestiittien naispuolisoille. Nyt on kummallista, että Seta on mennyt koskaan tällaista järjestämään, aloite on ehkä tullut transvestiiteilta tai heidän puolisoiltaan. Joka tapauksessa transsukupuolisia naisia häiritsi sekä sen cisseksistisyys että sukupuolioletus. Taisipa käydä niin, että siellä kävi kerran transnaisen miespuoliso. Nämä lounaat kuitenkin loppuivat.

RAY oli leikkaamassa SETAn rahoitusta 1997-1998 talvella kolmanneksella ja transtukipisteen toiminta uhkasi loppua kokonaan. RAY oli taloudellisissa vaikeuksissa ja niillä oli iso ja kallis investointi “kuurojen talo” tjsp. SETAssa ei paljoa kamppailtu (riitaisan) Transtukipisteen jatkon puolesta, mutta suuren henkilökohtaisen työn tuloksena Eeva-Kaisa “Toivoton” sai jatkoa Transtukipisteelle, mutta hän ei jatkanut sitten yhtään enää, vaan tilalle tuli Maarit Huuska. Olin tavannut hänet sitä edellisenä vuonna ja kehottanut häntä tulemaan TTP:lle töihin Eeva-Kaisan tilalle. Maarit Huuska on siellä edelleen (2011) ja hän on edeltäjäänsä pragmaattisemmin vältellyt vastakkainasetteluja.

1998 keväällä Dana International voitti Euroviisut ja se antoi meille kaikille aihetta ylpeyteen, jopa niin, että kesällä yksi meistä Pridessä oli Danaksi pukeutunut ja heilutti Israelin lippua. Mutta Danan voittoa ei otettu Suomessa hyvällä vastaan, vaan Suomen edustaja Krook arvosteli transfobiseen sävyyn Danan ulkonäköä lehdissä Suomen häviön jälkeen sekä hänen lauluääntään. Suomen euroviisujuontajat olivat vitsailleet Danasta myös transfobisesti. Toinen juontajista oli Maria Guzenina, nykyisin kansanedustaja.

No, sankarin voiton jälkeinen transfobia johti lisätoimiin: kirjoitin lehtiin vastinetta. Sen jälkeen vastineiden lähettely lehtiin ja televisioon tuli tavaksi ja palautetta rupesivat muutkin lähettelemään. Sen lisäksi asiattomia juttuja julkaisseita medioita boikotoitiin. Luotettavat toimittajat saivat kuitenkin tehdä juttuja. Tällaisia luotettavia toimittajia oli esimerkiksi Alex Kääminen ja Hilu Kytöaho. Boikottia vastaan oli joitakin rikkureita vuosien saatossa, tuohon aikaan tunnetuimpana Cris Owen. Myöhemmin sitten Marja-Sisko Aalto räjäytti pankin totaalisesti, mutta se on sitten lähihistoriaa. Kun lakimuutos tuli eduskuntaan 2002, lehdistö oli pääosin menettänyt mielenkiintonsa transihmisiä kohtaan, joskin aina tihkui jotain angloamerikkalaisesta maailmasta. Suomalaisia vain oli vaikea saada haastateltaviksi ja kriittisyys on säilynyt vielä nykyäänkin. (Aallon ja kumppaninen juuret ovat Dreamwear Clubissa ja niillä ei ole samanlaista ymmärtämystä sorron mekanismeja kohtaan)

Koska hoidoissa oli runsaasti epäkohtia, itse asiassa ne oli täynnä niitä, ruvettiin tekemään translakipakettia. Heti alkuun tajusimme, että voimme neuvotella vain tiettyyn rajaan asti. Tänäkin päivänä sukupuolenkorjausleikkauksiin on ikäraja, kun Veronica Pimenoff asettui sen taakse ja hän on sen luokan asiantuntija Suomessa, ettei transihmisten sanalla ole mitään merkitystä häntä vastaan. Kristillisdemokraatit halusivat ikärajaksi 30 vuotta, tuskin odottivat, että sellainen esitys olisi mennyt läpi. Tärkeintä oli saada kuitenkin kastroimislaki nurin ja tässä tavoitteessa onnistuttiin.

Kastroimislaki on vanha eugeniikkalaki. Valtio oli ottanut oikeudekseen koskea ihmisten ruumiiseen. Pohtilan gradu käsittelee ensimmäisen lain vuosia, vuoden 1970-luvun laissa sanottiin: “Kastroimiseen voidaan asianomaisen henkilön omasta vakaasta pyynnöstä antaa lupa, jos on syytä otaksua, että hänelle hänen sukuviettinsä takia aiheutuu vaikeita sielullisia kärsimyksiä tai muita vakavia haittoja ja että vain kastroiminen niitä vähentäisi. ” Toisin sanoen, “jos on syytä otaksua” eli ulkopuolinen arvioi henkilön sielulliset kärsimykset tai muut vakavat haitat. Sielunelämä kun harvemmin tulee esille, niin muiden vakavien haittojen voi ymmärtää käsittävän vankilatuomion. Vaikka me noudatimme lain kirjainta ja valehtelimme pakon edessä olevamme seksuaalirikollisia, vastapuoli ei kunnioittanut lakia. 1970-2002 ei tehty ainoatakaan lainmukaista kastroimislautakunnan päätöstä. Valittaminen niistä oli kielletty. Kastroimislautakunta ja terveydenhuollon “oikeusmurhakeskus”, TEO, olivat virkamiespesäkkeitä. Kastroimislautakuntaa on johtanut aikoinaan Paula Kokkonen ja viimeiseksi Eira Hellbom, joka meidän kielessämme oli “pommi helvetistä”. Paula Kokkosen mielestä transsukupuoliset naiset olivat potentiaalisia raiskaajia. Viranomaiset eivät olleet mikään kumileimasin, vaan siellä tuli hylkäyksiä, etenkin Tampereelta tuleviin papereihin. Nämä ihmiset eivät ikinä kokouksissaan kuulleet niitä ihmisiä, joiden elämään vaikuttavia päätöksiä he tekivät, tyypilliseen kelalääketiedetapaan.

Meillä oli syvä epäluottamus lääketieteellisiä tahoja kohtaan. Hormoneja sai kadulta. Purkki taskuun ja lääkäriin hakemaan laillinen resepti hormoneille. Hormonien saatavuus oli parempaa kuin nykyisin ja niitä tuotiin myös ulkomailta. Koska hoitotahot uhkailivat meitä kunnianloukkaussyytteillä, keksimme niiden nimistä anagrammeja.

1998 pääasiassa transsukupuolisten järjestö Trasek erosi Setasta paljolti edeltä mainituista syistä, mutta myös siitä, ettei transihmisten asia ollut SETAn pöydällä ykkösasia. Trasek liittyi Suomen Potilasliittoon. Näin on asia tänäkin päivänä. Seta kyllä jatkuvasti kuikuilee Trasekia takaisin. Hassusti on tilanne, kun radikaalimpi ja seksuaalivähemmistöön kuuluvia jäseniä omaava Trasek on Setan ulkopuolella, kun taas pääasiassa heteroiden konservatiiviyhdistys Dreamwear Club on Setan jäsen.

Psykiatrit jatkuvasti valittivat sitä, että me pidimme preppauskursseja tutkimuksiin lähteville. Siellä saattoi saada eteensä tosi kinkyjä kysymyksiä, joita hoitotaho ei itse tajunnut täysin epärelevanteiksi. Asianmukainen suhtautuminen tuollaisiin hölmöyksiin toi jatkuvasti valitusta ja merkinnän heidän papereihinsa, “vastaa kysymyksiin epäadekvaatisti”, “suhtautuu tunteenomaisesti” jne.

Median kanssa kävi ilmeiseksi, että keskeisin kamppailu oli sanoista. Trasek yritti perustaa monta kertaa termityöryhmää, mutta siihen ei tullut avustusta mistään. Oli alleviivatun selvää, että cis-ihmiset näkivät sanojen käytön vallankäyttönä eivätkä he olleet valmiita luovuttamaan sitä meille. Kaikkein pahin oli Seta-lehden jatkaja Z-lehti. Päinvastoin kuin valtavirran lehdet, se ei osoittanut mitään kyllästymistä transteemoihin eikä mitään mielenkiintoa termien korrektiutta kohtaan. Siksi iskin keittiöveitsen Z-lehden oveen. Siitä syntyi debatti, josta olin valitettavasti ulkona, koska makasin itse sairaalassa, mutta lopputuloksena Z-lehti omaksui transsensitiivisyyden, samoin myös Seta, niin että sanastollinen sensitiivisyys on mukana nykyään kaikessa Setan toiminnassa.

Minusta on aina parempi rakentaa siltoja, kun polttaa niitä. Noin yhtä kauan kuin syntymästäni on tähän hetkeen tähän päivään lisää, niin palaa siltani lopullisesti tähän elämään, ellei ennemmin tai sitten myöhemmin. Ei ole sitä ylellisyyttä, että olisi umpimielinen, mitä oli nuorempana, koska haluan elää kuin jokainen päivä olisi viimeinen ja juuri nuo kommunalistit tai “marksisti-senilistit” saattavat antaa minulle idean, joka lennättää minut jonnekin ihan uuteen.

Pitkäaikainen elämänkumppanini sitä paitsi sanoi, että jos heittelee ympärilleen kiviä, joutuu joku päivä ne kaikki poimimaan.

Minä osallistuin ehdokkaana vaaleihin ja sain 19 ääntä. Pidän vaaleja epärehellisinä (kumppani ja yksi toinen sanoi äänestäneensä minua Vallilassa, mutta en saanut täältä sitten muka yhtään ääntä). Ajatukseni olivat linjaa queer ja anarkistinen, mutta myös joukko muita. Anarkistille on kerrottu, että kommunistit ovat pettäneet neljästi. Minua kommunistit eivät pettäneet. Tein varmasti yli tunnin vaalityötä kutakin saamaani ääntä kohden. Suurin osa siitä oli kahvilan pitämistä jossain kylmällä aukiolla tai vaalikonekysymyksiin vastaamista. Niinpä äänestäjät tietävät minun ajatukseni kimuranttienkin kysymysten suhteen. Pääasia, että ajattelin niitä, esimerkiksi sitä, pitäisikö Ryti, Tanner ja muut roistot vapauttaa sotasyyllisyydestään. Minun mielestäni pitää, mutta samalla tietysti linjaan itseni äärioikeiston kanssa yhteen. Jos vastaa toisin, niin sitten hyväksyy takautuvan oikeudenkäytön. Arkielämän ongelmat ovat hyvin moniklonisia ja on kiva olla sivustaseuraaja ja olla vastaamatta noihin kysymyksiin. (Ai niin, ja viisumi Venäjän federaatioon saattaa olla tiukassa, jos vastaat kysymyksiin väärin). Onneksi vaalikoneisiin voi useimmiten perustella vastauksiaan. Karjalan palauttajien vaalikonetuloksien julkaisu tosin jätti nuo perustelut huomioimatta.

Työväenluokkahan on sitä, että arvostetaan työn tekijöitä eikä piällysmiehiä. “Piällysmies” oli sellainen, joka makoili uunin pankon lämpimässä ja kömpi maistamaan ruokaa, kun se oli valmistunut ja tietysti arvostelemaan sitä.

Lopuksi sitten Mao-opintopiiri ja anarkistit julistavat vaaliboikotin. Kummassakaan ei ole mitään nimeä alla. Anarkistit eivät halua nimiä, koska nimet johtaisivat henkilöitymiseen. Toisaalta, kukaan ei tiedä, vaikka yksi anonyymi tuottaisi suurimman osan koko skenen teksteistä. Silloin et todellakaan tiedä, kenen joukoissa seisot. Vaaliboikotti, aivan kuin veganismikin ovat sellaisia vangin dilemman-tyyppisiä kuvioita, jossa et ikinä tiedä, oletko ainoa joka jättää äänestämättä tai oletko ainoa, joka on ihan aidosti vegaani. Sinun pitää luottaa anonyymiin tahoon ja mikä siinä on se, mikä tekee sen luottamusta herättäväksi. Miksi sinä itse herättäisit minussa luottamusta, jos luottaisit johonkin anonyymiin. Sitä paitsi vuoden ajan olin kerjännyt turhaan antifasistisia tarroja turhaan peitelläkseni rasistien tarroja  (omat tarrani liukenivat sateessa) ja sitten kun anarkistit saavat tarrakampanjan aikaan, se on vaaleja vastustava. “Äänestä tänään, kadut huomenna”. Kyllä katujia ovat ne, jotka eivät antaneet ääntään persujaan vastaan.

Nyt minä tiedän, minkä tason johtaja minä olen. Saan maaniteltua 18 ihmistä puolelleni, useimmat niistä ystäviäni ja tuttaviani. Kadulla seistessä poliittista viestiä julistaessa puheeni kaikuvat kuuroille korville. Aika kaukaa haettua on se, että minä rupeaisin käyttäytymään johtajan elkein kun uskottavuus on vain vähän parempi kuin Rimma Salosella, Juha Molarilla, Hannu Rainestolla ja huonompi kuin dosentti Bäckmanilla.

Minun vastaukseni on se, että olen aina oman itseni joukossa ja poden epäluottamusta muihin. Meillä kaikilla on sama suunta, olemme tovereita esimerkiksi sosiaalikeskus Sataman puitteissa, mutta mihin perustuu luottamus tuollaisten projektien jälkeen. Ylemmyydentuntoon muita vasemmistolaisia kohtaan?

Vappuun liittyi vielä Mustan Kanin Kolon vappukauden avajaiset. Siellä oli puhelias joensuulainen, joka tutustutti meidät kaikki toisiimme. Esimerkiksi opin tuntemaan nimen “Vuokko”. Olen nähnyt Vuokon varmasti viisikymmentä kertaa, mutta nyt vasta olen oppinut tuntemaan hänet nimeltä. Minulla on kauhean huono nimi -ja naamamuisti, mutta silti, olisi luottamusta kasvattavaa kuulla ihmisten henkilökohtaisista kamppailuista. Ettei se olisi vain “ukkojen horinaa”, minkä PANDin tilaisuudessa opin tarkoittavan veteraanien tapaa puhua sanomatta yhtään mitään itse sodasta.

Ajatus ilman rahaa elämisestä on kiehtova. On paljon haaveita, joita ei toteuta juuri siksi, että toimeentulo pelottaa. Jos muuttaisin pysyvästi ulkomaille, millä elättäisin itseni? Jos luopuisin asunnostani, joutuisinko taivasalle?

Ohjelma pisti myös miettimään, olisiko kuvatun kaltainen elämä mahdollista meidän kulttuurissamme, jossa arvomaailma tuntuu koko ajan kiristyvän. Toki dokumentin Heidemarie pystyy turvautumaan omaan valkoiseen ja keskiluokkaiseen privilegioonsa aivan toisin, kuin useimmat yhteiskunnassamme ilman rahaa elävät, kuten laitapuolen kulkijat tai romanikerjäläiset.

Kaikesta huolimatta ohjelma inspiroi miettimään elämää ilman kapitalistista voitontavoittelua, omassa elämässä ja laajemmin yhteiskunnassa. Ilman rahaa yhteiskuntamme todennäköisesti perustuisi laajempaan vastavuoroisuuteen ja toisten auttamiseen.

Queer-anarkistina alan tietenkin heti pohtia, mikä rooli kapitalismin tuomalla välineellisellä suhtautumisella toisiimme on queer-ihmisten kohtaamassa syrjinnässä. Kapitalismi, joka pakottaa kaikki puristautumaan valheellisen kunniallisuuden muottiin (tai tulemaan syrjityiksi, kuten esimerkiksi romanikerjäläisille on käynyt), kasvattaa myös “erilaisten” kokemaa syrjintää. Erilaisuutta ei hyväksytä esimerkiksi työmarkkinoilla tai koulumaailmassa.

Olisiko elämämme erilaista, jos kaikki pukeutuisimme freebokseista saamiimme tavaroihin ja luottaisimme toisten hyvyyteen liikkumisessa, asumisessa ja ruuanhankinnassa? Suhtautuisimmeko armeliaammin niihin, joilla ei ole mitään, olivat he kansallisuudeltaan, sukupuoleltaan tai seksuaaliselta suuntautumiseltaan mitä tahansa?

Häh?! Yläaste oli kivaa aikaa. Olin jo alakoulun loppuvaiheessa alkanut ymmärtämään, että nyt jotain outoa on meneillään. Ennen tuota ongelmaa ei ollut. Muille lapsille oli riittänyt, että leikittiin samoja leikkejä. Ei heitä ollut kiinnostanut, että minulla oli veljen vanhat vaatteet päällä ja lyhyet hiukset. Sukupuoleni oli ollut sekä minulle että heille irrelevantti. Yläkoulussa outous paljastui helvetiksi. Yksilönä oleminen ei enää riittänyt – piti olla myös jotain sukupuolta. Valikoima oli kapea ja väkivaltainen. Tyttö tai poika. Eikä ihan minkä tahansalainen tyttö tai poika. Piti olla tietynlainen. Valinta ei tapahtunut ilman itkua, mutta helppo se oli. Poikahan ei voinut olla, koska jalkojen välissä ei koreillut kyrpää. Tyttömäinen tyttöys, täältä tullaan!

Kuinka tytöksi tullaan? Ainakin hiusten piti olla pitkät, joten siili piti kasvattaa pois. Ehkä rintaliivejä myös tulisi omistaa, vaikka rintoja ei ollutkaan. Seppälästä onneksi löytyy topattuja. Pitää käyttäytyä tietyllä tavalla, sellaisella hallitulla ja alistuvalla. Eli ole hiljaa! Älä ääntele kuten ennen. Vedä vatsaa sisään, jotta kylkiluut näkyy. Näin alistut. Osoitat tottelevasi. Muut eivät pidä yritystäsi tarpeeksi vakuuttavana. Täytyy yrittää kovempaa. Tervetuloa anoreksia. Sinä auttaisit minua olemaan todellinen tyttö. Neuvot minut oikeiden ohjeiden äärelle ja änget sormesi kurkkuuni juuri sitä kaivatessani. Kiitos. Tuhosit nuoruuteni etkä edes onnistunut tekemään minusta tyttöä. Ainoastaan sekasikiön, jonka muut jättivät rauhaan, koska yksikin väärä sana olisi laittanut luodin aivojen läpi.

Pelleily tyttönä jatkui lukioon asti. Ihmiset ympärillä olivat kasvattaneet jo muutamia aivosoluja teini-iän jäädessä taakse ja sukupuolivalikoiman kapeus alkoi hieman purkautua. Voit olla tyttö, vaikka et näyttäisikään samalta kuin kaikki muut! Voisiko olla poika, vaikka kulkuset eivät helisekään? Kokeillaan.

Kuinka pojaksi tullaan? Ympärille katseleminen ja monkey-see-monkey-do-asenne vie yllättävän pitkälle. Itselläni se johti machoidiootin syntymiseen. Käytökseltäni olin silti sovelias, vaikka sisällä jylläsi pahemman luokan sovinistisika. Peiliin katsoessa alkaa itkettää. Ei tämäkään toiminut.

Luovutan. En jaksa normeja. Katsokoot minut outona. Meikkaan, vaikka käytän miesten kauluspaitaa. Käyn miesten vessassa, vaikka minua yritetään häätää muualle. En käytä rintaliivejä, vaikka saankin sen takia häveliäitä katseita.

Sitten törmään pelastajaani. Termiin, joka määrittelee minut. Transgenderi; henkilö, joka ei identifioidu mieheksi eikä naiseksi. Siinä! Tuo minä olet! Kävelen polleana kadulla. Minullakin on nyt termi. Määritelmä, joka takaa sen, että voin olla kokonainen yksilö taas. Perinteistä on, ettei kukaan tiedä saati ymmärrä, mitä transgenderi tarkoittaa. Monet ovat kuvitelleet minun olevan intersukupuolinen. Harvemmin jaksan korjata. Ainakaan eivät ajattele minun olevan mies tai nainen.

Myöhempi tarkastelu nuoruuteni sukupuolisekametelisoppaan näyttäytyy minulle täysin päättömänä. Kaikki vaikutukset tulevat ulkopuolelta. Miksi oli niin vaikeaa istua alas ja kysyä itseltä: ”Mitä kuuluu? Miltä tuntuu? Älä välitä siitä, mitä muut sanovat sinulle. Mitä sinä koet olevasi?” Vastaus olisi teininä ollut sekava ja valheellinen, koska sukupuolinormit roikkuivat minusta kuin omenat puusta. Ne hallitsivat kaikkea; sitä, kuinka muut määrittivät minua, mutta vielä pahemmin sitä, kuinka itse määritin itseni. Uskoin todella olevani tyttö ja tämä uskomus alkoi särkyä vasta, kun tajusin, ettei ole pakollista olla masentunut ja itsemurhaa pohdiskeleva.

Vuodet kuluivat, teini-ikä vaihtui varhaiseen aikuisuuteen ja omenapuulle tuli aika keventää itseään. Jotkut omenat karisivat helpommin kuin toiset, joitain on saanut vetää irti kynsin ja hampain. Tuskinpa niitä kaikkia koskaan saakaan irti. Sen ihmiset ja yhteiskunta takaavat. Niin voimakkaasti sukupuolinormit meissä kaikissa yhä roikkuvat.

Jos nyt istun alas ja kysyn itseltäni, millaiseksi koen itseni, voisin vastata monella eri tavalla. Olen ystävä, rakastaja, lapsi, sisarus, filosofi, vegaani, realistinen utopisti. Ennen kaikkea kuitenkin Huu, yksilö. Vastaukseeni ei kuulu sukupuoleen liittyviä termejä, ellei tiettyjä negaatioita lasketa. Olen ei-nainen ja ei-mies.

Inhoan negaation kautta määrittelemistä ja varsinkin siihen pakottamista. Kaikkein eniten inhoan kuitenkin ihmisiä, jotka eivät hyväksy negaatioita vaan vaativat jotain positiivista määrittelyä. Koska rakastan viiksien koskettelua ja nautin niistä esteettisesti, käytän niitä analogiana sukupuoli-identiteetille.

Olet siloposkinen ja olet onnellinen. Astut huoneeseen, jossa kaikilla muilla on viikset. Tämä saattaa jäädä sinulta huomaamatta, koska viikset eivät välttämättä ole sinulle yksinkertaisesti kovin tärkeitä. Miksi olisi? Sinulla ei ole viiksiä. Olet silti onnellinen. Tuntuisi absurdilta määritellä itsensä ei-viikselliseksi, aviikselliseksi. Eikä tässäkään vielä kaikki. Muut miettivät, mikä on todellinen viiksiesi laita. Missä ne ovat? Millaiset ne ovat? Sinua ei kohdata yksilönä ennen kuin jonkin sortin selko viiksiesi tilasta on saatu. Toteat, ettei sinulla ole viiksiä. What’s the big deal? ”Ei ole mahdollista!”, muut toteavat. ”Kaikilla on viikset.” Tilanne eskaloituu ja sinua hermostuttaa. Lopulta luovutat. Et jaksa vääntää huoneessa olevien viiksellisten kanssa. Kaivat takataskusta tekoviiksesi ja lättäät ne paikalleen. ”Toverit, kas tässä sen näette! Tällaiset minun viikseni ovat. Voimmeko nyt jatkaa?” Muut myhäilevät ja siirrytte eteenpäin. Sinulla on viikset, joten olet yksilö. Selvisihän se.

Haluaisin, ettei minua pakotettaisi määrittelemään itseäni transgenderiksi – varsinkaan tilanteissa, joissa sukupuolen ei kuuluisi olla millään tavalla relevantti. Haluaisin, että ihmiset kykenisivät näkemään sukupuolen kontekstina, joka ei ulotu kaikkiin ihmisiin. Haluaisin, ettei minun ihmisarvo olisi kiinni sukupuolesta. Jos sukupuoleni puuttuminen ahdistaa sinua, se on sinun ongelmasi, ei minun. On väkivaltaista pakottaa ihminen kantamaan tekoviiksiä mukanaan kaikkialle.

Sukupuolinormeista luopuminen tai edes niiden vaikutuksien minimalisoiminen on vaikeaa ja saattaa tuntua monille mahdottomalta tehtävältä. Monille myös nousee viha pintaan. Tämä on reaktio, jota olen aina jaksanut ihmetellä muissakin aiheissa kuin sukupuoleen liittyvissä. Viha tuntuu kumpuavan siitä, että koetaan oma identiteetti uhatuksi – ikään kuin se, että minut ja muutamat muut voitaisiin katsoa yksilöiksi, reipisi keneltäkään viiksiä päästä. Jokainen voi minun puolestani pitää viiksensä. Kuten sanoin, koen ne itse asiassa kauniiksi monella eri tasolla.

Sanoin myös olevani realistinen utopisti. Tajuan, kuinka mahdottomalta ehdotukseni kuulostaa. Tajuan, kuinka vaikea ihmisten on edes ymmärtää sitä, että on olemassa jotain muutakin kuin miehiä ja naisia. Näin ollen, ehkä yrittänen vielä turauttaa itselleni pari haiventa nenän alle. Jos tämä ei onnistu, menen ostelemaan tekoviiksiä. Vaikka se vähän itkettääkin.

-alkuperäisesti julkaistu Aikuiskasvatuksen Killan ELO-lehdessä

Olen kirjoittanut konsensuaalisuudesta aiemminkin, ja silloin pohdiskelin enimmäkseen suhdettani ekshibitionismiin ja julkiseen seksin harrastamiseen. Nyt aprikoin erityisesti seksin rajoja, ja oman koskemattomuuden ja itsemääräämisoikeuden eri puolia.

En ole Suomessa törmännyt kovin usein keskusteluun “innokkaasta suostumuksesta” (lol mikä suomennos) eli enthusiastic consent -ajattelutavasta. Se on feministisestä perinteestä lähtenyt ajattelutapa, jonka mukaan seksiä ei erota raiskauksesta pelkästään se, että osapuolet eivät sano “ei” toisilleen, vaan se, että he sanovat innokkaasti “kyllä”.

We need to stop assuming that we can communicate desires through some convoluted dance of subtle cues and half-no’s. Consent should be uncomplicated: only “Yes!” and other such affirmative variants can mean “yes”. This cuts out “misunderstandings” (the common excuse for acquaintance rape), victim-blaming (by placing responsibility on the initiator), and manipulative games (“playing hard to get” has no place in affirmative consent lexicon except in kinky play, and removes yet another excuse for rape).

“Kyllä, minä haluan että sinä teet minulle noin,” “kyllä, tuo tuntuu hyvältä ja haluan sitä,” “kyllä, haluan sinua”. Jos tämä kommunikointi puuttuu, silloin ei harrasteta seksiä.

Keskustelu siitä, ovatko raiskaukset seksiä, on monitahoinen, enkä puutu siihen tässä. Minusta on kiinnostavampaa miettiä yhteiskunnallisia käsityksiä siitä, milloin joku on suostuvainen seksiin, ja milloin ei. Missä kulkee suostumuksen raja?

Usein suostumus on melko tulkinnanvarainen. Esimerkiksi jonkun koetaan haluavan seksiä, koska hän pukeutuu tai käyttäytyy “tyrkysti”. Joissain (hetero)tilanteissa se, jos mies ostaa naiselle juoman baarissa ja nainen ottaa juoman vastaan, tulkitaan siten, että mies haluaa seksiä naisen kanssa ja nainen hyväksyy ehdotuksen. Tai jos lähtee yhdessä jatkoille jonkun kanssa, se tarkoittaa suostumista seksiin. Tai samassa sängyssä nukkuminen on merkki halusta harrastaa seksiä. Tulkintoja on monia, ja väärintulkinnan vaarat ovat ilmeisiä.

Enthusiastic consent -ajattelussa puolestaan tulkinnanvaraa on paljon vähemmän: ainoastaan se, mikä on julkilausutusti ja selvästi ok, on ok. “Ehkä” ei kelpaa.

Samalla lähestymistapa pistää seksin harrastajat pakkotilanteeseen, jossa seksistä on keskusteltava ja sovittava. Etukäteen. Jälkikäteen kyseleminen, “oliks se ok mitä tein?” ei riitä.

Minusta enthusiastic consent -lähestymistapa heittää tärkeän haasteen. Seksistä on pystyttävä puhumaan, ennen kuin sitä voi alkaa harrastaa. Kuinka moni omista seksikokemuksistani olisi jäänyt kokematta, jos olisin noudattanut ohjetta? Aika moni, luulisin. Moniko niistä oli hajottava ja olisi ollut parempi, jos ne olisivat jääneet kokematta? Hmm.

On sellaisia ikiä, jolloin sukupuolen kyseenalaistaminen ja sukupuolettomuus ovat helpompia toteuttaa, kuin toisenikäisenä. Erityisesti koin vapauden tunnetta lapsena, kun sain elää ilman vaaleanpunaisia hörhelöitä ja vauvanukkeleikkejä huolimatta biologisesta sukupuolestani. Kun olin lapsi ja teini-ikäinen, en kokenut vahvaa sukupuoleen pakottamisen tunnetta.

Nyt vanhempana on toisin. Koska en ole koskaan voinut identifioitua naiseksi, tuntuu vaikealta miettiä, mitä minusta oikein tulee vanhenemisen myötä. Mieheksi en rupea, ja androgyyniksi olen liian feminiininen.

Yleensä minulle ei tuota vaikeuksia tulla luetuksi sosiaalisissa tilanteissa syntymäsukupuoleni mukaisesti, mutta itseidentifioitumisen kannalta olen ollut vaikeuksissa koko ikäni. Naiseus ei ole minun juttuni.

Entä mitä vaihtoehtoja minulla on? Millaista on genderqueer feminiinisyys ilman naiseutta? Entä femmeys? Onko minun vanhemmiten alistuttava siihen, että jalkojeni välistä löytyvä elin määrittelee sukupuoleni? Kummasta oikein kriiseilen, ikääntymisestä vai sukupuolesta?

Uskon, että kun pääsen “kolmanteen ikään”, sukupuolittamisen paine taas vähenee. Siihen asti on vain tasapainoteltava.

Jossain vaiheessa minä aloin ajatella, että sukupuolirooli on jotain minkä avulla me toimimme tässä maailmassa. Sillä mehän tarvitsemme teoillemme, tunteillemme ja ajatuksillemme jonkinnäköiset raamit. Me haluamme olla jotain. Sukupuoli ja seksuaalisuus on ne miten me alamme olla olemassa, miten me järjestämme elämämme. Ajattelen, että kaiken takana on kuitenkin samanlaisia subjekteja (tai erilaisia, mutta ei sukupuolensa tai seksuaalisuutensa ansiosta). Kaikkia tapoja olla olemassa ei vain kohdella kovin hyvin, tai anneta mahdollisuutta olla esillä omilla ehdoillaan.

Yhtälailla kuin en ole löytänyt mitään sellaista sanaa, joka kuvaisi minun seksuaalisuuttani kattavasti myös sukupuolen saralla tämä sanojen pinnallisuus ja toispuoleisuus on ilmiselvää. Käytän sanoja suhteessa toisiin ihmisiin: itsetietoisille cis ihmisille olen trans, itseään vahvasti seksuaalisesti identifioiville olen queer mies, usein olen poika. Oma asiansa ovat ihmiset joille juuri trans statuksena on kiehtova ja hipsterimäisen kuulia – heille toivon olevani tuiki tavallinen cis mies.

Transphobia tulee tilanteessa, missä odotukset eivät toteudu. Väkivallan ja normatisoimisen toinen pää tuntuu olevan juuri fetisointi. Kun odotukset eivät toteudu, se voi yhtä lailla olla kiihottavaa. Kuitenkin samat odotukset ovat läsnä, samat normit ja rajat joiden läpi minua arvioidaan. En koe sukupuoliristiriitojani mitenkään erityisen seksuaalisina tai myöskään arvokkaampina asioina, kuin kaikki muut tavat millä ihmiset ovat sopimattomia normaaliuden kaavoihin. Enkä halua tulla arvioiduksi erikoistapauksena sukupuolen tai seksuaalisuuden kentällä.

Mitä olen yksin, ilman muita? Se tuntuu olevan kauhean monitasoista – mitä tunnen, mitä näen ja miten näen, minkälaisessa roolissa olen onnellinen, millon minua ei ahdista, miten pystyn elämään. Ne ovat ne tavat miten minä olen joutunut käsittelemään omaa sukupuolta, kun tuskin koskaan tulen näkemään itsestäni mitään mainostaulua missä minut on pilkottu osiin ja osuttu juuri niihin haluihin ja pelkoihin joita kannan sisälläni.

Ja ne mainostaulut on toistettu ja pingotettu meidän sisäämme jo lapsina. Minulle outouden, ulkopuolisuuden ja irrallisuuden kokemus. Jollekin toiselle jotain aivan muuta, kopioituna ad infinitum toisissa samanlaisissa. Odotukset suomalaisuudelle ovat että me kaikki olisimme samanlaisia, sillä olemme käyneet samanlaiset koulut, katsoneet samanlaiset televisio-ohjelmat, meillä on ollut samanlaiset vanhemmat, samanlaiset kotikadut ja -keittiöt, ensirakkaudet ja ihanteet. Moni ihminen ei sovi siihen kaavaan, eri syistä.

Meidät on kasvatettu lähiöpelloilla, tuotettu koulutehtaissa ja tuutattu ulos työmarkkinoille toteuttamaan mallielämää. Joitain asioita pidetään vain variaatioina teemasta kuten murteet, tai tuotemerkit. Ne ovat turvallisempia paikkoja olla, kuin sellaiset tavat olla mitä ei yleensä osata odottaa.

Elämäni ei ole helpottunut tai muuttunut paremmaksi, minun on vain pitänyt oppia elämään sen kanssa että olen kuka olen sellaisessa maailmassa missä olen. Molemmat ovat muuttuvia, eikä mikään hetki ole ikuinen. Silti minä saatan kohdata aivan samaa väkivaltaa kuin nuorena. Mutta toisin kuin nuorena, minä olen keksinyt keinoja käsitellä sitä, suojatua siltä. Lopulta se on helpotus, itsessään. Voi saada varmuuden itsestään ja omista kyvyistään – oppia kuka on kaiken sen alla minkälaiseksi meidät on muovattu. Karaistuu niin sanotusti ja oppii itse valitsemansa lähipiirin tärkeyden.

Nytpä tulin sen sanoneeksi, suhtaudun psykologiaan kriittisesti ja allekirjoitan lehden Sivuraide, #1½ toteamuksen siitä, että psykologisesta diagnoosista tuppaa tulla keskeinen identiteettiä määrittävä tekijä. Anorektisen elämään mahtuu muutakin kuin tyhjän lautasen katselua ja nukan ajamista pois iholta aivan kuin minä saatan hetkittäin olla huolehtimatta vastuuttomista ihmisistä jotka muistuttavat niitä juoppoja, joita varoin lapsena.  Anthony de Mello kritisoi psykologiaa myös siitä, että se on pelkkää kivun lievittämistä, vaikka kipua tarvitaan kasvamiseen. Psykologia ei myöskään tee kenestäkään onnellista.

Raskaasta psykologian annostuksesta huolimatta tai sen takia nämä naiset ovat syvästi onnettomia. Minäkin olin kerran, nuorena. Se johtui siitä, että näin elämäni valtavana kakkuna, joka piti lusia loppuun ja edessä oli miljoonia valintoja, joilla oli mahdollisuus tuhoisiin lopputuloksiin. Elämä nuorena on kuin tasapainoilisi kerrostalon katolla.  Itse asiassa kristilliseen maailmankuvaan kuuluva ikuinen elämä jähmettää koko elämän sellaiseksi, ettei vanhanakaan ole syytä uskaltamiseen.  Kuolema on ihmisen suurin ystävä. Vuosikymmeninä ennen kuolemaa elämän mahdolliset polut vähenevät. Tutkijoidenkin mukaan valintojen suuri lukumäärä syö onnellisuutta. Tässäkin olen sitä mieltä, ettei ne valinnat pelkästään vähennä onnellisuutta vaan myös se, kuinka meitä arvostellaan, jos me muiden mielestä valitsemme väärin. Muutamana vuosikymmenenä ennen kuolemaa meitä arvostellaan vähemmän kuin muutamana vuosikymmenenä syntymän jälkeen, koska jos kuolleita arvosteltaisiin niin arvostelija itse saattaisi joutua arvostelun kohteeksi vanhuudessaan. Masennus on täysin luonnollinen reaktio siihen, että näennäisiä vaihtoehtoja on liian paljon, mutta vapautta on liian vähän ja ihmisten odotukset oat kohtuuttomia.

Minä itse olen henkistynyt lukemalla Raamattua. Tässä olen kääntänyt konservatiivien aseen heitä itseään vastaan. Tajusin, etten ole kristitty kun Jeesuksen kuolema ristillä kaikkien ihmisten perisynnin puolesta ei tuntunut järkevältä eikä sitä kukaan pysty selittämään ilman seliselin makua tai viittaamista naiiviin kertomukseen syntiinlankeemuksesta.  Syntiinlankeemus on järkevä ainoastaan jos ymmärtää Jahven olleen paha ja syntiinlankeemuksen itsensä ihmisen yrittämisenä kasvaa eroon vanhemmastaan.  Miljardit ihmiset sen jälkeen ovat kapinoineet vanhempiaan vastaan, suurin osa niistä täysin tietämättöminä moisesta syntiinlankeemiskertomuksesta, voidaan sanoa, että kapina auktoriteetteja vastaan on muovannut meistä sellaisia kuin me olemme, on määrittänyt meidät ihmisinä ja hyvä niin. Se, että Jeesus esittää julkisen pahoittelun moisesta teosta on vastoin sitä, mitä ihmisten intuitio kertoo.  Vaikka siis Raamattu johtaakin pahuuteen, minusta on onnellisuutta lisäävää sen miettiminen, miksi se johtaa pahuuteen.  Minä olen mystikko kun ajattelen, että Raamatun pahuus on tarkoituksellista, Raamattu on pahuuden työkirja. Kun itse punakynällä ympyröi siitä sen pahuuden, tulee itse ihmisenä paremmaksi ja onnellisemmaksi.

Henkistymällä olen tullut siihen johtopäätökseen, että vallitsevin asiantila maailmassa on hyvyys tai että siihen on loppupeleissä viisainta uskoa vaikkei näin olisikaan.  Minä en pysty taustani takia ikinä tuudittautumaan siihen, että olen ampiaisten ympäröimä. Alkoholistien tyyneysrukouksessa pyydetään viisautta erottaa ne asiat, joihin voi vaikuttaa niistä asioista joihin ei voi vaikuttaa. Minä en voi vaikuttaa siihen, että minun ensimmäinen reaktioni ihmisten suhteen on huolehtijan suhde renttuun.  Jos minä kävisin terapioissa sen takia niin olisin kuin loppuelämänsä ikkunaan päätään hakkaava kärpänen.  Viisaampaa on hyväksyä olevansa vammainen tässä suhteessa. Mutta omaan tietoiseen asenteeseensa voi kyllä vaikuttaa. Minusta kyynisyys, ilkeys, pahansuopuus, katkeruus, uhrimentaliteetti ovat vallitsevia asenteita Suomessa ja niillä on tietty järkevä, kokemuksiin perustuva pohjansa, mutta elämänasenteena sellainen on turmiollinen.  Se on pyyhkeen heittämistä kehään ja kirveen heittämistä kaivoon.

Kukaan ei tule vaatimaan, että meillä olisi koskematon mielenterveys kuolinvuoteella. Itse asiassa minusta tuntuu, että mielenterveyden ylikorostaminen on niitä stressitekijöitä jotka osaltaan johtavat mielen sairastumiseen. Minä olen rikkaasta suvusta, mutta aikana, jolloin “Raatajat rahanalaiset” maalattiin, kaksi koululuokallista minun sukulaisiani kuoli ennen kuin he oppivat kävelemään, sanomaan nimensä, saati sitten tavaamaan eikä kukaan moiti heitä siitä. Nyt sen sijaan meille ladataan hirveästi odotuksia vaikka me pohjimmiltamme olemme kuitenkin samoja ihmisiä kuin ne, jotka oli siinä maalauksessa.

Tämä kummallinen asetelma korostui TransHelsinki-tapahtuman seminaarissa, jossa Setan terveiset esittänyt Outi Hannula toisti toiveensa siitä, että transihmisten potilasjärjestö Trasek liittyisi Setaan. Arja Voipion esityksessä heitettiinkin heti vastaus siihen, todettiin Setan kaltaisten hierarkisten järjestöjen parhaiten soveltuvan homogeenisten ryhmien etujen ajamiseen. Arja Voipio sanoi, että kun hän asui Afrikassa, aluksi hänelle kaikki ihmiset olivat pelkkiä neekereitä, mutta sitten hän oppi näkemään ne persoonina ja esitti pelkonsa siitä, että transihmiset nähdään yhtenä homogeenisena ryhmänä. Toivottavasti tämä kuva haastettiin TransHelsingissä ja sinne vaivautuneet järjestelmän edustajat näkivät vähän toisenlaiset kasvot.

Oikeusministeri Brax meni loppukommenteissaan sanomaan, että väestörekisterilain tuomia (ongelmia ) ollaan miettimässä työryhmässä. Yksi transsukupuolinen yleisön joukosta piti hyvin vaikuttavan puheen tässä yhteydessä siitä, kuinka lain 13§ 15 mom. ”transseksuaalin sukupuolen vahvistamista koskeva tieto” mitätöi transsukupuolisen juridisen sukupuolen muutoksen. Hän myös jakoi violettejä kolmioita tarroissa, johon tämä laki oli kirjoitettu viitaten natsien tapaan merkitä ”ali-ihmiset”. Minä ihmettelin Braxille ääneen sitä, että tällainen laki oli saanut 200 kansanedustajan hyväksynnän, Setaa ei oltu kuultu eikä Trasekia ja kaikki kansanedustajat olivat painaneet ”jaa”-nappia ja nyt kun laki on jo ollut puoli vuotta voimassa on ryhdytty kuulemaan niitä, joita laki koskee. Mainitsin moisen untelouden yhteydessä nämä kuuluisat torkkupeitot, johon Brax tarttui, syyttäen torkkupeittoskandaalia populistiseksi ja kertoi, että he olivat saaneet uudet verhot kanssa! Mitään vastausta hän ei sen sijaan kansanedustajien nukahtamiselle antanut. Tähän hätiin puheenjohtaja Karanki tarjosi hänelle helpon pelastuksen ohjelmalle varatun ajan loppumisella. Karanki sanoi myöhemmin, että jos hän ei olisi niin toiminut, Brax olisi joutunut kävelemään niiltä sijoiltaan ulos. No, se olisi ollut kyllä näky, joka olisi romahduttanut hänen kannatuksensa lopullisesti porukan keskuudessa.

Myöskin tasa-arvovaltuutettu joutui vastaamaan kysymyksiin tästä laista. Ainoastaan Setan edustaja Outi Hannula pääsi tämän suhteen kuin koira veräjästä ilman että olisi joutunut kertomaan, miltä hänestä tuntuu se, että eduskunta on siirtynyt Setan käyttämisestä poliittisena marionettinaan suoraan ja röyhkeään vallankäyttöön.

Tämä porukka oli lakannut uskomasta namuviestejä alati paranevista oikeuksista. Namupuheilla ennen ruokittu yleisö olikin vieroittanut itsensä hunajasta ja löi koko ajan väestörekisterilakia keskusteluun.

Voipio piti pitkällisen ja kiistanalaisen esitelmän transihmisten vaikuttamisesta. Se oli hyvin selkeästi hänen oma henkilökohtainen mielipiteensä, mikä oikeasti alleviivasi sitä, että kaikki muutkin esitykset olivat täynnä henkilökohtaisia mielipiteitä. Voipio piti Suomea korporatistisena maana, mutta ei hyväksynyt korporatismin kritiikkiä (”Kolmen Koon Korporatismi”, Väärinajattelija nro 4, lyhennelmä)

Keskustelussa käytettiin muitakin kiihkeitä puheenvuoroja. Amnestyn Krister Karttunen kehotti ihmisiä menemään mediaan, mutta hänen mielessään olivat menestyneet ihmiset yksinomaan. Itse kritisoin tuota jo paikan päällä, sanoin, etteivät ihmiset usko moisiin kiiltokuviin tai siihen että heille saarnataan. Krister Karttusenkin kanssa olen ollut monessa mielenosoituksessa seisomassa ja nyt tiedän, että hän on niin valovuosien päässä minusta, että ihan puistattaa. Ehkä häntäkin puistattavat minun ajatukseni, jotka ovat paljolti yhteneväisiä Julia Seranon kanssa. Suosittelinkin hänelle kirjaa ”Whipping Girl” luettavaksi. Karttusen mielipiteet herättivät paljon keskustelua puolesta ja vastaan, ehkä osaltaan siksi, että jotkut luulivat hänen olevan Jari Ranta. Olen ollut mielenosoituksissa, jossa mielenosoitusten järjestäjät ovat vaatteista repien tulleet “rauhoittelemaan” minua esivallan hiljaisina kätyreinä (esimerkiksi kun ydinvoiman vastaisessa mielenosoituksessa heiluttelin kilpiä pysähtyneille autoille Mannerheimintiellä sen sijaan että olisin passiivisesti istunut nurmikolla tuolissa) ja pelkään, että Karttusen ja Voipion ajatussuuntien kannattajat ovat juuri näitä esivallan kätyreitä, jotka jarruttavat tilanteiden eskaloitumista silloin kun muutos voitaisiin saada aikaan raivokkaalla mellakoimisella tai kärkevällä provosoinnilla.

Tilaisuudessa jaettiin konkreettista tietoakin. Psykologiset diagnoosit vaikeuttavat hoitoon pääsyä, mutta ei se mitään, potilasarkistot ovat transihmisten kohdalta saastutettu transtiedoilla vain oman sairaanhoitopiirin alueelta.

Maarit Huuska esitteli yhteistyönä esitetyn kritiikin transilmiöiden patologisointeja vastaan, mikä on suurimmaksi osaksi nähtävillä perusteluineen Setan sivuilla. Kehotan tutustumaan siihen, se on huolellisesti tehty.

Kiitän myös Yrtin esitelmää transnuorten kokemuksista. Siihen ei ole minulla mitään lisättävää.

Tilaisuuden jälkeen oli transmuistopäivän tilaisuus. Tuiskussa ja tuulessa kokoonnuimme kirkon portaille kuuntelemaan monotonista nimiluetteloa ja laskemaan kynttilöitä portaille. Me opimme tuntemaan murhattujen iän, nimen ja maantieteen. Emme aina edes ikää emmekä nimeä. Tällaiset tilaisuudet herättävät kysymyksen, miksi. Miksi murhataan Italiassa, Turkissa, Brasiliassa, Meksikossa tai USAssa. Porvarillisuuteen sopii se, että laitellaan hautakynttilöitä eikä esitetä kysymyksiä. Kuollut, joku Bingo Bango Bimbonesiassa. Lista olisi tarjonnut vielä raa’at yksityiskohdat siitä, kuinka tapetut oli murhattu, mutta onneksi meidät säästettiin niiltä. Se on sellainen tieto, joka kiinnostaa juorulehtiä. Sen sijaan ne eivät ikinä kysy sitä, miksi murha oli tehty, mikä ajaa tuollaiseen vihaan. Joku hetki siinä listassa saattaa tulla vastaan oma nimi enkä minä ainakaan halua kynttilää kirkon rappusille. Kirkko on osavastuussa transihmisten murhista. Kynttilöiden laittaminen kirkon rappusille tarkoittaa sitä, että me olemme kuollessammekin vihollisen hallitsemalla maaperällä.

Tilaisuudesta poistuttuani ja pikkujoulujen jälkeen oli lunta tuiskuttanut niin etten nähnyt raitiovaunun kiskoja ja ajoin pyörälläni sen päälle. Pyöräni kaatui salamannopeasti ja lensin pää edellä vasten pysäköityä autoa. Onneksi minulla oli kypärä. Tämä kaupunki ei niin ole minun kaupunkini, sitä ei ole rakennettu minua varten.

Jos meillä on tällaiset ystävät, mihin tarvitaan vihollisia?

Audio-tiedostot tapahtumista:

1. Muistopäivä
2. TransHelsinki 2010-seminaari