Normihomolehti on kauttaaltaan kevyt, bling-blingiä tarjoava versio homoelämästä. (Plussaa tosin tuli kuvamatkasta Pupuhuhtaan.) Kuten City-lehteä lukiessa, itselleni ensimmäisenä pintaan nouseva fiilis on, ettei tätä lehteä ole tehty minulle. En kuulu kohderyhmään. Ja näin toki onkin, jos tehdään heteroystävällistä homolehteä. En kuulu kumpaankaan mainituista kategorioista. :)

Toki on varmaan parempi että Normihomolehti on olemassa, kuin että sitä ei ole. Mahtuuhan maailmaan kulttuurituotteita. Ja vaikea on sanoa yhden numeron perusteella, mikä lehden linja tulevaisuudessa tulee olemaan. Jonkunlaista terävöitymistä voisi kyllä toivoa, varsinkin Voima-kustannuksen siipien suojissa julkaistavalta lehdeltä.

Normihomolehden höttöisyyttä päivitellessäni pohdin myös Kummakerhon funktiota. Jos Normihomolehteä tehdään ajatuksena, että se sopii kenen tahansa normi-ihmisen kouraan, Kummakerholla on aika erilainen ajatus. Vaikka juttuja kirjoittelee melko heterogeeninen joukko, tekstit kuitenkin useimmiten kirjoitetaan ajatuksena, että lukijalla on jo etukäteistietoa käsiteltävistä asioista. Kummakerho on pienen queeraktivistijoukkion HLBTIQXYZ-yhteisön sisäistä keskustelua varten kirjoittama verkkolehti. Olen täällä paljon enemmän kotonani, mutta pystyn hyvin ymmärtämään, ettei Kummakerho ole suinkaan kaikille.

Nähtäväksi muuten jää, kerrotaanko Kummakerhosta koskaan Nhl:n sivuilla!

Paris Is Burning kertoo mustien homomiesten ja transnaisten drag-kulttuurista 1980-luvun New Yorkissa. Elokuvassa seurataan puku- ja tanssikilpailuja ja niihin osallistuvien henkilöiden elämää. Pukukilpailujen kategoriat vaihtelevat filmitähtiglamourista arkityyleihin, mutta kaikkien arvioinnin pääkriteerinä on aitous. Marginaalin marginaaliin kuuluville osallistujille tässä aitouden illuusiossa on välillä kyse leikittelevästä parodiasta, välillä kipeästä kaipuusta sosiaaliseen hyväksyntään ja turvattuun elämään. Aitouden ja jäljittelyn suhdetta elokuvassa tematisoi myös vogue-tanssityyli, joka syntyi elokuvan kuvaamassa kulttuurissa ja jonka Madonna teki kuuluisaksi musiikkivideoillaan.

Vaikka elokuvan aihe voi olla suomalaiskatsojalle vieras, sen esiinnostamat kysymykset ihonvärin, luokan, sukupuolen ja seksuaalisuuden kytköksistä ja niiden vaikutuksesta ihmisten toimintamahdollisuuksiin ja elämänkulkuun ovat ajankohtaisia Suomessakin. Toisaalta Paris Is Burning kuvaa myös sitä, millaista vahvaa yhteisöllisyyttä ja uutta luovaa kulttuuria yhteiskunnan marginaaleissa syntyy. Lisäksi elokuvaa voi katsoa esimerkkinä dokumentaarin tekoon liittyvistä valta-asetelmista ja eettisistä rajankäynneistä: Paris Is Burning toi ohjaajalleen rahaa, mainetta ja palkintoja, kun taas monet dokumentissa esiintyneistä henkilöistä haastoivat elokuvan tekijät lopulta oikeuteen koettuaan, etteivät he saaneet itselleen kuuluvaa osaa elokuvan tuotoista.

Usein keskustelu on johtanut puolin ja toisin puuduttavaan jankuttamiseen, kun minä yritän vakuuttaa vastapuolen siitä, että jako kahteen sukupuoleen on keinotekoinen ja ihmisten keksintöä, ts. sosiaalinen, kun taas vastapuoli heittää kehiin biologistisia argumentteja X- ja Y-kromosomeista, lisääntymisestä ja siihen liittyvistä heteroseksuaalisista “vieteistä” sekä muusta eläinkuntaan ja biologiseen maailmankatsomukseen liittyvästä.

Näihin poteroihin juuttumiseen piristävä poikkeus on ollut tämä dokumentti, joka tuli Prisma-dokumenttien sarjassa 15.3. ja on nähtävissä Yle Areenassa vielä jonkun aikaa: Tyttö vai poika?

Vuosittain syntyy tuhansia lapsia, joiden sukupuolta ei voida yksiselitteisesti määritellä.

TV1 maanantaina 15.3. klo 19.00

Jokainenhan meistä sukupuolensa tietää vai tietääkö sitenkään?

Dokumentti Tyttö vai poika? (Science of Gender) johdattaa katsojat hätkähdyttävien kysymysten äärelle: Kumpaa sukupuolta olen? Mitä intersukupuolisuudella tarkoitetaan? Mikä sukupuoli ylipäänsä on?

Vuosittain syntyy tuhansia lapsia, joiden sukupuolta ei kyetä yksiselitteisesti määrittelemään. Näitä ihmisiä ei voida lokeroida totunnaisesti miehiksi tai naisiksi.

Surullisen usein intersukupuolisena syntyneet eivät itse tiedä menneisyyttään, kun lääkärit ja perheenjäsenet ovat salanneet sukupuolta muokkaavat leikkaukset. Vasta hiljattain intersukupuolisten tarinat ovat saaneet ansaitsemansa huomion.

Liian nuorena, lapsen mielipiteestä välittämättä tehdyt leikkaukset ovat usein johtaneet vakavaan sukupuoli-identiteetin ristiriitaan ja uuteen sukupuolta korjaavaan leikkaukseen.

Yksi kahdesta tuhannesta vastasyntyneestä on intersukupuolinen. Lääkärit ja vanhemmat joutuvat pohtimaan vaikeita ja syvällisiä kysymyksiä poikkeavan lapsen synnyttyä. Ryhtyäkö muokkaamaan kirurgisin toimenpitein lapsen sukupuolta vai ei?

Sukupuoli on joillekin kulttuureille täysin tuntematon käsite. Polynesialaisella Bugis-heimolla on viisi eri sukupuolta, ja joillekin Amerikan intiaaneille kahden sukupuolen kulttuuri on niin ikään vieras. Onko sukupuoli ylipäätänsä synnynnäinen ominaisuus vai käyttäytymismallien ja normien sanelema piirre?

Tuotanto: National Geographic, Yhdysvallat

Dokumentti uusitaan tiistaina 16.3. ja lauantaina 20.3.

Intersukupuolisina syntyvät lapset ja heille tehtävät tarpeettomat ja kosmeettiset leikkaukset ovat yksi tärkeä poliittisen keskustelun aihe, mutta tässä yhteydessä haluaisin nostaa esiin ohjelman loppupuolella esitetyn väitteen, jonka mukaan jopa 50 %:lla maailman eläinlajeista ei voida tehdä yksiselitteistä jakoa kahteen sukupuoleen, vaan niillä on erilaisia inter- ja transsukupuolisia ominaisuuksia. Tyyppiesimerkkinä voidaan kai pitää kaikille tuttua kastematoa joka on kaksineuvoinen ;). Minun mielestäni ilman muuta myös ihminen voidaan lukea näiden lajien joukkoon.

Jos jopa luonto pettää kahden sukupuolen järjestelmän esitaistelijat, millä perusteilla kahta biologista sukupuolta enää voidaan puolustaa?

Kävin myös taannoin Tukholman luonnontieteellisessä museossa katsomassa kiertävän näyttelyn homoseksuaalisuudesta eläinmaailmassa – Rainbow Animals. Näyttely itsessään ei ollut kovin ihmeellinen, täytetyt eläimet ovat täytettyjä eläimiä, mutta kiinnostavaa oli näyttelyssä esitetty huomio eläimiä tutkivien tutkijoiden heteronormatiivisesta katseesta. Esimerkiksi lintulajeilla sukupuolten erottaminen toisistaan on usein jopa mahdotonta ilman DNA-testejä. Tällöin tutkija joka tarkkailee pesivää lintuparia tekee vain usein täysin tuulestatemmatun oletuksen, että kyseessä on koiras-naaras-pari, vaikka linnuilla kuten muillakin eläimillä on yleistä että poikasia kasvattaa ja ns. perheyksikön muodostaa naaras-naaras- tai koiras-koiras-pari. Jonkun tutkimuksen mukaan jopa naaras-naaras-parien kasvattamilla poikasilla on paremmat menestymisen mahdollisuudet kuin “heteroparien”. No mene ja tiedä.

Joka tapauksessa kaikki tämä kumoaa voimakkaasti biologistien argumentteja kahdesta luonnollisesta, toisilleen “vastakkaisesta” sukupuolesta, joiden edustajat kokevat toisiinsa voimakasta biologisperäistä vetoa. Minä tiedän tämän, todennäköisesti suurin osa Kummakerhon lukijoistakin tietää tämän. Valitettavasti tiedemaailma ja sitä kautta popularisoituja tiedejulkaisuja lukevat “pöytälaatikkotieteilijät” eivät pääse tämän diskurssin äärelle.

Kansainvälinen LGBTI-merkki	North Pride Oulu

Nehän ovat kuin kaksi marjaa, eikö totta?

Vakavasti puhuen, kun Oulun Seta jättää kansainvälisesti tunnetusta merkistä pois transsukupuolisia merkitsevän osion, he sulkevat ulos aika suuren joukon ihmisiä – transsukupuolisia, transgendereitä, intersukupuolisia ja kaikki, jotka eivät koe olevansa cis-miehiä tai -naisia. Onko kyseessä epic fail vai täydellinen sokeus omalle cis-sukupuolisuudelle?

Vastatkoon joku oululainen jos täällä käy.

Oon miettiny paljon mun sanoja. Miten sanat loppuu kesken ja miten se, että ne loppuu kertoo köyhyydestä. Se on köyhyys jos ei voi löytää sanoja joilla kertoa positiivisesti itsestään, omanlaisistaan ja muunlaisista ihmisistä. Jos ei ole sanoja ihmisyydelle, joka koskettais kaikkia.

Kun ei ole sanoja omille iloille, kokemuksille niin niitä ei voi edes piirtää hiekkaan vaikka niissä kävelis päivästä toiseen. Jos kaikki sanat mitä on, on tuomitsevia, arvottavia. Sanoja jotka kertovat meille että me ollaan vääränlaisia, ulkopuolisia niin ne kokemukset jotka voisivat olla minkälaisia tahansa ovatkin täynnä ulkopuolisuutta, kuulumattomuutta.
Ja kun mä puhun sanoista, mä puhun myös tarinoista. Mä oon aina rakastanut tarinoita. Joskus mä katoin telkkua, mutta ne tarinat.. en mä ollut niissä. Niillä oli vain sanoja, jotka jätti mut hiljaiseksi. Monet tarinat suututti mua, miten ne kertoi asioita aina samoin. Lopulta lopetin telkun kahtomisen. Aloin kuunnella ihmisiä. Ja mä huomasin, miten kaikki kertoivat jatkuvasti toisilleen tarinoita. Miten paljon oli erilaisia sanoja.
Mä janosin tarinoita ihmisten elämästä, tapahtui ne sitten täällä tai Trobriandeilla, oli niitten aihe mikä tahansa. Mä huomasin miten paljon sanoja ihmisillä oli. Ja mikä rikkaus se olikaan, kun ne laittoi yhteen. Mä kuuntelin ja löysin itseäni ja toisia ja niin paljon että mulla itellä ei ees oo sille kaikelle sanoja.
Jotkut hämmentyivät kun en enää välittänytkään jutella siitä mitä salkkareissa tapahtui. Ne sanat mä olin jättänyt taakseni. Ehkä niillä oli vain sanoja televisiosta, lehdistä, kirkoista ja sen semmoisista. Sanoja jotka vuosien mittaan ovat mulle muuttuneet kaukaisemmiksi ja vieraammiksi. Kuin jostain toisesta maailmasta, jossa mun maailmaa ei voisi edes kuvitella. Jossa mä olin outo vieras. Mä katsoin miten ihmiset häpesivät, hiljenivät, taistelivat niiden sanojen kanssa. Ja joskus mä kerroin niillekin tarinoita kaukaisista saarista ja hämyisistä baareista.

Hahlin tutkimus toistaa samaa vanhaa kaavaa, jonka mukaan nainen voi ennaltaehkäistä raiskauksen käyttäytymällä oikein. Tämän ajatusmallin mukaisesti kaikkein oikeanlaisinta käytöstä on se, jos nainen ei liiku ulkona yksin pimeän tultua, ei juo alkoholia, ei pukeudu korostaen sukupuolensa erityisominaisuuksia, eikä luota ennalta tuntemattomiin miehiin. Nainen, joka käyttäytyy “yleisesti hyväksyttävällä tavalla” toisin sanoen huomattavasti rajoittaa elämäänsä väkivallan uhan vuoksi. Nainen, joka ei käyttäyny näin, on siis tällaisen retoriikan mukaan implisiittisesti osasyyllinen omaan raiskaukseensa. Hahlin asenne kuvastaa sellaista ajattelutapaa, jossa raiskaus nähdään ikään kuin omaisuusrikoksena. Vaatimus siitä, että naiset eivät joisi alkoholia tai pukeutuisi paljastavasti voidaan verrata kehotuksiin lukita ovet ja ikkunat yöksi, ikään kuin raiskaaja toimisi samoin kuin taloon tunkeutuva murtovaras.

Hahl väittää, että raiskauksista jopa puolet voitaisiin estää. Minä väitän, että raiskauksista 99% voitaisiin estää, mikäli miehet vain yksinkertaisesti lopettaisivat raiskaamisen. Raiskaus ei ole mikään väistämätön luonnonilmiö tai tekijätön rikos, vaikka uutisointi siihen jatkuvasti viittaakin. Raiskauksia tehdään lähes yksinomaan miesten toimesta ja raiskausten uhreina ovat lähes yksinomaan naiset. Jatkuva pelkästään naisten vastuuseen keskittyminen on halveksuttavaa ja siirtää taakan uhrille.  Jatkuva lässytys naisten vastuusta olla juomattta ja käyttäytyä kuin nunnat raiskauksen estämiseksi aliarvioi ja halveksuu sekä naisia että miehiä – naiset ovat nin tyhmiä että lähtevät miehen mukaan baarista ja kuvittelevat, että mies kunnioittaisi naisen itsemääräämisoikeutta se verran, ettei raiskaa häntä, ja miehet ovat sellaisia järjettömiä petoja, etteivät kykene olemaan raiskaamatta.

Mikä ihmeen ihmiskuva tällainen oikein on? Miksei raiskausta käsitellä sellaisena järjettömänä väkivallantekona kuin se on, sen sijaan että se nähdään ilmeisesti poliisinkin toimesta jonkinlaisena luonnonilmiönä? Naiset eivät ole koiria, jotka on jätetty yöksi ulos susien syötäviksi. Naiset ovat ihmisiä, samoin kuin miehet. Miehet joutuvat usein väkivallantekojen kohteeksi öisin, humalassa, ja kuitenkaan heitä ei syyllistetä rikoksen uhriksi joutumisesta samalla tavoin.

Raiskaus ei ole uhrista riippuvainen rikos. Raiskauksia tapahtuu kotona, ulkona, julkisissa tiloissa, tuttujen ja tuntemattomien raiskaajien tekeminä. Humalaisia naisia raiskataan, selviä naisia raiskataan. Vammaisia naisia raiskataan. Vanhoja naisia raiskataan. Keski-ikäisiä naisia raiskataan. Ainoa yhteinen tekijä kaikissa raiskauksissa on raiskaajan läsnäolo.

Wikipedia kertoo seuravaa:

Vuonna 2005 toteutetun rikosuhrikyselytutkimuksen mukaan 46 000 suomalaisnaista oli joutunut edeltävän vuoden aikana raiskauksen tai sen yrityksen kohteeksi, kun mukaan luetaan tilanteet, joissa uhri oli nukkunut tai ollut muutoin puolustuskyvytön. Näistä 15 000 naista oli pakotettu seksuaaliseen kanssakäymiseen, joista yli puolet parisuhteessa. Päivi Honkatukian ja Heini Kainulaisen mukaan: “Poliisin tietoon tulleista tapauksista ei voi tehdä päätelmiä rikosten todellisesta määrästä ja luonteesta, vaan ne kertovat enemmän rikosten uhrien halusta ja kyvystä tehdä rikosilmoitus. (…) Varsinkaan tuttujen ja läheisten tekemästä seksuaalisesta väkivallasta ei yleensä ilmoiteta viranomaisille.”

Naisia ei raiskata sen vuoksi, että he lähtevät ryypyreissulle vähissä vaatteissa. Naisia raiskataan siksi, että he ovat naisia. Valitettavasti yhteiskunnassamme elää suuri määrä miehiä, jotka näkevät naisen ruumiin yleisenä omaisuutena, miehiä, jotka eivät näe naisia ihmisinä vaan jonain aivan muuna. Ratkaisu tähän ongelmaan ei todellakaan ole se, että naisia käsketään rajoittamaan elämäänsä ja vapauttaan toimia täysivaltaisina, itsenäisinä ihmisinä, vaan se, että raiskaukseen rikoksena aletaan suhtautua yhtä vakavasti kuin esimerkiksi törkeään pahoinpitelyyn.

Pidemmän tähtäimen ratkaisu on todellinen tasa-arvo. Tavoitteena tulisi olla yhteiskunta,  jossa naisten tai minkään muunkaan ihmisryhmän ei oleteta rajoittavan omaa elämänpiiriään jonkun toisen ihmisryhmän harjoittaman terrorin vuoksi. Tavoitteena tulisi olla yhteiskunta, jossa tällaiseen terroriin suhtaudutaan vakavasti, syyllistämättä uhreja. Tavoitteena tulisi olla yhteiskunta, jossa naiseutta ja mieheyttä ei nähdä syvästi väkivallalla toisistaan erotettuina tapoina elää.

TULOSSA:

CAMP! Ravintola Sateenkaaren unelmia

Kantissa 16.10.2009-31.1.2010

“Camp on katsojan silmässä.”

Kutsu toisinkatsomiseen. Teatterimuseoon camp- ja kitch-henkiseen ravintola Sateenkaareen on koottu kuvia ja aineistoa esityksistä, joita ei ole kelpuutettu kansakunnan teatterihistorian kaapin päälle ja joista ei paista lävitse torjuva heteronäkökulma. Camp on sitä, joka nimensä mukaisesti (se camper=elehtiä voimakkaasti; campeggiare=pistää silmään) pistää silmään, liioittelee, edustaa tietoista huonoa makua. Leikittelevät esitykset vastustavat ryppyotsaisia totuuksia ja opettamista. Camp oli alun perin homojen alakulttuuria, joka haastoi heterokulttuurin. Siihen sisältyi kumouksellinen potentiaali. Camp on yhteydessä sukupuoliparodioihin ja drag queen ja drag king -kulttuuriin.

Teatteri on aina ollut vähän queer. Teatteri on perinteisesti ollut paikka, jossa normatiivisia sukupuolirooleja on ylitetty ja stereotypioita purettu. Teatteri luonnostaan on vastustanut ahdasrajaisia identiteettejä. Teatterissa heterouskin on usein outoutettua; onhan oikeastaan suuren osan klassikkonäytelmien suuren osan tematiikkaan kuulunut heterosuhteiden hankaluus.

Teatterimuseo on penkonut oman arkistonsa aineistoja ja saanut lainaksi yksityisten arkistojen aarteita. Näyttely esittelee menneitä esityksiä ja roolitöitä, jotka tarjoavat mahdollisuuksia toisin katsomiseen kutsuen lähestymään itseään vaihtoehtoisin silmälasein. Camp-asennetta ei pihtailla. Näyttely on yritys purkaa suomalaisen teatterihistorian heteronormatiivisuutta. Teatterimuseo haluaa kyseenalaistaa sitä, kenen äänet historiassa kuuluvat, kenen kuvat näkyvät.

Tervetuloa viihtymään ravintola Sateenkaareen monimuotoiseen tunnelmaan!

Näyttelytyöryhmä: Ralf Forsström, Hanna-Leena Helavuori, Venla Moisala
Visuaalinen suunnittelu: Ralf Forsström
Valosuunnittelu: Mia Kivinen
Verkkojulkaisun kirjoittajat: Harri Kalha, Pia Livia Hekanaho, Pentti Paavolainen, Anna Thuring, Hanna-Leena Helavuori

Sen innoittamana tuli itseltä ja monelta muultakin lähdettyä Köpikseen Queerfestivaaleille kohtaamaan maailma jota täältä Helsingistä käsin ei voisi kuvitellakkaan. Dokumentti antaa vähän vihiä näistä paikoista ja kuvaa mielestäni hyvin tunnelmaa, joka niissä syntyy.

Joskin dokumentiksi se on ehkä turhan mainostava ja positiivinen, eikä lähde käsittelemään erityisemmin ongelmakohtia tai tapahtumien sisältöä sen syvällisemmin. Toisaalta katsoja voi olla varma että kävelee ulos elokuvateatterista täynnä intoa ja unelmia.

Toivottavasti VinoKinon ohjelmistosta löytyy muitakin helmiä, muutama muukin kiinnostava ainakin näyttäisi olevan. VinoKinot ovat perinteisesti keskittyneet homo- ja lesboaiheisiin elokuviin, mutta laajentaneet viime vuosina esittämään myös transaiheisiä elokuvia. Tänä vuonna on näytissä mm. Against A Trans Narrative, joka antanee vähän queerimmän näkökulman usein niin tarkkaan rakennettuun transkuvaan. Samoin myös tiedossa on suomalaisia kokeellisia lyhytelokuvia, jotka antanevat aivan omanlaisensa lisäyksen VinoKinon ohjelmistoon.

18. Vinokino ylittää ja rikkoo rajoja

Vuoden 2009 Vinokino – Lesbo- ja homoelokuvien festivaalilla nähdään queer-elokuvia, kokeellisia kotimaisia ja eri kulttuurien kohtaamisia.

Vinokino-elokuvafestivaali tuo Suomen kaupunkien valkokankaille tänä vuonna runsaan joukon elokuvia mainstreamin ulkopuolelta. Underground, avantgarde ja kokeellisuus ovat ohjelmistossa tänä vuonna vahvasti läsnä.

Erityisesti dokumenttielokuvien teemana on queer. Elliat Graney-Saucken ohjaama Travel Queeries (2009) kertoo queer-aktivisteista eri puolilla Eurooppaa. It Came From Kuchar (ohj. Jennifer Kroot, 2009) puolestaan esittelee amerikkalaisen underground-elokuvan omalaatuiset veljekset Mike ja George Kucharin.

Festivaalin kotimainen valikoima liikkuu sekin valtavirran toisella puolen. Kokeelliset kotimaiset -näytökseen on koottu 2000-luvulla tehtyjä lyhytelokuvia, joissa seksuaalisuutta ja sukupuolta käsitellään kokeellisen elokuvan eri keinoin.

Rajat ylittyvät ohjelmistossa myös maantieteellisesti. Englantilainen I can’t think straight (ohj. Shamim Sarif, 2007) kertoo kulttuurirajat ylittävästä rakkaudesta. Elokuvaa on markkinoitu pilke silmäkulmassa sanoin ” just another British, Indian, Muslim, Arab, Christian, lesbian romantic comedy”. Roberto Castón ohjaamassa Anderissa (2009) puolestaan kohtaavat espanjalainen maatilallinen ja perulainen maahanmuuttaja. Elokuva kilpailee EU:n parlamentin LUX-elokuvapalkinnosta.

Vinokino esittää myös Markku Heikkisen Itä-Euroopan homopornoteollisuuteen pureutuvan All Boys – Poikien bisnes dokumenttielokuvan kaikissa festivaalin näytöskaupungeissa. Dokumenttielokuva sai ensi-iltansa Vinokinon Helsinki Pride -näytöksissä kesäkuussa.

Vinokino 2009:

Turku 23.–25.10.
Kino Julia (Eerikinkatu 4)

Turun Bileet
Naisten bileet pe 23.10. Hansasalissa (Puutarhakatu 45)
Vinokino-bileet la 24.10. Klubilla (Humalistonkatu 8)

Tampere 27.–29.10.
Niagara (Kehräsaari)

Helsinki 30.10.–1.11.
Kulttuurikompleksi Andorra (Eerikinkatu 11)

Oulu 4.–8.11.
Elokuvakeskus, Kulttuuritalo Valve (Hallituskatu 7)

Jyväskylä 6.–7.11.
Ilokivi (Keskussairaalantie 2)

Sarjan aiempaan Rakkauden puukottamat -jännäriin (My.book 2007) verrattuna Viimeinen ruusu on realistisempi ja vakavampi. Tarinan uskottavuus säilyy mielikuvituksellisimmissakin juonenkäänteissä ja mysteerin ratkaisu selivää lukijalle vasta sitten kun Renatellekin. Muodoltaan Viimeinen ruusu on hyvin perinteinen salapoliisiromaani.

Parasta kirjassa on kuitenkin henkilöiden ja alakulttuurien kuvaus. Kaikki hahmot ovat omanlaisiaan persoonia ja tapojen ja arvojen moninaisuus tulee heidän kauttaan hyvin esiin. Erityisen hienosti on kuvattu ulkomaalaistaustaisten nuorten taiteilu monen kulttuurin välillä. Rankoista tapahtumista huolimatta kirjan henki on lempeä ja inhimillinen.

Alakulttuurien ohella sarjassa käsitellään monipuolisesti myös ystävyyttä, rakkautta ja seksuaalisuutta. Enemmistö hahmoista on lesboja, mutta suuntautumisen sijaan korostetaan seksuaalisuuden erilaista merkitystä eri ihmisille. Ja vaikka joka kirjassa on ronskia ja kiihkeää ruumiillisuutta, löytyy vastapainoksi myös syvää platonista ystävyyttä, joka saattaa kokijalleen olla intohimoisen rakkauden veroista. Rakkaus, rikos ja seksuaalisuus nivuotuvat usein yhteen, mikä ei tee tapausten selvittämisestä ainakaan helpompaa.

Sateenkaareva Renate Kress -sarja sopii kaikille avomielisille dekkarien ystäville. Viimeinen ruusu on loistava valinta etnisestä vähemmistöydestä kiinnostuneille, Rakkauden puukottamat taas viehättää ronskin huumorin ystäviä. Sarjan inhimillisestä otteesta pitävät kaikki, jotka tykkäävät kurkistaa erilaisten ihmisten sisimpään.

Tuuli ja myrsky on  vakuuttava kertomus anarkafeministisestä ryhmästä, joka joutuu erään jäsenen raiskauksen jälkeen keskelle suuria kysymyksiä. Mikä todella on turvallista, miten turvallisuutta tuotetaan, entä naiseutta? Onko miehillä sijaa feministisessä toiminnassa? Miten kohdella raiskaajaa, kun uhri on anarkisti eikä halua ilmoittaa poliisille? Entä kun raiskaaja on kaikkien tuttu ja tunnetusti “mukava kaveri”?

Tarina ei anna valmiita vastauksia, kuten elämässä ei yleensäkään käy. Poliittisissa ympyröissä pidempään kuljeskelleet tunnistavat paitsi erinomaiset henkilöhahmot, myös ne mekanismit, joita Tiitu tarinassa kuvaa ja purkaa.

Erityisen paljon pidin sukupuoliteemojen käsittelystä. Yksi sarjan hahmoista on tulkittavissa transgender-tyypiksi. Lisäksi kirjan kantavana juonena on miesviha, sukupuolittunut väkivalta, feminismin suhde näihin sekä keskustelu radikaalifeministien ja queerfeministien välillä.

Tuuli ja myrsky on erinomaista feminististä sarjakuvaa.

Tästä pääsemmekin suoraan siihen, mikä oli Voltti-lehden loppumisen eräs syy: Voltti halusi olla suuri ja kaunis ja ennen kaikkea ainoa, ikään kuin jonkinlainen Pravda.  Pravdamaisuus tuli siinä, että kaikki toimituksen näkemyksen kannalta sopimaton materiaali jätettiin julkaisematta.  Osa jäi varmasti tahattomasti pois. Ihmiset siirtyivät Kimmoliisan raporttien pariin, koska Kimmoliisa oli niissäkin matalissa majoissa, jonen pöyhkeä Voltti ei mahtunut kumartumatta sisälle.

Voltti oli myös edeltäjänsä tavoin keskiluokkainen kiiltokuvalehti esitellen sellaista ylellistä elämäntapaa, joihin lukijoilla ei enää laman tultua ollut varaa.  Miksi katsella raportteja toisten ihmisten häämatkoista turkoosinsinisten merien rannalla kun itsellä ei ole varaa edes niihin häihin?

Voltti-lehti oli loppuun asti irti realiteeteista, Voltin edeltäjä Z oli myös irti sanastollisesta sensitiivisyydestä. Vain suora toiminta sai aikoinaan Z-lehden irrottautumaan transihmisiä loukkaavasta kielenkäytöstä. Tässäkin Sari Virtanen oli väärässä, Z-lehti ei ollut transihmisten lehti, ei myöskään Seta-lehti ollut sellainen aina. (On tosin pakko myöntää, että Seta-lehti oli kolmikosta onnistunein)

Sari Virtanen omaa massiivisen sokean pisteen mitä tulee hänen omaan toimintaansa ja sen vaikutukseen Voltin kaatumiseen. Koko lehti oli lopulta ilmaislehtitasoista kuvapuuroa jossa terävät ja kantaaottavat kommentit olivat kovin harvassa. Kun koko lehden lukee, niin mitään ei jää mieleen. Isot ja selkeät kuvat tosin sopivat selkeäksi ajanvietteeksi homobaarien iltojen terveyskeskuksen odotushuonetta muistuttavaan tylsyyteen kun valoa on kuitenkin niin vähän ettei tekstiä näe tihrustaa, mutta aivan kuin terveyskeskuksissa, vanhat lehdet kelpaavat siihen tarkoitukseen ihan yhtä hyvin kuin uudetkin.

Kekkosen ajan pysähtyneisyys on nyt lopullisesti ohi, kun kiiltokuvalehti on lakkautettu. Sopivassa paikassa voisikin kysellä

PS. Kukahan voitti Voltin lukijamatkan konkurssivaltio-Islantiin? Islantihan oli niin kuin Voltti, äkkirikkaan julkisivu vaikka mitään sisältöä, mikä sitten laman alettua romahtaa. Sari Virtanen odottaa, että Gaysir purkautuisi uudestaan niin kuin aina ennenkin.

Oli oikeastaan ihme, miten kahteen ja puoleen tuntiin oli onnistuttu ahtamaan niin monta surullista ja kaunista ihmiskohtaloa vaikeista haluista, tavoista olla ja olla olematta. Tuntuu ihan harmille, jos homouttaan kainostelevat sotilaat, sukupuolensa vaihtava Qtip, tai dragin jumalatar eivät jatka showtaan yhdessä toistekin, puhumattakaan strippaavasta rokkarista. Kingit ja Hempukat näyttivät yhdessä sen mitä drag ja kabaree voivat olla parhaimmillaan.

Toom aloittaa hormonien syömisen ja hänet pistetään taistelemaan Japanissa hallitsevaa naisvapaapainijaa Kyôko Inoueta vastaan. Raakalaismaisessa ottelussa hän pieksää naisen. Sen jälkeen on kohtaus, jossa naispuolinen fani tulee Toomin luokse ja kertoo sen, että hänen meikkaamistaan pidetään pelkkänä mediatemppuna. Jos se oli yleinenkin ajatus Japanissa, niin siinä tapauksessa Kyôkon pieksäminen oli viihteen tekemistä siitä, että mies hakkaa naisen.

Imdb:n kertoman mukaan alkuperäisversiossa oli näytetty Toomin varsin mittavat miehiset genitaalit, mikä entisestäänkin olisi alleviivannut maskuliinisuutta. YLE:n versio oli myös sensuroitu.

Lopussa hän pääsee sukupuolenkorjaushoitoihin. Yllättäen leikkaukseen vaaditaan hänen vanhempiensa suostumus. Lopulta hänet kannetaan kotiin juhlasaattueessa. Hän on ansainnut tilansa naisena vetämällä turpiin maan kovimpia foobikkoja tai sitten hän on vain onnistunut korostamaan alla piilevää maskuliinisuuttaan.

Tämä on taas yksi kivi siinä röykkiössä, jossa transnaiset esitetään piilevän vaarallisina, etenkin muita naisia kohtaan.

On sanottu, että eurooppalaiset haluavat realistisen lopun, amerikkalaiset onnellisen lopun ja aasialaiset lopun jossa sankaritar laulaa kansanlauluja ja ampuu vihollisia rynnäkkökiväärillä helikopterista. Transfobinen filmiteollisuus ei kuitenkaan pääse esittelemään yllätyksiä tuli se mistä päin maailmaa tahansa.

Olen käsittänyt, että Thaimaassa on ihan oma nimityksensä sukupuolivähemmistöille, kathoey, joka eroaa länsimaisista leimoista, jotka nekin ovat ulkopuolisten antamia. Suomentaja ei tähän problematiikkaan ollut perehtynyt, vaan käytti loukkaavaa sanaa “transu” alusta loppuun. Puhekielen ollessa muuta kuin mitä kouluissa opetetaan, jäi katsoja suomennoksen armoille.

Keskustelu alkoi velloa tästä Vihreiden naisten pääsihteerin Sirpa Hertellin kommentista: voiko mies olla feministi? Hertellin mukaan siis ei, koska aate on sukupuolisidonnainen.

Vihreän Langan kommenttipalsta alkoi tämän jälkeen muistuttaa Hesarin taattua keskustelupalstatasoa.

Mutta kysymys sinänsä on relevantti, sillä se käsittelee separatistisen naisasian suhdetta laajempaan näkemykseen feminismistä kaikkien sukupuolien oikeuksia pohtivana ja kannattavana ajattelutapana. Ei liene epäselvää, kumman aatesuunnan kannattaja itse olen. “Feminismin vastustajien” yksisilmäisyys usein ärsyttää, kun kaikki feminismit niputetaan samaan pakettiin ja tätä olkiukkoa sitten ammutaan alas.

Vihreiden miesliikkeen puheenjohtaja Jukka Relander kirjoittaa tämän päivän Hesarissa:

Voiko mies olla feministi?

Paljon toki riippuu naisten jalkapallomaajoukkueen keskiviikkoisen puolivälierän tuloksesta, mutta yleisesti ottaen, miksi ei voisi. Tosin kysymys on toistaiseksi epätäsmällinen. Itse en ainakaan allekirjoittaisi blankkoshekkiä aiheesta kysymättä, että mitä feminismillä täsmälleen ottaen tarkoitetaan.

Ihmisten luokittelu ja arvottaminen sukupuolen, ihonvärin, syntyperän tai seksuaalisen suuntautuneisuuden perusteella on poikkeuksetta kuvottavaa ja ainakin minussa se herättää tarpeen reagoida. Feminismillä voidaan tarkoittaa pyrkimystä purkaa tämänkaltaisia rakenteita. Jos esimerkiksi naisen tekemää työtä arvostetaan vähemmän kuin miehen tekemää, kyse on sukupuolisesta sorrosta, jota vastustan. Näin nähtynä, olen feministi.

Relander kommentoi osuvasti myös:

Ajatus siitä, että naiset ja miehet ovat vastakkaisia poliittisia voimia omine intresseineen ei kykene purkamaan vallitsevia sukupuoli-ideologioita, vaan päinvastoin, tulee uusintaneeksi niitä. Tehtävämme on vastustaa myös sitä.

Tässä Relander osuu asian ytimeen. Naisseparatistinen feminismi, joka korostaa naisuhri ja miesvihollinen -vastakkainasettelua, ainoastaan uusintaa ja ylläpitää kahden sukupuolen dikotomiaa ja Nainen on Venuksesta, Mies Marsista -tyyppistä ajattelua. Eikö tästä jo vähitellen voisi päästä eroon?

Queerfeministinä tärkeintä on nähdäkseni kyseenalaistaa luonnollistettuja sukupuolikategorioita, joihin kuuluu myös miesten näkeminen väkivaltaisina vaimonhakkaajina. Tämä ei saa hämärtää näkyvistä niitä tilanteita, joissa väkivalta tai eri ihmisryhmien erilaiset oikeudet todella johtuvat sukupuolitetuista rakenteista. Mutta jos keskustelussa jämähdetään kahteen eri poteroon, jää huomaamatta että valtarakenteiden paine kohdistuu eri tavoin eri yksilöihin, ja että on lukuisa joukko ihmisiä, joille ei ole sijaa kummassakaan leirissä.

Ja vielä loppukevennyksenä tämä todellisen feministimiehen (LOL) kommentti autoista ja naisista: Auton ominaisuudet löytyvät naisesta

Minäkin haluan auton joka tulee luokseni siivoamaan ja pesemään pyykit!

Anna Kontula kirjoittaa seksistä. Hän kritisoi “valtavirtafeminismiä” seksin sivuuttamisesta feminismiin liittyvissä keskusteluissa. Valtavirtafeminismi, äitiemme feminismi, on radikaalifeminismin ja suurten ikäluokkien tasa-arvopuheen muodostamaa “tekoradikaalia styroksifeminismiä”, joka jättää käsittelemättä monia seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä. Näitä kysymyksiä Kontula nostaa esiin kirjansa luvuissa erilaisten kertomusten kautta: raiskaus, prostituutio ja ihmiskauppa, lasten ja nuorten seksuaalisuus, feminismin suhde naiselliseen pukeutumiseen, seksuaalisuus ja elämänhallinta, sekä (hetero)seksuaalisuuden kontrolli.

Itse olisin kyllä kaivannut toisenlaista näkökulmaa moniin pohdinnan alla olleisiin kysymyksiin, mutta se johtuukin omasta näkemyksestäni queer-feministinä.

Queer-feminismi ja queer-teoria eivät toki ole sosiologi Kontulalle vieraita. Hän kirjoittaa

Suomessa kolmannen aallon feminismeistä tunnetuin lienee queer-feminismi, joka 1990-luvulta lähtien käänsi huomion sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemaan. Pitkälti queer-feministien työn ansiosta voin itse keskittyä rauhassa puhumaan miehistä, naisista ja heteroseksuaalisesta halusta, koska näillä käsitteillä puhuu myös kritisoimani valtavirtafeminismi ja koska syventyminen edellyttää aina rajausta.

Kontulan pamfletin ansiot liittyvät (ei yllättäen) hänen pohdintaansa naisten yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, lähtien siitä huomiosta että alimpana hierarkiassa ovat prostituoidut ja seksityötä tekevät siirtolaisnaiset. Seksityöläisistä väitelleen Kontulan prostituutiota ja ihmiskauppaa käsittelevät luvut ovat vakuuttavaa luettavaa.

Osa Kontulan väitteistä jää aika irrallisiksi heitoiksi, esimerkiksi heteronaisten halusta tulla miehen “ottamaksi”. Epäselväksi jää, puhuuko Kontula tarinassa bdsm:stä vai vaniljaseksistä (samaa ihmettelee Maailma feministin silmin ). Feminismi ja bdsm on kiinnostava aihe, jota aion käsitellä myöhemmissä teksteissä tarkemmin. Kontula kirjoittaa

Alistuminen ja alistetuksi tuleminen ovat kuitenkin eri asioita. Alistumisessa on eri tavalla kyse toimijuudesta, siinä päätän itse asettua tiettyyn asemaan ja aktiivisesti rohkaisen kumppaniani ohjastamaan.

Kontula on jännän äärellä kirjoittaessaan monista tabuaiheista, kuten heteronaisen halusta tulla heteromiehen alistamaksi. Radikaalifeminismissä kaikki maskuliinisen alistamisen ja feminiinisen alistumisen halu on nähty patriarkaatin vahvistamisena, jolloin joka kerran kun nainen suostuu penetraatioon, hän pönkittää sortajan asemaa.

Tässä kohtaa Kontula olisi hyötynyt queer-feministisen näkökulman käsittelystä. Olisin kaivannut syvemmälle menevää analyysiä maskuliinisuuksista ja feminiinisyyksistä, sekä niiden performoinnista ja fetisoinnista patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Ellei heteroseksuaalista halua irrota essentialisoivasta puheesta, jää tavoittamatta koko patriarkaalisen järjestelmän syvärakenne ja sen kautta sen purkamisen mahdollisuudet.

Heteroseksuaalinen halu ei ole sen luonnollisempi tai epäluonnollisempi kuin muutkaan halut. Kontulan kertomuksessa kunnon panoa haluava heteronainen käyttäytyy sen mallin mukaisesti, jota normatiivinen seksuaalisuus yhteiskunnassamme tarjoaa. Radikaalifeministisessä tasa-arvoseksissä käytössä on erilainen normatiivinen järjestelmä, mutta rajoitukset ovat yhtä kaikki läsnä. Minusta on kiinnostavampaa miettiä, miksi maskuliinisuus on yhtä kuin toimijuus ja dominanssi ja feminiinisyys yhtä kuin passiivisuus ja alistuminen. Kontulakin myöntää, että monet miehet ovat ahdistuneita dominoivan roolin vaatimuksesta. Feminiinisyys ei vastaavasti ole välttämättä lainkaan passiivista. Tätä tematiikkaa käsittelee piikki feministien lihassa, heteronaisten seksuaalisesta vallasta kirjoitteleva Henry Laasanen.

Jotta heteroseksuaalisuuden analyysissä pääsisi alkua pidemmälle, olisi tärkeää pohtia niitä paikkoja, joissa valta liitetään maskuliinisuuteen ja vallan puuttuminen feminiinisyyteen. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden merkkien kantaminen ovat yksi tällainen paikka, kuten Kontula huomaa

Siispä kaipaamani seksiä saadakseni joudun piilottamaan suorasukaisuuteni pitsiin ja pehmennän määrätietoisuuttani pastellisävyillä. Kiharoilla saan kasvoni näyttämään herkemmiltä ja korkeat korot korostavat hedelmällisyyttä urakeskeisyyden sijaan.

Feminiininen ulkokuori osoittaa naisen paikan paitsi alistettavana objektina, myös maskuliinista olentoa älyllisesti heikompana astiana.

Seksuaalisuuttaan feminiinisillä merkeillä korostava nainen mielletään väistämättä tyhmäksi, pinnalliseksi ja vastuuttomaksi. Minun sukupolvelleni on opetettu, että nainen pärjää siinä missä mieskin. Kaupan päälle saimme kuitenkin uskomuksen, että naisten heikkous on jotenkin sidoksissa traditionaalisiin hepeneisiin. Näistä patriarkaatin miellyttämiseen kehitetyistä, omaa arvoa alentavista vetimistä oli luovuttava, jos halusi elää tasaveroisena miehen kanssa.

Tasaveroisena – paitsi miehen, myös muiden maskuliinisen habituksen palvojien kanssa. Kontula huomaa, että feminiininen ulkonäkö ei ole arvostettu feministien keskuudessa tai patriarkaalisessa akateemisessa maailmassa. Sama pätee lesbopiireissä, joissa femmekeimailu on vähintäänkin epäilyttävää. Kun Kontulan kertomuksen nainen tulee suljetuksi ulos feministipiireistä femmeilynsä vuoksi, sama kohtalo odottaa liian femmeä toimijaa paitsi lesbokulttuurissa, myös monissa poliittisissa liikkeissä.

Miesnormin käyttäminen neutraalin ja vakavastiotettavan mittatikkuna ei toki ole uusi asia, ei edes 1960-luvun jälkeisten feministivirtausten keksimä. Ongelma on, että se otetaan edelleen kyseenalaistamattomana monissa piireissä. Kantamalla feminiinisyyden merkkejä luopuu älyllisestä itsenäisyydestään. Kontula käsittelee mielenkiintoista aihetta pohtiessaan (radikaali)feministisen liikkeen nurjaa suhtautumista femmeyteen. Sen sijaan olisin toivonut, että hän olisi päässyt ongelman juurelle ja analysoinut, miksi on yhä niin, että naispuolisen uutisankkurin on madallettava ääntään kuulostaakseen vakuuttavammalta. Miksi maskuliiniset toimijat edelleen dominoivat ryhmäkeskustelutilanteita radikaaleissakin poliittisissa liikkeissä ( Merkittävä vai merkityksetön sukupuoli? ).

Minusta näyttää, että asetelman purkamiseksi kaikkien sukupuolten on tehtävä työtä yhtä lailla. Kuten raiskausta ei voi laittaa uhrin syyksi, myöskään femmejen emansipaatiota ei voi asettaa femmejen harteille. Nähdäkseni ainoa tapa purkaa heteronormin asettamat ulkonäkövaatimukset – myös maskuliinisen habituksen palvonta – on asettua sitkeästi vastarintaan. Itse en aio luopua femmeydestä vaikka olen kyllä havainnut sen negatiiviset vaikutukset minulle sekä akateemisessa että radikaaliliikkeiden maailmassa. Toisaalta en aio alistua myöskään maskuliiniseen vallankäyttöön. Etsin jatkuvasti uusia kanavia, joiden kautta voin tehdä heteromaailman luonnollistetut elementit epäluonnollisiksi. Toivoakseni myös Kontula lähtisi syventämään pamflettinsa näkökulmia queer-feministiseen suuntaan ja uskaltautuisi kyseenalaistamaan heteromaailman luonnollistetun järjestyksen. Tätä ulottuvuutta olen jatkuvasti jäänyt kaipaamaan paitsi hänen julkisten esiintymistensä, myös pamflettinsa lukemisen jälkeen.

Kuten Kontula, myös minä olen syntynyt feministiäidin lapseksi. Äitini on käynyt erilaisissa radikaalifeministisissä ryhmissä, ja olen kiitollinen äidilleni siitä että hänen poliittisista näkemyksistään monet ovat valuneet minulle. Queer-feminismistä äitini sen sijaan ei tiennyt – eikä tiedä – yhtään mitään. Äitini ei osannut varoittaa minua polkupyöräpornosta, sillä sellainen on täysin hänen maailmansa ulkopuolella. Kuten, pelkään, tällä hetkellä myös Anna Kontulan tavoittamattomissa.

Tänään käynnistyi Uskalla niminen kampanja, joka kohdistuu urheilukulttuuriin. Kampanja pyrkii rikkomaan heteronormia tuomalla esiin homojen, lesbojen ja biseksuaalien eriäviä kokemuksia ja olemassaoloa urheilun kentällä. Helsingin sanomat uutisoi, että Espoon ja Helsingin liikuntatoimet ovat kieltäneet siihen liittyvien julisteiden laittamisen ilmoitustauluilleen. Myös uutista kommentoneiden viesti on selkeä: seksuaalisuus kuuluisi olla kaikkien oma asia. Ja niinhän se onkin varmasti myös urheilutoimien johtajien mielestä: urheiluun ei kuulu seksuaalisuus yhtään enempää kuin mikään muukaan muu kuin… no urheilu!

Seksuaalisuushan on usein uhkaavaa, varsinkin jos sitä tuodaan esille paikoissa joissa sen jokin ilmenemismuoto on perinteisesti ollut estettyä. Mielestäni Uskalla kampanja lähti aivan väärään suuntaan pyrkiessään avaamaan tilaa tietyille seksuaalisuuksille siellä missä sitä ei ilmiselvästi kaivata. Jos seksuaalisuuden esille tuominen on uhkaavaa ja ei kuulu urheiluun, eikö se pitäisi sitten kitkeä sieltä oikein kunnolla? Ehdottaisinkin siis seksuaalisuuden poistamiskampanjaa urheiluun liittyvistä käytänteistä, ettei tälläisille eri seksuaalisuuksien esiintuomiskampanjoille olisi enää tarvetta. Kyllä epäheterot tytöt ja pojat – Seksuaalisuuden ei tarvitse olla määrittävä tekijä ihmisen elämässä!

Kampanjan olisi oltava suhteettoman suuri, olisi pureuduttava kaikkiin urheiliin liittyviin rakenteisiin että voitaisiin varmistaa seksuaalisuuden ja sen esille tuomisen hävittäminen. Ensin tietenkin poistettaisiin pukutilojen ja varsinkin suihkutilojen sukupuolijaot – eihän heteroseksuaalisuuskaan kuulu urheiluun joten sen voi kätevästi jättää kotiin kun lähtee vaikkapa uimahalliin. Myös muut mahdollisesti urheilutilannetta seksualisoivat henkilöt on poistettava, kuten katsojat. Jos vähäpukeisten urheilijoiden urheilusuorituksia ihailee, saattaa saada seksuaalista mielihyvää (Beckham -fanit: turha selittää). Tämän estämiseksi urheilla voisi säkki päällä jos joku on näkemässä. Suihkussakin voisi olla hyvä olla vaan vaatteet päällä – ne kun tunnetusti toimivat kuin panssari seksalisoivia katseita vastaan.

Myös liian intensiivinen fyysinen kontakti on suora tie seksuaalisuuteen. Aiemmin heteronormi on toiminut niin, että samaa sukupuolta olevat ovat voineet rauhassa kosketella toisiaan, eikä urheilukentällä kukaan ole tullut raskaaksi. Mutta tämäkin jako on ikävä kyllä poistettava, sillä seksuaalisuutta on muukin kuin lisääntyminen.

Seksuaalista toimintaa voi ilmetä myös suuremmissa kuin kahden hengen ryhmissä. Joukkueissa piileekin siis suuri seksualisoitumisen vaara. Tunnesiteet kulkevat seksuaalisuuden rajamailla heti kun jättää oletukset ihmisten seksuaalisuuden suuntautumisen, sukupuolen tai ideaalin kumppanimäärän laidasta narikkaan. Seksuaalinen anarkia on aina oven takana.

Ja kun näin ollaan näissä seksuaalisuuden eri muodoissa, niin kaikkihan tietävät että kun on riittävästi endorfiineja, kipu alkaa tuntua todella hyvältä. Tälläisiä mielihyvän tuntemuksia saattaa saada esim. jääkiekosta, joka tulisi rauhoittaa pikimmiten. Ei enää kiihtymistä ja kipua yhdessä, niin säästytään liiallisesta seksuaalisen mielihyvän tunteilta urheillessa. Myös selkeästi jotain seksuaalisuutta ylistävät lajit on laitettava pannaan, kuten pariluistelu ja paritanssi.

Urheilussa on myös paha seksuaalisuuden kasvain joka on jostain syystä vuosisadat jäänyt huomaamatta. Kilpailu luo tilanteita missä voittajat voivat saada seksuaalista huomiota enemmän kuin tavallisesti – muiltakin kuin joukkuetovereilta. Terveet, suhteellisen nuoret ja cissukupuoliset ja ei vammautuneet, perinteisissä parisuhdekuvioissa olevat ihmiset ovat vallanneet ammattiurheilun itselleen. Tämä jos jokin on outo seksuaalisuuden esille tuominen, eikä kukaan ole tehnyt sen kitkemiseksi mitään! Siellä he hyppivät urheiluruudussa kun me oudot istutaan kotona tuntemassa olomme jollain epämääräisellä tavalla riittämättömiksi. Voittaminen ja kaikenlainen jaottelu pitäisi siis yksiselitteisesti kieltää, että pysyisi urheilu urheiluna ja ihmisten seksuaalisuus siitä poissa.

Hitchcockin syntymästä (1899)  on tullut taas pyöreitä vuosia  täyteen ja siksi MTV3 näyttää Hitchcockin klassikot uusintoina. Uusinnat säilyvät kylminä tuulahduksina menneiltä vuosikymmeniltä.  Hitchcockin tuotteliaimpana aikakautena ajan roskakirjallisuus keskittyi tunnettuihin sarjamurhaajiin. Yksi niistä oli Ed Gein, joka toimi inspiraationa Hitchcockin filmille Psycho. Ed Gein oli nykytietämyksen mukaan skitsofreeninen. Koska häntä ei hoidettu, hän pääsi vapaasti toteuttamaan mielenvikaisuuttaan esimerkiksi keräilemällä pureskeltuja purukumeja lasipurkkeihin. Edward oli kiinnostunut transsukupuolisuuden ohella keskitysleireistä ja haudanryöstelystä. Hautojen ryöstely eteni tuumasta toimeen. Äitinsä hautaa hän ei kuitenkaan ryöstänyt, koska se oli valettu sementtiin. Ilmeisesti jotain tuon kaltaista oli ymmärretty siis odottaa. Tuoreeltaan haudatut naisten ruumiit kiinnostivat häntä ja hän leikkeli ruumiita palasiksi tehden nahoista jopa puvun itselleen. Erityinen kiinnostus hänellä oli naisten genitaaleihin, yksi oli maalattu hopean väriseksi. Hän joskus kiinnitti naisten genitaalit omien genitaaliensa päälle. Hän ei tyytynyt pelkästään haudanryöstelyyn vaan myös murhasi.

On ymmärrettävää, että näin karmiva ihminen saa aikaan vyöryn ihmisiä, joita kiinnostaa hänen tekojensa taloudellinen hyväksikäyttö ja jo tästä kuvauksesta selviää yhteys Psykon lisäksi Teksasin moottorisahamurhaajaan ja Uhrilampaisiin.

Ed Geinillä ja Alfred Hitchcockilla oli kuitenkin yhteisenä kiinnostus transihmisten esittämiseen. Hitchcockin filmi Psyko oli ensimmäinen amerikkalainen filmi, jossa esiintyi sana “transvetiitti” ja juuri tällaisessa yhteydessä. Vaikka filmissä kiistetään päähahmon olevan oikea transvestiitti tai transihminen ylipäätään, negatiivinen kuva transihmisistä seksuaalisina saalistajina jäi elämään useissa eri filmeissä missä transnaiset toimivat modernin ajan Viiltäjä-Jackeinä (katso esimerkiksi: Top 15 transsexual-killer movies” ).

Äärioikeistolaiset kysyvät usein, “jos kerta on kiihottaminen kansanryhmää vastaan, niin missä ovat sitten ne kiihottuneet?” . Tässä tapauksessa kiihottuneita on helppo etsiä. Kaksi päällimmäistä:

• J. Michael Bailey on esittänyt, että “Uhrilampaat” esittää transseksuaaleja ja heidän kaltaisiaan.
• Paula Kokkonen on esittänyt huolen siitä, että transnaiset raiskaisivat muita naisia ollessaan sairaalassa samassa huoneessa. Se, että tilanpuutteen vuoksi samoissa huoneissa on usein myös miehiä ei ole saanut tiettävästi Kokkosta huolestumaan raiskauksista.

Miksi A.H. saa jatkuvasti elokuvistaan täyden rivin tähtiä kun taas eräs toinen A.H., joka myös harjotti kansanryhmää vastaan kiihottamista herättää ihmisissä lähinnä inhoa? Jamaikalaiset homofobiaa myyvät reggae-”artistit” ovat joutuneet kohtaamaan boikotteja ja esiintymisten peruuntumisia kautta Euroopan jolloin he ovat pakotettuja jättämään vihansa syrjäytyneelle saarelleen.

Sekä Hitchcock että Gein ovat  kuolleita, mutta yhä löytyy ihmisiä, jotka haluavat kaivaa heidät haudoistaan ja pelotella ihmisiä kuluneilla kliseillä heidän kuolleissa nahkoissaan. Vain Geinillä on ollut näistä sekopään paperit.

Infinite Relationships: Relationships without bounds or boundaries, love without limits, without ends

by Anonymous

This is about so-called “non-monogamous relationships,” about some of the benefits of trying out one of the alternatives to the formulaic dating/marriage/divorce model for love. Your response to this article will probably be similar to the one I had a few years ago when I read a discussion of the same subject by David Sandstrom in the Swedish ‘zine Handbook for Revolutionaries: “good idea, but, uh, not relevant to me, of course…” It turned out I was wrong. Had I remembered a lesson I’ve learned over and over, I would have realized that often the ideas that make me the most defensive and uncomfortable at first turn out to be the most important for me in the long run. Not to say that I’m offering a program that you must all immediately adjust yourselves to… but we can’t remind each other enough to be open to new ideas, in case they do prove to be helpful in our lives.

A couple years ago I had a wonderful experience on tour, in which I finally experienced what it felt like for men’s gender roles to be dissolved: over the course of the tour everyone in the band and the people touring with us were all able to open up and become emotionally supportive and loving, and suddenly the experience of being with a lot of other boys was totally f*cking different from anything I’d encountered before. In this safe, encouraging environment, all of us really felt fearless, free, ready to try anything, with no more doubt or need for walls to protect us. On the surface, it was just that we weren’t afraid to touch and hold each other, and that we stopped complaining and being selfish; but the implications beneath this were immense: I realized that there was no need for intimacy and emotional support to be confined to my romantic relationships—I could create and benefit from these things in every relationship.

This got me thinking about my romantic relationships… if there was no reason my friendships couldn’t be more like my love affairs, why couldn’t my love affairs be more like my friendships? When I thought about it, my friendships had a lot going for them that my love affairs never did: my friends were never jealous or possessive, my friendships didn’t tend to adhere to some strict socialized image of what they “should” be, and while my friendships generally continued on in one form or another through my life, once it turned out that a romantic relationship wasn’t storybook-perfect it would end and I wouldn’t see the lover any more.

All my love relationships had proceeded something like this: In the beginning I would meet a beautiful new person, we would broaden each others’ horizons and have wonderful experiences together, and thus fall in love. At first we would feel more free together than either of us ever had, and the world would seem full to overflowing with possibility and wild joy. But slowly, not trusting the rest of the world, or the future in which we might not feel such wonderful things, we would build our relationship into a castle, to keep out the cold and dangerous outside world, and protect our passion by turning it into an institution. Sex, which at the beginning had been something that came more naturally and freely than anything else, became jealously guarded as the seal sanctifying our love relationship, as proof that it was different than all our other relationships. [This seems, in retrospect, like a really strange role for sex to play.] Inevitably, I would wake up one day and realize that the free, feral passion that we’d been united by was gone, replaced by habit, routine, fear of change; the castle we’d built had become a tomb, sealing us inside and away from the outside world, which we’d actually needed all along to bring us each new things to offer the other and sustain ourselves. Inside the coffin, we fought more and more, each demanding that the other prove her love by sacrificing more and more—when love is supposed to enable you to live more, not disable you in return for an assurance of basic companionship, a companionship that often replaces your participation in larger communities anyway. Falling in love had been like finding a secret entrance to the garden of Eden, a gift economy in which we shared everything without keeping score or worrying about “fair trade”; but now we were back in the exchange economy, competing to see who could need more, who could control more. After all my attempts to transcend the stereotyped roles of people in romantic relationships, I suddenly found that I was a “boyfriend” again, with a “girlfriend” (which is not a healthy role for anyone to have to play in this sexist society!), with no idea how it had all happened.

I started thinking about how it is that we all keep falling into these patterns, and how we could avoid them. The issue of limitation kept coming up: the idea that some things had to be off limits for the relationship to work. With my friends, nothing is off limits, and nothing is demanded either: we offer each other whatever we can, whenever we have it to give, and we don’t demand anything that doesn’t come naturally for the other (that’s how my friendships go when they’re healthy, at least, and most of them are at this point). I decided to look into what other models for love relationships there were, and discovered that there is a long tradition of relationships without these limits and expectations: non-monogamous, or “open,” relationships.

I’m not trying to say that monogamous relationships are bad, exactly, but there are a thousand kinds of relationships, and we generally only permit ourselves to try one format, which seems ridiculous. Let’s explore a bit. Every time I hear about another wife/husband/boyfriend/girlfriend cheating and sneaking around, every time I hear someone speaking proudly about how (in the name of monogamy) he has managed to resist doing something he really wants to, every time I must listen to someone pathetically lamenting the feeling of being “trapped” in a relationship or unable to pursue her desires out of some kind of fear, every f*cking time I have to witness someone leering voyeuristically (“it’s ok to look if you don’t touch”), it makes me so furious about how we’ve trapped ourselves in this one-option relationship system, accepting these symptoms of suffocation as inevitable instead of experimenting with the other possibilities. More than anything else, our commitment to supporting monogamy as the only option (other than “casual sex,” I guess, which is boring as f*ck and bad in other ways too) keeps us from being honest with each other. We’ve got to dare to address all these complexities of life and desire openly, even if it is painful.

We punk rockers always act like we’re such radical people, but when it comes down to acting, in practice, to try out radically different ways of living that might be more in line with our ideas (or just plain challenging, for once, not safe—nothing is more dangerous than playing it safe!), it doesn’t occur to us to question our programmed habits. All too often our revolutionary ideas are just badges, a different ideology for us to vote for, not catalysts for transforming life. This is an issue that affects everyone, where anarchist values can be tried out in the real world, but thus far I’ve seen very little discussion of this subject in our community; if we’re going to question the way the world works, we should take that home to our own personal relationships, and perhaps try out alternatives there first before proposing solutions to the ills of the world. That is—if we really have solutions to the ills of our society, let’s put those into practice to solve the ills of our own relations. Healer, heal thyself.

What an open relationship is:

The most important thing here is to get over the idea that a person’s value is measured by whether she alone can be “enough” for another person. The world is infinite, and so are we—no amount of living, no number or depth of interactions with others should be “enough” for any of us, just as no amount of interactions with a person you love will ever be “enough.” To set borders on what another person can do or feel, as a condition for them to be able to receive my love and affection, goes against everything I believe as an anarchist and a human being; I want to trust others to know what they need, and never limit them—and I certainly don’t think my life will be any richer from the limitations I place on others. We have to free each other to be and become ourselves. This isn’t just about other lovers or sex partners or friends, it’s also about other undertakings, needs, even the desire for space and solitude—it’s heartbreaking how much of our selves our lovers often ask us to sacrifice to be with them.

I want to be valued for what I am, for what I do naturally, not how well I conform to some pre-set list of needs that someone has. If someone else can fill some of those needs, I wouldn’t deny that to anyone, and I don’t want to be jealous when others have something different to offer; I just want the chance to offer what I have to give to those I love, and to remember that those things are priceless and not comparable to whatever unique gifts others may have. None of us should ever be saddled with the role of sole provider for someone’s needs (romantic or otherwise), anyway; our purpose on this earth is not to serve others, but to find ways to be ourselves in ways that also benefit others. By saying the rest of the world isn’t off limits to your partner, you free yourself of the job of being the whole world to your partner.

The monogamy system means that people hesitate to share themselves with others in certain ways, lest they become romantically involved—for since you can only have one romantic partner at a time, you have to make sure that your one partner is a good investment (and here we are back in the capitalist market even in our love relationships). Women check men out for financial means, men ponder whether a woman’s beauty is socially recognized enough to offer the prestige he hopes to get by having her at his side, and no one is able to experiment with partners who don’t meet enough of these criteria to be potential spouses. For that matter—just as in your friendships, there may be people in the world with whom you can spend some wonderfully romantic time once or twice a month, but with whom you don’t have enough in common to date steadily and then marry, etc. (although you often see such mismatched couples, who would have been happy as more sporadic partners, making each other miserable in fifty-year marriages). Non-monogamous relationships make such things possible without paying any price of mutual unhappiness.

I’ve decided that I no longer want to have a hierarchy of value between my friendships and my love relationships: they’re both crucial, irreplaceable in my life, and f*ck anyone who wants me to choose between any of them. Not only that, but I’ve stopped classifying things as “love” or “friendship” according to arbitrary superficial details—the feelings I share with certain friends are so intimate, so beautiful, that it’s ridiculous that I don’t call them lovers just because we don’t sleep together. It’s f*cking absurd that sex should be the dividing line between our relationships, between which ones take precedence, between who we play with, live with, sleep with, who we take care of first, who we die with at last.

By the same token, in open relationships, sex isn’t weighed down with so many implications and restrictions. Love and desire outside the lines of the monogamy model are demonized and attacked on every front in this society—in the lives of women, at least, and those men who don’t want to be monogamous but also despise the superficiality and sexist bullsh*t of the “player” scene are unlikely to find support in feminist circles, either. Sex should not be contained, and it should not be made symbolic of anything—it should simply be another way for people to be physically affectionate with each other, to give each other pleasure, to be intimate and emotionally expressive, taking equal responsibility for their involvement but without having to answer to some hypercritical mass, social expectation, or moral taboo.

An open relationship is just that: it is a relationship in which people can be open with each other, and with themselves—in which nothing need be hidden or suppressed or off limits, in which the whole world can be ours to explore without fear of transgressing imaginary boundaries. When we demand total openness and honesty from each other in relationships that include limits and taboos, we’re setting ourselves up for betrayals and dishonesty: to say “be open!” without being receptive to all of the possible truths is fascist and preposterous. We have to be supportive of each other, in every aspect of our individual characters, if we want real honesty to be possible. Otherwise, we’re like Christians at confession with each other, demanding that we reveal all out of some moral imperative, with the whip of shame ready for any straying impulse. We have to learn to embrace and celebrate anything that feels good for each other. If it’s good for our lovers, it’s good for us—are we really so selfish that we can’t see this?

For one example of how this could work, let’s go back to the story of our tour. On the tour, different individuals formed close bonds, and shared private worlds together like lovers do; but they also remembered that for the community to function, they couldn’t withdraw from their relationships with everyone else. And whenever two people needed a break from each other or wanted to expand their horizons a bit, they would spend more time with others, because there were always others around them who also had things to offer. Everyone was safe and cared for, and no one was left out, because we weren’t paired off in exclusive twos.

Conversely, the scarcity economy of lovers which we have right now makes each person hurry to pick another and chain her to him, before he is left alone forever. The alternative, which this fear of solitude prevents us from seeing, seems more preferable: a world without borders, in which each of us would be part of a broader family of lovers and friends, with no distinction made between the two—and no set format for any relationship, so experimentation would be a constant feature of every one, and no relationship could ever get dull or overwhelming. To get to such a world, we just have to get used to not limiting each other, to not thinking of love as a limited commodity.

Jealousy, and what I’ve learned from it:

Yes, I still feel jealous sometimes. I’ve had experiences before of being insanely jealous—not just of another man, but of other things my partners loved or experienced or were excited about. Being able to come to terms with these things has been very important in the development of my confidence and sense of self. It took me years to feel (not just understand) that if my lover loves other things or other people as well, it doesn’t mean I am less valuable. Besides, if (he or) she truly loves me, it’s not because I match up to some list of desired qualities that someone else can outmatch me at—she loves me for reasons that are unique to me, that no one else can compete with, so I have nothing to fear. Love isn’t a scarcity commodity—it increases, just like joy, the more it is permitted and shared and given away. I don’t feel like I have to hoard anyone all to myself now. I know that doesn’t work, or help to protect love (or me, for that matter).

I consider my jealousy a worthy adversary, one that can teach me a lot about myself if I confront it rather than trying to protect myself from it by controlling others. I’ve had experiences in relationships before where lovers of mine have limited themselves in order to protect me from my jealousy, and it has been catastrophic for both of us, you can imagine. It’s just as important to me now that I help others to not be “afraid for me” as it is that I learn not to be afraid for myself.

One of the things jealousy has taught me about is my attitude toward other men. It’s interesting for me to note that I’ve never felt threatened by women whom my partners were attracted to or involved with, but other men have always made me see red. In our society, men are conditioned not to trust each other, to hate each other, to try to “protect” women from other men (which often looks more like hoarding and protecting personal “property”), and this inclination makes sense when you look at how f*cked up many men are when it comes to interacting with women. But for me to not trust any men to be something good for my partners (past the point of limited friendship) is outright paranoia and territorial bullsh*t. If I trust the judgment of my partner, I should trust her to know what and who is good for her, and to not let my each-against-all male conditioning interfere.

Some objections I’ve heard raised to open relationships:

“It sounds good in theory, but the way people feel is more important than these abstractions…”

Some people think that we come up with ideas and theories not as solutions to the real problems of our lives, but to show off what good ideas we can come up with. If it’s not clear by now that I’ve been thinking about this as an attempt to solve rather than exacerbate the problems in my love relationships, then I apologize for doing such a poor job writing this article. And hey—if you think open relationships can be tough on your emotions, just try long-term monogamy. They’re both hard sometimes.

“But human nature—”

F*ck you. Enough said. Human nature is what we make it, and you know that too, whether or not you want to own up to it—you cowardly excuse-mongering bastards.

“I guess that’s fine if it’s what you want to try, but luckily I only want monogamy for myself! I’m all set!”

That’s great for you, if it really is true—for the time being, at least. We’re always so thrilled when our desires happen to coincide with social rules: then it’s easy for us to feel proud of our desires, to think they’re beautiful, since they are universally accepted (indeed, everything around you is reinforcing the idea that what you are lucky enough to feel for the moment is perfection itself)… but you might not always be that “lucky,” you know. Should you (or someone else) ever feel a need that isn’t satisfied by the monogamy system, if you haven’t already made the effort to get others to understand and accept the idea that there are many different acceptable kinds of relationships and desire, you’ll be back at ground zero, finding yourself misunderstood, hated, called slut and whore. Nobody should have to go through that, ever, so whatever you personally need, you have a stake in promoting non-monogamy as a viable option too. Otherwise, we’ll all live in fear of waking up one day feeling a desire that is unacceptable—and that fascist power of moralism over our lives is exactly what I thought we were trying to fight in punk rock.

That’s why I consider myself non-monogamous right now, even though I’ve only had sexual relations with one person over the past five months: I do what I do not out of a commitment to monogamy, but rather a commitment to meeting my own needs and those of others, with no f*cking regard for social norms—and to supporting others who do the same thing, whether or not they do it in the same way. Non-monogamy isn’t about sex, anyway—it’s a general approach to relationships with people, as I discussed above.

“Open relationships are bad for women—it’s just another way for men to be selfish, and absent when women need them…”

This is the kind of sexist remark I’d rather not have to deal with, but I’ve heard it before. It reminds me of the old myth that all [“good”] women want “responsible” monogamous relationships, and the ones who don’t must be confused [so it’s OK for us to look down on them, just as misogynist pigs call them sluts]. First of all, women have been the ones who introduced me to most of these ideas. Besides the women I know personally, the very best book I’ve been able to find on this subject (The Ethical Slut, by Dossie Easton and Catherine A. Liszt, on Greenery Press), which I would strongly recommend to anyone interested in the issue, is written by women [if you can’t find it, write me and I’ll lend you my copy]. Second of all, a lot of the men and women involved in pioneering different models for relationships over the past few decades have not been involved in heterosexual relationships, so in those cases this is a totally unfounded criticism. Third—people who say this make it sound like they think men are only emotionally nurturing to women who are paying them off for it with sex and denying them access to any other sex as a way to be sure the payoff will always work. God, I hope that’s not the best we can hope for in heterosexual relations…

Finally—yes, it’s true that men have been conditioned to be selfish and somewhat less than nurturing in their relationships, and just shifting relationship models is not going to cure that. But that’s going to be a problem in whatever kinds of relationships they have, not just open ones, and it has to be dealt with separately. A loving, caring boy is not going to go running off for sex with some stranger when his lover (or one of his lovers) really needs him. There are so many dangers in our sexuality, since so much of it has been programmed by our enemies; we men need to unlearn the pressures that make us seek out superficial sex as a way to avoid real intimacy and support. That brings me to the third objection:

“So does this mean you’re giving up on your romantic dreams, your hopes for living happily ever after, just trading them for a series of sexual episodes with acquaintances?”

No, not at all. I’m not interested in evading personal commitments and long term relationships—rather, I want to protect them from being unnecessarily at risk. I want to secure my romantic relationships, so they won’t be at risk from trivial things like temporary boredom or attraction to others, by creating relationships that are sustainable through changes in my life and needs. That way I can hope to have my lovers as long as I have my friends, ‘til death do us part for real, and no old taboos (or jealousy, insecurity, etc.) will interfere. Sure, this will be hard sometimes, just like everything is hard sometimes—but the rewards of making this work will be greater in every way, I think.

What I’m hoping to do here is free us from the unnecessary tragedies of our love affairs, the insecurities and possessiveness that deny us the commitment and pleasure we could have together. In order to be ready to remove those obstacles, we have to be ready to face the real tragedies head on, with great courage: we can’t demand that others protect us from our insecurities by limiting themselves, and we have to face the fact that there will be moments when we are alone. The price of not doing this is absurd—today, we suffer both the necessary and unnecessary tragedies in our relationships, because of the courage we lack. Is it too much to ask that we try something new?

Iltalehti julkaisi “uutisen” koskien Marja-Sisko Aaltoa. Kenen tahansa muun ikääntyneen ihmisen kohdalla olisi kehuttu hyvänä säilynyttä kuntoa, mutta Iltalehti päätti todistaa jutullaan, että ulkonäöllisestä muutoksesta huolimatta Marja-Sisko Aallon syntymässä määrätty sukupuoli on hallitseva. Jotta asia ei olisi jäänyt epäselväksi, Iltalehti lisäsi mukaan kuvan, joka esitti Marja-Siskoa ennen sukupuolenkorjausprosessia. Joskus on vain hyvä antaa varkaan viedä käsilaukku. Omaisuus menee, mutta maine säilyy. Ranneliikkeen cissukupuolinen kirjoittaja Juhani Viherlahti suorittaa Allolle  henkilönpalvontaa. Hänen mielestään Aalto on loistava esimerkki transihmisille. Viherlahden omatunto ei ole puhdas. Yleensä uutisia on saanut kommentoida, mutta Aalto-uutisoinnista kommentointimahdollisuus on jätetty pois. Juhani Viherlahti pelkää, että ylistämisellä alistaminen paljastuu. Ranneliike/Lepakkolaakson palstalla asiaa voidaan kuitenkin käsitellä. Marja-Sisko Aalto on kuitenkin ollut esimerkki lähinnä median harjoittamasta räikeästä transihmisten hyväksikäytöstä.

Transnaisten fyysinen vahvuus on myytti, jota myös Olympiakomitea on hellinyt aiemmin ja Toimi Kankaanniemi ottanut esille eduskuntakeskustelussa.  Se mitä ilmeisemmin vaivaa pelkkää urheilua enemmän. Ehkä tarkoitus on mitätöidä se, että transnaiset olisivat samalla tavoin suojelua kaipaavia yksilöitä kuin muut naiset. Transnainen, joka tulee hakatuksi kadulla ei olekaan nainen, jota lyödään, vaan se samaistetaan miesten välisiin nakkikioskitappeluihin (jotka nekin ovat väärin), jotka voidaan jättää huomiotta kun ne lasketaan tarkoitushakuisen väärin ymmärrettyyn darvinismiin kuuluviin “pojat ovat poikia”-mittelöihin.

Toisaalta, jos transnainen käyttäytyy feminisoidun ruumiinsa edellyttämällä tavalla heikosti, häntä voidaan syyttää stereotypioiden ylläpitämisestä. Teki miten tahansa, aina saa kuulla kunniansa.  Yhteiskunta vääntää sukupuolikiusaamisen ruuvin niin tiukalle, että se katkeaa ja sen jälkeen on sama onko ruuvia ollut alun perinkään. Silloin nousee tomusta Kumma, joka talloo maahan kaikki säännöt!

Sitä ennen on näiden koulunpihan kiusaajien rääkättävä uutta oppilasta, joka ei vielä tunne niitä sääntöjä, jolla tätä peliä pelataan.

Linkit:

• Iltalehti
• Lepakkolaakso/Ranneliike