Toronton valtaisilla elokuvajuhlilla sato oli hyvä. Vuoden parhaiden elokuvien listalle pääsee innolla odottamani ja odotukset lunastanut Gregg Arakin (The Living End, Mysterious Skin) KABOOM, jossa ohjaaja palasi 90-luvun elokuviensa tyyliin: teinien ylitsepursuavaa sekstailua yhdistettynä värikkääseen pop-estetiikkaan ja scifi-häröilyyn toimi täydellisesti.

Vuoden positiivinen yllätys oli Tom Tykwerin (Juokse Lola, Parfyymi) DREI, jossa aiheena on yhä vaan mediaseksikkäämpi polyamoria: heteropariskunnan osapuolet toisistaan tietämättään aloittavat suhteen saman miehen kanssa. Ilahduttavaa elokuvassa oli erityisesti se, että päähenkilöt eivät ole nuoria siloposkia vaan jo neljänkympin paremmalla puolella. Aiheen käsittelytapa poikkeaa raikkaalla tavalla perusviihde-elokuvien kolmiodraamoista: ahdistavat tunteet puuttuvat lähes kokonaan ja loppuratkaisu on vapautunut. Vaikuttaisi hyvin espoocinéläiseltä elokuvalta, toivotaan että saadaan Suomeenkin kankaille tämä. (Biseksuaalisuudesta elokuvissa kiinnostuneille suosittelen myös John Schlesingerin SUNDAY BLOODY SUNDAYta vuodelta 1971.)

Toronton isoimmaksi pettymykseksi osoittautui John Cameron Mitchellin (Hedwig and the Angry Inch, Shortbus) lattea surutyön kuvaus RABBIT HOLE, jossa Nicole Kidman angstaa poikansa kuolemaa yhtä pökkelön Aaron Eckhartin kera porvarillisen nätissä ympäristössä.

Kävin syksyllä myös Turun Vinokinoissa, jonka ohjelmistosuunnittelusta hyppäsin muihin kuvioihin vuoden 2009 festareiden jälkeen. Täytyy nostaa hattua seuraajille; tarjonta oli monipuolista ja näin muutaman erinomaisen elokuvan festareilla. Marcus Lindeenin ÅNGRARNAn näin jo Tukholman Tempo-dokumenttifestivaaleilla: sekä esteettisesti että aiheeltaan aivan poikkeuksellinen dokumentti. Intersukupuolisesta nuoresta kertova J.B. Ghumanin ohjaama SPORK (kuva) oli visuaalisesti huikea, kuin Hairsprayn ja Napoleon Dynamiten esiteini-ikäinen serkku. (Elokuvan tanssityylistä diganneille suosittelen David LaChapellen dokumenttia RIZE.)

(Laitetaan tähän väliin vielä jo mantraksi muodostunut valitus Turun elokuvateatteritilanteesta: Kaupungin auditiorion aulatilat olivat viihtyisämmät kuin edesmenneessä Juliassa ja kuvan laatu tykiltä oli parempi kuin odotin, mutta äänentoisto oli ihan kamala. Elokuvatapahtumat tarvitsevat arvoisensa tilan, senkin kulttuuripääkaupunki!)

Festivaalituttavuuksista mainittakoon vielä Berlinalessa näkemäni ranskalaistyöpari Olivier Ducastelin ja Jacques Martineaun tyylikäs L’ARBRE ET LA FORET, jossa toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat nousevat kaihertamaan porvarisperheen ihmissuhteita, sekä ikisuosikkini Ferzan Ozpetekin komedia MINE VAGANTI, jossa on myös aiheena kaapista ulostulo perheessä.

Vaikka tuossa alkuun valittelin, että teatterilevityksessä ei kiinnostavia queer-leffoja usein näy, niin mainitaan nyt kuitenkin ne poikkeukset. Tom Fordin melankolinen A SINGLE MAN oli vaikuttava ja tyylitajuinen teos, kuin oli myös jo aiemmin Kummakerhossa mainostamani KANGASTUKSIA (Les amours imaginaires). Lisa Cholodenkon THE KIDS ARE ALL RIGHTista on paljon kirjoitettu; itse onnistuin näkemään sen ilman ennakko-odotuksia ensi-illassaan Berlinalessa. Elokuvan hohto mielessäni on haalistunut, mutta kaiken kaikkiaan pidän sitä edelleen tervetulleena lisänä Hollywood-elokuvien joukossa. Elokuvan innoittaman katsoin Cholodenkon aiemmat työt HIGH ART sekä LAUREL CANYON, joita uskallan suositella myös The Kidsiin pettyneille.

Queereja sivuteemoja löytyi myös elokuvavuoden ehdottomassa suosikkielokuvassani PROFEETTA (Jacques Audiard) sekä Luca Guadagninon RAKKAUTTA ITALIALAISITTAIN, jonka kökkö suomenkielinen nimi saa kuulostamaan aurinkoiselta harlekiinihömpältä, vaikka kyseessä on upea tutkielma ulkopuolisuudesta ja rakkaudesta (alkuperäinen nimi Io sono l’amore kääntyy ‘olen rakkaus’).

Näin vuoden aikana myös vanhempia elokuvia, jotka mielestäni ansaitsisivat laajempaakin huomiota. Suomalaissyntyisen, varhaisen elokuvan mestarin Mauritz Stillerin VINGARNE (1916) esitettiin elokuvatutkija Richard Dyerin alustamana Tukholman Cinemateketissä. Kyseessä on ehkäpä varhaisin homoteemainen elokuva, josta on säilynyt vain osia. Yhdessä Dyerin esittelyn kanssa elokuvasta sai kiinnostavan kuvan 1900-luvun alun eräästä homokulttuurista. Myöhemmin syksyllä Cinemateket esitti myös Tod Browningin elokuvan FREAKS (1932), jossa sirkuksen “friikit” taistelevat oikeudestaan rakastaa – elokuvaa markkinoitiin aikoinaan kauhuna.

Päivitin queer- ja homoelokuvan tietämystäni myös moderneilla klassikoilla. Tukholman elokuvajuhlilla työstään palkittu Gus Van Sant on varmasti monille tuttu nimi. Suretti, että MY OWN PRIVATE IDAHOn (1991) näytös oli puolityhjä – elokuva kuuluu ohjaajan helmiin. Nuotiokohtaus River Phoenixin ja Keanu Reevesin välillä koskettaa joka kerta. Suosittelen myös lämpimästi Sidney Lumet’n vahvaa ryöstöjännäriä DOG DAY AFTERNOON (1975), Bill Sherwoodin varhaista aids-draamaa PARTING GLANCES (1986) ja Derek Jarmanin maalauksellista epookkia CARAVAGGIO (1986) sekä queer-elokuvan kultaiselta vuodelta 1991 Isaac Julienin voimakasta elokuvaa YOUNG SOUL REBELS, Christopher Munchin John Lennon/Brian Epstein -draamaa THE HOURS AND TIMES (kuva) ja Todd Haynesin Genet-tulkintaa POISON.

]]> http://www.kummakerho.net/2011/01/04/suosituksia-queer-elokuvavuodelta-2010/feed/ 0 http://www.kummakerho.net/2011/01/04/queer-community-awards-voittajat/ http://www.kummakerho.net/2011/01/04/queer-community-awards-voittajat/#comments Tue, 04 Jan 2011 10:33:36 +0000 kaappihetero http://www.kummakerho.net/?p=1648

Kiitos kaikille Queer Community Awards -äänestäjille! Äänestykset olivat huippujännittäviä ja tasaisia. Alla ovat eri kategorioiden voittajat sekä kaikki ääniä saaneet tahot. Onnea voittajille!

Otan kaikkiin voittajiin tammikuun aikana yhteyttä ja lähetämme palkinnoiksi esimerkiksi Kummakerhon zinejä. Suoraan voi kysellä osoitteesta kummakerho[at]gmail.com

1. Paras blogi

1. Kummakerho

1. Rune of a queer life http://runeofaqueerlife.wordpress.com/

3. Akuliina Saarikoski, Uusi Suomi http://akuliinasaarikoski.puheenvuoro.uusisuomi.fi/

3. VaSa-blogi http://vasablogi.blogspot.com/

Lisäksi maininnan sai:

Fullmoonblog http://blog.qruiser.com/fullmoonblog

2. Paras queer-klubi

1. Peijakas! Helsinki http://www.myspace.com/peijakas

2.  Qlub, Turku http://qlub.wordpress.com/

Lisäksi maininnan sai:

Glitter Grill @ Jenny Woo

3. Paras queer-toimija

1. Kummakerho

2.  Distr@ction -distro

2. Peijakas!

Lisäksi maininnan saivat:

Aikku

Jotkut tyypit tai tyyppi, joka oli kiinnittänyt Karhupuiston täyteen paperisia sydämiä:
Anonyymit aktivistit

Opiskelijavinokkaat

Qupla-crew

Regnbågsankan rf

Suomen Queer-tutkimuksen Seura

Tampereen Queer-kerho

4. Paras baari

1. Turun Kirjakahvila http://www.kirjakahvila.org/

2.  Musta Kissa, Helsinki

Lisäksi mainintoja saivat:

Fenix, Helsinki

Karhupuiston kahvila, Helsinki

Suxxes, Turku

5. Paras esiintyjä

1. xSpeciestraitorx http://www.vegspace.com/speciestraitor

2.  Prinssit http://www.myspace.com/prinssit

Lisäksi mainintoja saivat:

Gayborhood DJ’s

Jonei Plastic

Dj Jussi Eskelinen

Lola Vanilla

Queerlesque-ryhmä Burlesque Polaire

Qtip

Dj Tatu

6. Paras tapahtuma/festari

1. Queerit ilman rajoja (Kirjakahvila goes vinokino), Turku

2. Vinokino, Helsinki, Jyväskylä, Oulu, Tampere,Turku http://vinokino.fi/etusivu/

3. Queer-toimintapäivä Oudelma, Helsinki

3. Café Qupla, Helsinki

7. Vapaa sarja

1. Kaija Papun sarjikset http://www.kaijapapu.com/

1. Taidegalleriatila Q Art Lounge, Helsinki http://www.qartlounge.com/

Lisäksi mainittiin:

Antirasistinen queer-toiminta

Cafe Kulma

Paras DJ: Dj*FakeFag

Homoantinationalistinen antihomonationalismi

Normihomolehti (paras tulokas)

Paras queertutkija: Antu Sorainen

Tiitu Takalon sarjakuvat ja kuvitukset

Äänestyksissä tuli aika paljon hajontaa, joten vuoden 2011 äänestystä ajatellen voisi kategorioita hieman tarkastaa. Koska sarjakuvataiteilijat saivat monta mainintaa, joku kirjallinen/taiteellinen kategoria voisi olla paikallaan. Onko kommentteja tai ehdotuksia?

Lökäpöksyjen käyttäjä viestii ko(s)kemattomuutta ja nuoruutta: ensinnäkin housuissa on “kasvun varaa” mikä viittaa siihen, ettei niiden käyttäjä ole saavuttanut vielä täyttä kokoa ja ikää, muutoinhan “äiti” ostaisi sopivia, istuvia housuja. Toisaalta housujen annetaan roikkua reilusti vyötärön eli luonnollisen paikkansa alla, mikä viestii ryhdittömyyttä, rentoa asennetta ja lapsekkutta: hei, olen vielä keskenkasvuinen, kuriton koltiainen. Vyötä ei joko ole, tai se on liian löysällä, mikä korostaa kurin ja nuhteen puutetta, “ei ole tarvinnut vyötä kiristellä” kun on yhä koulimaton nassikka, vaikka biologinen ikä hipoisi kolmeaviittä. Työnteko ei tähän kuvaan sovi, sillä töitä tehdessä housut eivät voi roikkua polvissa, vaan silloin housut sidotaan vyötäisille. Lökäpöksy hehkuu esiaikuisuuden viriliteettiä, koiramaista auliutta ja intoa.

Joskus alushousut ovat roikkumisen johdosta koreasti esillä. Tämä on viattomuuden ja naiiviuden ajatuksella leikittelyä: lökäpöksy on liian nuori ja kokematon edes suojellakseen henkilökohtaisia alueitaan ja kunniaansa. Tämä on tietenkin vain näennäistä, ja tarkoitus onkin kerätä eroottista huomiota ja ihailua. Lökäpöksy asettuu ‘nuoremman’ ja alempiarvoisen asemaan ja objektisoi itsensä: “tule ja opeta”, vinkkaavat housunkauluksesta vilkkuvat bokserit.

Lueskelin päivänä muutamana Transguys.comin Best of 2010 -community awardsien voittajia.

Nyt haluaisin julistaa suomalaisen Queer Community Awards -äänestyksen avatuksi. ;)

Kategoriat ovat

1. Paras blogi

2. Paras queer-klubi

3. Paras queer-toimija (voi olla yksittäinen henkilö tai yhteisö)

4. Paras baari

5. Paras esiintyjä

6. Paras tapahtuma/festari

7. Vapaa sarja

Äänestää voi Kummakerhon foorumilla (vaatii rekisteröitymisen)

tai laittamalla meiliä kummakerho[at]gmail.com

Äänestää voi 31.12.2010 saakka, ja voittajat julistetaan ensi vuoden tammikuussa. Voittajat saavat prestigee tai jotain krääsää tai mitä nyt keksitään.

Kyseessä on quebeciläinen elokuva ystävyksistä, Francisista ja Mariesta, jotka ihastuvat samaan mieheen. On vaikea sanoa, onko kyseessä homo-elokuva, queer-elokuva vai elokuva, joka ei välitä kategorioista – se ehkä ennen kaikkea tasapainoilee näiden välillä. Elokuvan suuri auteur on vasta 21-vuotias ohjaaja Xavier Dolan, jonka maailmassa täydellinen tyylitaju täyttää nuorten aikuisten kokemaa postmodernia merkityksettömyyttä. Toisaalta ylenpalttinen pinnallinen kauneus kätkee sisäänsä haavoittuvuutta ja elokuva ehkä lopulta kysyykin, kuinka tässä maailmassa voi ilmaista tunteitaan tulematta täysin murskatuksi.

Romanian romanin Alexandru Florin-Nicolaen viesti Suomen kansalle

Kun Uralin Perhosessa Mannerheim homosteli, tuntui monella menevän valkoinen pisara väärään kurkkuun. Mutta lopulta sotakin oli jo hävitty vuosikymmenet sitten ja “Älä Kerro Äiti Venäjälle” -politiikka tehnyt tehtävänsä nationalismin muovaamisessa uusille urille. Nykyään ylpeyttä tunnetaan alasajetusta hyvinvointivaltiosta ja veloissa rypevästä vakavaraasta valtiosta. Kansallisprojektit kuten sotavelkojen maksaminen ja oikeastaan aika ylikansallinen Nokia, ovat suomalaisten nationalistien käsityksiä suurista saavutuksista. Mistä pääsenkin kätevästi perussuomalaisten Nuivaan Vaalimanifestiin, tuohon maahanmuuttokriitikoiden kansallisprojektin julkilausumaan.

Manifesti puhuu sosiaalisesta ja spontaanista maahanmuutosta, joka tietenkin pitäisi kieltää ja tehdä mahdottomaksi. Tekstissä ehdotetaan maahanmuuttajien tekeminen toisen luokan kansalaisiksi ja kansalaisuus heille ehdolliseksi samalla kun ehtoja jo pelkän oleskeluluvan saamiselle tiukennettaisiin.

Ehtona maahanmuuttajien hyväksymiselle on, että maahanmuuttajat integroituvat “normaaliin” yhteiskuntaan. Eli puhuvat suomea, ovat kuin suomalaiset ja tekevät töitä. Perssuomalaisilta ei hyvinvointia tipu, suurin osa tuista evättäisiin juuri maahanmuuttajilta, eikä se vähä mikä jäisi todellakaan tulisi rahan muodossa. Perssuomalaiset olisivat myös ajamassa maahanmuuttajat pois lähiöistä halvempiin asuinpaikkoihin, viemästä halpoja asuntoja lähiöistä ja olemasta niissä piru vie keskenään!

Tämän kaiken tarkoitus on manifestin mukaan korjata ongelmia joita monikulttuurisuudesta syntyy. Mitkä outoa kyllä, ovat kokonaan päässeet unohtumaan manifestista. Olen kai missannut jotain kun itse maahanmuuttokriitikot näyttäytyvät minulle suurinpina ongelmina.

Mutta ilmeisesti ongelmia on perssuomalaisilla ja nuivan manifestin ratkaisu on maahanmuuttajien suomalaistaminen. Strategia tuntuu olevan suurinpiirtein tälläinen: opi vieras kieli, kärsi kurjuudessa, elä keskellä ei mitään mielellään yksin, kärsi vähän lisää ja tee töitä minkä ehdit ja sokerina pohjalla vanha viisaus, eli että kärsimyksen palkka on aika paska.

Ja kuka on oleva tämän kaiken takana? No kukapa muukaan kuin pienimielinen byrokraatti, tuo suomalaisuuden sankari. Tämä kaikki kuullostaa ehkä liiankin tutulta. Suomalainen kansallismieli saattaa olla masentunut, mutta nousee kuitenkin joka aamu sängystä kärsiäkseen aina vähän lisää tai ainakin aiheuttaakseen sitä kanssakärsijöille.

Pizza-Kebab ravintolat ja Turun buddhalainen temppeli eivät perssuomalaisten manifestissa ole ollenkaan ongelmia, vaan päinvastoin – nehän ovat työpaikkoja ja suomalaiseen yhteiskuntaan asettautumista. “Romanian kansalaiset” sen sijaan saavat manifestissa erityismaininnan – hehän eivät toteuta suomalaista kärsimyksen etiikkaa, vaan kärsivät aivan omalla tavallaan.

Viime aikoina fasistien tekemissä iskuissa ei oikeastaan ole perussuomalaisten manifestin valossa hirveästi järkeä. Pizza-Kebab paikkojen ja budhalaisten temppelien tuhoaminen ei ole suomalaisen kärsimyskultin puolustamista vaan vihaa ja väkivaltaa aivan toisenlaisella periaatteella.

Epäilen, että tämän takia maahanmuuttokriitikot ovat niin nopeita sanomaan että eivät ole rasisteja. He tosiaankin puhuvat kulttuurista – uskosta siihen että suomalainen kulttuuri olisi jotenkin parempaa ja normaalia vaikkakin ehkä itsemurhille, perheväkivallalle, alkoholismille ja masennukselle altistavaa.

Tämän takia ei maahanmuuttokriitikoita kuitenkaan pitäisi päästää pälkähästä. Päinvastoin – juuri kulttuurisella ylemmyydentunnolla ihmiset ovat tehneet kautta aikojen aivan hirveitä asioita kanssaihmisilleen ja käyttäytyneet kaikintavoin ala-arvoisesti ja perustelleet myös rasismia samoin kuin tänä päivänä esimerkisksi homonationalismia.

Tähän eivät yhden asian järjestöt tai liikkeet pysty vastaamaan, sillä vaikka maahanmuuttokriitikot puhuvatkin yhtä asiaa vastaan on heillä mielessään selkeä käsitys kokonaisvaltaisesta muutoksesta ja päämäärästä. Maahanmuuttajien kontrollointi antaa vain tavan päästä luomaan maailmaa joka vastaa heidän käsitystään hyvästä. Tässä maailmassa “vähemmistöt” eivät voi saada mitään etuja tai erivapauksia “enemmistöön” nähden. Nuiva manifesti käsittelee maahanmuuttoa, mutta ajattelu koskee kaikkia muitakin “vähemmistöjä” ja ihmisiä jotka eivät toteuta perssuomalaisten käsitystä normaalista suomalaisesta kulttuurista.

Sitten luin aiheeseen liittyviä kritiikkejä, mm. tämän Ihan kuin normaalit, jota haluaisin tässä kommentoida. Olen kyllä kirjoittajan kanssa samaa mieltä monesta asiasta, kuten siitä ettei avioliittolakien ajaminen ole minullekaan kovin tärkeä poliittinen agenda, johon voimiani tuhlaisin. Mieluummin kampanjoin vaikka dark roomien palauttamisen puolesta tai järjestän seksibileitä. Lisäksi minua ärsyttää suunnattomasti monien “vähemmistöryhmien” (homot, lesbot, kinkyt jne..) tarve puolustella miten “normaaleja ihmisiä” he kaikin tavoin ovat.

Sen sijaan on pakko kommentoida sitä, miten uuskonservatiivisesti kirjoittaja itse suhtautuu avioliittoinstituutioon (tässä puhun avioliitosta institutionaalisesta näkökulmasta, ja siksi käytän tekstissä termiä “avioliitto” vaikka sen voisi yhtä lailla korvata “rekisteröidyllä parisuhteella” tekstin ymmärrettävyyden muuttumatta). Aivan kuin kaikki menisivät avioliittoon konservatiivisesta ikuisen rakkauden ajatuksesta, tai legitimoidakseen seksielämänsä. Minusta se tuntuu sangen etuoikeutetulta positiolta kirjoittajan taholta.

Oma lähtökohtani avioliittoon on, että se on juridis-ekonominen sopimus (tällä hetkellä) kahden luonnollisen henkilön ja valtion välillä, taaten tiettyjä oikeuksia suhteessa valtioon. Näitä ovat vaikkapa kansalaisuusoikeudet, kun kyse on siirtolaisuudesta, perimisoikeudet, ja tietyissä tapauksissa juridisesti tunnustetun suhteen esimerkiksi lapseen.

Ylioppilaslehden artikkelissa minua ärsytti HeSetan edustajan lausunto

”Vaikutelmani on, että polyamoria on suurimmalle osalle seksuaali- ja sukupuolivähemmistöstä aika vieras ilmiö ja kysymyksenä yhtä ristiriitainen kuin heteroväenkin keskuudessa”, Helsingin seudun Setan puheenjohtaja Kerttu Tarjanne sanoo.

En tiedä onko Tarjanne vai toimittaja itse tässä sekoittanut polygamian (jota juttu käsittelee) ja polyamorian eli monirakkaudellisuuden, mutta seksuaalivähemmistöjen parissa ei useinkaan ole samanlaista monosuhteisuuden oletusta kuin heteromaailmassa (vaikka sellainen ihanne voikin olla). Minusta Tarjanne olisi voinut hyvin tässä yhteydessä nostaa esiin sateenkaariperheiden aseman, ja puhua esimerkiksi siitä, miten monenkeskinen avioliitto voisi merkittävästi parantaa  moniapilaperheiden lasten oikeuksia kaikkiin vanhempiinsa. Nykyisessä lainsäädännössä kun juridinen vanhemmuus usein saavutetaan avioliiton kautta, ja tilanteessa jossa lapsilla on useampia kuin kaksi vanhempaa, heillä ei ole mitään juridista oikeutta (esimerkiksi perimis- tai eron jälkeistä tapaamisoikeutta) niihin vanhempiin, jotka ovat juridisen siteen ulottumattomissa.

Ei ole siis queerpoliittisesti merkityksetöntä, kuka sanoo tahdon ja kuinka monen kanssa. Seksin legitimoinnilla ei näissä oikeudellisissa kuvioissa ole mitään merkitystä.

Queeraktivistina toki tärkeä kysymys on myös queernormatiivisuus eli se, miten monet queer-piireissä suhtautuvat avioliittoon yhtä konservatiivisesti kuin Katri Immonen – aivan kuin naimisiin mentäisiin rakkaussuhteen legitimoimiseksi. Itse pidän rakkaudesta naimisiinmenoa kuriositeettina, ja kannatan kaikenlaisia järjestelyjä joissa avioliittoa käytetään omien juridisten oikeuksien ajamisen keinona.

Anna Kontulan sanoin

Jos taas avioliitto mielletään aikuisten ihmisten maalliseksi sopimukseksi, silloin ei ole mitään syytä rajata sitä sukupuolten tai sopijapuolten määrän mukaan. Silloin kyseessä olisi kahden tai useamman, miehen tai naisen keskinäinen sopimus, jolle joissakin tapauksissa voitaisiin erikseen hakea kirkollinen siunaus.

Normihomolehti on kauttaaltaan kevyt, bling-blingiä tarjoava versio homoelämästä. (Plussaa tosin tuli kuvamatkasta Pupuhuhtaan.) Kuten City-lehteä lukiessa, itselleni ensimmäisenä pintaan nouseva fiilis on, ettei tätä lehteä ole tehty minulle. En kuulu kohderyhmään. Ja näin toki onkin, jos tehdään heteroystävällistä homolehteä. En kuulu kumpaankaan mainituista kategorioista. :)

Toki on varmaan parempi että Normihomolehti on olemassa, kuin että sitä ei ole. Mahtuuhan maailmaan kulttuurituotteita. Ja vaikea on sanoa yhden numeron perusteella, mikä lehden linja tulevaisuudessa tulee olemaan. Jonkunlaista terävöitymistä voisi kyllä toivoa, varsinkin Voima-kustannuksen siipien suojissa julkaistavalta lehdeltä.

Normihomolehden höttöisyyttä päivitellessäni pohdin myös Kummakerhon funktiota. Jos Normihomolehteä tehdään ajatuksena, että se sopii kenen tahansa normi-ihmisen kouraan, Kummakerholla on aika erilainen ajatus. Vaikka juttuja kirjoittelee melko heterogeeninen joukko, tekstit kuitenkin useimmiten kirjoitetaan ajatuksena, että lukijalla on jo etukäteistietoa käsiteltävistä asioista. Kummakerho on pienen queeraktivistijoukkion HLBTIQXYZ-yhteisön sisäistä keskustelua varten kirjoittama verkkolehti. Olen täällä paljon enemmän kotonani, mutta pystyn hyvin ymmärtämään, ettei Kummakerho ole suinkaan kaikille.

Nähtäväksi muuten jää, kerrotaanko Kummakerhosta koskaan Nhl:n sivuilla!

Paris Is Burning kertoo mustien homomiesten ja transnaisten drag-kulttuurista 1980-luvun New Yorkissa. Elokuvassa seurataan puku- ja tanssikilpailuja ja niihin osallistuvien henkilöiden elämää. Pukukilpailujen kategoriat vaihtelevat filmitähtiglamourista arkityyleihin, mutta kaikkien arvioinnin pääkriteerinä on aitous. Marginaalin marginaaliin kuuluville osallistujille tässä aitouden illuusiossa on välillä kyse leikittelevästä parodiasta, välillä kipeästä kaipuusta sosiaaliseen hyväksyntään ja turvattuun elämään. Aitouden ja jäljittelyn suhdetta elokuvassa tematisoi myös vogue-tanssityyli, joka syntyi elokuvan kuvaamassa kulttuurissa ja jonka Madonna teki kuuluisaksi musiikkivideoillaan.

Vaikka elokuvan aihe voi olla suomalaiskatsojalle vieras, sen esiinnostamat kysymykset ihonvärin, luokan, sukupuolen ja seksuaalisuuden kytköksistä ja niiden vaikutuksesta ihmisten toimintamahdollisuuksiin ja elämänkulkuun ovat ajankohtaisia Suomessakin. Toisaalta Paris Is Burning kuvaa myös sitä, millaista vahvaa yhteisöllisyyttä ja uutta luovaa kulttuuria yhteiskunnan marginaaleissa syntyy. Lisäksi elokuvaa voi katsoa esimerkkinä dokumentaarin tekoon liittyvistä valta-asetelmista ja eettisistä rajankäynneistä: Paris Is Burning toi ohjaajalleen rahaa, mainetta ja palkintoja, kun taas monet dokumentissa esiintyneistä henkilöistä haastoivat elokuvan tekijät lopulta oikeuteen koettuaan, etteivät he saaneet itselleen kuuluvaa osaa elokuvan tuotoista.

Usein keskustelu on johtanut puolin ja toisin puuduttavaan jankuttamiseen, kun minä yritän vakuuttaa vastapuolen siitä, että jako kahteen sukupuoleen on keinotekoinen ja ihmisten keksintöä, ts. sosiaalinen, kun taas vastapuoli heittää kehiin biologistisia argumentteja X- ja Y-kromosomeista, lisääntymisestä ja siihen liittyvistä heteroseksuaalisista “vieteistä” sekä muusta eläinkuntaan ja biologiseen maailmankatsomukseen liittyvästä.

Näihin poteroihin juuttumiseen piristävä poikkeus on ollut tämä dokumentti, joka tuli Prisma-dokumenttien sarjassa 15.3. ja on nähtävissä Yle Areenassa vielä jonkun aikaa: Tyttö vai poika?

Vuosittain syntyy tuhansia lapsia, joiden sukupuolta ei voida yksiselitteisesti määritellä.

TV1 maanantaina 15.3. klo 19.00

Jokainenhan meistä sukupuolensa tietää vai tietääkö sitenkään?

Dokumentti Tyttö vai poika? (Science of Gender) johdattaa katsojat hätkähdyttävien kysymysten äärelle: Kumpaa sukupuolta olen? Mitä intersukupuolisuudella tarkoitetaan? Mikä sukupuoli ylipäänsä on?

Vuosittain syntyy tuhansia lapsia, joiden sukupuolta ei kyetä yksiselitteisesti määrittelemään. Näitä ihmisiä ei voida lokeroida totunnaisesti miehiksi tai naisiksi.

Surullisen usein intersukupuolisena syntyneet eivät itse tiedä menneisyyttään, kun lääkärit ja perheenjäsenet ovat salanneet sukupuolta muokkaavat leikkaukset. Vasta hiljattain intersukupuolisten tarinat ovat saaneet ansaitsemansa huomion.

Liian nuorena, lapsen mielipiteestä välittämättä tehdyt leikkaukset ovat usein johtaneet vakavaan sukupuoli-identiteetin ristiriitaan ja uuteen sukupuolta korjaavaan leikkaukseen.

Yksi kahdesta tuhannesta vastasyntyneestä on intersukupuolinen. Lääkärit ja vanhemmat joutuvat pohtimaan vaikeita ja syvällisiä kysymyksiä poikkeavan lapsen synnyttyä. Ryhtyäkö muokkaamaan kirurgisin toimenpitein lapsen sukupuolta vai ei?

Sukupuoli on joillekin kulttuureille täysin tuntematon käsite. Polynesialaisella Bugis-heimolla on viisi eri sukupuolta, ja joillekin Amerikan intiaaneille kahden sukupuolen kulttuuri on niin ikään vieras. Onko sukupuoli ylipäätänsä synnynnäinen ominaisuus vai käyttäytymismallien ja normien sanelema piirre?

Tuotanto: National Geographic, Yhdysvallat

Dokumentti uusitaan tiistaina 16.3. ja lauantaina 20.3.

Intersukupuolisina syntyvät lapset ja heille tehtävät tarpeettomat ja kosmeettiset leikkaukset ovat yksi tärkeä poliittisen keskustelun aihe, mutta tässä yhteydessä haluaisin nostaa esiin ohjelman loppupuolella esitetyn väitteen, jonka mukaan jopa 50 %:lla maailman eläinlajeista ei voida tehdä yksiselitteistä jakoa kahteen sukupuoleen, vaan niillä on erilaisia inter- ja transsukupuolisia ominaisuuksia. Tyyppiesimerkkinä voidaan kai pitää kaikille tuttua kastematoa joka on kaksineuvoinen ;). Minun mielestäni ilman muuta myös ihminen voidaan lukea näiden lajien joukkoon.

Jos jopa luonto pettää kahden sukupuolen järjestelmän esitaistelijat, millä perusteilla kahta biologista sukupuolta enää voidaan puolustaa?

Kävin myös taannoin Tukholman luonnontieteellisessä museossa katsomassa kiertävän näyttelyn homoseksuaalisuudesta eläinmaailmassa – Rainbow Animals. Näyttely itsessään ei ollut kovin ihmeellinen, täytetyt eläimet ovat täytettyjä eläimiä, mutta kiinnostavaa oli näyttelyssä esitetty huomio eläimiä tutkivien tutkijoiden heteronormatiivisesta katseesta. Esimerkiksi lintulajeilla sukupuolten erottaminen toisistaan on usein jopa mahdotonta ilman DNA-testejä. Tällöin tutkija joka tarkkailee pesivää lintuparia tekee vain usein täysin tuulestatemmatun oletuksen, että kyseessä on koiras-naaras-pari, vaikka linnuilla kuten muillakin eläimillä on yleistä että poikasia kasvattaa ja ns. perheyksikön muodostaa naaras-naaras- tai koiras-koiras-pari. Jonkun tutkimuksen mukaan jopa naaras-naaras-parien kasvattamilla poikasilla on paremmat menestymisen mahdollisuudet kuin “heteroparien”. No mene ja tiedä.

Joka tapauksessa kaikki tämä kumoaa voimakkaasti biologistien argumentteja kahdesta luonnollisesta, toisilleen “vastakkaisesta” sukupuolesta, joiden edustajat kokevat toisiinsa voimakasta biologisperäistä vetoa. Minä tiedän tämän, todennäköisesti suurin osa Kummakerhon lukijoistakin tietää tämän. Valitettavasti tiedemaailma ja sitä kautta popularisoituja tiedejulkaisuja lukevat “pöytälaatikkotieteilijät” eivät pääse tämän diskurssin äärelle.

Kansainvälinen LGBTI-merkki	North Pride Oulu

Nehän ovat kuin kaksi marjaa, eikö totta?

Vakavasti puhuen, kun Oulun Seta jättää kansainvälisesti tunnetusta merkistä pois transsukupuolisia merkitsevän osion, he sulkevat ulos aika suuren joukon ihmisiä – transsukupuolisia, transgendereitä, intersukupuolisia ja kaikki, jotka eivät koe olevansa cis-miehiä tai -naisia. Onko kyseessä epic fail vai täydellinen sokeus omalle cis-sukupuolisuudelle?

Vastatkoon joku oululainen jos täällä käy.

Oon miettiny paljon mun sanoja. Miten sanat loppuu kesken ja miten se, että ne loppuu kertoo köyhyydestä. Se on köyhyys jos ei voi löytää sanoja joilla kertoa positiivisesti itsestään, omanlaisistaan ja muunlaisista ihmisistä. Jos ei ole sanoja ihmisyydelle, joka koskettais kaikkia.

Kun ei ole sanoja omille iloille, kokemuksille niin niitä ei voi edes piirtää hiekkaan vaikka niissä kävelis päivästä toiseen. Jos kaikki sanat mitä on, on tuomitsevia, arvottavia. Sanoja jotka kertovat meille että me ollaan vääränlaisia, ulkopuolisia niin ne kokemukset jotka voisivat olla minkälaisia tahansa ovatkin täynnä ulkopuolisuutta, kuulumattomuutta.
Ja kun mä puhun sanoista, mä puhun myös tarinoista. Mä oon aina rakastanut tarinoita. Joskus mä katoin telkkua, mutta ne tarinat.. en mä ollut niissä. Niillä oli vain sanoja, jotka jätti mut hiljaiseksi. Monet tarinat suututti mua, miten ne kertoi asioita aina samoin. Lopulta lopetin telkun kahtomisen. Aloin kuunnella ihmisiä. Ja mä huomasin, miten kaikki kertoivat jatkuvasti toisilleen tarinoita. Miten paljon oli erilaisia sanoja.
Mä janosin tarinoita ihmisten elämästä, tapahtui ne sitten täällä tai Trobriandeilla, oli niitten aihe mikä tahansa. Mä huomasin miten paljon sanoja ihmisillä oli. Ja mikä rikkaus se olikaan, kun ne laittoi yhteen. Mä kuuntelin ja löysin itseäni ja toisia ja niin paljon että mulla itellä ei ees oo sille kaikelle sanoja.
Jotkut hämmentyivät kun en enää välittänytkään jutella siitä mitä salkkareissa tapahtui. Ne sanat mä olin jättänyt taakseni. Ehkä niillä oli vain sanoja televisiosta, lehdistä, kirkoista ja sen semmoisista. Sanoja jotka vuosien mittaan ovat mulle muuttuneet kaukaisemmiksi ja vieraammiksi. Kuin jostain toisesta maailmasta, jossa mun maailmaa ei voisi edes kuvitella. Jossa mä olin outo vieras. Mä katsoin miten ihmiset häpesivät, hiljenivät, taistelivat niiden sanojen kanssa. Ja joskus mä kerroin niillekin tarinoita kaukaisista saarista ja hämyisistä baareista.

Hahlin tutkimus toistaa samaa vanhaa kaavaa, jonka mukaan nainen voi ennaltaehkäistä raiskauksen käyttäytymällä oikein. Tämän ajatusmallin mukaisesti kaikkein oikeanlaisinta käytöstä on se, jos nainen ei liiku ulkona yksin pimeän tultua, ei juo alkoholia, ei pukeudu korostaen sukupuolensa erityisominaisuuksia, eikä luota ennalta tuntemattomiin miehiin. Nainen, joka käyttäytyy “yleisesti hyväksyttävällä tavalla” toisin sanoen huomattavasti rajoittaa elämäänsä väkivallan uhan vuoksi. Nainen, joka ei käyttäyny näin, on siis tällaisen retoriikan mukaan implisiittisesti osasyyllinen omaan raiskaukseensa. Hahlin asenne kuvastaa sellaista ajattelutapaa, jossa raiskaus nähdään ikään kuin omaisuusrikoksena. Vaatimus siitä, että naiset eivät joisi alkoholia tai pukeutuisi paljastavasti voidaan verrata kehotuksiin lukita ovet ja ikkunat yöksi, ikään kuin raiskaaja toimisi samoin kuin taloon tunkeutuva murtovaras.

Hahl väittää, että raiskauksista jopa puolet voitaisiin estää. Minä väitän, että raiskauksista 99% voitaisiin estää, mikäli miehet vain yksinkertaisesti lopettaisivat raiskaamisen. Raiskaus ei ole mikään väistämätön luonnonilmiö tai tekijätön rikos, vaikka uutisointi siihen jatkuvasti viittaakin. Raiskauksia tehdään lähes yksinomaan miesten toimesta ja raiskausten uhreina ovat lähes yksinomaan naiset. Jatkuva pelkästään naisten vastuuseen keskittyminen on halveksuttavaa ja siirtää taakan uhrille.  Jatkuva lässytys naisten vastuusta olla juomattta ja käyttäytyä kuin nunnat raiskauksen estämiseksi aliarvioi ja halveksuu sekä naisia että miehiä – naiset ovat nin tyhmiä että lähtevät miehen mukaan baarista ja kuvittelevat, että mies kunnioittaisi naisen itsemääräämisoikeutta se verran, ettei raiskaa häntä, ja miehet ovat sellaisia järjettömiä petoja, etteivät kykene olemaan raiskaamatta.

Mikä ihmeen ihmiskuva tällainen oikein on? Miksei raiskausta käsitellä sellaisena järjettömänä väkivallantekona kuin se on, sen sijaan että se nähdään ilmeisesti poliisinkin toimesta jonkinlaisena luonnonilmiönä? Naiset eivät ole koiria, jotka on jätetty yöksi ulos susien syötäviksi. Naiset ovat ihmisiä, samoin kuin miehet. Miehet joutuvat usein väkivallantekojen kohteeksi öisin, humalassa, ja kuitenkaan heitä ei syyllistetä rikoksen uhriksi joutumisesta samalla tavoin.

Raiskaus ei ole uhrista riippuvainen rikos. Raiskauksia tapahtuu kotona, ulkona, julkisissa tiloissa, tuttujen ja tuntemattomien raiskaajien tekeminä. Humalaisia naisia raiskataan, selviä naisia raiskataan. Vammaisia naisia raiskataan. Vanhoja naisia raiskataan. Keski-ikäisiä naisia raiskataan. Ainoa yhteinen tekijä kaikissa raiskauksissa on raiskaajan läsnäolo.

Wikipedia kertoo seuravaa:

Vuonna 2005 toteutetun rikosuhrikyselytutkimuksen mukaan 46 000 suomalaisnaista oli joutunut edeltävän vuoden aikana raiskauksen tai sen yrityksen kohteeksi, kun mukaan luetaan tilanteet, joissa uhri oli nukkunut tai ollut muutoin puolustuskyvytön. Näistä 15 000 naista oli pakotettu seksuaaliseen kanssakäymiseen, joista yli puolet parisuhteessa. Päivi Honkatukian ja Heini Kainulaisen mukaan: “Poliisin tietoon tulleista tapauksista ei voi tehdä päätelmiä rikosten todellisesta määrästä ja luonteesta, vaan ne kertovat enemmän rikosten uhrien halusta ja kyvystä tehdä rikosilmoitus. (…) Varsinkaan tuttujen ja läheisten tekemästä seksuaalisesta väkivallasta ei yleensä ilmoiteta viranomaisille.”

Naisia ei raiskata sen vuoksi, että he lähtevät ryypyreissulle vähissä vaatteissa. Naisia raiskataan siksi, että he ovat naisia. Valitettavasti yhteiskunnassamme elää suuri määrä miehiä, jotka näkevät naisen ruumiin yleisenä omaisuutena, miehiä, jotka eivät näe naisia ihmisinä vaan jonain aivan muuna. Ratkaisu tähän ongelmaan ei todellakaan ole se, että naisia käsketään rajoittamaan elämäänsä ja vapauttaan toimia täysivaltaisina, itsenäisinä ihmisinä, vaan se, että raiskaukseen rikoksena aletaan suhtautua yhtä vakavasti kuin esimerkiksi törkeään pahoinpitelyyn.

Pidemmän tähtäimen ratkaisu on todellinen tasa-arvo. Tavoitteena tulisi olla yhteiskunta,  jossa naisten tai minkään muunkaan ihmisryhmän ei oleteta rajoittavan omaa elämänpiiriään jonkun toisen ihmisryhmän harjoittaman terrorin vuoksi. Tavoitteena tulisi olla yhteiskunta, jossa tällaiseen terroriin suhtaudutaan vakavasti, syyllistämättä uhreja. Tavoitteena tulisi olla yhteiskunta, jossa naiseutta ja mieheyttä ei nähdä syvästi väkivallalla toisistaan erotettuina tapoina elää.

TULOSSA:

CAMP! Ravintola Sateenkaaren unelmia

Kantissa 16.10.2009-31.1.2010

“Camp on katsojan silmässä.”

Kutsu toisinkatsomiseen. Teatterimuseoon camp- ja kitch-henkiseen ravintola Sateenkaareen on koottu kuvia ja aineistoa esityksistä, joita ei ole kelpuutettu kansakunnan teatterihistorian kaapin päälle ja joista ei paista lävitse torjuva heteronäkökulma. Camp on sitä, joka nimensä mukaisesti (se camper=elehtiä voimakkaasti; campeggiare=pistää silmään) pistää silmään, liioittelee, edustaa tietoista huonoa makua. Leikittelevät esitykset vastustavat ryppyotsaisia totuuksia ja opettamista. Camp oli alun perin homojen alakulttuuria, joka haastoi heterokulttuurin. Siihen sisältyi kumouksellinen potentiaali. Camp on yhteydessä sukupuoliparodioihin ja drag queen ja drag king -kulttuuriin.

Teatteri on aina ollut vähän queer. Teatteri on perinteisesti ollut paikka, jossa normatiivisia sukupuolirooleja on ylitetty ja stereotypioita purettu. Teatteri luonnostaan on vastustanut ahdasrajaisia identiteettejä. Teatterissa heterouskin on usein outoutettua; onhan oikeastaan suuren osan klassikkonäytelmien suuren osan tematiikkaan kuulunut heterosuhteiden hankaluus.

Teatterimuseo on penkonut oman arkistonsa aineistoja ja saanut lainaksi yksityisten arkistojen aarteita. Näyttely esittelee menneitä esityksiä ja roolitöitä, jotka tarjoavat mahdollisuuksia toisin katsomiseen kutsuen lähestymään itseään vaihtoehtoisin silmälasein. Camp-asennetta ei pihtailla. Näyttely on yritys purkaa suomalaisen teatterihistorian heteronormatiivisuutta. Teatterimuseo haluaa kyseenalaistaa sitä, kenen äänet historiassa kuuluvat, kenen kuvat näkyvät.

Tervetuloa viihtymään ravintola Sateenkaareen monimuotoiseen tunnelmaan!

Näyttelytyöryhmä: Ralf Forsström, Hanna-Leena Helavuori, Venla Moisala
Visuaalinen suunnittelu: Ralf Forsström
Valosuunnittelu: Mia Kivinen
Verkkojulkaisun kirjoittajat: Harri Kalha, Pia Livia Hekanaho, Pentti Paavolainen, Anna Thuring, Hanna-Leena Helavuori

Sen innoittamana tuli itseltä ja monelta muultakin lähdettyä Köpikseen Queerfestivaaleille kohtaamaan maailma jota täältä Helsingistä käsin ei voisi kuvitellakkaan. Dokumentti antaa vähän vihiä näistä paikoista ja kuvaa mielestäni hyvin tunnelmaa, joka niissä syntyy.

Joskin dokumentiksi se on ehkä turhan mainostava ja positiivinen, eikä lähde käsittelemään erityisemmin ongelmakohtia tai tapahtumien sisältöä sen syvällisemmin. Toisaalta katsoja voi olla varma että kävelee ulos elokuvateatterista täynnä intoa ja unelmia.

Toivottavasti VinoKinon ohjelmistosta löytyy muitakin helmiä, muutama muukin kiinnostava ainakin näyttäisi olevan. VinoKinot ovat perinteisesti keskittyneet homo- ja lesboaiheisiin elokuviin, mutta laajentaneet viime vuosina esittämään myös transaiheisiä elokuvia. Tänä vuonna on näytissä mm. Against A Trans Narrative, joka antanee vähän queerimmän näkökulman usein niin tarkkaan rakennettuun transkuvaan. Samoin myös tiedossa on suomalaisia kokeellisia lyhytelokuvia, jotka antanevat aivan omanlaisensa lisäyksen VinoKinon ohjelmistoon.

18. Vinokino ylittää ja rikkoo rajoja

Vuoden 2009 Vinokino – Lesbo- ja homoelokuvien festivaalilla nähdään queer-elokuvia, kokeellisia kotimaisia ja eri kulttuurien kohtaamisia.

Vinokino-elokuvafestivaali tuo Suomen kaupunkien valkokankaille tänä vuonna runsaan joukon elokuvia mainstreamin ulkopuolelta. Underground, avantgarde ja kokeellisuus ovat ohjelmistossa tänä vuonna vahvasti läsnä.

Erityisesti dokumenttielokuvien teemana on queer. Elliat Graney-Saucken ohjaama Travel Queeries (2009) kertoo queer-aktivisteista eri puolilla Eurooppaa. It Came From Kuchar (ohj. Jennifer Kroot, 2009) puolestaan esittelee amerikkalaisen underground-elokuvan omalaatuiset veljekset Mike ja George Kucharin.

Festivaalin kotimainen valikoima liikkuu sekin valtavirran toisella puolen. Kokeelliset kotimaiset -näytökseen on koottu 2000-luvulla tehtyjä lyhytelokuvia, joissa seksuaalisuutta ja sukupuolta käsitellään kokeellisen elokuvan eri keinoin.

Rajat ylittyvät ohjelmistossa myös maantieteellisesti. Englantilainen I can’t think straight (ohj. Shamim Sarif, 2007) kertoo kulttuurirajat ylittävästä rakkaudesta. Elokuvaa on markkinoitu pilke silmäkulmassa sanoin ” just another British, Indian, Muslim, Arab, Christian, lesbian romantic comedy”. Roberto Castón ohjaamassa Anderissa (2009) puolestaan kohtaavat espanjalainen maatilallinen ja perulainen maahanmuuttaja. Elokuva kilpailee EU:n parlamentin LUX-elokuvapalkinnosta.

Vinokino esittää myös Markku Heikkisen Itä-Euroopan homopornoteollisuuteen pureutuvan All Boys – Poikien bisnes dokumenttielokuvan kaikissa festivaalin näytöskaupungeissa. Dokumenttielokuva sai ensi-iltansa Vinokinon Helsinki Pride -näytöksissä kesäkuussa.

Vinokino 2009:

Turku 23.–25.10.
Kino Julia (Eerikinkatu 4)

Turun Bileet
Naisten bileet pe 23.10. Hansasalissa (Puutarhakatu 45)
Vinokino-bileet la 24.10. Klubilla (Humalistonkatu 8)

Tampere 27.–29.10.
Niagara (Kehräsaari)

Helsinki 30.10.–1.11.
Kulttuurikompleksi Andorra (Eerikinkatu 11)

Oulu 4.–8.11.
Elokuvakeskus, Kulttuuritalo Valve (Hallituskatu 7)

Jyväskylä 6.–7.11.
Ilokivi (Keskussairaalantie 2)

Sarjan aiempaan Rakkauden puukottamat -jännäriin (My.book 2007) verrattuna Viimeinen ruusu on realistisempi ja vakavampi. Tarinan uskottavuus säilyy mielikuvituksellisimmissakin juonenkäänteissä ja mysteerin ratkaisu selivää lukijalle vasta sitten kun Renatellekin. Muodoltaan Viimeinen ruusu on hyvin perinteinen salapoliisiromaani.

Parasta kirjassa on kuitenkin henkilöiden ja alakulttuurien kuvaus. Kaikki hahmot ovat omanlaisiaan persoonia ja tapojen ja arvojen moninaisuus tulee heidän kauttaan hyvin esiin. Erityisen hienosti on kuvattu ulkomaalaistaustaisten nuorten taiteilu monen kulttuurin välillä. Rankoista tapahtumista huolimatta kirjan henki on lempeä ja inhimillinen.

Alakulttuurien ohella sarjassa käsitellään monipuolisesti myös ystävyyttä, rakkautta ja seksuaalisuutta. Enemmistö hahmoista on lesboja, mutta suuntautumisen sijaan korostetaan seksuaalisuuden erilaista merkitystä eri ihmisille. Ja vaikka joka kirjassa on ronskia ja kiihkeää ruumiillisuutta, löytyy vastapainoksi myös syvää platonista ystävyyttä, joka saattaa kokijalleen olla intohimoisen rakkauden veroista. Rakkaus, rikos ja seksuaalisuus nivuotuvat usein yhteen, mikä ei tee tapausten selvittämisestä ainakaan helpompaa.

Sateenkaareva Renate Kress -sarja sopii kaikille avomielisille dekkarien ystäville. Viimeinen ruusu on loistava valinta etnisestä vähemmistöydestä kiinnostuneille, Rakkauden puukottamat taas viehättää ronskin huumorin ystäviä. Sarjan inhimillisestä otteesta pitävät kaikki, jotka tykkäävät kurkistaa erilaisten ihmisten sisimpään.

Tuuli ja myrsky on  vakuuttava kertomus anarkafeministisestä ryhmästä, joka joutuu erään jäsenen raiskauksen jälkeen keskelle suuria kysymyksiä. Mikä todella on turvallista, miten turvallisuutta tuotetaan, entä naiseutta? Onko miehillä sijaa feministisessä toiminnassa? Miten kohdella raiskaajaa, kun uhri on anarkisti eikä halua ilmoittaa poliisille? Entä kun raiskaaja on kaikkien tuttu ja tunnetusti “mukava kaveri”?

Tarina ei anna valmiita vastauksia, kuten elämässä ei yleensäkään käy. Poliittisissa ympyröissä pidempään kuljeskelleet tunnistavat paitsi erinomaiset henkilöhahmot, myös ne mekanismit, joita Tiitu tarinassa kuvaa ja purkaa.

Erityisen paljon pidin sukupuoliteemojen käsittelystä. Yksi sarjan hahmoista on tulkittavissa transgender-tyypiksi. Lisäksi kirjan kantavana juonena on miesviha, sukupuolittunut väkivalta, feminismin suhde näihin sekä keskustelu radikaalifeministien ja queerfeministien välillä.

Tuuli ja myrsky on erinomaista feminististä sarjakuvaa.

Tästä pääsemmekin suoraan siihen, mikä oli Voltti-lehden loppumisen eräs syy: Voltti halusi olla suuri ja kaunis ja ennen kaikkea ainoa, ikään kuin jonkinlainen Pravda.  Pravdamaisuus tuli siinä, että kaikki toimituksen näkemyksen kannalta sopimaton materiaali jätettiin julkaisematta.  Osa jäi varmasti tahattomasti pois. Ihmiset siirtyivät Kimmoliisan raporttien pariin, koska Kimmoliisa oli niissäkin matalissa majoissa, jonen pöyhkeä Voltti ei mahtunut kumartumatta sisälle.

Voltti oli myös edeltäjänsä tavoin keskiluokkainen kiiltokuvalehti esitellen sellaista ylellistä elämäntapaa, joihin lukijoilla ei enää laman tultua ollut varaa.  Miksi katsella raportteja toisten ihmisten häämatkoista turkoosinsinisten merien rannalla kun itsellä ei ole varaa edes niihin häihin?

Voltti-lehti oli loppuun asti irti realiteeteista, Voltin edeltäjä Z oli myös irti sanastollisesta sensitiivisyydestä. Vain suora toiminta sai aikoinaan Z-lehden irrottautumaan transihmisiä loukkaavasta kielenkäytöstä. Tässäkin Sari Virtanen oli väärässä, Z-lehti ei ollut transihmisten lehti, ei myöskään Seta-lehti ollut sellainen aina. (On tosin pakko myöntää, että Seta-lehti oli kolmikosta onnistunein)

Sari Virtanen omaa massiivisen sokean pisteen mitä tulee hänen omaan toimintaansa ja sen vaikutukseen Voltin kaatumiseen. Koko lehti oli lopulta ilmaislehtitasoista kuvapuuroa jossa terävät ja kantaaottavat kommentit olivat kovin harvassa. Kun koko lehden lukee, niin mitään ei jää mieleen. Isot ja selkeät kuvat tosin sopivat selkeäksi ajanvietteeksi homobaarien iltojen terveyskeskuksen odotushuonetta muistuttavaan tylsyyteen kun valoa on kuitenkin niin vähän ettei tekstiä näe tihrustaa, mutta aivan kuin terveyskeskuksissa, vanhat lehdet kelpaavat siihen tarkoitukseen ihan yhtä hyvin kuin uudetkin.

Kekkosen ajan pysähtyneisyys on nyt lopullisesti ohi, kun kiiltokuvalehti on lakkautettu. Sopivassa paikassa voisikin kysellä

PS. Kukahan voitti Voltin lukijamatkan konkurssivaltio-Islantiin? Islantihan oli niin kuin Voltti, äkkirikkaan julkisivu vaikka mitään sisältöä, mikä sitten laman alettua romahtaa. Sari Virtanen odottaa, että Gaysir purkautuisi uudestaan niin kuin aina ennenkin.