Takakannen perusteella:

Kokoelma eroottisia novelleja nykypäivän Helsingistä. Näissä novelleissa perinteiset sukupuoliroolit ja valtarakennelmat sekoittuvat moneen kertaan, ja todellisten ihmisten elämänmakuiset vartalot koskettavat toisiaan niin, että niihin jää jälki. Novellit ovat älykkäästi kirjoitettuja kohtaamisia, jotka eivät kuitenkaan menetä voimaansa myös perinteisiä fantasioita uudistavana, kiihottavana kirjallisuutena.

Kuulostaa lupaavalta, ajattelin ja aloitin kirjan. Nyt sen luettuani lasken sen pettyneenä käsistäni. Kirja on hyvin kirjoitettu ja rikasta suomen kieltä on aina mukava lukea. Lupauksensa kirja kuitenkin onnistuu pettämään monta kertaa.

En toki odottanut että teoksessa olisi mitään aidosti queeriä, vaikka siitä muutama lesbo- ja yksi homotarinakin löytyy. Minusta dildon käyttö tai polyamorinen suhde ei ole mitenkään queer asia enää nykypäivänä. Ehkä aidosti queerein asetelma kirjassa oli muutamaan kertaan toistuva vanhemman naisen ja nuoremman miehen välinen seksisuhde, joka on vielä nykyäänkin yhteiskunnallinen tabu.

Epäilen kuitenkin vahvasti, pystyykö kukaan lesbo samaistumaan kirjan lesboseksikohtauksiin. Ja tässä on kirjan suurin puute. Jotta erotica toimii, sen on tarjottava lukijalleen samaistumiskohteita. Nämä keskiluokkaiselle, valkoihoiselle heteronaiselle kirjoitetut novellit eivät onnistuneet siinä kertaakaan. Seksikuvaukset olivat jopa luotaantyöntäviä.

Sinänsä kirjassa oli hauska asetelma, jossa arkisista asioista tehdään seksikkäitä. Vai kuka kuvittelisi pornotarinassa kirjoitettavan pakastepizzoista, arkistonhoitajista tai Frankfurtin koulusta? Toinen mielenkiintoinen ulottuvuus kirjassa on pornotarina, jossa kirjoitetaan huonosta seksistä. Kaikillehan sellaista on joskus sattunut, ja idea erotican parodioimisesta huonon seksin kuvauksilla on ihan hauska. Mutta jos kirjaa markkinoidaan “fantasioita uudistavana kiihottavana kirjallisuutena”, miksi kirjoittaa tekstejä joissa seksi on yksinkertaisesti huonoa?

Sitten vielä yksi voimakkaan kritiikin aihe: Jos kirjailija kirjoittaa jostakin teemasta, olettaisi hänen tekevän taustatyötä aiheen parissa. Novellien polyamoriakuvaus oli järkyttävä (mihinkäs sitä ehkäisyä polysuhteessa tarvitaankaan ;) ), mutta eniten minua suututti tarina jossa oli ilmeisesti tarkoitus kuvata sm-seksiä. Jos on tarkoitus kirjoittaa bdsm:stä niin voisi edes ottaa alkeellisesti selville, mistä siinä on kyse. Kirjoittajille tiedoksi, että bdsm perustuu molemminpuoliseen suostumukseen, ja se mitä kirjassa kuvattiin, oli lievä pahoinpitely.

Mitä tästä kaikesta siis sanoisi? Jos haluaa lukea hyvää ja älykästä, fantasioita uudistavaa pornoa, ei auta kuin tehdä sellaista itse.

Kutsu kirjoittajille tulemaan mukaan queer-pornoa käsittelevään zineprojektiin!

Vituttaako pornotarjonta? Tuntuuko että omat kokemuksesi eivät sovi tarjolla olevaan normatiiviseen ja heteroseksistiseen pornoon? Tule mukaan tekemään parempaa iltalukemista!

Lähetä meille fantasiasi, tarinasi, pohdintasi, runosi, piirroksesi, sarjakuvasi, pikkuhoususi… Tekstit ja työt voi toimittaa sähköisesti osoitteeseen kummakerho(at)gmail.com

Tekstejä kerätään huhtikuun loppuun saakka. Voit kirjoittaa suomeksi, englanniksi tai ruotsiksi. Kerro viestissäsi, jos sinulla on erityisiä toiveita taiton tai muun asettelun suhteen. Zineprojektiin voi myös muuten osallistua

• tulostamalla
• pitämällä distroa ja myymällä zineä
• lähetettyjen juttujen kuvittamisella
• oikolukemalla
• yms.

A call for contributions for a queer porn zine project!

Are you tired of the same old porn? Do you feel like your experiences are not in line with normative and heterosexist (mainstream)porn? Let’s make something worth jerking off to!

Send us your fantasies, stories, reflections, poems, drawings, comics, panties… Contributions can be sent by email, to the address kummakerho(at)gmail.com

We’ll be accepting stuff till the end of April. You can write in Finnish, English or Swedish. Let us know if you have wishes on how your junk is presented or other issues concerning layout. You can also take part in the project by

• printing zines
• selling the zines once they’re made, or taking part in the kummakerho distro
• illustrating other people’s stories
• proofreading
• etc.

Tulevaisuus jännittää ja ehkä vähän pelottaa mutta ajattelen sitä jatkuvasti, elän jossain muualla kuin tässä ja nyt enkä ehkä pidä siitä, mutta toisaalta tässä ja nyt minulla on flunssa ja kurkkuuni koskee.

Olen sitoutunut ihmiseen ja ajattelin sitoutua myös kouluun ja myöhemmin töihin, nyt kun minulla on ehkä alkamassa elämä, jossa voin löytää paikan, jossa haluan olla. Mietin, onko se vastakkaista kaiken seikkailun kanssa ja onko huono pysähtyä johonkin, menetänkö rakkauteni välitiloihin ja liikkuvuuteen ja muuntuvuuteen, löydänkö jotain sellaista jota olen vuosikausia ainakin kuvitellut kaipaavani, jonkinlaisen todellisen itseni?

En aio olla yksinkertainen vast’edeskään. Odotan sitä, että minulle kasvaa parta, jotta pääsen käyttämään hameita. Välillä pelottaa edessä oleva elämä epämääräisenä; mietin missä kaikissa asioissa kehoni tulee tielleni tavoilla joilla ei pitäisi, millä kaikilla tavoilla kehonormit tulevat tielleni.

Menen läpi useimmiten enkä jaksa enää ahdistua kovin paljon satunnaisista tytöttelyistä. Joku päivä tajusin, miten onnellisessa asemassa olen niihin nähden, jotka eivät vuosien jälkeenkään tule kohdelluksi niin kuin haluaisivat – minulla on taito vakuuttaa ihmisiä ja ilmeisesti se taito ulottuu jopa niinkin muuttumattomana pidettyyn asiaan kuin sukupuoleen. Mutta sukupuolihan on enimmäkseen liikkeitä ja asentoja, tiettyjen asioiden tekemistä, äänenkäyttöä ja tilanottamista. Minulle siis, koska minulla on sellainen keho joka taipuu monenlaisiin tulkintoihin, olen aina ollut rajalla, minulle on kokoja niin naisten kuin miestenkin vaatteissa ja voin olla mitä haluan. Ainakin toisinaan. Ainakin kun uskon siihen itse.

Ajattelin kirjoittaa siitä, miten paljon jotkut asiat minua pelottavat; satunnainen väkivalta, väärässä paikassa oleminen, syrjintä ja ymmärtämättömyys ja vihamielisyys, mutta sitten aloin ajatella sitä miten olen tähän astikin elänyt ulkopuolella, enkä ole pelännyt. Miksi minun pitäisi nyt aloittaa?

Keskustelutilaisuus radikaalin BDSM:n ongelmista ja mahdollisuuksista Mustan Kanin Kolossa (Eerikinkatu 44, Helsinki) 18.3. klo. 18 alkaen. Tervetuloa kaikki, joita teema kiinnostaa!

Toivottavasti näille työryhmille saadaan tulevaisuudessa myös jatkoa.

Mustan Kanin Kolo Facebookissa

Kansainvälinen LGBTI-merkki	North Pride Oulu

Nehän ovat kuin kaksi marjaa, eikö totta?

Vakavasti puhuen, kun Oulun Seta jättää kansainvälisesti tunnetusta merkistä pois transsukupuolisia merkitsevän osion, he sulkevat ulos aika suuren joukon ihmisiä – transsukupuolisia, transgendereitä, intersukupuolisia ja kaikki, jotka eivät koe olevansa cis-miehiä tai -naisia. Onko kyseessä epic fail vai täydellinen sokeus omalle cis-sukupuolisuudelle?

Vastatkoon joku oululainen jos täällä käy.

Oon miettiny paljon mun sanoja. Miten sanat loppuu kesken ja miten se, että ne loppuu kertoo köyhyydestä. Se on köyhyys jos ei voi löytää sanoja joilla kertoa positiivisesti itsestään, omanlaisistaan ja muunlaisista ihmisistä. Jos ei ole sanoja ihmisyydelle, joka koskettais kaikkia.

Kun ei ole sanoja omille iloille, kokemuksille niin niitä ei voi edes piirtää hiekkaan vaikka niissä kävelis päivästä toiseen. Jos kaikki sanat mitä on, on tuomitsevia, arvottavia. Sanoja jotka kertovat meille että me ollaan vääränlaisia, ulkopuolisia niin ne kokemukset jotka voisivat olla minkälaisia tahansa ovatkin täynnä ulkopuolisuutta, kuulumattomuutta.
Ja kun mä puhun sanoista, mä puhun myös tarinoista. Mä oon aina rakastanut tarinoita. Joskus mä katoin telkkua, mutta ne tarinat.. en mä ollut niissä. Niillä oli vain sanoja, jotka jätti mut hiljaiseksi. Monet tarinat suututti mua, miten ne kertoi asioita aina samoin. Lopulta lopetin telkun kahtomisen. Aloin kuunnella ihmisiä. Ja mä huomasin, miten kaikki kertoivat jatkuvasti toisilleen tarinoita. Miten paljon oli erilaisia sanoja.
Mä janosin tarinoita ihmisten elämästä, tapahtui ne sitten täällä tai Trobriandeilla, oli niitten aihe mikä tahansa. Mä huomasin miten paljon sanoja ihmisillä oli. Ja mikä rikkaus se olikaan, kun ne laittoi yhteen. Mä kuuntelin ja löysin itseäni ja toisia ja niin paljon että mulla itellä ei ees oo sille kaikelle sanoja.
Jotkut hämmentyivät kun en enää välittänytkään jutella siitä mitä salkkareissa tapahtui. Ne sanat mä olin jättänyt taakseni. Ehkä niillä oli vain sanoja televisiosta, lehdistä, kirkoista ja sen semmoisista. Sanoja jotka vuosien mittaan ovat mulle muuttuneet kaukaisemmiksi ja vieraammiksi. Kuin jostain toisesta maailmasta, jossa mun maailmaa ei voisi edes kuvitella. Jossa mä olin outo vieras. Mä katsoin miten ihmiset häpesivät, hiljenivät, taistelivat niiden sanojen kanssa. Ja joskus mä kerroin niillekin tarinoita kaukaisista saarista ja hämyisistä baareista.

Vielä mitä: opus perustuu nimenomaan sukupuoli- ja orientaatiotyypittelyille, jotka ovat tuttuja jo Z-lehdestä ja Sapfolistalta nuoruuteni vuosilta ja homosarjoista vuosituhannen vaihteesta. Homoihin, lesboihin ja heteroihin ei tämän huumorioppaan mahdu minkäänlaista transihmistä ja biseksuaalien dissaukseen on käytetty ruhtinaallisesti kokonainen luku: “Molempiin suuntiin”. Siinä opimme muun muassa että “[Homon mielikuvissa] naisen simpukka ja kaikki siihen liittyvä on jotain sanoinkuvaamattoman vastenmielistä” ja lesbo ajattelee, että “…miten kukaan voi pitää epämääräisen muotoista lihapötkylää seksikkäänä”. Näissä lauseissa kiteytyy myös aika paljon siitä millä tavalla kirja esittää niin homojen, lesbojen kuin heteroidenkin seksin ennenkaikkea sukupuolittuneeseen syntymäanatomiaan sidottuna asiana. Niin heteroille kuin muillekin suurin uhka biseksuaalisuudessa on kuitenkin sen asettama uhka PARIsuhteelle. Näin se homma etenee. Avoimista/polysuhteista opas  puhuu  muutenkin vain negatiivisesti ja sivulauseissa.

Onko siis hauska idea tehdä vitsikäs lesbohomoheteroversio pelkästään heteroille tarkoitetusta parisuhdeoppaasta? Taatusti on. Kirjoittajilla on varmaankin ollut hauskaa. Kirjaa voi suositella lämpimästi luettavaksi niille joista viime vuosituhannen homo- , lesbo- ja heterokliseet ovat hauskoja, uusia ja yllättäviä. Sille, joka on kokenut sukupuolensa tai haluorientaationsa suhteen haasteita, jotka yltävät myös ihmissuhteisiin voi lukiessa tulla hihityksen sijasta haukotus tai oksetus. Sekä ketutus siitä, että lesbo- ja homoelämän muuttuessa osaksi “normaalien kansalaisten” elämää, myös huumori on näivettynyt normiheteroiden vitsikkyyden kanssa samanlaiseen tyypittelyyn, luokitteluun, lokerointiin ja ihan rehelliseen dissaukseen.

Kustantajan(?) nettiarvostelu kirjasta on otsikoitu (jota en saanut tähän yrityksistäni huolimatta linkitettyä)
“Nyt loppui heteronormatiivisuus.” Näinköhän?

PS. Jos tätä lukee joku kirjan kohderyhmään kuuluva, voin toimittaa kirjan positiivisempaan uudelleenarviointiin.  Arvostan kirjoja esineinä, enkä ole räkinyt opuksen sivuille.

Tiina Tuppurainen, Antti Kauppinen ja Sanna Paakkanen:
Liukuvoidetta ja laatuaikaa. Parisuhdeopas homoksi, lesboksi tai heteroksi aikoville.
Kani/Gummerus. Helsinki. 2009

Distroa järjestellessä ja zinejä kasaillessa tulee mieleen, miksi nykyaikana, blogien ja sosiaalisten medioiden aikakautena kannattaa edes printtailla paperisia zinejä? Eivätkö distrot ole mennyttä maailmaa? Miksi verkkolehden kirjoittajat ylipäänsä haluavat järjestää distron?

Zinejen ideassa minusta vallankumouksellisinta on niiden kontrolloimattomuus. Et tarvitse kuin kynän ja paperia – toki modernissa maailmassa myös kopiokoneesta on hyötyä. Laita mielikuvituksesi peliin ja pian on valmiina queerpornoa sisältävä zine, ohjeita kansankeittiön järjestämiseen, DIY-seksivälineiden valmistusohjeet tai anarkistiseen lastenkasvatukseen ohjeistava vihkonen. Parasta tässä on tulosten konkreettisuus ja täydellinen epäkaupallisuus. Internetissä toimiessa joutuu aina maksamaan kotisivutilasta, ostamaan domainin ja olemaan erilaisia käyttäjätietoja tallentavien palveluntarjoajien lieassa. Zinejä voi levittää kädestä käteen, niitä voi tulostaa salaa yöaikaan työpaikan kopiokoneella ja jäljentää vaikka käsipelillä kotona. Ah, vapaus,  ah tiedonvälityksen anonyymisyys!

Tule Peijakkaaseen tutustumaan, mitä me olemme saaneet aikaan. Tulevaisuudessa toivottavasti Kummakerhon sivuillekin voidaan perustaa webshop jonka kautta ihmiset voivat ostaa tuotteitamme. Tuotoilla rahoitamme meitä riistäviä internet-palveluntarjoajia.

J.K Linkki queer-zinearkistoon: qzap.org

MIRROR MIRROR (59 min.) Ohjannut Zemirah Moffat, Iso-Britannia 2006

“Mirror Mirror” on osallistuva dokumentaari Lontoossa vuonna 2003 perustetusta queer-klubi Woteveristä. Kerronnan keskiössä ovat tanssija Josephine Wilson, performanssi-/kabaree-/burleskitaiteilija Lazlo Pearlman, queer-femme komedienne Dyke Marilyn, dragking Trevor 4 Ever, klubin ohjelmavastaava Ingo Andersson sekä elokuvan ohjaaja Zem Moffat itse. Moffat kertoo tietoisesti vältelleensä tavanomaisia seksuaalisuutta ja (trans)sukupuolisuutta käsitteleviä kysymyksiä ja niiden sijaan pyrkineensä esittämään välähdyksiä queer-utopiasta, jossa sukupuolet ja seksuaalisuudet lakkaavat merkitsemästä. Poikkeuksellisen vastavuoroisen “Mirror Mirrorista” tekee ohjaajan tapa antaa kuvaamiensa henkilöiden kommentoida tekemisiään ja sanomisiaan ja viime kädessä jopa päättää siitä, mitä heistä loppujen lopuksi filmille päätyy. Woteverin toimijoiden esiintymisten ja itsetutkiskelujen lomassa myös Moffat itse joutuu kohtaamaan omat halunsa ja syynsä dokumentaarin tekoon.

Zemirah Moffat väitteli visuaalisen antropologian tohtoriksi Westminsterin yliopistossa Lontoossa vuonna 2007. “Mirror Mirror” -elokuvan lisäksi Moffatin käytäntölähtöinen tutkimus koostuu kirjallisesta osuudesta “Queer Giving: an audio-visually guided shared ethnography of the Wotever Vision (2003-)”.

Lisätietoa ohjaajasta ja hänen tutkimusprojektistaan: www.wmin.ac.uk/mad/page-1348 ja www.myspace.com/zemmoffat

PAPER DOLLS (80 min.) Ohjannut Tomer Heymann, Israel 2005

“Paper Dolls” käsittelee globaalia liikkuvuutta ja perhekäsitysten laajentumista seuraamalla viiden transidentifioituneen filippiiniläissiirtotyöläisen elämää Tel Avivissa. Perheidensä hylkäämät Chiqui, Cheska, Sally, Jan ja Giorgio työskentelevät ortodoksijuutalaisten vanhusten kotihoitajina ympäri vuorokauden kuusi päivää viikossa. Viikottaisena vapaailtanaan he tavoittelevat omia unelmiaan esiintymällä Tel Avivin yökerhoissa drag-ryhmänä, jolle he ovat antaneet nimen The Paper Dolls.

Syksyllä 2000 alkaneen toisen intifadan eli palestiinalaisten kansannousun jälkimainingeissa Israeliin saapui 300 000 ulkomaalaista tekemään aiemmin palestiinalaisväestön harteilla olevia halpatöitä. Siirtolaisten asema on epävakaa, sillä he eivät voi anoa kansalaisuutta ja heidän viisuminsa perutaan, mikäli he menettävät työnsä. Myös “Paper Dollsissa” filippiiniläistyöläisten jo valmiiksi raskasta arkea varjostaa jatkuva pelko maastakarkotuksesta.

Dokumentaari on kahminut palkintoja elokuvajuhlilla muun muassa Berliinissä, Los Angelesissa, Manilassa, Torontossa, Kööpenhaminassa, Zürichissä, Torinossa, Wienissä ja Varsovassa.

Lisätietoa ohjaajasta ja hänen elokuvistaan: www.heymann-films.com

Molemmat heistä tiesivät, etten kokenut itseäni naiseksi. Mutta sillä ei enää ollut väliä. Kun raskauden ensimmäisinä kuukausina rintani alkoivat kasvaa, nännini tummeta ja raskaustesti näytti positiivista, luovuin ilmeisesti oikeudesta valita itse sukupuoleni. Yhtäkkiä biologinen sukupuoli dominoi koko elämääni.

Paitsi ettei dominoinut. En kokenut sukupuoltani piirunkaan vertaa eri tavoin kuin ennen tiineeksi tuloani. Seksuaalisuuteni kyllä muuttui, minkä panin merkille huvittuneena: aiemmin olin ollut kiinnostunut ihmisistä sukupuoleen katsomatta. Nyt kiinnostus biomiehiin oli lakannut kuin seinään. Tajusin vähitellen, kuinka valtavasti olin halunnut lasta. Aloin myöntää itselleni, kuinka monet ihmissuhteistani (ja satunnaispanoistani) olivat alkaneet ja loppuneet lisääntymisen haluni vuoksi.

Tilanne oli absurdi: samaan aikaan, kun koin heteroydinperhemallin vieraammaksi kuin ennen, elämääni astuivat äitiysneuvola, äitiysvaatteet, (dis)informaatioläpyskät joiden kansissa malleilla on isot mahat ja vihkisormukset, vaihtoehtovanhemmuussivut joiden nimissä on jollain valinnaisella kielellä joko “mamma”, “nainen” tai jotain siihen suuntaan ja joissa saatettiin puhua yksinhuoltajaäitiydestä muttei koskaan, millään uhalla, murtauduttu hetero-oletuksen ulkopuolelle. Ystävät kyselivät minulta lapsen isästä ja siitä, kuka mies on se onnekas, vaikka tiesivät hyvin, etten aiemminkaan ollut pitäytynyt koiraissa kumppania valitessani. Ikään kuin se yksi siimahäntäinen sukusolu olisi sitonut minut lopullisesti sellaiseen sosiaaliseen muottiin, jossa alunperinkin olin tehnyt vain hämmentyneitä ja puolivillaisia vierailuja.

Olin haaveillut lapsesta jo kauan. Ensimmäinen vauvakuumeeni iski, kun olin 15. Sen jälkeen eri lapsentekotavat olivat milloin risteilleet päässäni, milloin unohtuneet muutamaksi vuodeksi. Useimpiin toiveistani liittyi, etten halunnut tietää, kuka olisi lapsen toinen biologinen vanhempi. Olin pohtinut erilaisia mielikuvituksellisia vaihtoehtoja orgioista (liiallinen tautiriski) usean siemennesteenluovuttajan kasaamaan cocktailmukiin (vaivalloinen toteuttaa) ja todennut, että helpointa ja nopeinta olisi yksinkertaisesti tarttua seuraavaan mahdolliseen tilaisuuteen, minkä sitten teinkin. Ajattelin, että lopulta biologisen isän tunteminen ei olisi niin kovin kauhea ajatus. Tulin raskaaksi melkein heti, minkä jälkeen sain kuulla, että henkilö jonka sukusolusta olin hedelmöittynyt oli raiskaaja. Luonnollisesti katkaisin välit häneen.

- Raskaana olevasta naisesta tulee tiikeriemo, naisten saunassa kommentoitiin raivoani. Ihmiset, joita olin pitänyt feministeinä ja ystävinäni, yrittivät kilvan suostutella minua seurustelemaan hedelmöittäjäni kanssa. Ikään kuin raiskauksella ei olisi mitään väliä, vaan kaikki johtuisi hormonitoiminnastani. Tuntui, kuin yhtäkkiä olisin tipahtanut ulkopuolelle jokaisesta sosiaalisesta verkostosta, johon olin onnistunut ujuttautumaan. Ystävät, joilla oli lapsia, samoin kuin kaikenkarvaiset lapsentekokirjat olettivat, että olisin valmis luopumaan syvimmistä periaatteistani kutoakseni kasaan jonkinlaisen ydinperheidyllin ulkokuoren; niissä ystävissä, jotka suhtautuivat heteroydinperhemalliin kriittisemmin, lapset herättivät lähinnä pelkoa ja inhoa.

En löytänyt samaistumiskohteita perhe- ja kasvatusoppaista, jotka joko olettivat heteroydinperheen tai olivat yh-äideille suunnattua terapiamateriaalia, jonka keskeinen sisältö oli “Vituttaako? Onko vaikeaa? Voi sua rassukkaa, ehkä vielä löydät miehen“. Löysin joitakin sateenkaariperheille tarkoitettuja resursseja, joissa oli arvokasta tietoa lähinnä eri hedelmöitystaktiikoista, mutta hyvin vähän siitä, mitä sikiämisen jälkeen tulisi tehdä.

Tajusin olevani pakotettu etsimään kaiken tarvitsemani tiedon julkaisuista, joissa minua puhuteltiin äidiksi, joka toteuttaa viimein naiseuden kukkeinta huippua. Äitini suositteli minulle Anna Wahlgrenin Lapsikirjaa, josta löysin järkeviä imetysvinkkejä, mutta jonka kappale “Mistä tiedät olevasi raskaana?” alkaa sanoilla “Edellytyksenä on yhdyntä” ja jossa ilmoitetaan ystävällisesti myös, että “Naisena saat kokea oman ruumiisi olevan viimeinkin siinä käytössä, mihin se on tarkoitettu.”

Neuvolasta taas annettiin käteen Vau’kirjan Vauvan odotus – opas, jossa oli erilliset osastot äideille ja isille. Koetin lukea protestiksi vain isäosastoa, mutta siitä ei tullut mitään: se oli pituudeltaan vain kolmanneksen äitiosastosta ja siinä neuvottiin isää lähinnä sietämään “rakkaansa hormoneita” ja huolehtimaan kodin asianmukaisesta varustelusta. “Varaudu siihen, että yöunesi voi häiriytyä kumppanisi levottomista unista ja tiheistä vessassa käynneistä”, isää neuvotaan. No shit. Vauva-lehdessä puolestaan hymyilevät, anorektisen hoikat äidit pukivat vuoden ikäisiä lapsiaan trendivaatteisiin kuin nukkeja. Hyvät ystävät, mikäli päädytte etsimään lastenteko- ja hoitovinkkejä kirjoista, suosittelen niiden pöllimistä mieluummin kuin kirjastosta lainaamista: silloin voitte huoleti heittää kirjan seinään niin monta kertaa kuin haluatte.

Tunne omasta totaalisesta ulkopuolisuudesta laajeni tajuamiseksi siitä, kuinka ulkopuolelle kaikki ei-naiset jäävät vanhemmuuden kulttuurissa. Kaikki lukemani oli kirjoitettu selkeästi nimenomaan äideille; isät otettiin huomioon sivuhuomautuksissa, ja jossain kohdin – esimerkiksi synnytystä käsittelevässä luvussa – saatettiin neuvoa, että myös isän kannattaisi lukea tämä luku. (Ja vain tämä luku – turha hänen on vaivautua enempää, eihän hän ole nainen.) Kuvituksessa nimenomaan naisilla oli sylissään vauvoja ja taaperoita. Minua kuvotti ja ahdisti se, miten vanhemmuuden typistäminen äitiydeksi ja naiseudeksi oli vallitsevana käytäntönä myös ns. asiantuntijoiden keskuudessa. Kuten käydessäni ensimmäistä kertaa ultrassa 17. viikolla, jolloin lääkäri sai ultrasta suoranaisen hepulin.

-Aijai että on äidin näköinen tyttö! Siis eihän sitä sukupuolta vielä voi tietää, mutta niin on sama profiili!, lääkäri hihkaisi ja tuli halaamaan. En enää tiennyt yhtään, mitä sanoa.
- Nauti nyt vaan tuosta ihanan naisellisesti kasvavasta mahastasi, neuvolan hoitaja puolestaan kehotti 21. viikolla.

Opettelin suojelemaan itseäni valitsemalla tarkkaan, kenen kanssa puhuin. En alkanut tarpeettomiin keskusteluihin hoitohenkilökunnan kanssa, hoidin vain tarkastukset ja peruskohteliaisuudet alta ja liukenin. Harjoittelin jämptiä, tiukkaa otetta sukulaisten kanssa puhuessa ja löysin itseni vastaamasta yhä useampiin hyvää tarkoittaviin kysymyksiin: “No mitäs ihmeen väliä sillä on?” Ne ystävät, joille koin voivani puhua vapaasti, saivatkin sitten osakseen useamman korvallisen. Samoin äiti, jolle löysin itseni soittelemasta yhä useammin. Hän kyseli kummallisia kysymyksiä eikä ehkä täysin tajunnut kaikkia ratkaisujani, mutta kunnioitti niistä jokaista. Tai hänen sanojensa mukaan, “kyllä yksi mummo voittaa kymmenen anarkistikaveria!”

Ja niin minä olin matkalla. Aloin tottua katkerasti siihen, että kannoin biologista sukupuoltani mukanani kuin näyteikkunassa. Kuin naiseus olisi bussi, jota olin pakotettu ajamaan niiden kaikkien tuttujen ja tuntemattomien, ihmisten ja instituutioiden takia, jotka sillä halusivat matkustaa. Sillä niin taisi todellakin olla, ettei kehoni ollut enää minun vallassani, vaan minun odotettiin vastaanottavan hymyillen valtavat kommenttien, neuvojen, ihastelujen ja lokerointien virrat – kehostani oli tullut jotakin yhteisöllistä, eikä se liittynyt niinkään minun yhteisööni vaan johonkin sellaiseen yhteisöön, johon minut oli kysymättä liitetty. Jossa kehoni ja sukupuoleni ei ollut enää oma asiani, vaan jotain, johon oli ilmeisesti lupa osallistua.

Joten istuin bussini ratissa ruuhkaisessa risteyksessä, kuuntelin korvalappustereoita ja kuvittelin ajavani keltaisella fillarilla pellon halki, tarakalla vain yksi hyvä ystävä.

Tarkoitukseni on kirjoittaa kulttuurisesta kategoriasta heteronainen, siksi en tässä yhteydessä problematisoi sen enempää heteroseksuaalisuutta kuin naisen käsitettä.

Väitän, että lesbo- ja queernaisilla on sen vuoksi helpompi paikka neuvotella seksuaalisuudestaan, että he ovat joutuneet törmäämään epänorminmukaisuuteensa, ja sen vuoksi tarkastelemaan seksuaalisuuttaan erilaisin silmin. Lesbo- ja queernaisilla on omissa yhteisöissään suurempi vapaus määritellä omaa seksuaalisuuttaan, ulostulon kokemuksen kun voi ajatella olevan myös itsen ja oman seksuaalisuuden tarkastelun ja pohdinnan prosessi. Heterosuhteessa elävillä naisilla ei välttämättä löydy samanlaista perspektiiviä eritellä omaa tilannettaan, eikä yhteisöä joka jakaisi heidän kokemuksensa.

Heteronaisen halu on ehkä yksi voimakkaimmin kulttuurisesti säännellyistä. Perinteisesti naisen seksuaalisuus on nähty jonkinasteisena uhkana, ja monet naisia kontrolloivat instituutiot ovat perustuneet tämän uhan rajoittamiseen. Tuntuu oudolta ajatella asiaa vielä vuonna 2010, mutta samat mekanismit ovat läsnä edelleen.

Seksuaalisesti hyvin aktiivinen heteronainen saa osakseen kaikenlaisia sanktioita. Liian aktiivinen nainen leimataan helposti huoraksi (eli alempiarvoiseksi) tai epätoivoiseksi. Heteromiehet kavahtavat liian aktiivista naista, ja heterosuhteiden dynamiikkaan liittyy monia tilanteita joissa naisen odotetaan olevan passiivinen osapuoli. Nainen odottaa miehen iskevän hänet baarissa, naisen ei “kuulu” soittaa miehen perään, nainen odottaa miehen kosintaa jne.

Näin ulkopuolelta tarkasteltuna kuulostaa kammottavan normatiiviselta ja vanhakantaiselta, mutta sitten esimerkiksi naisten- ja tyttöjen lehdet ovat täynnä vastaavanlaista opastusta. Seksivalistus (hetero)naisille perustuu ajatukseen, että heteromiehet yrittävät käyttää heitä hyväkseen ja naisten on oltava siveytensä vartijoita. Raiskausdiskurssi perustuu samaan ajatukseen: naisen on suojeltava itseään heteromiehen halulta pukeutumalla oikein, kulkemalla oikeita reittejä oikeisiin aikoihin ja muilla tavoin rajoittamalla käytöstään.

Millä tavoin heteronaiset voisivat emansipoitua? Mielestäni queer-yhteisön ei tulisi sulkea pois heteroita, joilla on erilaisia queeriyttäviä kokemuksia. Myös kinky-piireistä voi, jos käy hyvä tuuri, löytyä uudenlainen vapaus oman seksuaalisuuden neuvottelemiseen. Lisäksi näkisin erilaisten seksuaalisuuteen positiivisesti suhtautuvien feminismien tärkeyden asiassa: vain lopettamalla seksuaalisen halun demonisoimisen myös heteronaiset voivat vapautua moralisoinnista.

Tervetuloa Drag Attackin avajaisiin Jenny Woohon torstaina klo 21-02.

ja eikun maalia naamaan ja menox!

English:
Welcome to the opening party of Drag Attack at Jenny Woo on Thursday at 9pm – 2am

DJ guest is Mr.A. This top DJ of Finland certainly knows how to play the tunes and now he will start the new bearded ladies trend. Hair and makeup artist Tom Wennerstrand from Maker will do the drag transformation for Mr.A.

just put some paint on your face and let’s go!

links:

DJ Mr.A
http://www.facebook.com/pages/MrA/61692585689

DJ Tatu
http://www.tatuvuolteenaho.com

Maskeerauskoulu ja Myymälä Maker, Annakatu 20, Helsinki
http://www.maker.fi

Jenny Woo, Simonkatu 6, Helsinki
http://jennywoo.fi

“What is love?” – 1990-luvun suuri ajattelija Haddaway loihti ilmoille kysymyksen, jota meistä moni on epäilemättä paljon aikansa kuluksi miettinyt. Me lisäämme siihen vielä feminismin ja kysymme, mitä feminismi rakastamisen yhteydessä voi tarkoittaa?

Av alla stora tankare i historien Haddaway frågade på 1990 talet “what is love?”. Feministisk samkväm frågar vad händer när vi lägger feminismen i frågan. Vad betyder feminism i kärleksammanhang?

Illan ohjelmassa ainakin:

Toivottu sarjakuvapaja/ serieteckning work shop
Puhetta rakkaudesta, feminismistä ja kohtaamisesta / diskussion om kärlek, feminism och olika sätt att älska
Bra musik och härlig stämning / Musiikkia ja hyvää meininkiä

Tervetuloa! Välkommen!

Vapaa pääsy – fritt inträde.

ps. Jatkopaikaksi feministi-iltamat suosittelee Peijakas-klubia Libertessä, osoittessa Kolmas linja 34.

***

Feministi-iltamat on toimintaa sukupuolettomuuden ja kaikkien sukupuolten puolesta kahdella kielellä. Voittoatavoittelemattoman tapahtuman järjestävät yksityishenkilöinä feministit, jotka toivovat olevansa aatteessaan aktiivisempia. Kaipaamme kaupunkiin tiloja, joissa sukupuolella ei olisi niin merkitystä. Keksitään feministisiä kepposia kaikkien iloksi!

***

http://talonvaltaustoimintapaivat.blogspot.com/ mainostaa toimintapäivien nuista ensimmäisen vaihtoehdon toteuttamiseksi:

Koostuuko kaupunkisi vain kaupallisista tiloista? Eikö bändillesi löydy treenikämppää? Tarvitsetko tilaa projekteillesi tai ryhmällesi kokoontua? Vituttaako maksaa vuokraa ahtaasta yksiöstä?

Meillä kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa asuinpaikkamme olosuhteisiin suoran toiminnan kautta. Asuitpa sitten maalla Babylonia paossa tai suurkaupungin imitaatiossa, ota tilasi haltuun! Huhtikuussa valtaamme tiloja käyttöömme joka puolella maata – tule ja ole osa maanlaajuista, epäkaupallista ja solidaarista vastakulttuuria! Kutsumme koskee jokaista antiautoritääristä ja puoluepoliittisesti sitoutumatonta ryhmää ja henkilöä, joka kaipaa vapaata tilaa ja vallatonta kulttuuria.

Joka päivä yksilön itsemääräämisoikeutta poljetaan ja päätökset elinympäristöstämme tekee sitä käyttävien ihmisten sijaan pieni etujoukko. Rakennusfirmat, suuryritykset ja kaupungin vinoutuneet virkamiehet hallitsevat kaupunkitilaa mielessään vain taloudellinen hyöty. Tuottamatonta toimintaa ei kannata järjestää, sillä kaupungin ylläpitämä kulttuuritarjonta on suunniteltu kuluttajille, ei ihmisille. Virkamiehet kavahtavat ajatusta itseorganisoituneesta toiminnasta eivätkä ymmärrä muita vaikuttimia kuin voiton tavoittelun. Epäkaupalliset toimijat ja projektit kuihtuvat kasaan tässä ympäristössä, jossa kaupunkitilan käyttöoikeudet määrittää varallisuus.

Tiloja seisotetaan tyhjillään vuosia ja niiden rappeutumista käyttökelvottomiksi odotetaan malttamattomina. Purkutuomion jälkeen tontille voi rakennuttaa luksuskämpän, moottoritien, hypermarketin tai toimistorakennuksen. Ja jos halvemmat asuinalueet näyttäytyvät rikkaiden juppien silmissä eksoottisina, ökyasunnot ja citymaasturit kuuluvat pian olennaisena osana maisemaan. Rakennusyhtiöt mädättävät vanhat talot pystyyn ja myyvät tontit kalliilla. Samalla vähätuloisten ja asunnottomien odotetaan siirtyvän vähin äänin pois tieltä. Rahalla saa järvinäkymän, mutta alueen elävän kulttuurin ja historian annetaan kuolla näiden uudisraivaajien saapumisen myötä.

Toisin kuin jotkut luulevat, rahan valtaa ei tarvitse kumartaa. Kaupunki kuuluu sen käyttäjille! Hallinnon kontrolli, lait ja säädökset eivät kiinnosta meitä – oikeutamme talonvaltauksen itsellemme ainoana vaihtoehtona ja olemme valmiita taistelemaan oikeudestamme vaikuttaa ympäristöön, jossa elämme.

Maanlaajuiset toimintapäivät tarjoavat mahdollisuuden verkostoitua ja koota voimamme yhteisen asian puolesta. Ota mukaan ystäväsi, projektisi, ideasi ja taitosi – osallistu eri kaupunkien talonvaltausprojekteihin tai aloita omasi! Otetaan takaisin se, mikä meille kuuluu!

Kummakerho pääsi ilokseen Peijakkaan kanssa Tulvan haastatteluun. Mainio homma ja kiitos lehdelle ja haastattelijalle siitä! Jutussa oli kuitenkin eräs kompastuminen, jonka haluaisin tähän lyhyesti korjata, että ne jotka queerfeminismistä ovat kiinnostuneet eivät saisi sellaista kuvaa asiasta, että tarvitsi laittaa queerkypärää päähän ja mennä ulos tanssimaan queertanssia alasti että tähän outoon joukkoon voisi lukeutua.

Jutussa kerrottiin, että suomessa queeriä tutkitaan akateemisessa maailmassa, mutta että tämä outo ilmiö ei rajoitu sinne vaan että “moni kokee ‘elävänsä queeriä’ todeksi arjessaan ja että “osalle kummakerholaisista queer ulottuu aivan jokapäiväiseen elämään”. Kiitän syvästi hyvistä nauruista.

Joten vähän historiaa että voimme aloittaa. Queer on sana jota aluksi käytettiin haukkumasanana seksuaalisesti ja sukupuolisesti väärin käyttäytyvistä ihmisistä englanninkielisissä maissa. Vähän kuin homoa suomessa.  Pride olikin tässä pyrkimys tuntea ylpeyttä ja voimaannusta tilanteessa, jossa yhteiskunta piti queeriksi määräytyvien ihmisten toimintaa pahana, syntisenä, kriminaalina ja hävettävänä.

On homoskenejä ja vastaavia tiloja joissa laajemmassa yhteiskunnassa queeriksi määrittyvät ihmiset pystyivät elämään silloin. Niitä on nykyäänkin ja ne ovat hyvin monimuotoisia. On kuitenkin jo aivan eri asia tehdä queeriys julkiseksi ja puolustaa näitä tärkeitä tiloja. Isoimpia käännekohtia itsemääräämisoikeuden puolustamisessa tälläisille paikoille Yhdysvalloissa olivat Stonewall Riotsit. Mutta vastaavasti esim. Saksassa Schwarzer Kanal vallattiin ja pidettiin tilana osattomille queereiksi määräytyville ihmisille.

Tätä historiikkia on usein kirjoitettu homojen ja lesbojen historiikkina ja jätetty huomiotta se, että osallisina on myös ollut ja myös on sukupuoleltaan, ruumiiltaan ja muilla tavoilla seksuaalisuudeltaan poikkeavia ihmisiä. Kuten trans- ja intersukupuolisia, fetisistejä, biseksuaaleja ja elämänsä muuten oudoilla tavoilla toimittavia.

Tässä mielessä queerin käyttö kattoterminä on poliittinen valinta antaa tilaa määritellyille ja määrittelemättömille ihmisryhmille. Ja myös todellisuuden rakentamiselle, joka ei lähde valtion ja lääketieteen määrittelemistä kategorioista. Ne ovat ristejä joita me usein kannamme, mutta se ei tarkoita ettemmekö me voisi löytää ystäviä ja tukea aivan toisissa olosuhteissa olevilta.

Mutta jatkaen. Queerradikalismi sai aivan uuden suunnan vuonna 1990, kun Act Up kirjoitti Queer Nation Manifeston: Kutsun radikaaliin toimintaan oman kulttuurin ja elämäntavan puolesta, ja myös ylpeyteen itsestä, omasta skenestä ja piireistä – siis ei pelkästään mistään toisista irrallisesta seksuaalisuudesta, tai kategoriasta, kuten HLBT-liikkeessä. Yhdysvalloissa ja myöhemmin muuallakin levinnyt HIV vaikutti vahvasti tähän. Valtion jättäessä homot omilleen, Act Up ilmaisi tarpeen valtiosta irrottautumiseen, omista huolehtimiseen ja solidaarisuuden periaatteeseen.

Nykyään se solidaarisuus on monille itsestäänselvyys. Niinkuin eräs ystäväni kerran sanoi, “kun menee lesbobaariin missä päin maailmaa tahansa, se on vähän kuin turvatalo. Kaikki hoituu..”. Ja tilanne on taas muuttunut. Queerejä ihmisiä ja estetiikkaa on päätynyt suurien medioiden käsiin kaupallisiin tarkoituksiin. Homoja (ehkä enemmän kuin köyhempiä lesboja) pyritään saamaan hyviksi kuluttajiksi sitä mukaa kun heidän kykynsä saada ja pitää hyvin maksava työ ja olla muutenkin kunniallisia on lisääntynyt.

Mutta silti on ihmisiä, jotka omien piirteidensä takia eivät saa olla osa laajempaa maailmaa. Ihmisiä jotka joutuvat pelkäämään, häpeämään ja taistelemaan. Ja edelleen on pieniä tiloja joissa sellaiset ihmiset voivat olla turvassa ja yhdessä toisten kanssa. Vieläkin on lakeja jotka ovat syrjiviä ja haitallisia. Vieläkin on ihmisiä jotka tietämättään ovat syntyneet toisen luokan kansalaisiksi. Ja vieläkin on kulttuuria, jossa lopulta hyvin kristillisen todellisuuden määrittämät arvot voidaan jättää suosiolla ovelle. Vieläkin on queerlapsia ja tällä en tarkoita lesbojen ja homojen jälkikasvua. Vaan juuri niitä, jotka ovat meille kaikille lapsia ja suojatteja sen siteen kautta, joka on olla queer. Siteen jonka kaupallisuus ja individualistinen toisista erillinen seksuaalisuus heikentää.

Queeriä ei siis “eletä todeksi arjessa”. Se on kaikki mitä on ja mitä itsekin haluan säilyttää. Se on kasa arvoja ja huomiota, joista en halua luopua. Vaikka niistä luopuminen tarkoittaisi, että voisin saada hyvän työn, elää kunniallisen elämän ja ehkä katsoa iltaisin televisiota. No, minä en sitä halua. Mielummin juoksen kaduilla kuin oravanpyörässä. Mielummin matkaan kummallisten ihmisten kokoontumisiin kuin istun toimiston aamukokouksissa. Se on minun tapani – ja muilla ihmisillä on toisenlaiset, riippuen siitä millä tavalla he ovat outoja, ulkopuolisia ja millä tavalla sisällytettyjä, erinäisten arvottamisten kautta voittajia ja häviäjiä.

Queerillä on myös suomalainen historia, jota tuskin kukaan koskaan kirjoittaa varsinkin jos akateemiset piirit ovat kiinnostuneempia kaappaamaan termin sen alkuperäisestä kontekstista irralliseksi abstraktioksi. Queer on jotain mitä tapahtuu miljoonassa pienessä hetkessä kun ihmiset eivät olekaan sitä mitä pitäisi. Se on miljoona tarinaa joista minäkin tiedän monta, mutta joita en voi kertoa sillä melkein kaikki niistä ovat salattuja, peiteltyjä. Turvassa julkiselta häpäisyltä outojen ja pervojen mielissä. Ja paljon enemmän.

Livenä räyhäkäs duo Radioactive Granny!
http://www.myspace.com/ragranny

Guest Dj Anna CCCCC (Radio Helsinki, Dyke Bar)

Dj Stuffin’ Muffins ( I ♥ Lesbians): rähinäelektrobootyklap
Dj Lady Chatterleyn rakastaja: esoteric epileptic twist

Aulassa distromyyntiä.

Liput 3€ + narikka.

http://www.myspace.com/peijakas

–

SuperPeijakkaassa on muuten myös Kummakerhon distro. :) Jos sinulla on patchejä, pinssejä, julisteita, zinejä, sträppäreitä tai muuta myytävää distroon, tule mukaan.

On Dichotomies that (No Longer) Jail Me – KinkForAll Providence from maymay on Vimeo.

Niin tämä opetus on vaikuttanut minuun, että olen monesti ristiriitatilanteissa ensin vetäytynyt, yrittänyt miellyttää, ja olen tehnyt tätä niin kauan, että toiset ovat oikein henkseleitä paukutellen tulleet rajojeni yli. Ja sitten olen lähtenyt hakemaan oikeutta koko arsenaalilla. Jumalan kiitos – tai oikeastaan kiitos lähellä oleville mua rakastaville ihmisolennoille – olen vähitellen oppinut toimimaan toisin. 

Joissain tapauksissa, esimerkiksi seksuaalisessa häirinnässä tai hyväksikäytössä asiat eivät ole menneet tuon kaavan mukaan. Tuollaiset loukkaukset ovat tulleet täytenä yllätyksenä. Outo tapani vetäytyä kunnes hyökkään, ei ole ehtinyt aktivoitua. Jokapäiväistä rajanylittelyä on tapahtunut yleensä normaalimmissa, arkisesti hivuttavissa kommunikaatiotilanteissa. Läheisissä suhteissa se voi mennä niin, että kun itsellä on joku kestämätön fiilis se pyritään (toistuvasti) siirtämään toiseen. Jos sellaisella hetkellä kun toinen tekee itselle noin, suostun siihen, tai jopa pyydän toiselta anteeksi, osallistun valheen rakentamiseen ja tulen itse osaksi tuota valhetta. Suostun toisen ihmisen projisointialustaksi. Tällaisissa tilanteissa tulee näkyviin se, millä tavalla ihmiset ovat väistämättä erillisiä. Toinen tekee vakavan rajanloukkauksen/projisoinnin, josta toinen ei ole vastuussa, ja josta toisen on väärin ottaa vastuuta.

Silloin kun rajaani on loukattu äkillisesti tai hivuttaen, tai minuun projisoidaan toisen negatiivisia tunteita, tapahtuu kuitenkin jotain sellaista, joka nimenomaan heikentää kykyäni olla oma itseni ja tietää oma rajani (toisin kuin esimerkiksi rakastavan ystävällisyyden eleessä, jossa olen hyväksynnän ja myötätunnon kohteena). Rajanloukkaushetkellä minun pitäisi olla vahva, mutta silloin saatankin olla täysin hämmentynyt ja heikko. Joistainhan tulee vihaisia, ja se on joskus asiallisempi reaktio. Minä saatan hämmentyä siitä, että toinen loukkaa minua. Menen palasiksi, koska minut on rakennettu tiedosta, että toisen rajoja on syytä arvostaa, siis ihan niinku huomaamalla ne. Vaikka rikkominenkin on tutuksi käynyt ele, se on kuitenkin yllättävä ja vieras siinä mielessä, että en tiedä miten siihen pitäisi reagoida. Minun on useimmiten hyvin vaikeaa uskoa, että toinen tekee niin.

Sitäkin on vaikea käsitellä, että joskus itse toimin niin, vaikka pyrin varomaan sitä. Pyrin varomaan sitä, koska tiedän miten se sattuu: tulla vihatuksi ilman syytä, tulla halveksituksi koska toiset pelkäävät itseään, ja asioita joita minun olemukseni heidän omassa mielessään soittelee. Pelkään tuollaista dynamiikkaa, enkä haluaisi olla siinä kummallakaan puolella. Välillä olen.

Kun tulen loukatuksi, kun minuun projisoidaan vihaa, mitä silloin teen? Jos en tunne vihan lähettäjää, on joskus mahdollista väistää. Tällaista vihaa olen kokenut harvemmin sen jälkeen kun lopetin seurustelun minua mustemman ihmisen kanssa. Silloin vieraiden viha oli jokapäiväistä: kadulla, kapakassa, raitiovaunupysäkillä, Stokkan kellon alla, missä vain kuljimmekin lensi huutoja, kiviä ja sipistiin korvaan ”neekerinhuora, kohta sinullakin on AIDS”. Se oli niin hämmentävää, että siitä on vieläkin vaikeaa puhua suoraan. Tottakai vastustan rasismia, mutta kun se kohdistuu rakkaisiin ja itseen, se vie voimat, kaikki voimat. Sen haluaisi vain unohtaa.

Taistelutahto? Itsepuolustus? Miksi minun pitäisi haluta tapella? Ei se ollut minun intentioni tänne tullessani. Mutta on olemassaolon paikkoja joissa itsepuolustuksen ja taistelutaidon puuttuminen tarkoittaa, että saat syödäksesi niin monta ylimääräistä lautasellista paskaa, että saatat kuolla myrkytykseen. On tilanteita, joissa väistäminen toisten aggressioden tieltä saattaa tarkoittaa elämän väistämistä, itsen ja oman olemuksen kieltämistä, nihilointia ja silpomista. Väistely ja nöyristely saattaa johtaa haluun lopettaa oma tai toisten elämä.

Tämä on syy siihen, miksi itsepuolustusta on pidettävä arvossa, miksi itsen rajaa on vaalittava rakkaudella ja taidolla. Samalla kun kykyjensä mukaan ottaa huomioon lähellä olevien ihmisten rajat. Kauempanakaan olevien ihmisten rajanhäirintä turhan takia ei opeta mitään itsen puolustamisesta.

Itsepuolustusta ja taistelutaitoa vaaliessa on ainakin mun oltava tarkkana, että ei jähmety sotilaan asemiin, että ei jää nukkumaan toinen silmä auki silloin kun siihen ei ole syytä, että ei maneerinomaisesti hakeudu taistelukentille oman mielenrauhansa kustannuksella, että muistaa kieltäytyä taisteluista silloin kun ne on suunniteltu vain vihollisten viihteeksi, tai ettei vie taistelumuudia mukanaan sinne missä oikeasti voisi olla ystävyyttä ja hyvää tahtoa. Kun tilanne on turvallinen, on oikeus ja kohtuus, että saa levätä ja rakastaa. Niillä joiden rajaa ja olemassaolon perustoja usein loukataan, on tähän erityinen lupa. Itsestäni olen huomannut, että myös rakkautta ja lepoa voi opetella ja harjoittaa. Itsensä rakastaminen ja itsensä kanssa rauhassa oleminen rakentavat toimivan itsepuolustuksen välttämätöntä perustaa.

He tulevat pyytämättä neuvomaan sinua tietokoneen käytössä. He pintautuvat uimahallissa kritisoimaan uintitekniikkaasi. He nalkuttavat pelkääjänpaikalla ajotyylistäsi, napu, napu, loputtomiin! He kertovat auliisti, mikä persoonassasi on pielessä. He tietävät aina paremmin kuin sinä, kuinka astiainpesukone tulee täyttää.

Olen asiasta samaa mieltä. Pyytämättä besserwisseröiminen on erittäin ärsyttävää. Sen sijaan en väittäisi, että ominaisuus on ainoastaan biomiehillä. Oman erinomaisuutensa korostaminen muita lannistamalla voi liittyä sukupuolen kautta saatuun valta-asemaan, mutta valta-asemia on myös muita: iän tuoma, yhteiskunnallisen statuksen kautta saatu jne.

Haluankin nyt sanoa sanasen tytöttelystä. Tytöttely on valta-aseman ylläpitoa, joka kohdistuu nuoreksi ja naispuoliseksi katsottua henkilöä kohtaan. Tytöttelijät eivät aina ole keski-ikäisiä miehiä, mutta usein tilanne syntyy juuri iäkkäämmän miehen ja nuoremman naisen välillä. Tytöttelyssä on kyse paitsi oman arvoaseman pönkittämisestä iän kautta, myös alentavan sukupuolimääreen käyttämisestä.

Tytöttely loukkaa minua niin monella eri tasolla. Ensinnäkään en enää “tässä iässä” koe tarvitsevani tuollaista nuoremman iän mollaamista, toiseksi ageismi on mielestäni raivostuttavaa. Eniten minua kuitenkin loukkaa tytöttelyssä sen taustalla oleva ajatus sukupuoli-identiteetistäni. Mistä tytöttelijä tietää, että identifioidun naispuoliseksi? Oletus on minusta cis-keskeinen ja erittäin loukkaava. Tytöttäminen perustuu heteronormin vahvistamiseen, siihen, että on olemassa kaksi ja vain kaksi toisilleen vastakkaista sukupuolta ja minut vielä alistavalla tavalla asemoidaan siihen vähäpätöisempään.