Vapaa liikkuvuus -verkosto järjestää yhdessä myöhemmin vahvistettavien järjestöjen kanssa solidaarisuus-mielenosoituksen gambialaisen homon “Jawaran” puolesta. Mielenosoitus vaatii Jawaran vapauttamista säilöönottokeskuksesta ja turvapaikkaa Suomesta ulkomaalaislain mukaisesti.

Gambialainen Jawara (nimi muutettu) on seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi vainottu nuori mies, jota uhkaa lähtömaassa vankeusrangaistus. Maahanmuuttovirasto on hylännyt hänen turvapaikka-anomuksensa.

Jawara on hakenut turvapaikkaa Suomesta kahdesti. Ensimmäisellä kerralla hän ei uskaltanut kertoa homoseksuaalisuudestaan, sillä hänellä ei ollut tietoa siitä, että Suomessa homoseksuaaleja ei kohdella samoin kuin Gambiassa. Hänen kumppaninsa kärsii vankilatuomiota seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Jawara itse pääsi pakenemaan maasta vastaavaa kohtaloa.

Gambiassa homoseksuaaleihin sovelletaan maan rikoslain artiklaa 144: homoseksuaalisuus tulkitaan luonnonvastaiseksi sukupuoliyhteydeksi, josta voi seurata lain mukaan 14 vuoden vankeusrangaistus. Maahanmuuttovirasto myöntää Jawaralle tehdyssä kielteisessä päätöksessä, että Gambian poliisi noudattaa aktiivisesti maan rikoslakia homoseksuaalien kohdalla.

Gambian presidentti Yahya Jammeh ilmoitti vuonna 2008 tiukentavansa homoseksuaalien vainoa ja “katkaisevansa homojen kaulat”, mikäli heitä tavataan Gambiassa. Presidentti on myös kehottanut homoseksuaaleja poistumaan maasta, määrännyt turvallisuusjoukot pidättämään homoseksuaaleja ja vaatinut heitä majoittavia hotelleja suljettaviksi.

Jawara on saanut ensimmäiseen turvapaikka-anomukseensa kielteisen päätöksen elokuussa 2009. Toisen turvapaikka-anomuksen perusteella suoritetussa turvapaikkapuhuttelussa hän on dokumentoinut suomalaisille viranomaisille uskottavasti ja johdonmukaisesti todellisen syynsä paolle kotimaastaan. Tästä huolimatta Maahanmuuttovirasto on antanut asiassa kielteisen päätöksen maaliskuussa 2010 ja päättänyt käännyttää hänet maasta.

Jawara on ollut säilöönotettuna Metsälän säilöönottoyksikössä helmikuun alusta asti. Hänen lakimiehensä valittaa Maahanmuuttoviraston päätöksestä lähipäivinä Helsingin hallinto-oikeuteen sekä vaatii käännytyksen täytäntöönpanon keskeyttämistä.

“UNHCR:n mukaan henkilöille, jotka joutuvat hyökkäyksen, epäinhimillisen kohtelun tai vakavan syrjinnän kohteeksi homoseksuaalisuuden takia ja joiden hallitukset ovat kykenemättömiä tai halutto-mia suojelemaan heitä, tulee myöntää pakolaisstatus”, kommentoi Katja Tuominen Vapaa liikkuvuus -verkostosta.

Tilaisuuteen kutsutaan puhujiksi kansanedustajia ja kansalaisaktivisteja sekä tutkijoita. Paikalle toivotaan runsaasti ihmisiä puolustamaan Jawaran ja muiden vainottujen oikeuksia.

Vapauttakaa Jawara heti!

Kun olen kirjoitellut bdsm:stä, olen aina määritellyt sen perustaltaan konsensuaaliseksi eli molemminpuoliseen suostumukseen perustuvaksi toiminnaksi. (En tiedä mikä olisi parempi sana konsensuaalisuudelle, vastavuoroinen suostumus kuulostaa oudolta, ja molemminpuolinen suostumus implikoi että osapuolia on vain kaksi, eikä se välttämättä näin ole. Siksi puhun konsensuaalisuudesta, puhunhan toisaalta myös bdsm:stä, triggereistä, switcheistä ja monista muista finglish-termeistä. Onko hyviä käännösehdotuksia?)

Kenellekään ei varmaan ole yllätys että olen Sinclair Sexsmith -fani, mutta muun ohella hänellä on hyviä tekstejä bdsm:stä ja ihmissuhteista. Yksi niistä on tämä: Consent Obsession

Olen aika lailla samoilla linjoilla Sinclairin kanssa. Olen miettinyt miksi suhtautumiseni julkiseen seksin harrastamiseen ja ekshibitionismiin on niin vaikea, ja luettuani ylläolevan tekstin ymmärsin että se liittyy juuri ajatukseen seksin katsomisen ja siihen osallistumisen vapaaehtoisuudesta. Jotta esimerkiksi bdsm on seksiä eikä väkivaltaa, erottava tekijä on, että kaikki osallistujat ovat leikissä mukana omasta vapaasta tahdostaan. Jos siis sessioin lähipuistossa ja puistossa leikkivät lapset joutuvat sitä katsomaan (ja mahdollisesti traumatisoituvat, itse ainakin muistan lapsuuden itsensäpaljastajien kohtaamiset hyvin ahdistavina), kyse ei ole sivustakatsojien vapaasta valinnasta.

Seksibileet ovat aivan asia erikseen. Astuessani sellaiseen tilaan tietäen mistä bileissä on kyse, teen tietoisen valinnan katsoa ja harrastaa seksiä. Jos minut huijattaisiin seksibileisiin ilman että tietäisin juhlien luonteesta, tapahtuma ei olisi konsensuaalinen.

Kaikesta huolimatta en suhtaudu seksiin itsessään kielteisesti, enkä vastusta pornoa. Vastustan sitä, jos pornoa työnnetään ihmisten kurkuista alas ilman heidän omaa suostumustaan. Ja vastustan sellaista pornoteollisuutta, jossa (useimmiten naiskehoiset) ihmiset pakotetaan työskentelemään ilman heidän suostumustaan.

Ehkä vien yksityisyyteni seksin harrastamisen suhteen liian pitkälle ja olen ylisuojelevainen. Mutta tiedän myös, että itse vaivaudun ja ystäväni vaivautuvat jos joutuvat todistamaan seksikohtauksia baareissa tai muissa paikoissa, joihin menemiselle on muu syy kuin toisten ihmisten seksin seuraaminen.

Toki Kummakerhossakin on pornoksi luokiteltavaa sisältöä. Mutta luulen, että se henkilö joka tänne löytää anaalifistaus-hakusanalla ja löytää tällaista kuivaa teoretisointia seksistä ja feminismistä, tuskin kokee suurta traumaa. Tai ehkä juuri siksi. ;)

Tarkoitukseni on kirjoittaa kulttuurisesta kategoriasta heteronainen, siksi en tässä yhteydessä problematisoi sen enempää heteroseksuaalisuutta kuin naisen käsitettä.

Väitän, että lesbo- ja queernaisilla on sen vuoksi helpompi paikka neuvotella seksuaalisuudestaan, että he ovat joutuneet törmäämään epänorminmukaisuuteensa, ja sen vuoksi tarkastelemaan seksuaalisuuttaan erilaisin silmin. Lesbo- ja queernaisilla on omissa yhteisöissään suurempi vapaus määritellä omaa seksuaalisuuttaan, ulostulon kokemuksen kun voi ajatella olevan myös itsen ja oman seksuaalisuuden tarkastelun ja pohdinnan prosessi. Heterosuhteessa elävillä naisilla ei välttämättä löydy samanlaista perspektiiviä eritellä omaa tilannettaan, eikä yhteisöä joka jakaisi heidän kokemuksensa.

Heteronaisen halu on ehkä yksi voimakkaimmin kulttuurisesti säännellyistä. Perinteisesti naisen seksuaalisuus on nähty jonkinasteisena uhkana, ja monet naisia kontrolloivat instituutiot ovat perustuneet tämän uhan rajoittamiseen. Tuntuu oudolta ajatella asiaa vielä vuonna 2010, mutta samat mekanismit ovat läsnä edelleen.

Seksuaalisesti hyvin aktiivinen heteronainen saa osakseen kaikenlaisia sanktioita. Liian aktiivinen nainen leimataan helposti huoraksi (eli alempiarvoiseksi) tai epätoivoiseksi. Heteromiehet kavahtavat liian aktiivista naista, ja heterosuhteiden dynamiikkaan liittyy monia tilanteita joissa naisen odotetaan olevan passiivinen osapuoli. Nainen odottaa miehen iskevän hänet baarissa, naisen ei “kuulu” soittaa miehen perään, nainen odottaa miehen kosintaa jne.

Näin ulkopuolelta tarkasteltuna kuulostaa kammottavan normatiiviselta ja vanhakantaiselta, mutta sitten esimerkiksi naisten- ja tyttöjen lehdet ovat täynnä vastaavanlaista opastusta. Seksivalistus (hetero)naisille perustuu ajatukseen, että heteromiehet yrittävät käyttää heitä hyväkseen ja naisten on oltava siveytensä vartijoita. Raiskausdiskurssi perustuu samaan ajatukseen: naisen on suojeltava itseään heteromiehen halulta pukeutumalla oikein, kulkemalla oikeita reittejä oikeisiin aikoihin ja muilla tavoin rajoittamalla käytöstään.

Millä tavoin heteronaiset voisivat emansipoitua? Mielestäni queer-yhteisön ei tulisi sulkea pois heteroita, joilla on erilaisia queeriyttäviä kokemuksia. Myös kinky-piireistä voi, jos käy hyvä tuuri, löytyä uudenlainen vapaus oman seksuaalisuuden neuvottelemiseen. Lisäksi näkisin erilaisten seksuaalisuuteen positiivisesti suhtautuvien feminismien tärkeyden asiassa: vain lopettamalla seksuaalisen halun demonisoimisen myös heteronaiset voivat vapautua moralisoinnista.

“What is love?” – 1990-luvun suuri ajattelija Haddaway loihti ilmoille kysymyksen, jota meistä moni on epäilemättä paljon aikansa kuluksi miettinyt. Me lisäämme siihen vielä feminismin ja kysymme, mitä feminismi rakastamisen yhteydessä voi tarkoittaa?

Av alla stora tankare i historien Haddaway frågade på 1990 talet “what is love?”. Feministisk samkväm frågar vad händer när vi lägger feminismen i frågan. Vad betyder feminism i kärleksammanhang?

Illan ohjelmassa ainakin:

Toivottu sarjakuvapaja/ serieteckning work shop
Puhetta rakkaudesta, feminismistä ja kohtaamisesta / diskussion om kärlek, feminism och olika sätt att älska
Bra musik och härlig stämning / Musiikkia ja hyvää meininkiä

Tervetuloa! Välkommen!

Vapaa pääsy – fritt inträde.

ps. Jatkopaikaksi feministi-iltamat suosittelee Peijakas-klubia Libertessä, osoittessa Kolmas linja 34.

***

Feministi-iltamat on toimintaa sukupuolettomuuden ja kaikkien sukupuolten puolesta kahdella kielellä. Voittoatavoittelemattoman tapahtuman järjestävät yksityishenkilöinä feministit, jotka toivovat olevansa aatteessaan aktiivisempia. Kaipaamme kaupunkiin tiloja, joissa sukupuolella ei olisi niin merkitystä. Keksitään feministisiä kepposia kaikkien iloksi!

***

Minun mielestäni se, mitä omassa makuuhuoneessaan (tai keittiössään tai wc:ssään tai kirjaston wc:ssä) harrastaa, ei ole pelkästään yksityisasia, vaan se sisältää laajempia sosiaalisia seurauksia. Näiden seurausten pohtiminen on minusta niin kiinnostavaa, että aion kirjoittaa aiheesta monta tekstiä. Yleisen feminismin ja bdsm-seksin välisen suhteen lisäksi aion pohtia queerin ja bdsm:n suhdetta, eläinten oikeuksia sekä valtavirta-kinkypiirejä.

Käytän tässä kirjoitussarjassa termiä bdsm laajana yleiskäsitteenä erilaisille kinkyille seksin harrastamistavoille. Käytän mieluummin bdsm-käsitettä kuin kinkyä, sillä keskityn alistamiseen ja alistumiseen (d/s) ja erilaisia valtapelejä (power play) sisältäviin suhteisiin. Kuten wikipedia tietää kertoa, termi bdsm tulee englanninkielisistä sanoista Bondage (BD), Bondage & Discipline (B&D), Domination & Submission (D&S, DS, D/S), Sadism & Masochism (Sadomasochism) (S&M, SM). Lyhykäisyydessään se siis on vastavuoroiseen suostumukseen eli konsensuaalisuuteen perustuvaa seksiä, joka sisältää mm. sitomista, alistamista ja alistumista sekä sadomasokismia. Ei tietenkään välttämättä kaikkia näistä.

Feminismin käsitän tässä yhteydessä pyrkimyksenä kaikkien sukupuolten tasa-arvoon eli samankaltaiseen mahdollisuuteen käyttää valtaa. Laajemmin voin kertoa olevani anarkisti ja tarkastelevani sen vuoksi kaikkia rakenteellisia valtasuhteita kriittisesti, en pelkästään patriarkaattia ja miesten ja naisten välistä valtasuhdetta, vaan kaikenlaisia yhteiskunnallisia alistussuhteita. Kiinnostukseni eläinten oikeuksiin lähtee samalta perustalta.

Miten feminismin, valtasuhteiden kritiikin ja tasa-arvovaatimukset voi ylipäänsä yhdistää sellaisiin seksin harrastamistapoihin, joissa on tarkoituksena alistaa toista ihmistä? Bdsm-harrastajan näkökulmasta kysymys voi vaikuttaa absurdilta, sillä bdsm-seksissä ei ole kyse hyväksikäytöstä, vaan leikin osapuolet neuvottelevat sessioiden aluksi leikin säännöistä, rooleista ja omista rajoistaan. Ihannetapauksessa leikkimiseen liittyy useita sääntöjä, kuten vaatimus osapuolten päihteettömyydestä ja siten täydestä ymmärryksen tilasta, omien rajojen ymmärrys ja kommunikointi, sekä toiminnan lopettavan turvasanan sopiminen ja sen oikeaoppinen käyttö.

Siis, bdsm-seksi on feminististä ja valtakunnassa on kaikki hyvin. Epäilen kuitenkin, ettei kaikki ole aivan yhtä yksinkertaista. Feministisessä perinteessä on usein puhuttu privilegioista tai etuoikeuksista jotka toisilla ryhmillä on ja toisilta puuttuu. Tämän ajatuksen perusteella voisi lähteä tarkastelemaan kriittisesti bdsm-session neuvottelun “ideaalisen puheen tilannetta” ja kysyä, onko esimerkiksi heteroseksuaalisessa suhteessa mahdollista päästä tilanteeseen, jossa sekä mies että nainen pystyvät tasa-arvoisesti osallistumaan leikin sääntöjen neuvotteluun?

Lähempää tarkasteltuna ajatus feministisestä bdsm-seksistä muuttuukin olennaiseksi. Kuten subversive submissive -blogin pitäjä toteaa, suuri osa bdsm-seksistä on seksististä.

“A lot of people who engage in BDSM are sexist. “

Tämä tuskin on kenellekään yllätys, sillä bdsm-seksiä harrastetaan seksistisessä ja patriarkaalisessa yhteiskunnassamme. Mies joka alistaa ja nainen joka alistuu on kulttuurisessa kuvastossamme vallitseva asetelma.

Voiko tämän heteroseksistisen asetelman murtaa bdsm:n kautta? Jos voi, onnistuuko se vain naisten tai miesten välisissä suhteissa, jolloin valta-asetelma ei ole yhtä selkeä, nurinkäännettynä naispuolisen dominan ja miespuolisen subbarin välisissä suhteissa, joissa nainen saa ottaa takaisin häneltä anastetun vallan, tai switch-switch -suhteissa, joissa valta-asetelmat ovat jatkuvan neuvottelun prosessissa?

Minun nähdäkseni valtarakenteiden purkamisen ja bdsm:n radikalisoimisen paikat lähtevät juuri edellämainitusta neuvottelun prosessista. Kinky seksuaalisuus, kuten kaikki muutkin seksuaalisuuden muodot, on tämän yhteiskunnan ja kulttuurin tuote. Minä en ajattele yksilöpsykologisten selitysten tavoin, että bdsm-seksuaalisuus kehittyisi jonkun lapsuuden hyväksikäyttökokemuksen tai trauman seurauksena. Bdsm:ssä fetisoidaan yhteiskunnassa olemassaolevia valtarakenteita. Heteroseksuaalisisissa suhteissa elävät, miehille alistuvat naiset ovat saaneet tämän idean jostain. Ei myöskään ole sattumaa, että kinkypiireissä leikitään monilla muilla epäilyttävillä valta-asetelmilla, kuten pedofilialla (esimerkiksi vauvaleikit tai daddy-fetissi), rasismilla (race play) tai eläinten hyväksikäytöllä (puppy tai pony play). Bdsm:n vahvuus verrattuna vaniljaseksiin on näiden valta-asetelmien näkyviksi tekeminen.

Kaikki seksi sisältää luonnollistettuja valta-asetelmia, bdsm-sessioiden neuvotteluissa nämä valta-asetelmat on mahdollista tehdä näkyviksi ja sitä kautta kyseenalaistaa ne. Valta-asetelmien näkyväksi tekeminen ja sopiminen tarjoaa työkaluja tarkastella valtasuhteita ja hierarkioita ja päästä oman seksuaalisuutensa avulla käsiksi johonkin, jota voi poliittisella toiminnalla purkaa. Jatkossa aion tarkastella yhtä valtasuhdetta kerrallaan bdsm-kontekstissa, aloittaen heteronormista ja sen kyseenalaistamisesta queer bdsm:n avulla.

Peijakas!

Perjantaina 6.11. Ravintola Musta Kissa klo 21-02
Toinen linja 15
Helsinki, Finland

Queer ♥ feminismi
≈≈≈
Peijakas-dj:t soittavat levyjä, joihin valtavirran (homo)baarien musiikkitarjonta ei ihan yllä. Tunnussana: lgbtqiaxyz!
≈≈≈
Dj Stuffin’ Muffins (I ♥ Lesbians) : rähinäelektro
Dj Lady Chatterleyn rakastaja: bumtsi obscuro bum

Tuuli ja myrsky on  vakuuttava kertomus anarkafeministisestä ryhmästä, joka joutuu erään jäsenen raiskauksen jälkeen keskelle suuria kysymyksiä. Mikä todella on turvallista, miten turvallisuutta tuotetaan, entä naiseutta? Onko miehillä sijaa feministisessä toiminnassa? Miten kohdella raiskaajaa, kun uhri on anarkisti eikä halua ilmoittaa poliisille? Entä kun raiskaaja on kaikkien tuttu ja tunnetusti “mukava kaveri”?

Tarina ei anna valmiita vastauksia, kuten elämässä ei yleensäkään käy. Poliittisissa ympyröissä pidempään kuljeskelleet tunnistavat paitsi erinomaiset henkilöhahmot, myös ne mekanismit, joita Tiitu tarinassa kuvaa ja purkaa.

Erityisen paljon pidin sukupuoliteemojen käsittelystä. Yksi sarjan hahmoista on tulkittavissa transgender-tyypiksi. Lisäksi kirjan kantavana juonena on miesviha, sukupuolittunut väkivalta, feminismin suhde näihin sekä keskustelu radikaalifeministien ja queerfeministien välillä.

Tuuli ja myrsky on erinomaista feminististä sarjakuvaa.

Keskustelu alkoi velloa tästä Vihreiden naisten pääsihteerin Sirpa Hertellin kommentista: voiko mies olla feministi? Hertellin mukaan siis ei, koska aate on sukupuolisidonnainen.

Vihreän Langan kommenttipalsta alkoi tämän jälkeen muistuttaa Hesarin taattua keskustelupalstatasoa.

Mutta kysymys sinänsä on relevantti, sillä se käsittelee separatistisen naisasian suhdetta laajempaan näkemykseen feminismistä kaikkien sukupuolien oikeuksia pohtivana ja kannattavana ajattelutapana. Ei liene epäselvää, kumman aatesuunnan kannattaja itse olen. “Feminismin vastustajien” yksisilmäisyys usein ärsyttää, kun kaikki feminismit niputetaan samaan pakettiin ja tätä olkiukkoa sitten ammutaan alas.

Vihreiden miesliikkeen puheenjohtaja Jukka Relander kirjoittaa tämän päivän Hesarissa:

Voiko mies olla feministi?

Paljon toki riippuu naisten jalkapallomaajoukkueen keskiviikkoisen puolivälierän tuloksesta, mutta yleisesti ottaen, miksi ei voisi. Tosin kysymys on toistaiseksi epätäsmällinen. Itse en ainakaan allekirjoittaisi blankkoshekkiä aiheesta kysymättä, että mitä feminismillä täsmälleen ottaen tarkoitetaan.

Ihmisten luokittelu ja arvottaminen sukupuolen, ihonvärin, syntyperän tai seksuaalisen suuntautuneisuuden perusteella on poikkeuksetta kuvottavaa ja ainakin minussa se herättää tarpeen reagoida. Feminismillä voidaan tarkoittaa pyrkimystä purkaa tämänkaltaisia rakenteita. Jos esimerkiksi naisen tekemää työtä arvostetaan vähemmän kuin miehen tekemää, kyse on sukupuolisesta sorrosta, jota vastustan. Näin nähtynä, olen feministi.

Relander kommentoi osuvasti myös:

Ajatus siitä, että naiset ja miehet ovat vastakkaisia poliittisia voimia omine intresseineen ei kykene purkamaan vallitsevia sukupuoli-ideologioita, vaan päinvastoin, tulee uusintaneeksi niitä. Tehtävämme on vastustaa myös sitä.

Tässä Relander osuu asian ytimeen. Naisseparatistinen feminismi, joka korostaa naisuhri ja miesvihollinen -vastakkainasettelua, ainoastaan uusintaa ja ylläpitää kahden sukupuolen dikotomiaa ja Nainen on Venuksesta, Mies Marsista -tyyppistä ajattelua. Eikö tästä jo vähitellen voisi päästä eroon?

Queerfeministinä tärkeintä on nähdäkseni kyseenalaistaa luonnollistettuja sukupuolikategorioita, joihin kuuluu myös miesten näkeminen väkivaltaisina vaimonhakkaajina. Tämä ei saa hämärtää näkyvistä niitä tilanteita, joissa väkivalta tai eri ihmisryhmien erilaiset oikeudet todella johtuvat sukupuolitetuista rakenteista. Mutta jos keskustelussa jämähdetään kahteen eri poteroon, jää huomaamatta että valtarakenteiden paine kohdistuu eri tavoin eri yksilöihin, ja että on lukuisa joukko ihmisiä, joille ei ole sijaa kummassakaan leirissä.

Ja vielä loppukevennyksenä tämä todellisen feministimiehen (LOL) kommentti autoista ja naisista: Auton ominaisuudet löytyvät naisesta

Minäkin haluan auton joka tulee luokseni siivoamaan ja pesemään pyykit!

Anna Kontula kirjoittaa seksistä. Hän kritisoi “valtavirtafeminismiä” seksin sivuuttamisesta feminismiin liittyvissä keskusteluissa. Valtavirtafeminismi, äitiemme feminismi, on radikaalifeminismin ja suurten ikäluokkien tasa-arvopuheen muodostamaa “tekoradikaalia styroksifeminismiä”, joka jättää käsittelemättä monia seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä. Näitä kysymyksiä Kontula nostaa esiin kirjansa luvuissa erilaisten kertomusten kautta: raiskaus, prostituutio ja ihmiskauppa, lasten ja nuorten seksuaalisuus, feminismin suhde naiselliseen pukeutumiseen, seksuaalisuus ja elämänhallinta, sekä (hetero)seksuaalisuuden kontrolli.

Itse olisin kyllä kaivannut toisenlaista näkökulmaa moniin pohdinnan alla olleisiin kysymyksiin, mutta se johtuukin omasta näkemyksestäni queer-feministinä.

Queer-feminismi ja queer-teoria eivät toki ole sosiologi Kontulalle vieraita. Hän kirjoittaa

Suomessa kolmannen aallon feminismeistä tunnetuin lienee queer-feminismi, joka 1990-luvulta lähtien käänsi huomion sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemaan. Pitkälti queer-feministien työn ansiosta voin itse keskittyä rauhassa puhumaan miehistä, naisista ja heteroseksuaalisesta halusta, koska näillä käsitteillä puhuu myös kritisoimani valtavirtafeminismi ja koska syventyminen edellyttää aina rajausta.

Kontulan pamfletin ansiot liittyvät (ei yllättäen) hänen pohdintaansa naisten yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, lähtien siitä huomiosta että alimpana hierarkiassa ovat prostituoidut ja seksityötä tekevät siirtolaisnaiset. Seksityöläisistä väitelleen Kontulan prostituutiota ja ihmiskauppaa käsittelevät luvut ovat vakuuttavaa luettavaa.

Osa Kontulan väitteistä jää aika irrallisiksi heitoiksi, esimerkiksi heteronaisten halusta tulla miehen “ottamaksi”. Epäselväksi jää, puhuuko Kontula tarinassa bdsm:stä vai vaniljaseksistä (samaa ihmettelee Maailma feministin silmin ). Feminismi ja bdsm on kiinnostava aihe, jota aion käsitellä myöhemmissä teksteissä tarkemmin. Kontula kirjoittaa

Alistuminen ja alistetuksi tuleminen ovat kuitenkin eri asioita. Alistumisessa on eri tavalla kyse toimijuudesta, siinä päätän itse asettua tiettyyn asemaan ja aktiivisesti rohkaisen kumppaniani ohjastamaan.

Kontula on jännän äärellä kirjoittaessaan monista tabuaiheista, kuten heteronaisen halusta tulla heteromiehen alistamaksi. Radikaalifeminismissä kaikki maskuliinisen alistamisen ja feminiinisen alistumisen halu on nähty patriarkaatin vahvistamisena, jolloin joka kerran kun nainen suostuu penetraatioon, hän pönkittää sortajan asemaa.

Tässä kohtaa Kontula olisi hyötynyt queer-feministisen näkökulman käsittelystä. Olisin kaivannut syvemmälle menevää analyysiä maskuliinisuuksista ja feminiinisyyksistä, sekä niiden performoinnista ja fetisoinnista patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Ellei heteroseksuaalista halua irrota essentialisoivasta puheesta, jää tavoittamatta koko patriarkaalisen järjestelmän syvärakenne ja sen kautta sen purkamisen mahdollisuudet.

Heteroseksuaalinen halu ei ole sen luonnollisempi tai epäluonnollisempi kuin muutkaan halut. Kontulan kertomuksessa kunnon panoa haluava heteronainen käyttäytyy sen mallin mukaisesti, jota normatiivinen seksuaalisuus yhteiskunnassamme tarjoaa. Radikaalifeministisessä tasa-arvoseksissä käytössä on erilainen normatiivinen järjestelmä, mutta rajoitukset ovat yhtä kaikki läsnä. Minusta on kiinnostavampaa miettiä, miksi maskuliinisuus on yhtä kuin toimijuus ja dominanssi ja feminiinisyys yhtä kuin passiivisuus ja alistuminen. Kontulakin myöntää, että monet miehet ovat ahdistuneita dominoivan roolin vaatimuksesta. Feminiinisyys ei vastaavasti ole välttämättä lainkaan passiivista. Tätä tematiikkaa käsittelee piikki feministien lihassa, heteronaisten seksuaalisesta vallasta kirjoitteleva Henry Laasanen.

Jotta heteroseksuaalisuuden analyysissä pääsisi alkua pidemmälle, olisi tärkeää pohtia niitä paikkoja, joissa valta liitetään maskuliinisuuteen ja vallan puuttuminen feminiinisyyteen. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden merkkien kantaminen ovat yksi tällainen paikka, kuten Kontula huomaa

Siispä kaipaamani seksiä saadakseni joudun piilottamaan suorasukaisuuteni pitsiin ja pehmennän määrätietoisuuttani pastellisävyillä. Kiharoilla saan kasvoni näyttämään herkemmiltä ja korkeat korot korostavat hedelmällisyyttä urakeskeisyyden sijaan.

Feminiininen ulkokuori osoittaa naisen paikan paitsi alistettavana objektina, myös maskuliinista olentoa älyllisesti heikompana astiana.

Seksuaalisuuttaan feminiinisillä merkeillä korostava nainen mielletään väistämättä tyhmäksi, pinnalliseksi ja vastuuttomaksi. Minun sukupolvelleni on opetettu, että nainen pärjää siinä missä mieskin. Kaupan päälle saimme kuitenkin uskomuksen, että naisten heikkous on jotenkin sidoksissa traditionaalisiin hepeneisiin. Näistä patriarkaatin miellyttämiseen kehitetyistä, omaa arvoa alentavista vetimistä oli luovuttava, jos halusi elää tasaveroisena miehen kanssa.

Tasaveroisena – paitsi miehen, myös muiden maskuliinisen habituksen palvojien kanssa. Kontula huomaa, että feminiininen ulkonäkö ei ole arvostettu feministien keskuudessa tai patriarkaalisessa akateemisessa maailmassa. Sama pätee lesbopiireissä, joissa femmekeimailu on vähintäänkin epäilyttävää. Kun Kontulan kertomuksen nainen tulee suljetuksi ulos feministipiireistä femmeilynsä vuoksi, sama kohtalo odottaa liian femmeä toimijaa paitsi lesbokulttuurissa, myös monissa poliittisissa liikkeissä.

Miesnormin käyttäminen neutraalin ja vakavastiotettavan mittatikkuna ei toki ole uusi asia, ei edes 1960-luvun jälkeisten feministivirtausten keksimä. Ongelma on, että se otetaan edelleen kyseenalaistamattomana monissa piireissä. Kantamalla feminiinisyyden merkkejä luopuu älyllisestä itsenäisyydestään. Kontula käsittelee mielenkiintoista aihetta pohtiessaan (radikaali)feministisen liikkeen nurjaa suhtautumista femmeyteen. Sen sijaan olisin toivonut, että hän olisi päässyt ongelman juurelle ja analysoinut, miksi on yhä niin, että naispuolisen uutisankkurin on madallettava ääntään kuulostaakseen vakuuttavammalta. Miksi maskuliiniset toimijat edelleen dominoivat ryhmäkeskustelutilanteita radikaaleissakin poliittisissa liikkeissä ( Merkittävä vai merkityksetön sukupuoli? ).

Minusta näyttää, että asetelman purkamiseksi kaikkien sukupuolten on tehtävä työtä yhtä lailla. Kuten raiskausta ei voi laittaa uhrin syyksi, myöskään femmejen emansipaatiota ei voi asettaa femmejen harteille. Nähdäkseni ainoa tapa purkaa heteronormin asettamat ulkonäkövaatimukset – myös maskuliinisen habituksen palvonta – on asettua sitkeästi vastarintaan. Itse en aio luopua femmeydestä vaikka olen kyllä havainnut sen negatiiviset vaikutukset minulle sekä akateemisessa että radikaaliliikkeiden maailmassa. Toisaalta en aio alistua myöskään maskuliiniseen vallankäyttöön. Etsin jatkuvasti uusia kanavia, joiden kautta voin tehdä heteromaailman luonnollistetut elementit epäluonnollisiksi. Toivoakseni myös Kontula lähtisi syventämään pamflettinsa näkökulmia queer-feministiseen suuntaan ja uskaltautuisi kyseenalaistamaan heteromaailman luonnollistetun järjestyksen. Tätä ulottuvuutta olen jatkuvasti jäänyt kaipaamaan paitsi hänen julkisten esiintymistensä, myös pamflettinsa lukemisen jälkeen.

Kuten Kontula, myös minä olen syntynyt feministiäidin lapseksi. Äitini on käynyt erilaisissa radikaalifeministisissä ryhmissä, ja olen kiitollinen äidilleni siitä että hänen poliittisista näkemyksistään monet ovat valuneet minulle. Queer-feminismistä äitini sen sijaan ei tiennyt – eikä tiedä – yhtään mitään. Äitini ei osannut varoittaa minua polkupyöräpornosta, sillä sellainen on täysin hänen maailmansa ulkopuolella. Kuten, pelkään, tällä hetkellä myös Anna Kontulan tavoittamattomissa.

Tuo artikkeli on kirvoittanut monta keskustelua, ja paljon ajatuksia. Kiitos siitä Tulvalle! Mun suosikkilainaukseni on: “Feministiä ei naida, feministin kanssa naidaan.” :D

Vakavasti puhuen, olen hyvin kriittinen normatiivisista näkemyksistä seksuaali- ja sukupuolipolitiikassa. Jos olen feministi, saanko tykätä siitä jos mua naidaan? Voiko feministiä naida, vai menettääkö feministi uskottavuutensa tullessaan naiduksi? Onko feministiltä kiellettyjä tekoja?

Toinen Tulvassa esille noussut teema on hetero- vs. lesboseksi. Onko feministinen seksi vain lesboseksiä, ts. seksiä jossa ei naida ja tulla naiduksi? (Tai jossa halu tulla naiduksi ja naida ovat ainakin epäilyttäviä, heteromaailma hiipimässä varkain makuuhuoneeseen)

Oon paljon miettinyt lesbonormatiivisuutta. Käsitän sen ajattelutapana, jossa suhtaudutaan heterotyyppisiin haluihin voimakkaan kielteisesti, ja pidetään niitä heteronormin vahvistamisena. Ainoa ongelma on, ettei lesbonormatiivisuus pysty haastamaan heteronormatiivisuutta. Ratkaisu on hylätä kokonaan ajatus, että tietynlaiset halut ja tietynlainen seksi olisi heteroseksiä, ja toisenlainen lesboseksiä.

Normatiivisuudessa on ongelmana, että se tuottaa häpeää. Lesbosuhteessa elävä kokee häpeää heterohaluistaan, tai feministi siitä että hän haluaa tulla naiduksi. Se on sitä Gay Shamea, jota identiteettilähtöinen politiikka tuottaa. Entä jos hylättäisiin ajatus jatkuvista, biologisiin ominaisuuksiin kiinnittyvistä identiteeteistä? Entä jos seksuaalisuus ja halu voisivat vapautua cis-sukupuolinormien kahleista? Mitä tapahtuisi, räjähtäisikö koko lesbokupla vai voisiko maailma muuttua ihan vähän vapaamielisemmäksi paikaksi, jos lesboja ja feministejä naitaisiin kunnolla?

En halua tällä pohdinnalla kritisoida Tulvaan kirjoittaneita feministejä, ymmärrän että kirjoitatte omista näkökulmistanne. Enkä ole eri mieltä kaikkien Tulvan kommenttien kanssa. Pitää postata tähän loppuun vielä mun oikea suosikki, siis se jonka kanssa olen samaa mieltä :)

“Feministinen seksi lähtee omasta halusta, ei yhteiskunnallisesta paineesta olla tietynlainen tai harrastaa seksiä tietyllä tavalla.”