Oon miettiny paljon mun sanoja. Miten sanat loppuu kesken ja miten se, että ne loppuu kertoo köyhyydestä. Se on köyhyys jos ei voi löytää sanoja joilla kertoa positiivisesti itsestään, omanlaisistaan ja muunlaisista ihmisistä. Jos ei ole sanoja ihmisyydelle, joka koskettais kaikkia.

Kun ei ole sanoja omille iloille, kokemuksille niin niitä ei voi edes piirtää hiekkaan vaikka niissä kävelis päivästä toiseen. Jos kaikki sanat mitä on, on tuomitsevia, arvottavia. Sanoja jotka kertovat meille että me ollaan vääränlaisia, ulkopuolisia niin ne kokemukset jotka voisivat olla minkälaisia tahansa ovatkin täynnä ulkopuolisuutta, kuulumattomuutta.
Ja kun mä puhun sanoista, mä puhun myös tarinoista. Mä oon aina rakastanut tarinoita. Joskus mä katoin telkkua, mutta ne tarinat.. en mä ollut niissä. Niillä oli vain sanoja, jotka jätti mut hiljaiseksi. Monet tarinat suututti mua, miten ne kertoi asioita aina samoin. Lopulta lopetin telkun kahtomisen. Aloin kuunnella ihmisiä. Ja mä huomasin, miten kaikki kertoivat jatkuvasti toisilleen tarinoita. Miten paljon oli erilaisia sanoja.
Mä janosin tarinoita ihmisten elämästä, tapahtui ne sitten täällä tai Trobriandeilla, oli niitten aihe mikä tahansa. Mä huomasin miten paljon sanoja ihmisillä oli. Ja mikä rikkaus se olikaan, kun ne laittoi yhteen. Mä kuuntelin ja löysin itseäni ja toisia ja niin paljon että mulla itellä ei ees oo sille kaikelle sanoja.
Jotkut hämmentyivät kun en enää välittänytkään jutella siitä mitä salkkareissa tapahtui. Ne sanat mä olin jättänyt taakseni. Ehkä niillä oli vain sanoja televisiosta, lehdistä, kirkoista ja sen semmoisista. Sanoja jotka vuosien mittaan ovat mulle muuttuneet kaukaisemmiksi ja vieraammiksi. Kuin jostain toisesta maailmasta, jossa mun maailmaa ei voisi edes kuvitella. Jossa mä olin outo vieras. Mä katsoin miten ihmiset häpesivät, hiljenivät, taistelivat niiden sanojen kanssa. Ja joskus mä kerroin niillekin tarinoita kaukaisista saarista ja hämyisistä baareista.

Monet asiat joista he kertoivat, tuntuivat minustakin tutuilta länsimaalaisena femmenä. Femmet kohtaavat aika usein ennakkoluuloja ja suoranaista syrjintää. Aika yleinen on esimerkiksi tässä blogissa esiinnostettu ajatus, että butch-femmejako toistaa sokeasti heteronormatiivisen yhteiskunnan normeja, eikä femmeys voi olla kenenkään valitsema identiteetti tai sellaisena radikaali tapa performoida sukupuolta.

Minusta femme voi olla juridiselta sukupuoleltaan joko mies tai nainen. Femmeys ei välttämättä myöskään liity pukeutumistyyleihin – itse olen crossdressingiä harrastava femme. Minusta femmeys liittyy enemmän sisäisiin asioihin ja esimerkiksi arvoihin. Itselläni on vahva femmeidentiteetti; arvostan femmejä ja femmeyttä, feminiinisiä tapoja toteuttaa itseään ja olla maailmassa, ja toivoisin että miesnormin rinnalla voisi olla myös yhtä arvostettu femmenormi.

Femmeys on myös aika omanlaisensa kokemuksena. Femmenä törmää heteronormiin paljon useammin ja voimakkaammin kuin queerimpää tai androgyynimpää olemusta esittävät. Esimerkiksi biomiehet pitävät femmenaista automaattisesti heterona, ja lähestyvät baarissa helposti. Asiaa ei auta, jos on femmen tyttöystävän kanssa liikkeellä. En tiedä tuleeko maskuliinisemman seurustelukumppanin kanssa heterobaarissa hengaaville vastaan ehdotuksia kolmen kimpasta. Tai että “mä tuun vaan katsoo”.

Heterobaarissa tapahtuvalle tunnistamattomuudelle on vaikea tehdä mitään, mutta sen sijaan inhottavammalta on tuntunut, kun ei tule tunnistetuksi homobaarissa. Nobody passes -kirjan artikkelissa aasialais-amerikkalainen femme kertoo, että jos hän menee yksin lesbobaariin, hänestä helposti ajatellaan että hän on eksynyt turisti: “Does she speak English?” Itseltäni on kysytty Maman jonossa, että olenko mä muka lesbo ja miksi mä olen menossa tuohon baariin (siis annettu ymmärtää, että en kuulu kyseiseen paikkaan). En kyllä silloinkaan ymmärtänyt, mitä minun seksuaali-identiteettini kuuluu ventovieraalle ihmiselle Maman jonossa.

Jotkut femmet ratkaisevat näkymättömyyden ongelman ultra-femmeydellä, jossa femmeyttä toistetaan niin pitkälle viedysti, että sen performatiivinen aspekti korostuu: pitsiä, hameita, korkokenkiä, huulipunaa, kynsilakkaa… Itse koen olevani radikaali genderqueer femme, ja ongelma tuonkaltaisessa ultrafeminiinisessä femmeilyssä on minun kannaltani se, että kun pukeudun mieluummin miesten pukuun kuin hameeseen ja korkokenkiin, minun kokemukseni femmenä tulee tavallaan tehtyä näkymättömämmäksi ja sitä kautta marginalisoiduksi. Femmeyttäkin voi toistaa niin monella eri tavalla, ja nämä tavat ovat ainakin itselläni myös usein harkittuja.

Heteronormatiivisuuteen törmäämisen ja queer-kokemuksen tunnistamattomuuden lisäksi femmejä saatetaan pitää avuttomina ja kädettöminä monissa teknisyyteen liittyvissä taidoissa, automaattisina kahvinkeittäjinä ja tiskaajina esimerkiksi kansankeittiöissä tai vastaavissa tilanteissa, tai seksuaalisesti passiivisina ja alistuvina sängyssä. Näillä ennakkoasenteilla ei ole mielestäni mitään tekemistä feminiinisen olemuksen tai itseilmaisun kanssa.

Jos jotain voisin toivoa, se olisi ainakin femmeyden arvostuksen nouseminen queerpiireissä. Olisi tärkeää, että “heteronnäköiset femmet” edes pyrittäisiin tunnistamaan ja heidän queer-kokemuksensa hyväksymään. Monet femmet tekevät ratkaisunsa kuten kirjan artikkelin otsikko esittää: “And Then You Cut Your Hair.” Letti saa lähteä. Niin minäkin tein.

Jk. Kirjoituksen omakohtaisuuden vuoksi olen tässä keskittynyt lähinnä biologisesti naispuolisen femmen kokemuksiin. Miehiksi kasvatetut femmet kohtaavat hyvin erilaisia kokemuksia ja tilanteita, omalla tavallaan yhtä rajoittavia nekin. Olisi kiinnostavaa kuulla kommentteja myös niistä.

…

Jouluna menen vanhempieni luo. Käymme laittamassa haudalle kynttilöitä, muistamassa ihmisiä jotka olisivat vihanneet minua jos olisivat koskaan tunteneet. Ajan autoa ja ympärilläni istuu “perheeni”, kutsumassa minua nimillä joilla olen anonut että he eivät koskaan enää kutsuisi minua, ihmisiä jotka eivät tunne minua oikeastaan ollenkaan ja jotka eivät haluakkaan tuntea. Kunhan istun joulupöytään. Ja vereni kiehuu, haluan huutaa. Sen sijaan istun kuuliaisesti hiljaa ja painan aavistuksen verran lisää kaasua jäisellä tiellä.

…

Sama viha löytyy Mamaan astuvista heteroporukoista, huudoista kaduilla, viileän kohteliasta väleistä, vessoista, automarketeista, toistuvista kyselyistä ja keskusteluista, tutkimusvaatimuksista, tappeluista taksijonoissa ja kaikista vaatimuksista tehdä elämä sen verran luonnollisemmaksi paikallisille heteroille. Pitää yllä sitä maailmaa jossa me kummajaiset olemme aina vähemmän – siis kaikke me homot, lesbot, biseksuaalit, transgenderit ja – seksuaalit, intersukupuoliset, perverssit, fetisistit, monisuhteilevat, vammaiset, antisosiaaliset, tai muuten vain “erilaiset” ja näiden kaikkien määriteltyjen kategorioiden lukuisat muunnokset, yhdistelmät ja kieroutumat.

Ja sitten, kävelen kaverin kanssa kadulla ja hän kutsuu minua toistamiseen heteroksi, sanoo minulle miten minä olen nyt jotain peruuttamattomasti erilaista kuin hän, etuoikeutettua. Olen päättänyt vaihtaa sukupuolta ja yhtäkkiä kaikki se viha, joka aiemmin on ollut jotain hiljaista ja yhteistä onkin kohdistunut minuun. Huomaan myöhemmin, että sama viha palaa usein myös lapsia kohtaan – niinkuin lapset muka olisivat yhtään paremmassa asemassa kuin ne nuoret aikuiset joilla on sentään toisensa.

Tajuan miten lesbot eivät ole kadulla tunnistaneet minua jengikseen aikoihin, ellen ole jonkun lesbon seurassa. Miten femmeseuralaiseni ovat usein jääneet hiljaisen muurin väärälle puolelle. Muistan vaatimukset olla tietynlainen, muistan miten monet halut, teot ja toiveet ovat olleen liian heteroita ja miten olen niitä hävennyt.

Lävitseni kulkee kokonainen koski riitoja lapsista, seksistä, pukeutumisesta, seurustelusta, perheistä ja kaikesta. Sisälläni on on mustavalkoiseksi maalattu maailma, vihalla piirretty kartta, joka ei tunnu johtavan mihinkään.

Ja mietin, onko parempi vain tehdä asioita toisin? Lakata välittämästä heterosäännöistä? Vihaisinko sillon vähemmän niitä ihmisiä, jotka ovat myös sattumalta lähelläni? Eiväthän hekään yksin ole niitä kirjoittaneet..

Kaikki tämä on saanut minut mietteliääksi. Toisaalta olen mielestäni toiminut oikein, kun olen puolustanut omaa tai toisten asemaa keskusteluissa, ja tuonut etuoikeuksiin liittyviä teemoja esille. Toisaalta olen miettinyt, onko lainkaan oikea strategia “paljastaa ” ihmisille heidän etuoikeutettu ajattelunsa, varsinkaan tavoilla, jotka johtavat heidän puoleltaan defensiiviseen käytökseen.

Mielestäni etuoikeus voidaan kääntää tarkoittamaan  solidaarisuuden puutetta. En koe mitään velvollisuutta olla solidaarinen ihmisiä kohtaan, joiden alistettu asema tuottaa minulle ja minun kokemukselleni etua. Heteroprivilegio tarkoittaa esimerkiksi heterokokemuksen universalisoimista kaikkia koskevaksi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt voivat olla osa heteromaailmaa, kunhan eivät häiritse legitiimiä järjestystä. Alistetun ryhmän on siis taivuttava voimakkaamman tahtoon. Ei ole mitään syytä miksi vallanpitäjän pitäisi miettiä omia tekosiaan toisten näkökulmasta.

Jos ajattelen omalta osaltani, minulle on helppo ymmärtää omat etuoikeuteni, kun ne liittyvät keskiluokkaisuuteeni, cissukupuolisuuteeni ja heteronormatiivisuuteeni. Olen hyväksikäyttänyt esimerkiksi heteroasemaani sekä menneisyydessä että todennäköisesti myös tulevaisuudessa – joskus järjestelmä tuottaa etuja jopa minun kaltaiselleni luopiolle.

En kuitenkaan tullut tietoiseksi poliittisesta queeriydestä ennen kuin minut pakotettiin siihen: Kohtasin niin räikeää homofobiaa etten voinut enää verhoutua heterokulissiin. Minun piti tulla “ulos” poliittisena queerinä. Olisinko tullut vastaavaan lopputulokseen, jos olisin keskustellut jonkun kanssa, joka olisi sanonut minun olevan epäsolidaarinen, ellen toimi poliittisesti queerinä? Ainakin näin jälkeenpäin ajattelen, että pitäisin kyseisellä tavalla toimivaa henkilöä rohkeana.

Sen sijaan valkoinen privilegioni tuottaa minulle päänvaivaa. Olen oikeastaan herännyt pohtimaan aihetta vasta viime aikoina. Suomessa katukuva on vielä vuonna 2009 niin homogeeninen, ettei näitä kysymyksiä tule välttämättä ottaneeksi esiin. Lapsuuteni elin sysisuomalaisessa pikkukaupungissa, jossa monikulttuurisuus ei ole kovin pitkälle edennyt. Nykyään toimin erilaisissa poliittisissa liikkeissä, ja niiden toimijoista valkoisia on lähelle 100 % (mukaanlukien queer-liike). Rotukysymykset eivät tule minun elämässäni esille, ne eivät ole merkityksellisiä, eikä niitä tarvitse arkielämässä pohtia.

Ilmiselvä merkki etuoikeudesta.

fuck

Rupesin miettimään miten paljon elämäni ja monen muunkin tuntemani elämä pyörii sukupuolen todistamisen ympärillä. Että sukupuoli voisi olla jotenkin pysyvä rakenne, ne jotka siitä poikkeavat joutuvat sitä todistelemaan. Tästä viimeaikoina on surullinen esimerkki tietenkin Semenyan tapaus. Oliko hän liian mies, ollakseen nainen? Ja miten jo kaikissa yksilöissä vaihteleva testosteronin määrä oli juuri tässä tapauksessa epäreilu etu? Testosteronin määräthän ovat jatkumo, eivätkä jokin kuilu miesten ja naisten välillä.

Transsukupuolisuus on mitä selkein todistamisen paikka. Erinnäisten psykologisten kokeiden ja ei niin kovin psykologisten arvioiden perusteella ihmisen sukupuoli määritellään. Ja älkää erehtykö luulemaan että tätä määrittelyä voisi tehdä transsukupuolinen itse – ei, tämä on asiantuntijoiden asia.

Mutta tämä ei ole ainut paikka missä sukupuoli pitää todistaa. Suurin osa tästä todistamisesta on tehty täysin näkymättömäksi ja luonnolliseksi mm. eriävillä nimillä ja vaatetuksilla, saniteettitiloilla, urilla, harrastuksilla, oikeastaan aivan kaikella.

Lapset puetaan sukupuolitettuihin väreihin, joita aikuiset eivät edes itse käytä. Ja nimetään nimillä joista ei jää epäselväksi missään tilanteessa mikä sen omistajan sukupuoli on. Monissa kulttuureissa ihminen nimeää itse itsensä tullessaan aikuiseksi ja nimet eivät myöskään välttämättä ole sukupuolitettuja. Mutta jostain syystä juuri täällä on tärkeää että on yksi nimi per yksi ihminen, jolla on yksi selkeä identiteetti ja sitä vastaava elämä jossa syntymästä asti kaikki on ollut arvattavissa ja ennakoitavissa. Nomen est omen, monellakin tavalla.

Jos kuitenkin nimi ja käyttäytyminen eivät mene yksiin, jos hormonit ja henkilötunnus eivät pidä yhtä, vaatii ympäristö sitä että todistamme kuuluvamme johonkin. Monet transihmiset kutsuvat tätä läpimenoksi: silloin ympäristö ei ole jatkuvan hämmennyksen ja kuohunnan vallassa. Sukupuolet on todistettu oikeiksi ja kaikkein normaaleimmatkin voivat nukkua yönsä rauhassa tietäen että jokaisen housuissa on mitä kuuluukin olla. Eikä transihminen joudu enää jatkuvasti ottamaan vastaan kontrollointia sukupuolen “oikein” tekemisestä. Oli tämä kuinka ystävällisesti sitten ilmaistukkin.

Tämän järjestelmän nyrjähdykset, hetkelliset mahdollisuudet oppia jotain siitä mitä on olla ihminen pistetään harvojen ja valittujen yksilöiden syyksi. Kaikenlaiset järjestyksen rikkovat ovat kuin syntipukkeja. Mitä erilaisemmat ihmiset joutuvat leikkauspöydille,  tutkimuksiin, pakolaiskeskuksiin ja hoitoloihin viemään pois jotain hyvin isoa pahaa mennessään joka rikkoo meille usein niin itsestäänselvänä pidettyä maailmanjärjestystä.  Niin monet ihmiset elävät todeksi jotain mitä on vaikea vangita sanoiksi tai identiteeteiksi, laittaa paikalleen ja kontrolloida, jotain mitä niin usein sanotaan myös syntiseksi, kunniattomaksi ja oudoksi.

Tänään käynnistyi Uskalla niminen kampanja, joka kohdistuu urheilukulttuuriin. Kampanja pyrkii rikkomaan heteronormia tuomalla esiin homojen, lesbojen ja biseksuaalien eriäviä kokemuksia ja olemassaoloa urheilun kentällä. Helsingin sanomat uutisoi, että Espoon ja Helsingin liikuntatoimet ovat kieltäneet siihen liittyvien julisteiden laittamisen ilmoitustauluilleen. Myös uutista kommentoneiden viesti on selkeä: seksuaalisuus kuuluisi olla kaikkien oma asia. Ja niinhän se onkin varmasti myös urheilutoimien johtajien mielestä: urheiluun ei kuulu seksuaalisuus yhtään enempää kuin mikään muukaan muu kuin… no urheilu!

Seksuaalisuushan on usein uhkaavaa, varsinkin jos sitä tuodaan esille paikoissa joissa sen jokin ilmenemismuoto on perinteisesti ollut estettyä. Mielestäni Uskalla kampanja lähti aivan väärään suuntaan pyrkiessään avaamaan tilaa tietyille seksuaalisuuksille siellä missä sitä ei ilmiselvästi kaivata. Jos seksuaalisuuden esille tuominen on uhkaavaa ja ei kuulu urheiluun, eikö se pitäisi sitten kitkeä sieltä oikein kunnolla? Ehdottaisinkin siis seksuaalisuuden poistamiskampanjaa urheiluun liittyvistä käytänteistä, ettei tälläisille eri seksuaalisuuksien esiintuomiskampanjoille olisi enää tarvetta. Kyllä epäheterot tytöt ja pojat – Seksuaalisuuden ei tarvitse olla määrittävä tekijä ihmisen elämässä!

Kampanjan olisi oltava suhteettoman suuri, olisi pureuduttava kaikkiin urheiliin liittyviin rakenteisiin että voitaisiin varmistaa seksuaalisuuden ja sen esille tuomisen hävittäminen. Ensin tietenkin poistettaisiin pukutilojen ja varsinkin suihkutilojen sukupuolijaot – eihän heteroseksuaalisuuskaan kuulu urheiluun joten sen voi kätevästi jättää kotiin kun lähtee vaikkapa uimahalliin. Myös muut mahdollisesti urheilutilannetta seksualisoivat henkilöt on poistettava, kuten katsojat. Jos vähäpukeisten urheilijoiden urheilusuorituksia ihailee, saattaa saada seksuaalista mielihyvää (Beckham -fanit: turha selittää). Tämän estämiseksi urheilla voisi säkki päällä jos joku on näkemässä. Suihkussakin voisi olla hyvä olla vaan vaatteet päällä – ne kun tunnetusti toimivat kuin panssari seksalisoivia katseita vastaan.

Myös liian intensiivinen fyysinen kontakti on suora tie seksuaalisuuteen. Aiemmin heteronormi on toiminut niin, että samaa sukupuolta olevat ovat voineet rauhassa kosketella toisiaan, eikä urheilukentällä kukaan ole tullut raskaaksi. Mutta tämäkin jako on ikävä kyllä poistettava, sillä seksuaalisuutta on muukin kuin lisääntyminen.

Seksuaalista toimintaa voi ilmetä myös suuremmissa kuin kahden hengen ryhmissä. Joukkueissa piileekin siis suuri seksualisoitumisen vaara. Tunnesiteet kulkevat seksuaalisuuden rajamailla heti kun jättää oletukset ihmisten seksuaalisuuden suuntautumisen, sukupuolen tai ideaalin kumppanimäärän laidasta narikkaan. Seksuaalinen anarkia on aina oven takana.

Ja kun näin ollaan näissä seksuaalisuuden eri muodoissa, niin kaikkihan tietävät että kun on riittävästi endorfiineja, kipu alkaa tuntua todella hyvältä. Tälläisiä mielihyvän tuntemuksia saattaa saada esim. jääkiekosta, joka tulisi rauhoittaa pikimmiten. Ei enää kiihtymistä ja kipua yhdessä, niin säästytään liiallisesta seksuaalisen mielihyvän tunteilta urheillessa. Myös selkeästi jotain seksuaalisuutta ylistävät lajit on laitettava pannaan, kuten pariluistelu ja paritanssi.

Urheilussa on myös paha seksuaalisuuden kasvain joka on jostain syystä vuosisadat jäänyt huomaamatta. Kilpailu luo tilanteita missä voittajat voivat saada seksuaalista huomiota enemmän kuin tavallisesti – muiltakin kuin joukkuetovereilta. Terveet, suhteellisen nuoret ja cissukupuoliset ja ei vammautuneet, perinteisissä parisuhdekuvioissa olevat ihmiset ovat vallanneet ammattiurheilun itselleen. Tämä jos jokin on outo seksuaalisuuden esille tuominen, eikä kukaan ole tehnyt sen kitkemiseksi mitään! Siellä he hyppivät urheiluruudussa kun me oudot istutaan kotona tuntemassa olomme jollain epämääräisellä tavalla riittämättömiksi. Voittaminen ja kaikenlainen jaottelu pitäisi siis yksiselitteisesti kieltää, että pysyisi urheilu urheiluna ja ihmisten seksuaalisuus siitä poissa.

Sain kutsun kohdunkaulansyöpäseulontaan taas ja kuten viime kerrallakin, heitin sen roskakoriin. Koska minulla ei transnaisena ole kohdunkaulaa, niin ei siihen voi tulla syöpääkään. Mitäs minulle voi tulla. Kukaan ei ole ikinä kertonut eikä mistään lääkärikirjasta saa tietää, eikä äitikään varottanut, kaikkein vähiten saisin todennäköisesti tietoa lääkäriasemalta itseltään.

Kohdunkaulan syöpää vastaan rokotetaan tyttöjä ennen kuin heistä tulee aktiivisia seksuaalisesti. Siis miesten kanssa. Tämä sulkee jo lesbot pois. Paperissa ei kuitenkaan lue lesboista saati sitten transnaisista yhtään mitään. Luenpa sivustolta rokote.fi, “6 askelta kohdunkaulansyövän ymmärtämiseen”: “Tartuntariski syntyy, kun sukupuolielämä aloitetaan.” Tässä ilmeisesti tarkoitetaan seksielämää ja pelkästään heteroseksielämää. Eipä ollut usein kysytyissä kysymyksissäkään mitään lesboista eikä transihmisistä. Jotain löytyi mutkan kautta: “Jos miehet kerran ovat papilloomaviruksen kantajia, mikseivät he sairastu kohdunkaulan syöpään?“. Tällainen huolenaihe oli siis arvioitu lesboja ja transnaisia tärkeämmäksi, mutta mutkan kautta selvisi, että miehet ovat viruksen kantajia. Minua kuitenkin kiinnostaa, se, millä miehet sitä virusta kantavat ja kuuluisivatko transnaiset juuri niihin “miehiin”, jotka olisivat kantajia, mutta toisaalta vaarassa sairastua johonkin muuhun syöpään.

Kanadassa sen sijaan puhutaan asioista oikeilla nimillä:

MTF, following vaginoplasty
•
If the glans penis has been used to create a neocervix, Pap smear should follow guidelines
for natal females.
•
Consider vaginal Pap smear for MTFs with history of genital warts.
Cervical Pap smears are generally not indicated for MTF patients because a cervix is generally not
present even after vaginoplasty. A case of intraepithelial neoplasia (carcinoma in situ) has been
reported in an MTF patient who underwent vaginoplasty with the glans penis used to create a
neocervix.
57
Pap smear of the neocervix should be done routinely in these cases, as (a) the glans
appears to be more prone to carcinomatous change than the skin of the penile shaft, and (b) there
appears to be greater risk of progression to invasive carcinoma with intraepithelial neoplasia of the
glans compared to intraepithelial neoplasia of other penile skin.

Lähde

Kaikkein parhaiten onnistuu, jos on dokumentit  tallessa omasta leikkauksestaan. Minun tapauksessani sairaala sattui hukkaamaan osan niistä. Ehkä joku äänitti musiikkia lääkärin  leikkausmuistiinpanojen päälle.

Terveydenhuolto Suomessa on siis vähän heikun keikun ja transihmisten  hoito koko Euroopassa on huonoa ja asenteellista.  Varmasti osaksi tästä syystä transihmisten elämä ei ole pitkä. Elokuvassa  The Amazing Truth About Queen Raquela kyyninen transfani toteaa, että transnaiset ovat kuin hyönteisiä: horrostavat maan alla, sitten nousevat  hetkessä esille, harrastavat koko elämänsä seksiä ja kuolevat massoittain pois.  Tuttavapiiristä rupeavat ensimmäiset kuolemaan 50 ikävuoden korvilla.

CrimethIncin voimauttavassa kirjallisuudessa kehotetaan ottamaan oma terveys omaan haltuun tekemällä itse itselleen gynekologiset tutkimukset ja muutenkin huolehtimaan terveydestään ihan itse. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun tunnen olevani virallisen lääketieteen ulossulkema. Silloin astuu katulääketiede kuvioon.

Minussa herää kuitenkin poliittinen aktivisti ja aion tehdä huomautuksen sekä nettisivusta että kutsusta. Ahne terveydenhuolto toki haluaisi laskuttaa kaupunkia siitä, että lesbot ja transihmiset juoksisivat kokeissa turhaan. Kutsussa oleva nettiosoite on mykkä, se antaa vain ajanvarauksen. Tällaiseen täydelliseen mykkyyteen törmää Suomen viranomaisten taholta usein, vertaa “Soviteltu päiväraha lakkaa 31.12.2009″ ilman mitään mainintaa siitä, mitä sen jälkeen. Tipahdan jyrkänteeltä?

Kutsu oli myös ruotsiksi. Se ei ole sen takia, että tavoitettaisiin kaikenlaisia ihmisiä. Väestörekisterissä kotikieleni on suomi. Se on vain välinpitämättömyyttä olla lähettämättä ruotsinkielisille omaa kutsuaan.  Kaikille samaa, yksilöllisistä eroista piittaamatta.

Tästä huolimatta sukupuolenkorjausleikkaus kulkee riippakivenä mukana potilaskertomuksissa sellaisissakin sairauksissa, missä sillä ei ole mitään merkitystä, niin kuin esimerkiksi kun sain jalkaani ruusun. Tuollaisissa yhteyksissä se voi altistaa syrjinnälle. Koskaan ei ole kukaan ollut kiinnostunut kysymään sukupuolenkorjausleikkauksen jälkioireista kuten esimerkiksi emättimen luhistumisesta, tulehduksista tai vuodoista.  Viisas lääkäri ei halua kysyä sellaisia asioita mihin ei osaa vastata. Kukahan osaisi? Sillä välin meitä kuolee niin kuin kärpäsiä.

Kun jalassani oli ruusu, venytin lääkärissä käyntiä viimeiseen asti. Siinä vaiheessa ruusu oli päässyt jo vakavaksi. Lääkäri ihmetteli, miten olin päässyt kodistani ylipäätään päivystykseen eikä halunnut laskea minua takaisin kotiin. Kutsuin kaikki ystäväni sairaalaan, koska pelkäsin, ettei yksinäisenä pidetyllä ja köyhällä ole oikeuksia.

En mene sikainfluenssarokotukseenkaan. Minä olen niin sika!