Naisviha on homofobian moottori. Naiseus merkitsee näille miehille heikkoutta, erilaisuutta, viekkautta, ailahtelevaisuutta, ja himoa. Kuitenkin he haluavat itselleen naisen, joka on uskollinen, vakaa, hyvä äiti, turvallinen. Hyvät naiset ovat perhettä: vaimot, äidit, siskot. Huonot naiset ovat niitä, joita kouritaan ja joille huudellaan kadulla: huoria, feministejä ja lesboja. Raja hyvän ja huonon naisen välillä on hiuksenhieno ja häilyvä samoin kuin ero miehen ja homon väillä – vaimosta voi hetkessä tulla huora samoin kun miehestä homo.

Naiseus ja naiset ovat siis heille kaksi eri asiaa: jokaisessa naisessa asuu naiseuden perkele, mutta jotkut naiset ovat kesyttäneet oman naiseutensa ja tulleet hyviksi. Homouteen liittyy sama ristiriitainen kaksinaisuus: homot ovat miehiä, siis luonnostaan hyviä, mutta heissä asuu naiseuden perkele. Homot ovat homofoobikoille pettureita jotka antavat toisten miesten kohdella heitä kuin naisia. Homoja kohtaan kohdistettu väkivalta on yritys luoda selkeä raja oman sosiaalisen piirin ympärille ja puhdistaa oma pesä niistä, jotka yrittävät rapauttaa miehisen miehen sosiaalista valtaa.

Homoja vihaavat keskittyvät usein kuvailemaan miesten välisiä seksiakteja ja sitä, kuinka miesruumista penetroidaan eri tavoin. Penetroija esiintyy kuvailuissa pelkkänä peniksenä samoin kuin miespuoliset pornonäyttelijät keskivertopornossa, ja homous rakentuu siten passiiviseksi vastaanottamiseksi. Tällainen passiivinen vastaanottaminen on heidän mielestään naismaista – he näkevät naisten seksuaalisuuden vastaavasti passiivisena ja miehen toiminnasta riippuvaisena. Homous edustaa homofoobikoille maskuliinisuuden poissaoloa, mieheyden tuhoutumista, miesruumiin feminisoimista, ja he pelkäävät erityisesti sitä, että heidän ruumiinsa eivät ole enää näkymättömiä vallan ja voiman keskuksia vaan samanlaisia ihmisruumiita kuin muutkin.

Nämä heteromieheyden supersankarit eivät halua antautua kenellekään. He eivät osaa nauttia oman kehonsa kauneudesta eivätkä siitä, että tuntevat olevansa haluttuja. Sosiaalisen aseman tuoma valta on ainoa partnerin houkuttamiseksi käytettävä asia, sillä naisten ja homojen kauhistuttava esiinmarssi on tehnyt kaikesta muusta akkamaista puuhastelua, kaikesta paitsi ehkä autojen rassaamisesta, ja senkin ovat pehmeät perheenisät volvoillaan tuhoamassa.

Homofoobikot ovat heikkoja ja epävarmoja ihmisiä jotka yrittävät peittää omaa tyhjyyttään ripustautumalla yltiömaskuliinisuuden ja nationalismin löysään hirteen. He ovat sokeita elämänsä todellisuudelle ja surevat loputtomasti sitä, etteivät syntyneet maailmaan jossa ihonväri ja sukupuoli takasivat onnen maailmassa. Tämä kuviteltua menneisyyttä kohtaan tunnettu nostalgia kumpuaa tyytymättömyydestä nykyhetkeä kohtaan – nykyhetken kauhukuvien vastapainoksi luodaan menneisyyteen valkoisten heteromiesten paratiisi, jossa naiset odottavat tippa silmässä urhoaan huorista kotiin valjunlämpimän uuninpankon äärellä kutoen esikoispojalle villasukkia. Heille luvattiin niin paljon, ja todellisuus on antanut heille niin vähän!

Jos mietimme kansakuntaa, jonka perusta on ydinperhe. Tai kirkkoa, joka pyhittää sen suurimmaksi juhlakseen, voimme ehkä raottaa sitä mistä tämän yhteiskunnan monimuotoinen syrjintä on myös peräisin. *

Ajatus perheestä yhteisön ja yhteiskunnan keskeisimpänä jatkajana ja muodostajana tuottaa ihmisiä kahdella tasolla.

He saavat ensimmäisen yhteytensä yhteiskuntaan syntyessään: ensimmäinen osa heidän ihmisyyttään määrittyy osallisuutena, joka rakennetaan heidän “alkuperällään”.

Tämä ei kuitenkaan ole ainut asia mitä tarvitaan kokonaisen yksilön luonnissa. Hänen pitää myös omalta osaltaan jatkaa yhteiskuntaa. Hänen on siis osaltaan mentävä naimisiin ja luotava uusi laillinen lapsi. Ja tässä tuleekin se ihmeellinen ajatus johon kompastuin viime viikolla:

Kun yhteiskunta ja sen jatkuvuus perustellaan juuri perheellä, täyttä ihmisyyttä merkitsee juuri paikalliseen ihonväriin jäävä heterous. Toisaalta ihonväri, sukunimi ja monet muut havaittavat piirteet todistavat alkuperän, eli ruumiin paikan maailmassa.

Kun taas identiteetti ja ruumiin kyvyt määrää elinkaaren, joiden avulla voidaan päästä aivan erityiseen paikkaan: nimittäin siihen kaikkeen valtaan ja etuoikeuksiin jotka suodaan sille joukolle joka on vastuussa yhteiskunnan jatkumisesta.

Valtiolla on ollut keskeinen rooli ydinperheen muodon ja sisällön määräämisessä. Kaikki lait, määräykset, virastot ja sivistys joilla kontrolloidaan perheiden muotoa eivät kuitenkaan ole pelkästä sattumalta sellaisia kuin ovat. Kirkko, siis luterilainen kirkko, on syvemmin sidoksissa Suomen valtioon kuin presidentin joulukirkkokuvaukset antavat ymmärtää. Kirkon opeissa ihmisyydestä tämä kontrollointi saa perustelunsa, syynsä ja siunauksensa (ja me muut, jokapäiväiset syntimme).

Setan politiikka on ollut tässä selkeä. Että homot ja lesbot voivat olla täysivaltaisia ihmisiä heteroiden rinnalla, heillä on oltava samat oikeudet ja mahdollisuudet. Setalaiset ovat ajaneet onnistunutta politiikkaa sisällyttää homot ja lesbot heteromaailman järjestykseen.

Sitä mukaan kun homot ovat hankkineet samat oikeudet kuin heterotkin jatkaa yhteiskuntaa, hekin ovat päässeet esim. eduskuntaan, vaikkei ehkä Lapin Kansaan. Samalla kun julkisessa piirissä, lehdissä ja televisio-ohjelmissa, lesbot ovat jääneet kotiin hankkimaan lapsia, homot ovat siirtyneet johtotehtäviin. Mitään tulonsiirtoa ei välttämättä tapahdu tässä yhtälössä, mutta mediamässäilyn avulla perinteet on pidetty yllä ja sukupuolirauha saavutettu. Aamen.

Onko tämä kuitenkaan ainut tapa katsella maailmaa? Onko homojen ja lesbojen oikeudet poistaneet rasismia? Tai ableismia? Ovatko sukupuoliroolit hälventyneet? Pitäisikö taistelun olla joidenkin sisällyttämisen, vai koko perheiden ja sosiaalisuuden normittamista ja arvottamista vastaan? Kattaako ajatus heteronormista edes kaiken sen mihin useissa tilanteissa ns. normaalien etuoikeus juuri perustuu?

Yhteisöjen keskeisenä piirteenä voi myös olla aivan muut hetket ja suhteet kuin ydinperhe. Jotta tämä yhteiskunta lakkaisi perustumasta niihin ulossulkeviin rakenteisiin joihin se tällä hetkellä perustuu, täytyy ajattelun muuttua. Ydinperheen keskeisyyden poistaminen muuttaisi maailman kertaheitolla eikä pienillä poliittisilla korrektiuksilla. Siirryttäessä tästä ulossulkevasta logiikasta aivan toisenlaisten yhteiskunnan jatkamisen varaan, alkaa myös muuttua moni muu asia. Me voimme arvottaa aivan muita asioita yhteenkuuluvuuden perustoiksi kuin pelkän ydinperheen.

Ja queereillä ihmisillä on tähän aivan erityinen mahdollisuus. Me nimittäin saatamme vapautua hyvin monen eri ikeen alta miettimään elämäämme ja suhteitamme uudelleen, jos meidät satutaan heittämään tuon lopulta hyvin ahtaan laatikon ulkopuolelle. Oli syy siihen mikä tahansa.

* puhun tässä ydinperheestä ja naimisiin menemisestä ja lasten hankinnasta hyvin ei konkreettisella tavalla. En väitä, että niiden tekeminen millään tavalla tuottaisi tätä yhteiskuntaa uudestaan. Päinvastoin, väitän että valtiollinen ja kirkollinen ajattelu perustuvat näiden toimien nostamiseen etusijalle muiden kustannuksella ja sitä kautta ihmisten arvottamiseen ja syrjimiseen. Ja että tällä on negatiivisia vaikutuksia myös kyseisten toimien suhteen, sillä sitä kautta ne ovat myös vahvasti kontrolloituja ja normatisoituja – asioita joita niiden ei tarvitsisi olla.

Usein keskustelu on johtanut puolin ja toisin puuduttavaan jankuttamiseen, kun minä yritän vakuuttaa vastapuolen siitä, että jako kahteen sukupuoleen on keinotekoinen ja ihmisten keksintöä, ts. sosiaalinen, kun taas vastapuoli heittää kehiin biologistisia argumentteja X- ja Y-kromosomeista, lisääntymisestä ja siihen liittyvistä heteroseksuaalisista “vieteistä” sekä muusta eläinkuntaan ja biologiseen maailmankatsomukseen liittyvästä.

Näihin poteroihin juuttumiseen piristävä poikkeus on ollut tämä dokumentti, joka tuli Prisma-dokumenttien sarjassa 15.3. ja on nähtävissä Yle Areenassa vielä jonkun aikaa: Tyttö vai poika?

Vuosittain syntyy tuhansia lapsia, joiden sukupuolta ei voida yksiselitteisesti määritellä.

TV1 maanantaina 15.3. klo 19.00

Jokainenhan meistä sukupuolensa tietää vai tietääkö sitenkään?

Dokumentti Tyttö vai poika? (Science of Gender) johdattaa katsojat hätkähdyttävien kysymysten äärelle: Kumpaa sukupuolta olen? Mitä intersukupuolisuudella tarkoitetaan? Mikä sukupuoli ylipäänsä on?

Vuosittain syntyy tuhansia lapsia, joiden sukupuolta ei kyetä yksiselitteisesti määrittelemään. Näitä ihmisiä ei voida lokeroida totunnaisesti miehiksi tai naisiksi.

Surullisen usein intersukupuolisena syntyneet eivät itse tiedä menneisyyttään, kun lääkärit ja perheenjäsenet ovat salanneet sukupuolta muokkaavat leikkaukset. Vasta hiljattain intersukupuolisten tarinat ovat saaneet ansaitsemansa huomion.

Liian nuorena, lapsen mielipiteestä välittämättä tehdyt leikkaukset ovat usein johtaneet vakavaan sukupuoli-identiteetin ristiriitaan ja uuteen sukupuolta korjaavaan leikkaukseen.

Yksi kahdesta tuhannesta vastasyntyneestä on intersukupuolinen. Lääkärit ja vanhemmat joutuvat pohtimaan vaikeita ja syvällisiä kysymyksiä poikkeavan lapsen synnyttyä. Ryhtyäkö muokkaamaan kirurgisin toimenpitein lapsen sukupuolta vai ei?

Sukupuoli on joillekin kulttuureille täysin tuntematon käsite. Polynesialaisella Bugis-heimolla on viisi eri sukupuolta, ja joillekin Amerikan intiaaneille kahden sukupuolen kulttuuri on niin ikään vieras. Onko sukupuoli ylipäätänsä synnynnäinen ominaisuus vai käyttäytymismallien ja normien sanelema piirre?

Tuotanto: National Geographic, Yhdysvallat

Dokumentti uusitaan tiistaina 16.3. ja lauantaina 20.3.

Intersukupuolisina syntyvät lapset ja heille tehtävät tarpeettomat ja kosmeettiset leikkaukset ovat yksi tärkeä poliittisen keskustelun aihe, mutta tässä yhteydessä haluaisin nostaa esiin ohjelman loppupuolella esitetyn väitteen, jonka mukaan jopa 50 %:lla maailman eläinlajeista ei voida tehdä yksiselitteistä jakoa kahteen sukupuoleen, vaan niillä on erilaisia inter- ja transsukupuolisia ominaisuuksia. Tyyppiesimerkkinä voidaan kai pitää kaikille tuttua kastematoa joka on kaksineuvoinen ;). Minun mielestäni ilman muuta myös ihminen voidaan lukea näiden lajien joukkoon.

Jos jopa luonto pettää kahden sukupuolen järjestelmän esitaistelijat, millä perusteilla kahta biologista sukupuolta enää voidaan puolustaa?

Kävin myös taannoin Tukholman luonnontieteellisessä museossa katsomassa kiertävän näyttelyn homoseksuaalisuudesta eläinmaailmassa – Rainbow Animals. Näyttely itsessään ei ollut kovin ihmeellinen, täytetyt eläimet ovat täytettyjä eläimiä, mutta kiinnostavaa oli näyttelyssä esitetty huomio eläimiä tutkivien tutkijoiden heteronormatiivisesta katseesta. Esimerkiksi lintulajeilla sukupuolten erottaminen toisistaan on usein jopa mahdotonta ilman DNA-testejä. Tällöin tutkija joka tarkkailee pesivää lintuparia tekee vain usein täysin tuulestatemmatun oletuksen, että kyseessä on koiras-naaras-pari, vaikka linnuilla kuten muillakin eläimillä on yleistä että poikasia kasvattaa ja ns. perheyksikön muodostaa naaras-naaras- tai koiras-koiras-pari. Jonkun tutkimuksen mukaan jopa naaras-naaras-parien kasvattamilla poikasilla on paremmat menestymisen mahdollisuudet kuin “heteroparien”. No mene ja tiedä.

Joka tapauksessa kaikki tämä kumoaa voimakkaasti biologistien argumentteja kahdesta luonnollisesta, toisilleen “vastakkaisesta” sukupuolesta, joiden edustajat kokevat toisiinsa voimakasta biologisperäistä vetoa. Minä tiedän tämän, todennäköisesti suurin osa Kummakerhon lukijoistakin tietää tämän. Valitettavasti tiedemaailma ja sitä kautta popularisoituja tiedejulkaisuja lukevat “pöytälaatikkotieteilijät” eivät pääse tämän diskurssin äärelle.

Molemmat heistä tiesivät, etten kokenut itseäni naiseksi. Mutta sillä ei enää ollut väliä. Kun raskauden ensimmäisinä kuukausina rintani alkoivat kasvaa, nännini tummeta ja raskaustesti näytti positiivista, luovuin ilmeisesti oikeudesta valita itse sukupuoleni. Yhtäkkiä biologinen sukupuoli dominoi koko elämääni.

Paitsi ettei dominoinut. En kokenut sukupuoltani piirunkaan vertaa eri tavoin kuin ennen tiineeksi tuloani. Seksuaalisuuteni kyllä muuttui, minkä panin merkille huvittuneena: aiemmin olin ollut kiinnostunut ihmisistä sukupuoleen katsomatta. Nyt kiinnostus biomiehiin oli lakannut kuin seinään. Tajusin vähitellen, kuinka valtavasti olin halunnut lasta. Aloin myöntää itselleni, kuinka monet ihmissuhteistani (ja satunnaispanoistani) olivat alkaneet ja loppuneet lisääntymisen haluni vuoksi.

Tilanne oli absurdi: samaan aikaan, kun koin heteroydinperhemallin vieraammaksi kuin ennen, elämääni astuivat äitiysneuvola, äitiysvaatteet, (dis)informaatioläpyskät joiden kansissa malleilla on isot mahat ja vihkisormukset, vaihtoehtovanhemmuussivut joiden nimissä on jollain valinnaisella kielellä joko “mamma”, “nainen” tai jotain siihen suuntaan ja joissa saatettiin puhua yksinhuoltajaäitiydestä muttei koskaan, millään uhalla, murtauduttu hetero-oletuksen ulkopuolelle. Ystävät kyselivät minulta lapsen isästä ja siitä, kuka mies on se onnekas, vaikka tiesivät hyvin, etten aiemminkaan ollut pitäytynyt koiraissa kumppania valitessani. Ikään kuin se yksi siimahäntäinen sukusolu olisi sitonut minut lopullisesti sellaiseen sosiaaliseen muottiin, jossa alunperinkin olin tehnyt vain hämmentyneitä ja puolivillaisia vierailuja.

Olin haaveillut lapsesta jo kauan. Ensimmäinen vauvakuumeeni iski, kun olin 15. Sen jälkeen eri lapsentekotavat olivat milloin risteilleet päässäni, milloin unohtuneet muutamaksi vuodeksi. Useimpiin toiveistani liittyi, etten halunnut tietää, kuka olisi lapsen toinen biologinen vanhempi. Olin pohtinut erilaisia mielikuvituksellisia vaihtoehtoja orgioista (liiallinen tautiriski) usean siemennesteenluovuttajan kasaamaan cocktailmukiin (vaivalloinen toteuttaa) ja todennut, että helpointa ja nopeinta olisi yksinkertaisesti tarttua seuraavaan mahdolliseen tilaisuuteen, minkä sitten teinkin. Ajattelin, että lopulta biologisen isän tunteminen ei olisi niin kovin kauhea ajatus. Tulin raskaaksi melkein heti, minkä jälkeen sain kuulla, että henkilö jonka sukusolusta olin hedelmöittynyt oli raiskaaja. Luonnollisesti katkaisin välit häneen.

- Raskaana olevasta naisesta tulee tiikeriemo, naisten saunassa kommentoitiin raivoani. Ihmiset, joita olin pitänyt feministeinä ja ystävinäni, yrittivät kilvan suostutella minua seurustelemaan hedelmöittäjäni kanssa. Ikään kuin raiskauksella ei olisi mitään väliä, vaan kaikki johtuisi hormonitoiminnastani. Tuntui, kuin yhtäkkiä olisin tipahtanut ulkopuolelle jokaisesta sosiaalisesta verkostosta, johon olin onnistunut ujuttautumaan. Ystävät, joilla oli lapsia, samoin kuin kaikenkarvaiset lapsentekokirjat olettivat, että olisin valmis luopumaan syvimmistä periaatteistani kutoakseni kasaan jonkinlaisen ydinperheidyllin ulkokuoren; niissä ystävissä, jotka suhtautuivat heteroydinperhemalliin kriittisemmin, lapset herättivät lähinnä pelkoa ja inhoa.

En löytänyt samaistumiskohteita perhe- ja kasvatusoppaista, jotka joko olettivat heteroydinperheen tai olivat yh-äideille suunnattua terapiamateriaalia, jonka keskeinen sisältö oli “Vituttaako? Onko vaikeaa? Voi sua rassukkaa, ehkä vielä löydät miehen“. Löysin joitakin sateenkaariperheille tarkoitettuja resursseja, joissa oli arvokasta tietoa lähinnä eri hedelmöitystaktiikoista, mutta hyvin vähän siitä, mitä sikiämisen jälkeen tulisi tehdä.

Tajusin olevani pakotettu etsimään kaiken tarvitsemani tiedon julkaisuista, joissa minua puhuteltiin äidiksi, joka toteuttaa viimein naiseuden kukkeinta huippua. Äitini suositteli minulle Anna Wahlgrenin Lapsikirjaa, josta löysin järkeviä imetysvinkkejä, mutta jonka kappale “Mistä tiedät olevasi raskaana?” alkaa sanoilla “Edellytyksenä on yhdyntä” ja jossa ilmoitetaan ystävällisesti myös, että “Naisena saat kokea oman ruumiisi olevan viimeinkin siinä käytössä, mihin se on tarkoitettu.”

Neuvolasta taas annettiin käteen Vau’kirjan Vauvan odotus – opas, jossa oli erilliset osastot äideille ja isille. Koetin lukea protestiksi vain isäosastoa, mutta siitä ei tullut mitään: se oli pituudeltaan vain kolmanneksen äitiosastosta ja siinä neuvottiin isää lähinnä sietämään “rakkaansa hormoneita” ja huolehtimaan kodin asianmukaisesta varustelusta. “Varaudu siihen, että yöunesi voi häiriytyä kumppanisi levottomista unista ja tiheistä vessassa käynneistä”, isää neuvotaan. No shit. Vauva-lehdessä puolestaan hymyilevät, anorektisen hoikat äidit pukivat vuoden ikäisiä lapsiaan trendivaatteisiin kuin nukkeja. Hyvät ystävät, mikäli päädytte etsimään lastenteko- ja hoitovinkkejä kirjoista, suosittelen niiden pöllimistä mieluummin kuin kirjastosta lainaamista: silloin voitte huoleti heittää kirjan seinään niin monta kertaa kuin haluatte.

Tunne omasta totaalisesta ulkopuolisuudesta laajeni tajuamiseksi siitä, kuinka ulkopuolelle kaikki ei-naiset jäävät vanhemmuuden kulttuurissa. Kaikki lukemani oli kirjoitettu selkeästi nimenomaan äideille; isät otettiin huomioon sivuhuomautuksissa, ja jossain kohdin – esimerkiksi synnytystä käsittelevässä luvussa – saatettiin neuvoa, että myös isän kannattaisi lukea tämä luku. (Ja vain tämä luku – turha hänen on vaivautua enempää, eihän hän ole nainen.) Kuvituksessa nimenomaan naisilla oli sylissään vauvoja ja taaperoita. Minua kuvotti ja ahdisti se, miten vanhemmuuden typistäminen äitiydeksi ja naiseudeksi oli vallitsevana käytäntönä myös ns. asiantuntijoiden keskuudessa. Kuten käydessäni ensimmäistä kertaa ultrassa 17. viikolla, jolloin lääkäri sai ultrasta suoranaisen hepulin.

-Aijai että on äidin näköinen tyttö! Siis eihän sitä sukupuolta vielä voi tietää, mutta niin on sama profiili!, lääkäri hihkaisi ja tuli halaamaan. En enää tiennyt yhtään, mitä sanoa.
- Nauti nyt vaan tuosta ihanan naisellisesti kasvavasta mahastasi, neuvolan hoitaja puolestaan kehotti 21. viikolla.

Opettelin suojelemaan itseäni valitsemalla tarkkaan, kenen kanssa puhuin. En alkanut tarpeettomiin keskusteluihin hoitohenkilökunnan kanssa, hoidin vain tarkastukset ja peruskohteliaisuudet alta ja liukenin. Harjoittelin jämptiä, tiukkaa otetta sukulaisten kanssa puhuessa ja löysin itseni vastaamasta yhä useampiin hyvää tarkoittaviin kysymyksiin: “No mitäs ihmeen väliä sillä on?” Ne ystävät, joille koin voivani puhua vapaasti, saivatkin sitten osakseen useamman korvallisen. Samoin äiti, jolle löysin itseni soittelemasta yhä useammin. Hän kyseli kummallisia kysymyksiä eikä ehkä täysin tajunnut kaikkia ratkaisujani, mutta kunnioitti niistä jokaista. Tai hänen sanojensa mukaan, “kyllä yksi mummo voittaa kymmenen anarkistikaveria!”

Ja niin minä olin matkalla. Aloin tottua katkerasti siihen, että kannoin biologista sukupuoltani mukanani kuin näyteikkunassa. Kuin naiseus olisi bussi, jota olin pakotettu ajamaan niiden kaikkien tuttujen ja tuntemattomien, ihmisten ja instituutioiden takia, jotka sillä halusivat matkustaa. Sillä niin taisi todellakin olla, ettei kehoni ollut enää minun vallassani, vaan minun odotettiin vastaanottavan hymyillen valtavat kommenttien, neuvojen, ihastelujen ja lokerointien virrat – kehostani oli tullut jotakin yhteisöllistä, eikä se liittynyt niinkään minun yhteisööni vaan johonkin sellaiseen yhteisöön, johon minut oli kysymättä liitetty. Jossa kehoni ja sukupuoleni ei ollut enää oma asiani, vaan jotain, johon oli ilmeisesti lupa osallistua.

Joten istuin bussini ratissa ruuhkaisessa risteyksessä, kuuntelin korvalappustereoita ja kuvittelin ajavani keltaisella fillarilla pellon halki, tarakalla vain yksi hyvä ystävä.

Tarkoitukseni on kirjoittaa kulttuurisesta kategoriasta heteronainen, siksi en tässä yhteydessä problematisoi sen enempää heteroseksuaalisuutta kuin naisen käsitettä.

Väitän, että lesbo- ja queernaisilla on sen vuoksi helpompi paikka neuvotella seksuaalisuudestaan, että he ovat joutuneet törmäämään epänorminmukaisuuteensa, ja sen vuoksi tarkastelemaan seksuaalisuuttaan erilaisin silmin. Lesbo- ja queernaisilla on omissa yhteisöissään suurempi vapaus määritellä omaa seksuaalisuuttaan, ulostulon kokemuksen kun voi ajatella olevan myös itsen ja oman seksuaalisuuden tarkastelun ja pohdinnan prosessi. Heterosuhteessa elävillä naisilla ei välttämättä löydy samanlaista perspektiiviä eritellä omaa tilannettaan, eikä yhteisöä joka jakaisi heidän kokemuksensa.

Heteronaisen halu on ehkä yksi voimakkaimmin kulttuurisesti säännellyistä. Perinteisesti naisen seksuaalisuus on nähty jonkinasteisena uhkana, ja monet naisia kontrolloivat instituutiot ovat perustuneet tämän uhan rajoittamiseen. Tuntuu oudolta ajatella asiaa vielä vuonna 2010, mutta samat mekanismit ovat läsnä edelleen.

Seksuaalisesti hyvin aktiivinen heteronainen saa osakseen kaikenlaisia sanktioita. Liian aktiivinen nainen leimataan helposti huoraksi (eli alempiarvoiseksi) tai epätoivoiseksi. Heteromiehet kavahtavat liian aktiivista naista, ja heterosuhteiden dynamiikkaan liittyy monia tilanteita joissa naisen odotetaan olevan passiivinen osapuoli. Nainen odottaa miehen iskevän hänet baarissa, naisen ei “kuulu” soittaa miehen perään, nainen odottaa miehen kosintaa jne.

Näin ulkopuolelta tarkasteltuna kuulostaa kammottavan normatiiviselta ja vanhakantaiselta, mutta sitten esimerkiksi naisten- ja tyttöjen lehdet ovat täynnä vastaavanlaista opastusta. Seksivalistus (hetero)naisille perustuu ajatukseen, että heteromiehet yrittävät käyttää heitä hyväkseen ja naisten on oltava siveytensä vartijoita. Raiskausdiskurssi perustuu samaan ajatukseen: naisen on suojeltava itseään heteromiehen halulta pukeutumalla oikein, kulkemalla oikeita reittejä oikeisiin aikoihin ja muilla tavoin rajoittamalla käytöstään.

Millä tavoin heteronaiset voisivat emansipoitua? Mielestäni queer-yhteisön ei tulisi sulkea pois heteroita, joilla on erilaisia queeriyttäviä kokemuksia. Myös kinky-piireistä voi, jos käy hyvä tuuri, löytyä uudenlainen vapaus oman seksuaalisuuden neuvottelemiseen. Lisäksi näkisin erilaisten seksuaalisuuteen positiivisesti suhtautuvien feminismien tärkeyden asiassa: vain lopettamalla seksuaalisen halun demonisoimisen myös heteronaiset voivat vapautua moralisoinnista.

He tulevat pyytämättä neuvomaan sinua tietokoneen käytössä. He pintautuvat uimahallissa kritisoimaan uintitekniikkaasi. He nalkuttavat pelkääjänpaikalla ajotyylistäsi, napu, napu, loputtomiin! He kertovat auliisti, mikä persoonassasi on pielessä. He tietävät aina paremmin kuin sinä, kuinka astiainpesukone tulee täyttää.

Olen asiasta samaa mieltä. Pyytämättä besserwisseröiminen on erittäin ärsyttävää. Sen sijaan en väittäisi, että ominaisuus on ainoastaan biomiehillä. Oman erinomaisuutensa korostaminen muita lannistamalla voi liittyä sukupuolen kautta saatuun valta-asemaan, mutta valta-asemia on myös muita: iän tuoma, yhteiskunnallisen statuksen kautta saatu jne.

Haluankin nyt sanoa sanasen tytöttelystä. Tytöttely on valta-aseman ylläpitoa, joka kohdistuu nuoreksi ja naispuoliseksi katsottua henkilöä kohtaan. Tytöttelijät eivät aina ole keski-ikäisiä miehiä, mutta usein tilanne syntyy juuri iäkkäämmän miehen ja nuoremman naisen välillä. Tytöttelyssä on kyse paitsi oman arvoaseman pönkittämisestä iän kautta, myös alentavan sukupuolimääreen käyttämisestä.

Tytöttely loukkaa minua niin monella eri tasolla. Ensinnäkään en enää “tässä iässä” koe tarvitsevani tuollaista nuoremman iän mollaamista, toiseksi ageismi on mielestäni raivostuttavaa. Eniten minua kuitenkin loukkaa tytöttelyssä sen taustalla oleva ajatus sukupuoli-identiteetistäni. Mistä tytöttelijä tietää, että identifioidun naispuoliseksi? Oletus on minusta cis-keskeinen ja erittäin loukkaava. Tytöttäminen perustuu heteronormin vahvistamiseen, siihen, että on olemassa kaksi ja vain kaksi toisilleen vastakkaista sukupuolta ja minut vielä alistavalla tavalla asemoidaan siihen vähäpätöisempään.

…

Jouluna menen vanhempieni luo. Käymme laittamassa haudalle kynttilöitä, muistamassa ihmisiä jotka olisivat vihanneet minua jos olisivat koskaan tunteneet. Ajan autoa ja ympärilläni istuu “perheeni”, kutsumassa minua nimillä joilla olen anonut että he eivät koskaan enää kutsuisi minua, ihmisiä jotka eivät tunne minua oikeastaan ollenkaan ja jotka eivät haluakkaan tuntea. Kunhan istun joulupöytään. Ja vereni kiehuu, haluan huutaa. Sen sijaan istun kuuliaisesti hiljaa ja painan aavistuksen verran lisää kaasua jäisellä tiellä.

…

Sama viha löytyy Mamaan astuvista heteroporukoista, huudoista kaduilla, viileän kohteliasta väleistä, vessoista, automarketeista, toistuvista kyselyistä ja keskusteluista, tutkimusvaatimuksista, tappeluista taksijonoissa ja kaikista vaatimuksista tehdä elämä sen verran luonnollisemmaksi paikallisille heteroille. Pitää yllä sitä maailmaa jossa me kummajaiset olemme aina vähemmän – siis kaikke me homot, lesbot, biseksuaalit, transgenderit ja – seksuaalit, intersukupuoliset, perverssit, fetisistit, monisuhteilevat, vammaiset, antisosiaaliset, tai muuten vain “erilaiset” ja näiden kaikkien määriteltyjen kategorioiden lukuisat muunnokset, yhdistelmät ja kieroutumat.

Ja sitten, kävelen kaverin kanssa kadulla ja hän kutsuu minua toistamiseen heteroksi, sanoo minulle miten minä olen nyt jotain peruuttamattomasti erilaista kuin hän, etuoikeutettua. Olen päättänyt vaihtaa sukupuolta ja yhtäkkiä kaikki se viha, joka aiemmin on ollut jotain hiljaista ja yhteistä onkin kohdistunut minuun. Huomaan myöhemmin, että sama viha palaa usein myös lapsia kohtaan – niinkuin lapset muka olisivat yhtään paremmassa asemassa kuin ne nuoret aikuiset joilla on sentään toisensa.

Tajuan miten lesbot eivät ole kadulla tunnistaneet minua jengikseen aikoihin, ellen ole jonkun lesbon seurassa. Miten femmeseuralaiseni ovat usein jääneet hiljaisen muurin väärälle puolelle. Muistan vaatimukset olla tietynlainen, muistan miten monet halut, teot ja toiveet ovat olleen liian heteroita ja miten olen niitä hävennyt.

Lävitseni kulkee kokonainen koski riitoja lapsista, seksistä, pukeutumisesta, seurustelusta, perheistä ja kaikesta. Sisälläni on on mustavalkoiseksi maalattu maailma, vihalla piirretty kartta, joka ei tunnu johtavan mihinkään.

Ja mietin, onko parempi vain tehdä asioita toisin? Lakata välittämästä heterosäännöistä? Vihaisinko sillon vähemmän niitä ihmisiä, jotka ovat myös sattumalta lähelläni? Eiväthän hekään yksin ole niitä kirjoittaneet..

Diane Savino

New Yorkin osavaltion senaatti äänesti eilen samansukupuolisten avioliitoista. Äänestystulos oli lopulta liittojen sallimista vastaan. Staten Islandin edustaja Diane Savino puhui ennen äänestystä kauniisti esityksen puolesta. Video englanninkielinen.

—————————————————-

Senator Diane Savino, the representative of Staten Island in the New York State Senate spoke eloquently in favor of gay marriage before a vote on the matter. Despite her moving speech, more representatives voted against than for gay marriage. The speech is in English.

httpv://www.youtube.com/watch?v=dCFFxidhcy0&feature=player_embedded

Suomessa sitä harvemmin tapahtuu, mutta maailmalla moni menettää henkensä siitä hyvästä että ei toteuta heteronormatiivisia sukupuoli-identiteettejä. Transgender Day of Remembarance on monessa länsimaassa tullut julkisesti vietettyä. Suomessa ainut mitä asiasta olen kuullut, on Facebookissa järjestetty tapahtuma sytyttää kynttilä kotona ja muistella trans-ihmisiä.

Harvempihan täällä on kuollut väkivaltaan, vaikka moni on joutunut leimatuksi hulluksi tai vähintäänkin kohdeltu vähemmän kuin ihmisenä. Kirkon sisällä on omat vaikeudet, mutta sentään Suomessa saa hoitoja jos vain onnistuu pääsemään tutkimuksiin. Mikä ei aina ole helppoa, huomasin sen itsekin aikoinaan kun päädyin huutamaan Helsingin jollekin mielenterveyspoliklinikalle siitä minne lähete kuuluu lähettää. Täällä ei ole muutenkaan kovin paljon poliittista toimintaa, ovathan kaikki jotka ovat käymässä prosessia läpi kiltisti ja hiljaa saadakseen prosessin läpi ja moni haluaa sen jälkeen pistää koko homman taakseen.

Mutta transgender on enemmän kuin ne jotka päättävät lähteä prosessiin. Suomessa on monet asiat hyvin erilaisille transgender ihmisille – siis myös niille jotka eivät samaistu biologiseen tai edes yhteen sukupuoleen täysin. Lainsäädäntö suojaa suomessa sukupuoleen perustuvalta syrjinnältä, vaikka ehkä esim. transvetismi tuskin katsottaisiin sukupuoleksi. Transgender-ihmisten on kuitenkin huomattavasti vaikeampi saada hoitoja verrattuna niihin jotka identifioituvat selkeästi yhteen sukupuoleen.

Maskuliininen käytös ja mieheksi pukeutuminen on Suomessa harvinaisen hyvin hyväksyttyä biologisten naisten osalta. Monissa maissa miesten vaatteisiin pukeutuminen voi olla rikos, mutta Suomessa sitä tekevät melkein kaikki. Sen sijaan feminiininen biomies kohtaa ympäristöstään paljon enemmän paineita – hänen on oltava joka äijä tai sitten kohdattava halveksunta ja esineellistäminen, joka liittyy “neitinä” olemiseen. Eikä Suomessa todellakaan olla yhtä pitkällä kuin vaikkapa Intiassa mitä tulee transgender asioihin. Oikeastaan Suomessa ns. kolmannen sukupuolen asiat ovat jääneet pitkälti HLBT-liikkeessä marginaaliin.

Yhtälailla intersukupuolisten silvomiset, kuin muidenkin transgender ihmisten vaikeudet saada tukea omalle olemiselleen ovat täällä arkipäivää. Monen ihmisen kohtalo on nyrjähtänyt, moni on masentunut, tai ajautunut itsemurhaan. Monen elämää määrittää viha itseä ja omia tunteita kohtaan – ei että vika olisi itsessä, mutta kulttuuri joka sanoo että onnistumme vain kun toteutamme tiettyjä rooleja tietyllä tavalla antaa tilaa monelle epäonnistumiselle ja mahdottomalle vaatimukselle.

Siinä missä oikeudet tiettyihin hoitoihin ovat arkipäivää tänään, ne eivät ole olleet olemassa vielä montaa vuotta eivätkä nekään ole ongelmattomia. Ja onhan sekä transvetismi, että transukupuolisuus molemmat edelleen sairausluokituksissa.

Mutta, että he jotka ovat menettäneet henkensä eivät joutuisi unholaan:

httpv://www.youtube.com/watch?v=XKCMONBGcpc

Anna Kontula kirjoittaa seksistä. Hän kritisoi “valtavirtafeminismiä” seksin sivuuttamisesta feminismiin liittyvissä keskusteluissa. Valtavirtafeminismi, äitiemme feminismi, on radikaalifeminismin ja suurten ikäluokkien tasa-arvopuheen muodostamaa “tekoradikaalia styroksifeminismiä”, joka jättää käsittelemättä monia seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä. Näitä kysymyksiä Kontula nostaa esiin kirjansa luvuissa erilaisten kertomusten kautta: raiskaus, prostituutio ja ihmiskauppa, lasten ja nuorten seksuaalisuus, feminismin suhde naiselliseen pukeutumiseen, seksuaalisuus ja elämänhallinta, sekä (hetero)seksuaalisuuden kontrolli.

Itse olisin kyllä kaivannut toisenlaista näkökulmaa moniin pohdinnan alla olleisiin kysymyksiin, mutta se johtuukin omasta näkemyksestäni queer-feministinä.

Queer-feminismi ja queer-teoria eivät toki ole sosiologi Kontulalle vieraita. Hän kirjoittaa

Suomessa kolmannen aallon feminismeistä tunnetuin lienee queer-feminismi, joka 1990-luvulta lähtien käänsi huomion sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemaan. Pitkälti queer-feministien työn ansiosta voin itse keskittyä rauhassa puhumaan miehistä, naisista ja heteroseksuaalisesta halusta, koska näillä käsitteillä puhuu myös kritisoimani valtavirtafeminismi ja koska syventyminen edellyttää aina rajausta.

Kontulan pamfletin ansiot liittyvät (ei yllättäen) hänen pohdintaansa naisten yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, lähtien siitä huomiosta että alimpana hierarkiassa ovat prostituoidut ja seksityötä tekevät siirtolaisnaiset. Seksityöläisistä väitelleen Kontulan prostituutiota ja ihmiskauppaa käsittelevät luvut ovat vakuuttavaa luettavaa.

Osa Kontulan väitteistä jää aika irrallisiksi heitoiksi, esimerkiksi heteronaisten halusta tulla miehen “ottamaksi”. Epäselväksi jää, puhuuko Kontula tarinassa bdsm:stä vai vaniljaseksistä (samaa ihmettelee Maailma feministin silmin ). Feminismi ja bdsm on kiinnostava aihe, jota aion käsitellä myöhemmissä teksteissä tarkemmin. Kontula kirjoittaa

Alistuminen ja alistetuksi tuleminen ovat kuitenkin eri asioita. Alistumisessa on eri tavalla kyse toimijuudesta, siinä päätän itse asettua tiettyyn asemaan ja aktiivisesti rohkaisen kumppaniani ohjastamaan.

Kontula on jännän äärellä kirjoittaessaan monista tabuaiheista, kuten heteronaisen halusta tulla heteromiehen alistamaksi. Radikaalifeminismissä kaikki maskuliinisen alistamisen ja feminiinisen alistumisen halu on nähty patriarkaatin vahvistamisena, jolloin joka kerran kun nainen suostuu penetraatioon, hän pönkittää sortajan asemaa.

Tässä kohtaa Kontula olisi hyötynyt queer-feministisen näkökulman käsittelystä. Olisin kaivannut syvemmälle menevää analyysiä maskuliinisuuksista ja feminiinisyyksistä, sekä niiden performoinnista ja fetisoinnista patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Ellei heteroseksuaalista halua irrota essentialisoivasta puheesta, jää tavoittamatta koko patriarkaalisen järjestelmän syvärakenne ja sen kautta sen purkamisen mahdollisuudet.

Heteroseksuaalinen halu ei ole sen luonnollisempi tai epäluonnollisempi kuin muutkaan halut. Kontulan kertomuksessa kunnon panoa haluava heteronainen käyttäytyy sen mallin mukaisesti, jota normatiivinen seksuaalisuus yhteiskunnassamme tarjoaa. Radikaalifeministisessä tasa-arvoseksissä käytössä on erilainen normatiivinen järjestelmä, mutta rajoitukset ovat yhtä kaikki läsnä. Minusta on kiinnostavampaa miettiä, miksi maskuliinisuus on yhtä kuin toimijuus ja dominanssi ja feminiinisyys yhtä kuin passiivisuus ja alistuminen. Kontulakin myöntää, että monet miehet ovat ahdistuneita dominoivan roolin vaatimuksesta. Feminiinisyys ei vastaavasti ole välttämättä lainkaan passiivista. Tätä tematiikkaa käsittelee piikki feministien lihassa, heteronaisten seksuaalisesta vallasta kirjoitteleva Henry Laasanen.

Jotta heteroseksuaalisuuden analyysissä pääsisi alkua pidemmälle, olisi tärkeää pohtia niitä paikkoja, joissa valta liitetään maskuliinisuuteen ja vallan puuttuminen feminiinisyyteen. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden merkkien kantaminen ovat yksi tällainen paikka, kuten Kontula huomaa

Siispä kaipaamani seksiä saadakseni joudun piilottamaan suorasukaisuuteni pitsiin ja pehmennän määrätietoisuuttani pastellisävyillä. Kiharoilla saan kasvoni näyttämään herkemmiltä ja korkeat korot korostavat hedelmällisyyttä urakeskeisyyden sijaan.

Feminiininen ulkokuori osoittaa naisen paikan paitsi alistettavana objektina, myös maskuliinista olentoa älyllisesti heikompana astiana.

Seksuaalisuuttaan feminiinisillä merkeillä korostava nainen mielletään väistämättä tyhmäksi, pinnalliseksi ja vastuuttomaksi. Minun sukupolvelleni on opetettu, että nainen pärjää siinä missä mieskin. Kaupan päälle saimme kuitenkin uskomuksen, että naisten heikkous on jotenkin sidoksissa traditionaalisiin hepeneisiin. Näistä patriarkaatin miellyttämiseen kehitetyistä, omaa arvoa alentavista vetimistä oli luovuttava, jos halusi elää tasaveroisena miehen kanssa.

Tasaveroisena – paitsi miehen, myös muiden maskuliinisen habituksen palvojien kanssa. Kontula huomaa, että feminiininen ulkonäkö ei ole arvostettu feministien keskuudessa tai patriarkaalisessa akateemisessa maailmassa. Sama pätee lesbopiireissä, joissa femmekeimailu on vähintäänkin epäilyttävää. Kun Kontulan kertomuksen nainen tulee suljetuksi ulos feministipiireistä femmeilynsä vuoksi, sama kohtalo odottaa liian femmeä toimijaa paitsi lesbokulttuurissa, myös monissa poliittisissa liikkeissä.

Miesnormin käyttäminen neutraalin ja vakavastiotettavan mittatikkuna ei toki ole uusi asia, ei edes 1960-luvun jälkeisten feministivirtausten keksimä. Ongelma on, että se otetaan edelleen kyseenalaistamattomana monissa piireissä. Kantamalla feminiinisyyden merkkejä luopuu älyllisestä itsenäisyydestään. Kontula käsittelee mielenkiintoista aihetta pohtiessaan (radikaali)feministisen liikkeen nurjaa suhtautumista femmeyteen. Sen sijaan olisin toivonut, että hän olisi päässyt ongelman juurelle ja analysoinut, miksi on yhä niin, että naispuolisen uutisankkurin on madallettava ääntään kuulostaakseen vakuuttavammalta. Miksi maskuliiniset toimijat edelleen dominoivat ryhmäkeskustelutilanteita radikaaleissakin poliittisissa liikkeissä ( Merkittävä vai merkityksetön sukupuoli? ).

Minusta näyttää, että asetelman purkamiseksi kaikkien sukupuolten on tehtävä työtä yhtä lailla. Kuten raiskausta ei voi laittaa uhrin syyksi, myöskään femmejen emansipaatiota ei voi asettaa femmejen harteille. Nähdäkseni ainoa tapa purkaa heteronormin asettamat ulkonäkövaatimukset – myös maskuliinisen habituksen palvonta – on asettua sitkeästi vastarintaan. Itse en aio luopua femmeydestä vaikka olen kyllä havainnut sen negatiiviset vaikutukset minulle sekä akateemisessa että radikaaliliikkeiden maailmassa. Toisaalta en aio alistua myöskään maskuliiniseen vallankäyttöön. Etsin jatkuvasti uusia kanavia, joiden kautta voin tehdä heteromaailman luonnollistetut elementit epäluonnollisiksi. Toivoakseni myös Kontula lähtisi syventämään pamflettinsa näkökulmia queer-feministiseen suuntaan ja uskaltautuisi kyseenalaistamaan heteromaailman luonnollistetun järjestyksen. Tätä ulottuvuutta olen jatkuvasti jäänyt kaipaamaan paitsi hänen julkisten esiintymistensä, myös pamflettinsa lukemisen jälkeen.

Kuten Kontula, myös minä olen syntynyt feministiäidin lapseksi. Äitini on käynyt erilaisissa radikaalifeministisissä ryhmissä, ja olen kiitollinen äidilleni siitä että hänen poliittisista näkemyksistään monet ovat valuneet minulle. Queer-feminismistä äitini sen sijaan ei tiennyt – eikä tiedä – yhtään mitään. Äitini ei osannut varoittaa minua polkupyöräpornosta, sillä sellainen on täysin hänen maailmansa ulkopuolella. Kuten, pelkään, tällä hetkellä myös Anna Kontulan tavoittamattomissa.

Siitä huolimatta eräs ryhmä oli ripustanut seinille mainoksia, joissa mainostettiin heterovihapäivää. Teksti kuului jotensakin niin, että “lakatkaa hengaamasta niiden heteropaskiaisten kanssa”… Lisäksi olisi kuulemma pitänyt tunnustaa heterosyntinsä ym.

Hauska vitsi? Ei minusta, eikä juliste myöskään tuonut minulle turvallista oloa. Sen sijaan alkoi pelottaa  sekä oman turvallisuuden (jos performoin heteroutta, olenko turvassa?) että omien rakkaiden turvallisuuden puolesta.

Aiheesta järjestettiin jonkunlainen keskustelu, mutta sen lopputuloksena taisi silti olla, ettei tämä heteroviharyhmä tajunnut miksi heidän tekoaan kritisoitiin. Heterovihahan on sallittua queer-piireissä.

Tavallaan koko konflikti oli hyvä asia, sillä se toi esiin asioita, joiden tiedän olevan jatkuvasti läsnä. Heteroviha joka kohdistuu heteronormatiivisuuden sijasta heteroihin yksilöinä on sallittu ja jopa kannustettu asia poliittisissa lesbo/homo/queerpiireissä. Itsekään en ole siitä vapaa, mutta tiedostan olevani väärässä.

Kritisoin vihan käyttöä poliittisen toiminnan katalysoijana. OK, vihan tunteet ovat oikeutettuja ja ymmärrettäviä. Viha epäoikeudenmukaisuutta kohtaan on tärkeä toiminnan motiivi ainakin itselläni. Mutta onko oikeutettua vihata yksilöitä epäoikeudenmukaisten rakenteiden takana? Mitä tuottaa heterovastainen vihapuhe heteronormatiivisessa yhteiskunnassa? Tuottaako se heteronormin kyseenalaistamista ja purkamista, vai pelkästään vasta-aggressiota? Ei-heteroutta performoivat henkilöt saavat jatkuvaa aggressiota osakseen, mutta onko oikein vastata samalla mitalla?

Omasta mielestäni reaktiivinen poliittinen toiminta ei ole vastaus pitemmällä tähtäimellä. Reaktiivisuudella tarkoitan sitä, että otetaan yhteiskunnallinen ongelma (esim. queer bashing) ja vastataan siihen samalla mitalla (”bash the bashers”). Reaktio on ymmärrettävä, mutta se ei tee siitä oikeaa. Tarvitseeko jokainen homofobinen ääliö vastinparikseen heterofobisen ääliön? Vai olisiko mahdollista luoda rakenteita, jotka todella kyseenalaistavat em. fobiat?

Tää johtaakin mut heteronormin analyysiin, jota oon teille lupaillut mut sen sijaan olen kirjoittanut satuja tai jutustellut seksistä ja lesboista ja muusta mua kiinnostavasta.

Heteronormi on vallan järjestelmä. Se paikoittaa ihmisiä erilaisiin etuoikeutettuihin ja alistettuihin asemiin. Järjestelmää pitävät yllä ne, jotka siitä hyötyvät. Itse kuulun heteromaailman etuoikeutettuihin, sillä pystyn tuottamaan itsestäni kuvan heterona. Toisaalta heteronormatiivisessa maailmassa on alakulttuureja, joissa mun etuoikeuteni eivät päde. Esimerkiksi lesbomaailmassa heterotytöt eivät ole suosittuja (itse tykkään heterotytöistä mutta sitten taas en olekaan lesbo;). Elämäni suuri tragedia.

Heterosta läpimenevänä mulla on mahdollisuus välttyä monenlaiselta henkiseltä ja fyysiseltä väkivallalta, jota ihmiset ympärilläni saavat kokea. Toisaalta väkivalta jota mä koen on luonteeltaan erilaista.

Ongelma heteronormatiivisuuden vastustamisessa homonormatiivisuuden (tai queernormatiivisuuden) kautta, on että se on yhtä lailla ihmisiä alistava ja etuoikeuksia jakava vallan järjestelmä. Heterovihapäivä on osoitus siitä, että väkivalta on toisin kohdistettua, mutta yhtä lailla henkilöihin kohdistettua valtajärjestelmän ylläpitoa. Anarkistina en voi hyväksyä tuonkaltaisia toiminnan muotoja.

Mun (queer)poliittisen toimintani premissejä:

1. Väkivaltaista järjestelmää ei voi vastustaa väkivallan avulla. Ainoa tapa on toimia toisin, esimerkiksi karnevalisoinnin kautta, oman elämän haltuunottamisella, normien analyysilla, jatkuvalla alistumattomuudella.

2. Homonormatiivisuus on heteronormatiivisuuden antiteesi. Toimiakseen kaikki antiteesit tarvitsevat vastustamansa teesin, ts. ne vahvistavat alkuperäisiä kategorioita. Jotta voidaan määritellä homoseksuaali, on puhuttava heteroseksuaaleista. Koko diskurssi perustuu maailman näkemiseen kaksijakoisina dikotomioina; mies – nainen, homo – hetero, rationaalisuus – emotionaalisuus jne. Ainoa vaihtoehto on hylätä koko sukupuolijärjestelmä, jolloin kategoriat homo- ja heteroseksuaalisuus menettävät merkityksensä.

3. Pysyvät identiteetit ovat vallan rakenteita. Pysyvät, muuttumattomat identiteetit ja niihin perustuva identiteettipolitiikka on status quon säilyttämiseen pyrkivä vallan rakenne. Identiteettipolitiikka perustuu ulossulkemiseen ja maailman jakamiseen “meihin” ja “muihin”. Identiteettien valta-aseman purkamiseksi on hylättävä ajatus pysyvistä seksuaali- tai sukupuoli-identiteeteistä ja hyväksyttävä asioiden, tilanteiden ja kokemusten kontekstisidonnaisuus ja fluiditeetti.

4. Mikään ilmiö ei ole luonnollinen ja sikäli tosi. En usko käsitykseen “luonnollisesta” sukupuolesta tai seksuaalisuudesta. Mikään ilmiö ei, vaikka se liittyisikin biologiaan, pysty irrottautumaan sosiaalisen tulkinnan piiristä. Aina kun tilanteella on kokija, siihen liittyy kokemus joka on jollain tavalla jäsennetty kielellisin kategorioin, ts. sosiaalisen järjestelmän kautta. Tämä on paitsi heikkous (relativismin ongelma), myös vahvuus (kaikki kategoriat ovat kyseenalaistettavissa).

Hah, nyt tultiin aika kauas heterovihasta. Mutta olen iloinen että keskustelu pakotti minut miettimään oman poliittisen toimintani juurta, ja sitä millaista maailmaa haluan tuottaa toiminnallani. Minun utopiani ei ole heterovihan maailma.

Kunniattomuuden huippua lähestytään, kun harrastetaan homoseksuaalista seksiä ravintolan panokopissa. Panokoppi on ehdottomasti perverssimpi tila kuin esimerkiksi puisto, sillä puistossa harrastavat seksiä myös muuten moraalista seksiä harrastavat normaalit heteropariskunnat, jotka haluavat käydä perverssin rajamailla turistimatkalla. Nämä turistimatkat tulee järjestää siten, että todistajia tapahtumalle ei ole – perverssin ekskursion tulee pysyä yksityisenä ja salaisena.

Normaali heteroseksuaalisuus on aina yksityistä. Viitatessaan puolisoonsa tai kumppaniinsa hetero viittaa ensisijaisesti sosiaaliseen kumppaniinsa, toisin kuin ei-heteroseksuaali. Ei-heteroseksuaali viittaa aina kumppanista puhuessaan seksikumppaniinsa, sillä ei-normatiivinen seksuaalisuus määrittää osanottajiaan kaikissa tilanteissa erityisinä seksuaalisina, kummina yksilöinä. Heteroseksuaalisuus rakentuu kohtaamisissa neutraaliksi tilaksi, jolla ei ole ei-normatiivisen seksuaalisuuden kaltaista välintöntä kytköstä seksiaktiin.

Ilkka Kanerva joutui eroamaan ulkoministerin tehtävistään juuri julkisen seksuaalisuuden vuoksi. Kanervan julkinen häpäiseminen ei johtunut hänen seksuaalisuutensa kummallisuudesta, vaan siitä, ettei hän noudattanut heteroseksuaalisuuden sosiaalisia normeja. Kanervan julkinen himo alemman sosiaalisen statuksen yksilöä kohtaan oli rike kunniallisuutta vastaan. Normeista piittaamattomuus johtaa julkiseen häpäisyyn.

Heteroseksuaaliseen, normatiiviseen seksiin liittyvät hedelmällisyys, omistussuhteet, sukulaisuus, ja seksuaalinen identiteetti ovat kietoutuneet yhteen yhteiskunnan rakenteiden kanssa. Queerseksuaalisuus toimii osin tämän sosiaalisen järjestyksen ulkopuolella. Queerseksuaalisuus epävakauttaa normatiivista sosiaalista järjestystä tuottamalla pariutumisia ja ryhmittymisiä jotka eivät ole sidottuja lisääntymisfunktioon tai statukseen. Matalan sosiaalisen statuksen yksilön ei tarvitse käsitellä partneriaan osana sosiaalista pääomaa, omaisuutta. Siksi myös seksuaalisen toiminnan julkisuudella on eri merkitys kummalle. Kummat ovat normiston ulkopuolella jo sen vuoksi, että kumma seksi on erotettu sosiaalisen statuksen markkinoista vapaaksi leikkikentäksi. Se, ketä panet on yhdentekevää, koska sukupuolella, genitaaleilla ja parisuhteilla ei ole ennalta annettua merkitystä. Parisuhde ei tarkoita monogamiaa, ja seksi ei tarkoita sosiaalista suhdetta.

Panokoppi on sosiaalisen ja seksuaalisen anarkian hautomo. Panokoppi häivyttää sosiaalista statusta tarjoamalla neutraalin tilan seksin harrastamiseen – ei ole väliä, oletko käyhä, vanhempi, naimisissa tai ulkoministeri, sillä olet kopissa vain keho harrastamassa fyysistä kanssakäymistä. Siksi panokopit aiheuttavatkin niin voimakkaan reaktion yhteiskuntamme tukipylväissä. “Äiti kaupungista” kirjoittaa Helsingin Sanomien keskustelupalstalla (kirjoitus jätetty alkuperäiseen asuunsa paikallisvärin vuoksi):

Olenkin tainnut erehtyä pitämään myös lesboja ja homoja ihan tavllisesti käyttäytyvinä kansalaisina. Olen aina ajatellut, että me kaikki teemme työmme ja opiskelemme tunnollisesti ja näihin aisoihin ei vaikuta se mitä siellä jalkovälissä vilahtelee. Niillä välineillä kun emme yleensä töitä tee. Jos homobaareissa ylesesti harrastetaan seksiä, niin kuin joku täällä väittää, taidan muodostaa käsitykseni seksuaalivähemmistöistä uudelleen! Seksi kuuluu kaikkiin parisuhteisiin ja se on aina kahdenkeskistä, yksityistä toimintaa, eikä mitään puskissa ja kopeissa piehtarointia.

Jos seksi on vapaata ja nimetöntä, kuka enää pitää yllä yhteiskunnan järjestystä? Kuka elää kunniallisesti, jos kunniattomasta seksistä ei seuraa sosiaalisia sanktioita? Kuka enää menee naimisiin, pysyy uskollisena, kasvattaa lapsistaan normaaleja, jos seksiä voi harrastaa kenen kanssa haluaa, siellä missä haluaa, ilman lain määrittelemää elatusvelvollisuutta ja verohelpotuksia?

Etelä-Suomen lääninhallituksen sosiaali- ja terveyslautakunta on ottanut asiakseen suojella yhteiskunnan mainioksi todettua järjestystä seksuaalisen ja sosiaalisen anarkian uhalta uhkailemalla ravitsemusliikettä. Rauha ja järjestys on palautettu, uhka tainnutettu, ja voimme taas jatkaa pariutumista kunniallisuuden sääntöjen mukaan.

Tuo artikkeli on kirvoittanut monta keskustelua, ja paljon ajatuksia. Kiitos siitä Tulvalle! Mun suosikkilainaukseni on: “Feministiä ei naida, feministin kanssa naidaan.” :D

Vakavasti puhuen, olen hyvin kriittinen normatiivisista näkemyksistä seksuaali- ja sukupuolipolitiikassa. Jos olen feministi, saanko tykätä siitä jos mua naidaan? Voiko feministiä naida, vai menettääkö feministi uskottavuutensa tullessaan naiduksi? Onko feministiltä kiellettyjä tekoja?

Toinen Tulvassa esille noussut teema on hetero- vs. lesboseksi. Onko feministinen seksi vain lesboseksiä, ts. seksiä jossa ei naida ja tulla naiduksi? (Tai jossa halu tulla naiduksi ja naida ovat ainakin epäilyttäviä, heteromaailma hiipimässä varkain makuuhuoneeseen)

Oon paljon miettinyt lesbonormatiivisuutta. Käsitän sen ajattelutapana, jossa suhtaudutaan heterotyyppisiin haluihin voimakkaan kielteisesti, ja pidetään niitä heteronormin vahvistamisena. Ainoa ongelma on, ettei lesbonormatiivisuus pysty haastamaan heteronormatiivisuutta. Ratkaisu on hylätä kokonaan ajatus, että tietynlaiset halut ja tietynlainen seksi olisi heteroseksiä, ja toisenlainen lesboseksiä.

Normatiivisuudessa on ongelmana, että se tuottaa häpeää. Lesbosuhteessa elävä kokee häpeää heterohaluistaan, tai feministi siitä että hän haluaa tulla naiduksi. Se on sitä Gay Shamea, jota identiteettilähtöinen politiikka tuottaa. Entä jos hylättäisiin ajatus jatkuvista, biologisiin ominaisuuksiin kiinnittyvistä identiteeteistä? Entä jos seksuaalisuus ja halu voisivat vapautua cis-sukupuolinormien kahleista? Mitä tapahtuisi, räjähtäisikö koko lesbokupla vai voisiko maailma muuttua ihan vähän vapaamielisemmäksi paikaksi, jos lesboja ja feministejä naitaisiin kunnolla?

En halua tällä pohdinnalla kritisoida Tulvaan kirjoittaneita feministejä, ymmärrän että kirjoitatte omista näkökulmistanne. Enkä ole eri mieltä kaikkien Tulvan kommenttien kanssa. Pitää postata tähän loppuun vielä mun oikea suosikki, siis se jonka kanssa olen samaa mieltä :)

“Feministinen seksi lähtee omasta halusta, ei yhteiskunnallisesta paineesta olla tietynlainen tai harrastaa seksiä tietyllä tavalla.”

Motivaationi kirjoittaa näille sivuille lähtee siitä henkisestä taistelusta, jota olen käynyt pitkään sekä itseni että muiden kanssa. Olenko queer, ja kuka oikeastaan on queer?  Kuka saa käyttää itsestään kyseistä nimitystä ja mitä tarkoitusta nimilappu palvelee? Onko queeriä olla  BDSM-seksiä harrastava polyamoristilesbo? Entä onko heteroilla mitään mahdollisuuksia? Kuka oikeastaan on hetero? Tai homo? Tai lesbo?

Oma näkemykseni on, että queeriys lähtee ihan muualta kuin siitä, mitä tai ketä haluaa panna. Queer on poliittinen näkemys, ja kieltäytymistä monista normittavista käytännöistä. Vaikka tarkastelen kirjoituksissani nimenomaan heteromaailmaa, en pidä homonormatiivisuudesta yhtään enempää. Ja queernormatiivisuus, se vasta on kamalaa. :)

Oma maailmani on ollut koko elämäni ajan voimakkaasti heteronormin määrittämä. Minut otetaan heterona useimmissa tilanteissa, ja useimmilla elämänalueilla olenkin kaapissa. Kirjoitussarjassani aion keskittyä enimmäkseen kaappien, heteronormien ja ulostulojen tematiikkaan. Lisäksi haluan nostaa hetero (ja miksei myös homo-) maailmasta esiin luonnollistettuja käytäntöjä ja tilanteita, ja tarkastelemalla niitä queerin kontekstissa paljastaa niiden sisäänrakennetun outouden ja keinotekoisuuden.

Toivon, että teksteilläni voi olla kosketuspintaa myös muille samanlaisten kysymysten kanssa painiskeleville. Kommentointi on sallittua!