Keskustelemassa aiheesta “Sukupuolivähemmistön oikeus elämään”:
Emmi Tuomi / Demokraattisen naisverkosto,
Stacy Siivonen/ Kummakerho ja
Olli Stålström/ SETA
Keskustelua tilaisuudessa johtaa JP Väisänen

Avajaiset perjantaina 7.1. klo 18.00
Tervetuloa!
…
Kertooko muistokirjoitus oikeasti eletystä elämästä vai onko se tiettyyn sapluunaan maalattu kuvaus ajan “oikeasta” tavasta elää ja kirjoittaa?

Näyttelyn lähtökohtana ovat tiettyjen suomalaisten taiteilijoden, kuten Isa Aspin, Eeva-Liisa Mannerin ja Tove Janssonin, muistokirjoitukset, jotka on julkaistu sanomalehdissä 1800–2000-luvuilla. Mitä ja miten muistokirjoituksissa kerrotaan kuolleen taiteilijan yksityiselämästä? Mitä voi lukea aikakauden mukaisen muistokirjoituskaavan ja konventioiden takaa, rivien välistä ja vastakarvaan tulkiten? Onko muistokirjoituksia tutkimalla mahdollista kyseenalaistaa kaikenkattavaa heteronormia ja taiteilijan itsestään selvää heteroseksuaalisuutta?

Poliittisena taiteilijana olen kiinnostunut keinoista tehdä näkyväksi ja kyseenalaistaa erilaisia valtarakenteita, normeja ja itsestään selvänä pidettyjä toimintamalleja. Kuinka pieni muutos tuttujen asioiden toistamisessa taiteen keinoin voi asettaa ilmeisenä ja luonnollisena pidetyn uuteen, kyseenalaistavaan ja rakenteita purkavaan valoon?

Olen kopioinut jokaisesta muistokirjoituksesta yksityiselämän kannalta olennaiset katkelmat leveisiin sanomalehtipaperirulliin – olen siis säilyttänyt alkuperäisestä tekstin fontteineen sekä sanomalehtipaperimateriaalin. Muuttanut olen sekä kokoa että toteutustapaa; painomuste on vaihtunut leikattuun sapluunaan, spraymaaliin ja seinille heijastuviin varjoteksteihin.

Näyttely Mustaa valkoisella on omistettu edesmenneille Isa Aspille, Hanna Ongelinille, Siri von Essenille, Hilda Käkikoskelle, Edith Södergranille, Venny Soldan-Brofeldtille, Helvi Juvoselle, Wivi Lönnille, Hagar Olssonille, Eeva-Liisa Mannerille, Tove Janssonille, Vivica Bandlerille ja Tuulikki Pietilälle sekä kaikille – niin muistetuille kuin unohdetuille, julkituoduille ja vaietuille – sukupuolirooleja ja seksuaalisuuskäsityksiä haastaneille ja haastaville ihmisille.

Näyttely aloittaa Titanik-gallerian vuoden 2011 “Epäluovuus”-teeman.

***
Lisätietoja:
Titanik-galleria
(02) 233 8372
info@titanik.fi
www.titanik.fi

Naisviha on homofobian moottori. Naiseus merkitsee näille miehille heikkoutta, erilaisuutta, viekkautta, ailahtelevaisuutta, ja himoa. Kuitenkin he haluavat itselleen naisen, joka on uskollinen, vakaa, hyvä äiti, turvallinen. Hyvät naiset ovat perhettä: vaimot, äidit, siskot. Huonot naiset ovat niitä, joita kouritaan ja joille huudellaan kadulla: huoria, feministejä ja lesboja. Raja hyvän ja huonon naisen välillä on hiuksenhieno ja häilyvä samoin kuin ero miehen ja homon väillä – vaimosta voi hetkessä tulla huora samoin kun miehestä homo.

Naiseus ja naiset ovat siis heille kaksi eri asiaa: jokaisessa naisessa asuu naiseuden perkele, mutta jotkut naiset ovat kesyttäneet oman naiseutensa ja tulleet hyviksi. Homouteen liittyy sama ristiriitainen kaksinaisuus: homot ovat miehiä, siis luonnostaan hyviä, mutta heissä asuu naiseuden perkele. Homot ovat homofoobikoille pettureita jotka antavat toisten miesten kohdella heitä kuin naisia. Homoja kohtaan kohdistettu väkivalta on yritys luoda selkeä raja oman sosiaalisen piirin ympärille ja puhdistaa oma pesä niistä, jotka yrittävät rapauttaa miehisen miehen sosiaalista valtaa.

Homoja vihaavat keskittyvät usein kuvailemaan miesten välisiä seksiakteja ja sitä, kuinka miesruumista penetroidaan eri tavoin. Penetroija esiintyy kuvailuissa pelkkänä peniksenä samoin kuin miespuoliset pornonäyttelijät keskivertopornossa, ja homous rakentuu siten passiiviseksi vastaanottamiseksi. Tällainen passiivinen vastaanottaminen on heidän mielestään naismaista – he näkevät naisten seksuaalisuuden vastaavasti passiivisena ja miehen toiminnasta riippuvaisena. Homous edustaa homofoobikoille maskuliinisuuden poissaoloa, mieheyden tuhoutumista, miesruumiin feminisoimista, ja he pelkäävät erityisesti sitä, että heidän ruumiinsa eivät ole enää näkymättömiä vallan ja voiman keskuksia vaan samanlaisia ihmisruumiita kuin muutkin.

Nämä heteromieheyden supersankarit eivät halua antautua kenellekään. He eivät osaa nauttia oman kehonsa kauneudesta eivätkä siitä, että tuntevat olevansa haluttuja. Sosiaalisen aseman tuoma valta on ainoa partnerin houkuttamiseksi käytettävä asia, sillä naisten ja homojen kauhistuttava esiinmarssi on tehnyt kaikesta muusta akkamaista puuhastelua, kaikesta paitsi ehkä autojen rassaamisesta, ja senkin ovat pehmeät perheenisät volvoillaan tuhoamassa.

Homofoobikot ovat heikkoja ja epävarmoja ihmisiä jotka yrittävät peittää omaa tyhjyyttään ripustautumalla yltiömaskuliinisuuden ja nationalismin löysään hirteen. He ovat sokeita elämänsä todellisuudelle ja surevat loputtomasti sitä, etteivät syntyneet maailmaan jossa ihonväri ja sukupuoli takasivat onnen maailmassa. Tämä kuviteltua menneisyyttä kohtaan tunnettu nostalgia kumpuaa tyytymättömyydestä nykyhetkeä kohtaan – nykyhetken kauhukuvien vastapainoksi luodaan menneisyyteen valkoisten heteromiesten paratiisi, jossa naiset odottavat tippa silmässä urhoaan huorista kotiin valjunlämpimän uuninpankon äärellä kutoen esikoispojalle villasukkia. Heille luvattiin niin paljon, ja todellisuus on antanut heille niin vähän!

Setan edustaja puhui yksittäisistä turvapaikanhakijoista ja laillisuudesta, käytännöistä millä ihmisiä kuuluisi päästää maahan. Tämä tuskin koskisi esimerkiksi kinky väkeä, puhumattakaan ihmisten epävirallisista kumppaneista tai yhteisöistä, tai muista HLBT-merkkien väliinputoajista.

Miekkari oli, niinkuin Setan aiemmassa tiedotteessa annettiinkin ymmärtää, juuri homoseksuaalisuuden tähden. Ja peruste juuri valtiollinen ja täten virallinen, sillä Gambiassa homoseksuaalisuus on laissa kielletty.

Banderollin viesti oli kuitenkin hyvin erilainen. Queers Against Borders ei ole sattumanvarainen heitto, vaan kritisoi koko maahanmuuttojärjestelmää ja siinä määriteltyjä rajoja.

Juuri pervot ja oudot ovat usein hankalassa asemassa kyseisissä järjestelmässä epävirallisuutensa vuoksi – niinkuin tässä tapauksessa homoseksuaalin, jonka on yhtäkkiä vedenpitävästi todistettava olevansa homo. Tietenkin kaikki ovat hankalassa asemassa Suomen valtion rajoilla, pakolaisiksi kun eivät pääse kovin monet joille siihen olisi tarvetta.

Jo pelkästään isoäidin saaminen Suomeen on vaikeaa. Mutta entä homorakastajan, polyheilat, tai muut vastaavat toverin joka on lopulta enemmän perhettä kuin ne harvat tunnustetut viralliset perhesuhteet? Tai kun seksuaalisuus tai sukupuolen outous ei ole sinällään laissa kielletty, mutta on vihatoimenpiteiden kautta rangastavissa esim. kuolemalla kuten Brasiliassa transgenderiys? Tai transgender ihmisen heila, joka voi olla yhtä lailla vaarassa vaikka olisikin valtion silmissä “normaali”?

Vuosi sitten bandis oli piikki Homo-Suomen lihassa. Nyt, vuotta myöhemmin QAB.n manifesti on kierolla tavalla tullut toteen. Homo-Suomeen eivät pääse kovin monet. Euroopassa on eri maissa otettu käytäntöön periaate, että ihminen voi elää kaapissa, toteuttamatta seksuaalisuuttaan ja täten olla suuntautumisestaan huolimatta käännytettävissä pois.

Samoin hengenvaaran todistaminen voi olla vaikeaa maassa, jossa viharikokset eivät ole yhtä järjestelmällisiä ja helppoja kuin siellä mistä pakolainen on lähtöisin. Jos me huolehdimme vain niistä, jotka ovat Homo-Suomessa, me käännämme selkämme suurimmalle osalle meidän tovereistamme. Ja jos me katsomme vain lakeja ja valtioita määrittelemään meidät ja meihin kohdistuvan syrjimisen, me muutumme nopeasti näkymättömiksi ja irrallisiksi.

Eikä HLBT ole mitenkään itsestäänselvästi irti rasismista, tai valkoisesta etuoikeudesta, niinkuin se ei ole kattava tapa määritellä seksuaalisuutta. Setan edustaja puhui aivan eri voimalla kuin se nimetön Gambialainen joka odottaa Metsälässä käännytyspäiväänsä. Eivätkä ne sanat laillisuudesta ja homoseksuaalisuudesta koske aivan meitä kaikkia.

Ei Seta puhu seksuaalisen tasavertaisuuden puolesta vaan homojen oikeuksista. Ja niin pitkään kuin politiikka lähtee yksittäisistä identiteeteistä, se ei pysty vastaamaan siihen moninaisuuteen mikä on ihmisten elämä on, tai luomaan sitä kritiikkiä millä järjestelmät muuttuisivat oikeasti tasavertaisiksi. Eikä se koskaan ylitä niitä rajoja, joilla se itse määrittelee maailmaa ja ihmisiä erillisiksi.

Vapaa liikkuvuus -verkosto järjestää yhdessä myöhemmin vahvistettavien järjestöjen kanssa solidaarisuus-mielenosoituksen gambialaisen homon “Jawaran” puolesta. Mielenosoitus vaatii Jawaran vapauttamista säilöönottokeskuksesta ja turvapaikkaa Suomesta ulkomaalaislain mukaisesti.

Gambialainen Jawara (nimi muutettu) on seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi vainottu nuori mies, jota uhkaa lähtömaassa vankeusrangaistus. Maahanmuuttovirasto on hylännyt hänen turvapaikka-anomuksensa.

Jawara on hakenut turvapaikkaa Suomesta kahdesti. Ensimmäisellä kerralla hän ei uskaltanut kertoa homoseksuaalisuudestaan, sillä hänellä ei ollut tietoa siitä, että Suomessa homoseksuaaleja ei kohdella samoin kuin Gambiassa. Hänen kumppaninsa kärsii vankilatuomiota seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Jawara itse pääsi pakenemaan maasta vastaavaa kohtaloa.

Gambiassa homoseksuaaleihin sovelletaan maan rikoslain artiklaa 144: homoseksuaalisuus tulkitaan luonnonvastaiseksi sukupuoliyhteydeksi, josta voi seurata lain mukaan 14 vuoden vankeusrangaistus. Maahanmuuttovirasto myöntää Jawaralle tehdyssä kielteisessä päätöksessä, että Gambian poliisi noudattaa aktiivisesti maan rikoslakia homoseksuaalien kohdalla.

Gambian presidentti Yahya Jammeh ilmoitti vuonna 2008 tiukentavansa homoseksuaalien vainoa ja “katkaisevansa homojen kaulat”, mikäli heitä tavataan Gambiassa. Presidentti on myös kehottanut homoseksuaaleja poistumaan maasta, määrännyt turvallisuusjoukot pidättämään homoseksuaaleja ja vaatinut heitä majoittavia hotelleja suljettaviksi.

Jawara on saanut ensimmäiseen turvapaikka-anomukseensa kielteisen päätöksen elokuussa 2009. Toisen turvapaikka-anomuksen perusteella suoritetussa turvapaikkapuhuttelussa hän on dokumentoinut suomalaisille viranomaisille uskottavasti ja johdonmukaisesti todellisen syynsä paolle kotimaastaan. Tästä huolimatta Maahanmuuttovirasto on antanut asiassa kielteisen päätöksen maaliskuussa 2010 ja päättänyt käännyttää hänet maasta.

Jawara on ollut säilöönotettuna Metsälän säilöönottoyksikössä helmikuun alusta asti. Hänen lakimiehensä valittaa Maahanmuuttoviraston päätöksestä lähipäivinä Helsingin hallinto-oikeuteen sekä vaatii käännytyksen täytäntöönpanon keskeyttämistä.

“UNHCR:n mukaan henkilöille, jotka joutuvat hyökkäyksen, epäinhimillisen kohtelun tai vakavan syrjinnän kohteeksi homoseksuaalisuuden takia ja joiden hallitukset ovat kykenemättömiä tai halutto-mia suojelemaan heitä, tulee myöntää pakolaisstatus”, kommentoi Katja Tuominen Vapaa liikkuvuus -verkostosta.

Tilaisuuteen kutsutaan puhujiksi kansanedustajia ja kansalaisaktivisteja sekä tutkijoita. Paikalle toivotaan runsaasti ihmisiä puolustamaan Jawaran ja muiden vainottujen oikeuksia.

Vapauttakaa Jawara heti!

Jos mietimme kansakuntaa, jonka perusta on ydinperhe. Tai kirkkoa, joka pyhittää sen suurimmaksi juhlakseen, voimme ehkä raottaa sitä mistä tämän yhteiskunnan monimuotoinen syrjintä on myös peräisin. *

Ajatus perheestä yhteisön ja yhteiskunnan keskeisimpänä jatkajana ja muodostajana tuottaa ihmisiä kahdella tasolla.

He saavat ensimmäisen yhteytensä yhteiskuntaan syntyessään: ensimmäinen osa heidän ihmisyyttään määrittyy osallisuutena, joka rakennetaan heidän “alkuperällään”.

Tämä ei kuitenkaan ole ainut asia mitä tarvitaan kokonaisen yksilön luonnissa. Hänen pitää myös omalta osaltaan jatkaa yhteiskuntaa. Hänen on siis osaltaan mentävä naimisiin ja luotava uusi laillinen lapsi. Ja tässä tuleekin se ihmeellinen ajatus johon kompastuin viime viikolla:

Kun yhteiskunta ja sen jatkuvuus perustellaan juuri perheellä, täyttä ihmisyyttä merkitsee juuri paikalliseen ihonväriin jäävä heterous. Toisaalta ihonväri, sukunimi ja monet muut havaittavat piirteet todistavat alkuperän, eli ruumiin paikan maailmassa.

Kun taas identiteetti ja ruumiin kyvyt määrää elinkaaren, joiden avulla voidaan päästä aivan erityiseen paikkaan: nimittäin siihen kaikkeen valtaan ja etuoikeuksiin jotka suodaan sille joukolle joka on vastuussa yhteiskunnan jatkumisesta.

Valtiolla on ollut keskeinen rooli ydinperheen muodon ja sisällön määräämisessä. Kaikki lait, määräykset, virastot ja sivistys joilla kontrolloidaan perheiden muotoa eivät kuitenkaan ole pelkästä sattumalta sellaisia kuin ovat. Kirkko, siis luterilainen kirkko, on syvemmin sidoksissa Suomen valtioon kuin presidentin joulukirkkokuvaukset antavat ymmärtää. Kirkon opeissa ihmisyydestä tämä kontrollointi saa perustelunsa, syynsä ja siunauksensa (ja me muut, jokapäiväiset syntimme).

Setan politiikka on ollut tässä selkeä. Että homot ja lesbot voivat olla täysivaltaisia ihmisiä heteroiden rinnalla, heillä on oltava samat oikeudet ja mahdollisuudet. Setalaiset ovat ajaneet onnistunutta politiikkaa sisällyttää homot ja lesbot heteromaailman järjestykseen.

Sitä mukaan kun homot ovat hankkineet samat oikeudet kuin heterotkin jatkaa yhteiskuntaa, hekin ovat päässeet esim. eduskuntaan, vaikkei ehkä Lapin Kansaan. Samalla kun julkisessa piirissä, lehdissä ja televisio-ohjelmissa, lesbot ovat jääneet kotiin hankkimaan lapsia, homot ovat siirtyneet johtotehtäviin. Mitään tulonsiirtoa ei välttämättä tapahdu tässä yhtälössä, mutta mediamässäilyn avulla perinteet on pidetty yllä ja sukupuolirauha saavutettu. Aamen.

Onko tämä kuitenkaan ainut tapa katsella maailmaa? Onko homojen ja lesbojen oikeudet poistaneet rasismia? Tai ableismia? Ovatko sukupuoliroolit hälventyneet? Pitäisikö taistelun olla joidenkin sisällyttämisen, vai koko perheiden ja sosiaalisuuden normittamista ja arvottamista vastaan? Kattaako ajatus heteronormista edes kaiken sen mihin useissa tilanteissa ns. normaalien etuoikeus juuri perustuu?

Yhteisöjen keskeisenä piirteenä voi myös olla aivan muut hetket ja suhteet kuin ydinperhe. Jotta tämä yhteiskunta lakkaisi perustumasta niihin ulossulkeviin rakenteisiin joihin se tällä hetkellä perustuu, täytyy ajattelun muuttua. Ydinperheen keskeisyyden poistaminen muuttaisi maailman kertaheitolla eikä pienillä poliittisilla korrektiuksilla. Siirryttäessä tästä ulossulkevasta logiikasta aivan toisenlaisten yhteiskunnan jatkamisen varaan, alkaa myös muuttua moni muu asia. Me voimme arvottaa aivan muita asioita yhteenkuuluvuuden perustoiksi kuin pelkän ydinperheen.

Ja queereillä ihmisillä on tähän aivan erityinen mahdollisuus. Me nimittäin saatamme vapautua hyvin monen eri ikeen alta miettimään elämäämme ja suhteitamme uudelleen, jos meidät satutaan heittämään tuon lopulta hyvin ahtaan laatikon ulkopuolelle. Oli syy siihen mikä tahansa.

* puhun tässä ydinperheestä ja naimisiin menemisestä ja lasten hankinnasta hyvin ei konkreettisella tavalla. En väitä, että niiden tekeminen millään tavalla tuottaisi tätä yhteiskuntaa uudestaan. Päinvastoin, väitän että valtiollinen ja kirkollinen ajattelu perustuvat näiden toimien nostamiseen etusijalle muiden kustannuksella ja sitä kautta ihmisten arvottamiseen ja syrjimiseen. Ja että tällä on negatiivisia vaikutuksia myös kyseisten toimien suhteen, sillä sitä kautta ne ovat myös vahvasti kontrolloituja ja normatisoituja – asioita joita niiden ei tarvitsisi olla.

Se miten lähdin miettimään kärsimystä oli kun luin kohdan kärsimyksen politiikasta jossain artikkelissa ja se jotenkin sai mut pysähtymään (en nyt muista mikä mutta jos jotakuta kiinnostaa niin etin kyllä). Artikkelissa sanottiin, että poliittisessa puheessa kärsimys luo legitiimisyyttä. Tätä tapaa, artikkelin mukaan, on pääasiassa käyttäneet feministit ja yhdysvaltain mustat hakemaan itselleen oikeuksia. Itse ehkä näkisin tämän liittyvän laajemmin kristinuskossa tapahtuvaan kärsimyksen ihannoimiseen. Yhtälailla kärsimys toimii muualla kuin yhdysvalloissa, esim. euroopassa Holokaustiin liittyvään kärsimyksen poliittinen painoarvo on aika painava vieläkin.

Päädyin analysoimaan erästä Martin Luhter Kingin tekstiä tämän ajatuksen valossa ja huomasin että totta tosiaan: King ei perustellut mustien emansipaatiota sillä että kaikkien ihmisten kuuluisi nauttia vastaavista oikeuksista, turvasta ja eduista kuin aikansa valkoiset. Hän perusteli juuri mustien emansipaatiota (ei naisten, latinojen, aasialaisten, köyhien, jne., jne.) sillä että he olivat kokeneet täydellisen kärsimyksen Yhdysvaltain puolesta olemalla orjia. (käytän tässä sanoja ‘valkoinen’ ja ‘musta’ kuten King itse sanoja White ja Negro)

Jäin edelleen miettimään asiaa sillä olenhan itsekin osaltani tuottanut tietynlaista kärsimysretoriikkaa, liittyen Pink Black Blockkiin. Olin muutenkin miettinyt että mikä siinä hommassa häiritsi minua ja lopulta luulen, että se oli juuri tämä kärsimyksen käyttö. Vaikka viime vuonna teemana oli viha, mikä on sinänsä aktiivinen vastaus kärsimykseen, se oli myös tunne jota perusteltiin kärsimyksellä. Kärsimys oli siis poliittisen retoriikan keino.

Pyrkimykset marginalisoitujen ryhmien itsemääräämisoikeuden säilyttämiseen ja laajentamiseen, sekä vapaan sosiaalisen ja henkisen tilan laajentamiseen, epänormatiiviseen kulttuuriin ja sen luomiseen ja normimaailman kautta katsottuna ongelmallisiin arvojen suojeleminen ja moni muu teema kiteytyi kesällä täten juuri kärsimykseen.

Kärsimys joka todellakin syntyy kun niitä tiloja pyritään pienentämään säätelemällä kaikkea elämää normatiivisesti. Ja kun se kärsimys ei ole tunnistettua, kuten tässä tapauksessa, niin se kielletään ja kuvataan uhkaavana. Sitä ei pyritä ratkaisemaan vaan se siirretään toiseuteen ja tuntemattomaan kuten kauhuleffoissa (useimmat kauhugenren hirviöt ja pahikset kärsivät suunnattomasti tarinoiden aikana).

Retoriikka on eri kuin todellisuus. Se on puhetta ja tekstiä ja kuvia ja sarjakuvia joilla tehdään jotain, joilla pyritään muuttamaan maailmaa ja jolla se kuvataan halutulla tavalla. Julkisen kärsimyksen retoriikan on mukauduttava normeihin: se on esitettävä ongelmana jonka valtio voi korjata ja täten hallinnoida (tyyliin lesbot ja homot ei pääse naimisiin niinkuin heterot -> parisuhteen rekisteröiminen). Muuten se kuvataan uhkaavana.

Kärsimyksestä puhuminen on toiminut hyvin homojen ja lesbojen oikeuksia ajettaessa tähän asti sillä oikeuksia on haettu valtiolta. Mutta mielestäni Pink Black Block on enemmän, toivoisin sen olevan enemmän.

Poliittisessa käytössä kärsimys muuttuu pyhäksi viitaksi joka mahdollistaa ja oikeuttaa kaiken poliittisen toiminnan ilman todellisia arvojen perusteluja samalla kun se kieltää kaiken muun toimijuuden epäpyhänä ja vähempänä. Se on näennäisesti hyvä toimijalle itselleen, mutta se myös marginalisoi itsen marginalisoimalla muut kun se kieltää älyllisen tason poliittisessa toiminnassa ja täten keskustelun. Molemmat mitkä olivat mielestäni ongelmia kyseisellä marssilla.

Ongelmia jotka voisi ratkaista lähtemällä liikkeelle jostain ihan muusta kuin kärsimyksen kokemuksesta. Ja tässä asiassa katson että sateenkaariylpeys -liike ei eroa homohäpeä -liikkeestä: ylpeys ja viha ovat molemmat vastauksia juuri kärsimykseen, ne on retorisesti perusteltu kärsimyksellä.

Esimerkiksi LadyFestissä on mielestäni aivan erilaisia mahdollisuuksia kun määräävänä retorisena tekijänä on outouden kokemus, eikä siitä mahdollisesti seuraava kärsimys. Tällöin poliittinen liikehdintäkin kohdistuu eri tavalla sillä se ei sulje pois erilaisia kärsimyksiä muttei myöskään vaadi sitä osanottajilta outouden kokemuksen määreenä.

Se, että nyt tälleen itse kritisoin omiani tai lähinnä omia puuhiani, ei kuitenkaan tarkoita ettenkö ottaisi Gay Shame toimintaan osaa uudestaan. Uskon aatteeseen ja en löydä itseäni mistään sateenkaaren väreistä. Mutta niinkuin on, on pystyttävä katsomaan ja nähtävä itsensä ja omat toimensa.

Suomessa sitä harvemmin tapahtuu, mutta maailmalla moni menettää henkensä siitä hyvästä että ei toteuta heteronormatiivisia sukupuoli-identiteettejä. Transgender Day of Remembarance on monessa länsimaassa tullut julkisesti vietettyä. Suomessa ainut mitä asiasta olen kuullut, on Facebookissa järjestetty tapahtuma sytyttää kynttilä kotona ja muistella trans-ihmisiä.

Harvempihan täällä on kuollut väkivaltaan, vaikka moni on joutunut leimatuksi hulluksi tai vähintäänkin kohdeltu vähemmän kuin ihmisenä. Kirkon sisällä on omat vaikeudet, mutta sentään Suomessa saa hoitoja jos vain onnistuu pääsemään tutkimuksiin. Mikä ei aina ole helppoa, huomasin sen itsekin aikoinaan kun päädyin huutamaan Helsingin jollekin mielenterveyspoliklinikalle siitä minne lähete kuuluu lähettää. Täällä ei ole muutenkaan kovin paljon poliittista toimintaa, ovathan kaikki jotka ovat käymässä prosessia läpi kiltisti ja hiljaa saadakseen prosessin läpi ja moni haluaa sen jälkeen pistää koko homman taakseen.

Mutta transgender on enemmän kuin ne jotka päättävät lähteä prosessiin. Suomessa on monet asiat hyvin erilaisille transgender ihmisille – siis myös niille jotka eivät samaistu biologiseen tai edes yhteen sukupuoleen täysin. Lainsäädäntö suojaa suomessa sukupuoleen perustuvalta syrjinnältä, vaikka ehkä esim. transvetismi tuskin katsottaisiin sukupuoleksi. Transgender-ihmisten on kuitenkin huomattavasti vaikeampi saada hoitoja verrattuna niihin jotka identifioituvat selkeästi yhteen sukupuoleen.

Maskuliininen käytös ja mieheksi pukeutuminen on Suomessa harvinaisen hyvin hyväksyttyä biologisten naisten osalta. Monissa maissa miesten vaatteisiin pukeutuminen voi olla rikos, mutta Suomessa sitä tekevät melkein kaikki. Sen sijaan feminiininen biomies kohtaa ympäristöstään paljon enemmän paineita – hänen on oltava joka äijä tai sitten kohdattava halveksunta ja esineellistäminen, joka liittyy “neitinä” olemiseen. Eikä Suomessa todellakaan olla yhtä pitkällä kuin vaikkapa Intiassa mitä tulee transgender asioihin. Oikeastaan Suomessa ns. kolmannen sukupuolen asiat ovat jääneet pitkälti HLBT-liikkeessä marginaaliin.

Yhtälailla intersukupuolisten silvomiset, kuin muidenkin transgender ihmisten vaikeudet saada tukea omalle olemiselleen ovat täällä arkipäivää. Monen ihmisen kohtalo on nyrjähtänyt, moni on masentunut, tai ajautunut itsemurhaan. Monen elämää määrittää viha itseä ja omia tunteita kohtaan – ei että vika olisi itsessä, mutta kulttuuri joka sanoo että onnistumme vain kun toteutamme tiettyjä rooleja tietyllä tavalla antaa tilaa monelle epäonnistumiselle ja mahdottomalle vaatimukselle.

Siinä missä oikeudet tiettyihin hoitoihin ovat arkipäivää tänään, ne eivät ole olleet olemassa vielä montaa vuotta eivätkä nekään ole ongelmattomia. Ja onhan sekä transvetismi, että transukupuolisuus molemmat edelleen sairausluokituksissa.

Mutta, että he jotka ovat menettäneet henkensä eivät joutuisi unholaan:

httpv://www.youtube.com/watch?v=XKCMONBGcpc

Nämä pohdinnat eivät ole mitään uusia, vaan niitä on käyty läpi “skenessä” jo useita vuosia. Yksi keskustelun aloittaja oli Do Or Die -lehdessä nro 9 julkaistu artikkeli Give Up Activism, joka kritisoi vuoden 1999 globalisaatiokriittisiä mielenosoituksia erillisen aktivisti-identiteetin omaksumisesta.

Kritiikin perustana oli ajatus, että omaksumalla erillisen aktivisti-identiteetin tai aktivistin uran, kuten joku voisi omaksua lääkärin tai poliisin uran, henkilö tekee itsestään “yhteiskunnallisen muutoksen asiantuntijan”. Tämä omaksuminen ei mitenkään eroa työnjaosta kapitalistisessa yhteiskunnassa ylipäätään.

Työnjako merkitsee, että toiset ihmiset kasvattavat meidän ruokamme ja tuottavat meidän vaatteemme, samaan aikaan kun me teemme uraa yhteiskunnallisen muutoksen ekspertteinä. Asiantuntijarooli myös pitää sisällään ajatuksen, että muut ihmiset eivät tee mitään. Aktivismi on jotain, jota aktivistit tekevät muiden puolesta. Meidän taistelumme toisten puolesta muuttaa maailmaa.

Ongelmakohtia: Aktivisti-identiteetti perustuu ulossulkemiseen, kuten muutkin identiteetit. Aktivisti peilataan ei-aktivistia vastaan, jolloin oleellinen kysymys on, kuka tekee tarpeeksi ollakseen aktivisti-identiteetin arvoinen. Mutta onko se todella oleellinen kysymys? Eikö ole tärkeämpää, että jokainen tekee jotakin, tai että jokainen tekee niin paljon kuin pystyy kussakin elämäntilanteessa.

Aktivistin – tai lesbon tai minkä tahansa muun – roolin omaksuminen kahlitsee epäaitouden alueelle. Rooli on stereotypioiden omaksumista ja toistamista. Mitä muuta identiteetit ovat kuin sisäistettyjä ja sen vuoksi kyseenalaistamattomia rooleja?

En usko, että erillisen aktivisti-identiteetin hautomisesta on hyötyä. Sen sijaan elämän haltuunottaminen on mielestäni käyttökelpoisempi termi. Se ohjaa ajattelemaan toimintaa olemisen sijaan. Otan elämäni haltuun purkamalla minulle asetettuja rooleja ja odotuksia. Se voi olla vaikka huoran tai rikollisen roolien omaksumista ja kääntämistä, tai heteromiljöössä sikailemista, tai erilaisten oppimisen paikkojen etsimistä ja hyödyntämistä.

Esimerkiksi tämä Kummakerho-projekti on yksi, johon käytän mielelläni aikaa. Osittain sen takia, että minulla on mahdollisuuksia käyttää aikaa miettimiseen ja kirjoittamiseen, mutta myös siksi että kelaan tällä tavalla antavani ihmisille ajattelemisen aihetta.

Kummakerho on myös suhteellisen vapaa paikka. Tänne voi rekisteröityä kuka tahansa ja kirjoittaa ajatuksiaan. Tietenkin täällä käytetään valtaa, esimerkiksi moderaattoreilla on valta päättää mikä teksti menee läpi ja mikä ei. Siitä huolimatta loukkaaviakin trans- ja heterofobisia juttuja on päästetty läpi, vaikka tuolla Seta-keskustelussa.

Minusta olisi hienoa nähdä että muutkin käyttäisivät tilaisuuden hyväkseen ja kirjoittaisivat tänne.

Voisinkin käyttää tämän tilan hyödykseni ja haastaa kaikki lukijat osallistumaan Kummakerhon logon suunnitteluun! Lisätietoja löytyy foorumilta.

Hesetan Pride Teema

Pride viikolla minulta kysyttiin tämä kysymys pariin otteeseen. Selitin rauhallisesti ja rauhattomasti, että QAB jossa olin osallistujana ei ollut suoraan Seta tai Pride vastainen. Joidenkin oli vaikea ymmärtää näiden kahden eroa. Seta on tietty järjestö joka ajaa tiettyjä etuja, Pride on sateenkaariväen kulkue. Kysyttiin miksi tulen, miksen mene muualle, järjestä omia kulkueitani. Ja selitin, Pridet ovat myös minun kulkueeni vaikka Seta ei ole minun järjestöni.

Se, että en ole hiljaa, kunnolla, tottele ei tarkoita että olen väkivaltainen tai vastustaja. Se tarkoittaa, että väkivalta on jo tapahtunut. On täytynyt olla joku joka sanoo: “Olkaa hiljaa, kävelkää kiltisti, älkää sanoko mitään – tai muuten kaikille käy huonosti!”. Minä olen vain se jonka iholle, ihmisyydelle, minälle se väkivalta kirjoitetaan, vain siksi että minä en ole hiljaa.

Kulkueen edessä ja keskellä ja kaikkialla kävelivät ihmiset jotka olivat sonnustautuneet suomi-teeman mukaisesti. Suomi oli oikeistolainen, leijona suomi. Näin ylpeän ja iloisen lähikauppani vartijan, joka seuraavana päivänä oli palannut ahdistelemaan kaupan tummaihoisia asiakkaita (tilanteen, jonka näin myös). Näin ihmisiä perheineen, hienoine vaatteineen ja kampauksineen – ihmisiä joilla oli varaa suunniteltuihin lapsiin, kotiin ja kunniallisuuteen ja kauneuteen, hyvään makuun. Näin matkailijahomoja, jotka olivat tulleet tuhlaamaan pinkkiä rahaansa tavoilla joihin minulla tuskin koskaan tulee olemaan varaa.

Näin pride kulkueen, joka oli viety minulta ja epäilemättä monelta muulta. Pridet jotka oli nimetty matkaksi homo-suomeen. Unohtaen kaikki muut sateenkaaren kävijät. Unohtaen kaikki ne joilla ei ole mahdollisuutta sonnustautua kesäpäiväksi sateenkaarenväreihin, kaikki ne joiden on taisteltava pienestäkin paikasta omassa elinympäristössään missä olla oma itsensä. Unohtaen kaikki ne jotka ovat kääntäneet selkänsä sille väkivaltaiselle kulttuurille ja valtiolle jota täällä kutsutaan Suomeksi.

setan hallitus ja sen etuoikeutetut 1980-mallisto

Mutta edelleen mikä siinä Setassa sitten mättää? Voidaan kysyä, ihmetellä. Minulle Hesetan tekemän politiikan väkivalta alkoi ilmetä vasta kun päätin lähteä matkalle kohti miehuutta.

Suomen lesbokulttuuri on Setan hallussa. Helsingissä tämä kontrolli tulee Hesetan Naistenbileiden muodossa. Bileiden, joissa on yksinkertainen pieni disclaimer: vain naisille. Yhtäkkiä, kymmenen vuoden lesbokulttuurissa olemisen ja toimimisen jälkeen, minut suljettiin ulos koska oli päättänyt hakea valtiolta tiettyjä apuja.

Vuosia sitten, lapsena, muistin kokeneeni aivan samanlaisen hetken mennessäni eskariin. Eskariin asti olin kaikessa rauhassa leikkinyt poikien kanssa ja vierastanut tyttöjä niinkuin kuka tahansa muukin, mutta eskarissa sanottiin: sinä olet tyttö, pojat eivät leiki tyttöjen kanssa. Tyttöjen, joiden kanssa en itsekkään halunnut leikkiä. Jäin yksin, leijumaan tyhjän päälle. En ollut kukaan, tai mitään.

Nyt vuosia myöhemmin minulle sanotaan: jos sinä tulet tänne sinä olet tyttö, nainen. Jos sinä kävelet tänne bileisiin sisään, niin kaikki jotka katsovat sinua ajattelevat että sinä olet tyttö, nainen. Jos sinä tulet tänne, sinun ympärillesi rakentuu kaappi. Ja se on Heseta, joka on jakanut minun maailmani, en minä. Se on Hesetan tekemä väkivalta transgender ihmisiä kohtaan.

Sillä Heseta ei ole pelkästään vienyt minulta lesbokulttuuria, se on jakanut meidät kaikki kahtia. Se on jakanut transgenderit ensin kahtia sen mukaan mikä heidän seksuaalinen suuntautumisensa on ja edelleen vielä kahtia sen mukaan preferoiko transgender olla jotain tiettyä sukupuolta enemmän ja hakeeko hän tiettyjä lääketieteellisen maailman tarjoamia palveluita. Heseta on määrännyt ne ehdot millä voi olla osa lesbokulttuuria suomessa ja se ehto on cisnormatiivisuuteen alistuminen.

Eikä se ole ainut väkivalta mitä Heseta ja Seta tekee. Seta valikoi taisteluja ja niiden tärkeyttä sen mukaan kuka istuu talon sisällä ja siellä istuvat etuoikeutetut. Seta määrää ideologiansa kouluttaessaan aatteitaan ja maailmankatsomustaan Setan sisällä toimivissa itsenäisten ryhmien ohjaajille. Seta tekee väkivaltaa sulkiessaan ulos muut epänormatiivisuuden muodot (ja täten heidän oikeuksien ajamisen, kuten kinkyjen ja polyamoristien).

Toisessa maailmassa, jossa muutkin äänet olisivat kuultavissa, kyse olisi vain eroista poliittisessa painotuksessa, mutta Suomessa Seta on kaikki. Seta pitää käsissään valtaa mitä kenelläkään yksittäisellä sateenkaaren oliolla ei ole ja puhuu meidän kaikkien puolesta kysymättä, omilla sisäisillä oikeutuksillaan. Seta ajaa identiteettipolitiikkaa identiteeteille jotka se on määritellyt itse, lokeroille jotka estävät meitä näkemästä että maailmaa voi myös katsoa toisin, politiikkaa voi myös tehdä toisin.

Tässä maailmassa Hesetan järjestyksenvalvojat käskivät QAB:n kulkea Pride kulkueen perässä, erillään. Tässä maailmassa Heseta on ajanut minut pois rakkaitteni luota. Tässä maailmassa minä olen suljettu pois, jätetty leijumaan tyhjän päälle. Mutta minä en ole yksin, enkä minä aio olla hiljaa.

Olen juuri saanut nämä sivut pystyyn ja ajattelin kertoa vähän siitä miten sivut saivat alkunsa, minun osaltani.

Kaikki alkoi tietenkin kauan sitten, monta kertaa ja eri hetkissä. Yksi tälläinen hetki oli, kun vuosi sitten kirjoitettiin PBB.n manifestia eräässä kommuunissa Kallion sydämessä. Huoneessa istui paljon tuttuja, sekä menneitä että tulevia ja moni siitä huoneesta on osallisena tässä projetkissa. Tunnelma oli odottava, kaikki tiesivät että teimme jotain hienoa ja isoa.

Manifesti oli lennokas ja hauska, mutta vaikeasti avautuva. Sen konteksti oli selkeästi akateeminen ja kansainvälinen keskustelu queeristä. Ja vaikka PBBn manifesti ja PBB itse innoitti monia keskusteluja, ne eivät avanneet queer sanan poliittista viestiä. Pridien aika ja jälkeenpäin kävin monija riitoja aktiosta. PBB oli hämmentänyt ihmisiä. Ja kiitos Hesetan tekemän rikosilmoituksen ja siitä seuranneen pienen mediaskandaalin myös pelottanut monia. Me halusimme ilmaista oman mielipiteemme seksuaali- ja sukupuolipolitiikasta ja sen toivottavasta suunnasta, mutta (tai ehkä juuri siksi) meidät tulkittiin pride vastaisiksi.

Helsinki Pridet tulivat ja menivät ja kukin järjestäjistä ja osannottajista jatkoimme omille teillemme. Tänä aikana olen tutustunut moniin erilaisiin toimijoihin ja ihmisiin jotka luokittelisin itse queereiksi ja minua on alkanut harmittaa enemmän ja enemmän miten harvoin he kohtasivat.

Miten heidän mahtavat ideansa hiljalleen kuolevat tai elävät ilman että ne pääsevät innoittamaan toisia. Miten vaikeata ihmisten on nähdä mitä yhteistä heillä olisi toistensa kanssa, riippumatta heidän seksuaalisista- tai sukupuolisista inklinaatioistaan. Miten erilaisten itsenäisten toimien ja tapojen kirjoa ei pystytä näkemään poliittisenä, kun on tarve verrata kaikkea PBBn kaltaisiin mediaspektaakkeleihin.

Vuosi sitten käydyissä keskusteluissa queer määrittyi hyvin tarkkaan identiteettien kautta. Taistelukentillä riideltiin siitä kuka on queer ja millä ehdoilla queer voi olla ja mitkä teot ovat queerejä. Itselleni tämän keskustelun aikana avautui lähinnä se mitä queer ei ole. Se ei ole identiteettipolitiikkaa, sillä identiteettipolitiikka on normittavaa ja queer on aina normin vastaista. Se on sana jota kenelläkään ei ole oikeutta ottaa haltuun, sillä sen koko merkitys kielii hallitsemattomasta.

Hiljalleen, sanan merkitys on alkanut aueta minulle. Ei lukemalla naistutkimuksen opuksia tai manifesteja, tai teoretisoimalla vaan katselemalla ihmisiä ympärilläni. Katselemalla niitä asioita joita he tekevät: miten he tekevät omaa elämäänsä ja rakkaitensa elämää toisin kohti outoa määränpäitä, omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan. Miten he taistelevat heidän taistelujaan kohti vapaampaa maailmaa.

En sanoisi vieläkään voivani määritellä queeriä tyhjentävästi, mutta voin kertoa oman tarinani siitä miten sana on auennut minulle ja ehkä näillä sivuilla myös moni muu voi kertoa omaa tarinaansa. Ja ehkä nämä tarinat voivat olla ristiriidassa, sovussa, vihoissa ja ehkä ne voivat polveilla täysin muihin aiheisiin, löytää uusia sanoja, uusia paikkoja. Mitään vähempää en tältä sivustolta toivoisi.

Tervetuloa.

-Nallem