…

Jouluna menen vanhempieni luo. Käymme laittamassa haudalle kynttilöitä, muistamassa ihmisiä jotka olisivat vihanneet minua jos olisivat koskaan tunteneet. Ajan autoa ja ympärilläni istuu “perheeni”, kutsumassa minua nimillä joilla olen anonut että he eivät koskaan enää kutsuisi minua, ihmisiä jotka eivät tunne minua oikeastaan ollenkaan ja jotka eivät haluakkaan tuntea. Kunhan istun joulupöytään. Ja vereni kiehuu, haluan huutaa. Sen sijaan istun kuuliaisesti hiljaa ja painan aavistuksen verran lisää kaasua jäisellä tiellä.

…

Sama viha löytyy Mamaan astuvista heteroporukoista, huudoista kaduilla, viileän kohteliasta väleistä, vessoista, automarketeista, toistuvista kyselyistä ja keskusteluista, tutkimusvaatimuksista, tappeluista taksijonoissa ja kaikista vaatimuksista tehdä elämä sen verran luonnollisemmaksi paikallisille heteroille. Pitää yllä sitä maailmaa jossa me kummajaiset olemme aina vähemmän – siis kaikke me homot, lesbot, biseksuaalit, transgenderit ja – seksuaalit, intersukupuoliset, perverssit, fetisistit, monisuhteilevat, vammaiset, antisosiaaliset, tai muuten vain “erilaiset” ja näiden kaikkien määriteltyjen kategorioiden lukuisat muunnokset, yhdistelmät ja kieroutumat.

Ja sitten, kävelen kaverin kanssa kadulla ja hän kutsuu minua toistamiseen heteroksi, sanoo minulle miten minä olen nyt jotain peruuttamattomasti erilaista kuin hän, etuoikeutettua. Olen päättänyt vaihtaa sukupuolta ja yhtäkkiä kaikki se viha, joka aiemmin on ollut jotain hiljaista ja yhteistä onkin kohdistunut minuun. Huomaan myöhemmin, että sama viha palaa usein myös lapsia kohtaan – niinkuin lapset muka olisivat yhtään paremmassa asemassa kuin ne nuoret aikuiset joilla on sentään toisensa.

Tajuan miten lesbot eivät ole kadulla tunnistaneet minua jengikseen aikoihin, ellen ole jonkun lesbon seurassa. Miten femmeseuralaiseni ovat usein jääneet hiljaisen muurin väärälle puolelle. Muistan vaatimukset olla tietynlainen, muistan miten monet halut, teot ja toiveet ovat olleen liian heteroita ja miten olen niitä hävennyt.

Lävitseni kulkee kokonainen koski riitoja lapsista, seksistä, pukeutumisesta, seurustelusta, perheistä ja kaikesta. Sisälläni on on mustavalkoiseksi maalattu maailma, vihalla piirretty kartta, joka ei tunnu johtavan mihinkään.

Ja mietin, onko parempi vain tehdä asioita toisin? Lakata välittämästä heterosäännöistä? Vihaisinko sillon vähemmän niitä ihmisiä, jotka ovat myös sattumalta lähelläni? Eiväthän hekään yksin ole niitä kirjoittaneet..

Tämä on queer-baari. Juomalista on kirjoitettu saksankielisen Viisikko-kirjan alkulehdille. Meille ei koskaan selviä, mitkä Viisikon jäsenten nimet ovat saksaksi. Istumme korotetun, vaaleanpunaiseksi maalatun pikku pöydän ääressä. Ystävämme alkavat jo juopua, itse haemme halvinta olutta mitä löytyy. Kukaan paikallinen ei juo sitä.

Illan mittaan baari täyttyy. Moninaisia ihmisiä, kaikkia sukupuolia ja siltä väliltä on edustettuna. Istutaan, jutellaan, juodaan ja maan tavan mukaisesti poltetaan. Olemme väsyneitä, mutta emme halua pois täältä.

Juliste seinällä kertoo, että olemme jättäneet taaksemme heteronormatiivisen yhteiskunnan. Olemme tilassa, joka on queer-ihmisille, lesboille, homoille, trans-ihmisille ja kaikille, jotka vastustavat jakoa kahteen sukupuoleen ja tähän jakoon perustuvia valta-asetelmia.

Baari ja sen julistukset tuntuvat olevan puolustuskannalla. Kuten mekin. Katselemme ympärillemme, tunnistamme ihmisiä. Nämä ihmiset ovat kokeneet väkivaltaa ja sen uhkaa. Ulos astuessaan ei voi koskaan olla varma, mitä tulee tapahtumaan.

Lähdemme puolenyön jälkeen. Lokakuiset kadut ovat pimeät. Me emme pidä kädestä. Joku voisi nähdä.

Tänään käynnistyi Uskalla niminen kampanja, joka kohdistuu urheilukulttuuriin. Kampanja pyrkii rikkomaan heteronormia tuomalla esiin homojen, lesbojen ja biseksuaalien eriäviä kokemuksia ja olemassaoloa urheilun kentällä. Helsingin sanomat uutisoi, että Espoon ja Helsingin liikuntatoimet ovat kieltäneet siihen liittyvien julisteiden laittamisen ilmoitustauluilleen. Myös uutista kommentoneiden viesti on selkeä: seksuaalisuus kuuluisi olla kaikkien oma asia. Ja niinhän se onkin varmasti myös urheilutoimien johtajien mielestä: urheiluun ei kuulu seksuaalisuus yhtään enempää kuin mikään muukaan muu kuin… no urheilu!

Seksuaalisuushan on usein uhkaavaa, varsinkin jos sitä tuodaan esille paikoissa joissa sen jokin ilmenemismuoto on perinteisesti ollut estettyä. Mielestäni Uskalla kampanja lähti aivan väärään suuntaan pyrkiessään avaamaan tilaa tietyille seksuaalisuuksille siellä missä sitä ei ilmiselvästi kaivata. Jos seksuaalisuuden esille tuominen on uhkaavaa ja ei kuulu urheiluun, eikö se pitäisi sitten kitkeä sieltä oikein kunnolla? Ehdottaisinkin siis seksuaalisuuden poistamiskampanjaa urheiluun liittyvistä käytänteistä, ettei tälläisille eri seksuaalisuuksien esiintuomiskampanjoille olisi enää tarvetta. Kyllä epäheterot tytöt ja pojat – Seksuaalisuuden ei tarvitse olla määrittävä tekijä ihmisen elämässä!

Kampanjan olisi oltava suhteettoman suuri, olisi pureuduttava kaikkiin urheiliin liittyviin rakenteisiin että voitaisiin varmistaa seksuaalisuuden ja sen esille tuomisen hävittäminen. Ensin tietenkin poistettaisiin pukutilojen ja varsinkin suihkutilojen sukupuolijaot – eihän heteroseksuaalisuuskaan kuulu urheiluun joten sen voi kätevästi jättää kotiin kun lähtee vaikkapa uimahalliin. Myös muut mahdollisesti urheilutilannetta seksualisoivat henkilöt on poistettava, kuten katsojat. Jos vähäpukeisten urheilijoiden urheilusuorituksia ihailee, saattaa saada seksuaalista mielihyvää (Beckham -fanit: turha selittää). Tämän estämiseksi urheilla voisi säkki päällä jos joku on näkemässä. Suihkussakin voisi olla hyvä olla vaan vaatteet päällä – ne kun tunnetusti toimivat kuin panssari seksalisoivia katseita vastaan.

Myös liian intensiivinen fyysinen kontakti on suora tie seksuaalisuuteen. Aiemmin heteronormi on toiminut niin, että samaa sukupuolta olevat ovat voineet rauhassa kosketella toisiaan, eikä urheilukentällä kukaan ole tullut raskaaksi. Mutta tämäkin jako on ikävä kyllä poistettava, sillä seksuaalisuutta on muukin kuin lisääntyminen.

Seksuaalista toimintaa voi ilmetä myös suuremmissa kuin kahden hengen ryhmissä. Joukkueissa piileekin siis suuri seksualisoitumisen vaara. Tunnesiteet kulkevat seksuaalisuuden rajamailla heti kun jättää oletukset ihmisten seksuaalisuuden suuntautumisen, sukupuolen tai ideaalin kumppanimäärän laidasta narikkaan. Seksuaalinen anarkia on aina oven takana.

Ja kun näin ollaan näissä seksuaalisuuden eri muodoissa, niin kaikkihan tietävät että kun on riittävästi endorfiineja, kipu alkaa tuntua todella hyvältä. Tälläisiä mielihyvän tuntemuksia saattaa saada esim. jääkiekosta, joka tulisi rauhoittaa pikimmiten. Ei enää kiihtymistä ja kipua yhdessä, niin säästytään liiallisesta seksuaalisen mielihyvän tunteilta urheillessa. Myös selkeästi jotain seksuaalisuutta ylistävät lajit on laitettava pannaan, kuten pariluistelu ja paritanssi.

Urheilussa on myös paha seksuaalisuuden kasvain joka on jostain syystä vuosisadat jäänyt huomaamatta. Kilpailu luo tilanteita missä voittajat voivat saada seksuaalista huomiota enemmän kuin tavallisesti – muiltakin kuin joukkuetovereilta. Terveet, suhteellisen nuoret ja cissukupuoliset ja ei vammautuneet, perinteisissä parisuhdekuvioissa olevat ihmiset ovat vallanneet ammattiurheilun itselleen. Tämä jos jokin on outo seksuaalisuuden esille tuominen, eikä kukaan ole tehnyt sen kitkemiseksi mitään! Siellä he hyppivät urheiluruudussa kun me oudot istutaan kotona tuntemassa olomme jollain epämääräisellä tavalla riittämättömiksi. Voittaminen ja kaikenlainen jaottelu pitäisi siis yksiselitteisesti kieltää, että pysyisi urheilu urheiluna ja ihmisten seksuaalisuus siitä poissa.

Motivaationi kirjoittaa näille sivuille lähtee siitä henkisestä taistelusta, jota olen käynyt pitkään sekä itseni että muiden kanssa. Olenko queer, ja kuka oikeastaan on queer?  Kuka saa käyttää itsestään kyseistä nimitystä ja mitä tarkoitusta nimilappu palvelee? Onko queeriä olla  BDSM-seksiä harrastava polyamoristilesbo? Entä onko heteroilla mitään mahdollisuuksia? Kuka oikeastaan on hetero? Tai homo? Tai lesbo?

Oma näkemykseni on, että queeriys lähtee ihan muualta kuin siitä, mitä tai ketä haluaa panna. Queer on poliittinen näkemys, ja kieltäytymistä monista normittavista käytännöistä. Vaikka tarkastelen kirjoituksissani nimenomaan heteromaailmaa, en pidä homonormatiivisuudesta yhtään enempää. Ja queernormatiivisuus, se vasta on kamalaa. :)

Oma maailmani on ollut koko elämäni ajan voimakkaasti heteronormin määrittämä. Minut otetaan heterona useimmissa tilanteissa, ja useimmilla elämänalueilla olenkin kaapissa. Kirjoitussarjassani aion keskittyä enimmäkseen kaappien, heteronormien ja ulostulojen tematiikkaan. Lisäksi haluan nostaa hetero (ja miksei myös homo-) maailmasta esiin luonnollistettuja käytäntöjä ja tilanteita, ja tarkastelemalla niitä queerin kontekstissa paljastaa niiden sisäänrakennetun outouden ja keinotekoisuuden.

Toivon, että teksteilläni voi olla kosketuspintaa myös muille samanlaisten kysymysten kanssa painiskeleville. Kommentointi on sallittua!