Takakannen perusteella:

Kokoelma eroottisia novelleja nykypäivän Helsingistä. Näissä novelleissa perinteiset sukupuoliroolit ja valtarakennelmat sekoittuvat moneen kertaan, ja todellisten ihmisten elämänmakuiset vartalot koskettavat toisiaan niin, että niihin jää jälki. Novellit ovat älykkäästi kirjoitettuja kohtaamisia, jotka eivät kuitenkaan menetä voimaansa myös perinteisiä fantasioita uudistavana, kiihottavana kirjallisuutena.

Kuulostaa lupaavalta, ajattelin ja aloitin kirjan. Nyt sen luettuani lasken sen pettyneenä käsistäni. Kirja on hyvin kirjoitettu ja rikasta suomen kieltä on aina mukava lukea. Lupauksensa kirja kuitenkin onnistuu pettämään monta kertaa.

En toki odottanut että teoksessa olisi mitään aidosti queeriä, vaikka siitä muutama lesbo- ja yksi homotarinakin löytyy. Minusta dildon käyttö tai polyamorinen suhde ei ole mitenkään queer asia enää nykypäivänä. Ehkä aidosti queerein asetelma kirjassa oli muutamaan kertaan toistuva vanhemman naisen ja nuoremman miehen välinen seksisuhde, joka on vielä nykyäänkin yhteiskunnallinen tabu.

Epäilen kuitenkin vahvasti, pystyykö kukaan lesbo samaistumaan kirjan lesboseksikohtauksiin. Ja tässä on kirjan suurin puute. Jotta erotica toimii, sen on tarjottava lukijalleen samaistumiskohteita. Nämä keskiluokkaiselle, valkoihoiselle heteronaiselle kirjoitetut novellit eivät onnistuneet siinä kertaakaan. Seksikuvaukset olivat jopa luotaantyöntäviä.

Sinänsä kirjassa oli hauska asetelma, jossa arkisista asioista tehdään seksikkäitä. Vai kuka kuvittelisi pornotarinassa kirjoitettavan pakastepizzoista, arkistonhoitajista tai Frankfurtin koulusta? Toinen mielenkiintoinen ulottuvuus kirjassa on pornotarina, jossa kirjoitetaan huonosta seksistä. Kaikillehan sellaista on joskus sattunut, ja idea erotican parodioimisesta huonon seksin kuvauksilla on ihan hauska. Mutta jos kirjaa markkinoidaan “fantasioita uudistavana kiihottavana kirjallisuutena”, miksi kirjoittaa tekstejä joissa seksi on yksinkertaisesti huonoa?

Sitten vielä yksi voimakkaan kritiikin aihe: Jos kirjailija kirjoittaa jostakin teemasta, olettaisi hänen tekevän taustatyötä aiheen parissa. Novellien polyamoriakuvaus oli järkyttävä (mihinkäs sitä ehkäisyä polysuhteessa tarvitaankaan ;) ), mutta eniten minua suututti tarina jossa oli ilmeisesti tarkoitus kuvata sm-seksiä. Jos on tarkoitus kirjoittaa bdsm:stä niin voisi edes ottaa alkeellisesti selville, mistä siinä on kyse. Kirjoittajille tiedoksi, että bdsm perustuu molemminpuoliseen suostumukseen, ja se mitä kirjassa kuvattiin, oli lievä pahoinpitely.

Mitä tästä kaikesta siis sanoisi? Jos haluaa lukea hyvää ja älykästä, fantasioita uudistavaa pornoa, ei auta kuin tehdä sellaista itse.

Vielä mitä: opus perustuu nimenomaan sukupuoli- ja orientaatiotyypittelyille, jotka ovat tuttuja jo Z-lehdestä ja Sapfolistalta nuoruuteni vuosilta ja homosarjoista vuosituhannen vaihteesta. Homoihin, lesboihin ja heteroihin ei tämän huumorioppaan mahdu minkäänlaista transihmistä ja biseksuaalien dissaukseen on käytetty ruhtinaallisesti kokonainen luku: “Molempiin suuntiin”. Siinä opimme muun muassa että “[Homon mielikuvissa] naisen simpukka ja kaikki siihen liittyvä on jotain sanoinkuvaamattoman vastenmielistä” ja lesbo ajattelee, että “…miten kukaan voi pitää epämääräisen muotoista lihapötkylää seksikkäänä”. Näissä lauseissa kiteytyy myös aika paljon siitä millä tavalla kirja esittää niin homojen, lesbojen kuin heteroidenkin seksin ennenkaikkea sukupuolittuneeseen syntymäanatomiaan sidottuna asiana. Niin heteroille kuin muillekin suurin uhka biseksuaalisuudessa on kuitenkin sen asettama uhka PARIsuhteelle. Näin se homma etenee. Avoimista/polysuhteista opas  puhuu  muutenkin vain negatiivisesti ja sivulauseissa.

Onko siis hauska idea tehdä vitsikäs lesbohomoheteroversio pelkästään heteroille tarkoitetusta parisuhdeoppaasta? Taatusti on. Kirjoittajilla on varmaankin ollut hauskaa. Kirjaa voi suositella lämpimästi luettavaksi niille joista viime vuosituhannen homo- , lesbo- ja heterokliseet ovat hauskoja, uusia ja yllättäviä. Sille, joka on kokenut sukupuolensa tai haluorientaationsa suhteen haasteita, jotka yltävät myös ihmissuhteisiin voi lukiessa tulla hihityksen sijasta haukotus tai oksetus. Sekä ketutus siitä, että lesbo- ja homoelämän muuttuessa osaksi “normaalien kansalaisten” elämää, myös huumori on näivettynyt normiheteroiden vitsikkyyden kanssa samanlaiseen tyypittelyyn, luokitteluun, lokerointiin ja ihan rehelliseen dissaukseen.

Kustantajan(?) nettiarvostelu kirjasta on otsikoitu (jota en saanut tähän yrityksistäni huolimatta linkitettyä)
“Nyt loppui heteronormatiivisuus.” Näinköhän?

PS. Jos tätä lukee joku kirjan kohderyhmään kuuluva, voin toimittaa kirjan positiivisempaan uudelleenarviointiin.  Arvostan kirjoja esineinä, enkä ole räkinyt opuksen sivuille.

Tiina Tuppurainen, Antti Kauppinen ja Sanna Paakkanen:
Liukuvoidetta ja laatuaikaa. Parisuhdeopas homoksi, lesboksi tai heteroksi aikoville.
Kani/Gummerus. Helsinki. 2009

Sarjan aiempaan Rakkauden puukottamat -jännäriin (My.book 2007) verrattuna Viimeinen ruusu on realistisempi ja vakavampi. Tarinan uskottavuus säilyy mielikuvituksellisimmissakin juonenkäänteissä ja mysteerin ratkaisu selivää lukijalle vasta sitten kun Renatellekin. Muodoltaan Viimeinen ruusu on hyvin perinteinen salapoliisiromaani.

Parasta kirjassa on kuitenkin henkilöiden ja alakulttuurien kuvaus. Kaikki hahmot ovat omanlaisiaan persoonia ja tapojen ja arvojen moninaisuus tulee heidän kauttaan hyvin esiin. Erityisen hienosti on kuvattu ulkomaalaistaustaisten nuorten taiteilu monen kulttuurin välillä. Rankoista tapahtumista huolimatta kirjan henki on lempeä ja inhimillinen.

Alakulttuurien ohella sarjassa käsitellään monipuolisesti myös ystävyyttä, rakkautta ja seksuaalisuutta. Enemmistö hahmoista on lesboja, mutta suuntautumisen sijaan korostetaan seksuaalisuuden erilaista merkitystä eri ihmisille. Ja vaikka joka kirjassa on ronskia ja kiihkeää ruumiillisuutta, löytyy vastapainoksi myös syvää platonista ystävyyttä, joka saattaa kokijalleen olla intohimoisen rakkauden veroista. Rakkaus, rikos ja seksuaalisuus nivuotuvat usein yhteen, mikä ei tee tapausten selvittämisestä ainakaan helpompaa.

Sateenkaareva Renate Kress -sarja sopii kaikille avomielisille dekkarien ystäville. Viimeinen ruusu on loistava valinta etnisestä vähemmistöydestä kiinnostuneille, Rakkauden puukottamat taas viehättää ronskin huumorin ystäviä. Sarjan inhimillisestä otteesta pitävät kaikki, jotka tykkäävät kurkistaa erilaisten ihmisten sisimpään.