Itse olin järjestämässä Ladyfestejä Helsingissä 2009, ja tuolloin järjestäjien kesken käytiin kiivasta keskustelua siitä, onko Ladyfest feministinen vai nimenomaan naistapahtuma. Esimerkiksi Berliinissä tapahtuma on nimetty uudelleen LaD.I.Yfestiksi, ja haluttu sitä kautta häivyttää nimen naistapahtumapainotteisuutta.

Mutta eipä siinä, jokainen järjestäjäporukka tekee päätökset linjauksista omasta puolestaan. Minua ilahduttaa Viron aktivoituminen feminismi/queer-aiheisessa toiminnassa. Hyvä naapurimaa, jatkakaa työtänne!

Lisäinfoa Ladyfest Tallinnasta täältä: http://ladyfesttallinn.blogspot.com/

Se miten lähdin miettimään kärsimystä oli kun luin kohdan kärsimyksen politiikasta jossain artikkelissa ja se jotenkin sai mut pysähtymään (en nyt muista mikä mutta jos jotakuta kiinnostaa niin etin kyllä). Artikkelissa sanottiin, että poliittisessa puheessa kärsimys luo legitiimisyyttä. Tätä tapaa, artikkelin mukaan, on pääasiassa käyttäneet feministit ja yhdysvaltain mustat hakemaan itselleen oikeuksia. Itse ehkä näkisin tämän liittyvän laajemmin kristinuskossa tapahtuvaan kärsimyksen ihannoimiseen. Yhtälailla kärsimys toimii muualla kuin yhdysvalloissa, esim. euroopassa Holokaustiin liittyvään kärsimyksen poliittinen painoarvo on aika painava vieläkin.

Päädyin analysoimaan erästä Martin Luhter Kingin tekstiä tämän ajatuksen valossa ja huomasin että totta tosiaan: King ei perustellut mustien emansipaatiota sillä että kaikkien ihmisten kuuluisi nauttia vastaavista oikeuksista, turvasta ja eduista kuin aikansa valkoiset. Hän perusteli juuri mustien emansipaatiota (ei naisten, latinojen, aasialaisten, köyhien, jne., jne.) sillä että he olivat kokeneet täydellisen kärsimyksen Yhdysvaltain puolesta olemalla orjia. (käytän tässä sanoja ‘valkoinen’ ja ‘musta’ kuten King itse sanoja White ja Negro)

Jäin edelleen miettimään asiaa sillä olenhan itsekin osaltani tuottanut tietynlaista kärsimysretoriikkaa, liittyen Pink Black Blockkiin. Olin muutenkin miettinyt että mikä siinä hommassa häiritsi minua ja lopulta luulen, että se oli juuri tämä kärsimyksen käyttö. Vaikka viime vuonna teemana oli viha, mikä on sinänsä aktiivinen vastaus kärsimykseen, se oli myös tunne jota perusteltiin kärsimyksellä. Kärsimys oli siis poliittisen retoriikan keino.

Pyrkimykset marginalisoitujen ryhmien itsemääräämisoikeuden säilyttämiseen ja laajentamiseen, sekä vapaan sosiaalisen ja henkisen tilan laajentamiseen, epänormatiiviseen kulttuuriin ja sen luomiseen ja normimaailman kautta katsottuna ongelmallisiin arvojen suojeleminen ja moni muu teema kiteytyi kesällä täten juuri kärsimykseen.

Kärsimys joka todellakin syntyy kun niitä tiloja pyritään pienentämään säätelemällä kaikkea elämää normatiivisesti. Ja kun se kärsimys ei ole tunnistettua, kuten tässä tapauksessa, niin se kielletään ja kuvataan uhkaavana. Sitä ei pyritä ratkaisemaan vaan se siirretään toiseuteen ja tuntemattomaan kuten kauhuleffoissa (useimmat kauhugenren hirviöt ja pahikset kärsivät suunnattomasti tarinoiden aikana).

Retoriikka on eri kuin todellisuus. Se on puhetta ja tekstiä ja kuvia ja sarjakuvia joilla tehdään jotain, joilla pyritään muuttamaan maailmaa ja jolla se kuvataan halutulla tavalla. Julkisen kärsimyksen retoriikan on mukauduttava normeihin: se on esitettävä ongelmana jonka valtio voi korjata ja täten hallinnoida (tyyliin lesbot ja homot ei pääse naimisiin niinkuin heterot -> parisuhteen rekisteröiminen). Muuten se kuvataan uhkaavana.

Kärsimyksestä puhuminen on toiminut hyvin homojen ja lesbojen oikeuksia ajettaessa tähän asti sillä oikeuksia on haettu valtiolta. Mutta mielestäni Pink Black Block on enemmän, toivoisin sen olevan enemmän.

Poliittisessa käytössä kärsimys muuttuu pyhäksi viitaksi joka mahdollistaa ja oikeuttaa kaiken poliittisen toiminnan ilman todellisia arvojen perusteluja samalla kun se kieltää kaiken muun toimijuuden epäpyhänä ja vähempänä. Se on näennäisesti hyvä toimijalle itselleen, mutta se myös marginalisoi itsen marginalisoimalla muut kun se kieltää älyllisen tason poliittisessa toiminnassa ja täten keskustelun. Molemmat mitkä olivat mielestäni ongelmia kyseisellä marssilla.

Ongelmia jotka voisi ratkaista lähtemällä liikkeelle jostain ihan muusta kuin kärsimyksen kokemuksesta. Ja tässä asiassa katson että sateenkaariylpeys -liike ei eroa homohäpeä -liikkeestä: ylpeys ja viha ovat molemmat vastauksia juuri kärsimykseen, ne on retorisesti perusteltu kärsimyksellä.

Esimerkiksi LadyFestissä on mielestäni aivan erilaisia mahdollisuuksia kun määräävänä retorisena tekijänä on outouden kokemus, eikä siitä mahdollisesti seuraava kärsimys. Tällöin poliittinen liikehdintäkin kohdistuu eri tavalla sillä se ei sulje pois erilaisia kärsimyksiä muttei myöskään vaadi sitä osanottajilta outouden kokemuksen määreenä.

Se, että nyt tälleen itse kritisoin omiani tai lähinnä omia puuhiani, ei kuitenkaan tarkoita ettenkö ottaisi Gay Shame toimintaan osaa uudestaan. Uskon aatteeseen ja en löydä itseäni mistään sateenkaaren väreistä. Mutta niinkuin on, on pystyttävä katsomaan ja nähtävä itsensä ja omat toimensa.

Box Warsin idea on tehdä pahvilaatikoista puvut, joissa sitten taistellaan. Se jolla on eniten pahvia taistelun lopussa päällä, voittaa. Taistelussa ei ole tarkoitus satuttaa toisia, vaan saada pahvihaarniskat tuhottua. Aseena käytetään pahvista tehtyjä esineitä ja omaa kehoa.

Tässä kyseisessä ottelussa tästä voittamisen säännöstä ei kai erikseen pidetty kiinni: Ladyfesteillä tapeltiin ihan muuten vaan.

httpv://www.youtube.com/watch?v=gr1L3I8qrPU