Olen miettinyt lesbokulttuurin cis-keskeisyyttä (ainakin Suomessa, muualta maailmasta olisi mukava kuulla erilaisia esimerkkejä). Mihin perustuu se, että lesbokulttuurissa suhtaudutaan nurjasti esimerkiksi transgenderihmisiin? Lesbobileisiin tullakseen on oltava Nainen (WOMEN ONLY!) ja bisseys on vähän epäilyttävää.

Sosiaalipsykologinen selitys jota olen päässäni pyöritellyt liittyy lesbouteen samanlaisuutta olettavana “sielunkumppanuuden” etsimisenä. Lesbo, naisia rakastava nainen, haluaa olla suhteessa toisen samalla tavalla naisia rakastavan naisen kanssa. Sekä oman sukupuolen ja kokemuksen että kumppanin sukupuolen ja siitä juontuvan kokemuksen on oltava pysyvä, muuttumaton ja selkeä.

On ihan ok olla maskuliininen, esimerkiksi butch, kunhan on kuitenkin perustavalla tavalla nainen. Jos kumppani osoittautuukin transihmiseksi tai esimerkiksi kertoo lähtevänsä prosessiin, tämä on suhteen perustuksiin asti ulottuva petturuus. Se samanlaiseksi ajateltu naiskumppani onkin hautonut salaista miesidentiteettiä. Naisia rakastavan naisen rakkaus toiseen samanlaiseen naiseen joutuu koetukselle.

Transihmisten meno lesbobileisiin on samanlaista petturuutta. Entä jos jonkun lesbon silmä osuukin lesbobileissä transmieheen eli Mieheen? Tai jos halun kohde osoittautuukin olevan transnainen, eli hänen kokemuksensa on jollain perustavalla tavalla erilainen cis-lesbon kokemukseen verrattuna? Kyse on petturuudesta, on epärehellistä mennä paikkaan jossa kumppania haetaan samanlaisuuden kautta.

Samalla tavalla voi ymmärtää bisseihin kohdistuvaa nurjaa kohtelua. Jos joku kehtaa myöntää olleensa miesten kanssa, rikkoutuu perustavanlaatuinen pyhä arvo siitä, että lesbokumppani todella on toinen lesbo ja jakaa kiinnostuksen vain toisia naisia rakastaviin naisiin.

Minusta tuonkaltainen ajatustapa tuntuu tosi omituiselta, koska se tuntuu niin voimakkaasti elämää rajoittavalta. Esimerkiksi queer-poliittisesti on hyväksyttävää olla vaikka minkälainen gender rebel, kunhan sitten oikeasti muistaa kuitenkin olla nainen. Poikkeamista siitä pohjalla olevasta naiseuden pakosta ei voida hyväksyä. Minusta se ei kuulosta kovin vallankumoukselliselta, eikä kovin vapaalta. Itse olen ehkä aina ollut väliinputoaja sen vuoksi että kaikenlaiset normatiivisuudet ovat saaneet niskavillani pystyyn. Tai sitten sen vuoksi etten ole koskaan voinut omaksua itselleni sitä naisidentiteettiä joka olisi ollut lesbouteen välttämätön.

Monet asiat joista he kertoivat, tuntuivat minustakin tutuilta länsimaalaisena femmenä. Femmet kohtaavat aika usein ennakkoluuloja ja suoranaista syrjintää. Aika yleinen on esimerkiksi tässä blogissa esiinnostettu ajatus, että butch-femmejako toistaa sokeasti heteronormatiivisen yhteiskunnan normeja, eikä femmeys voi olla kenenkään valitsema identiteetti tai sellaisena radikaali tapa performoida sukupuolta.

Minusta femme voi olla juridiselta sukupuoleltaan joko mies tai nainen. Femmeys ei välttämättä myöskään liity pukeutumistyyleihin – itse olen crossdressingiä harrastava femme. Minusta femmeys liittyy enemmän sisäisiin asioihin ja esimerkiksi arvoihin. Itselläni on vahva femmeidentiteetti; arvostan femmejä ja femmeyttä, feminiinisiä tapoja toteuttaa itseään ja olla maailmassa, ja toivoisin että miesnormin rinnalla voisi olla myös yhtä arvostettu femmenormi.

Femmeys on myös aika omanlaisensa kokemuksena. Femmenä törmää heteronormiin paljon useammin ja voimakkaammin kuin queerimpää tai androgyynimpää olemusta esittävät. Esimerkiksi biomiehet pitävät femmenaista automaattisesti heterona, ja lähestyvät baarissa helposti. Asiaa ei auta, jos on femmen tyttöystävän kanssa liikkeellä. En tiedä tuleeko maskuliinisemman seurustelukumppanin kanssa heterobaarissa hengaaville vastaan ehdotuksia kolmen kimpasta. Tai että “mä tuun vaan katsoo”.

Heterobaarissa tapahtuvalle tunnistamattomuudelle on vaikea tehdä mitään, mutta sen sijaan inhottavammalta on tuntunut, kun ei tule tunnistetuksi homobaarissa. Nobody passes -kirjan artikkelissa aasialais-amerikkalainen femme kertoo, että jos hän menee yksin lesbobaariin, hänestä helposti ajatellaan että hän on eksynyt turisti: “Does she speak English?” Itseltäni on kysytty Maman jonossa, että olenko mä muka lesbo ja miksi mä olen menossa tuohon baariin (siis annettu ymmärtää, että en kuulu kyseiseen paikkaan). En kyllä silloinkaan ymmärtänyt, mitä minun seksuaali-identiteettini kuuluu ventovieraalle ihmiselle Maman jonossa.

Jotkut femmet ratkaisevat näkymättömyyden ongelman ultra-femmeydellä, jossa femmeyttä toistetaan niin pitkälle viedysti, että sen performatiivinen aspekti korostuu: pitsiä, hameita, korkokenkiä, huulipunaa, kynsilakkaa… Itse koen olevani radikaali genderqueer femme, ja ongelma tuonkaltaisessa ultrafeminiinisessä femmeilyssä on minun kannaltani se, että kun pukeudun mieluummin miesten pukuun kuin hameeseen ja korkokenkiin, minun kokemukseni femmenä tulee tavallaan tehtyä näkymättömämmäksi ja sitä kautta marginalisoiduksi. Femmeyttäkin voi toistaa niin monella eri tavalla, ja nämä tavat ovat ainakin itselläni myös usein harkittuja.

Heteronormatiivisuuteen törmäämisen ja queer-kokemuksen tunnistamattomuuden lisäksi femmejä saatetaan pitää avuttomina ja kädettöminä monissa teknisyyteen liittyvissä taidoissa, automaattisina kahvinkeittäjinä ja tiskaajina esimerkiksi kansankeittiöissä tai vastaavissa tilanteissa, tai seksuaalisesti passiivisina ja alistuvina sängyssä. Näillä ennakkoasenteilla ei ole mielestäni mitään tekemistä feminiinisen olemuksen tai itseilmaisun kanssa.

Jos jotain voisin toivoa, se olisi ainakin femmeyden arvostuksen nouseminen queerpiireissä. Olisi tärkeää, että “heteronnäköiset femmet” edes pyrittäisiin tunnistamaan ja heidän queer-kokemuksensa hyväksymään. Monet femmet tekevät ratkaisunsa kuten kirjan artikkelin otsikko esittää: “And Then You Cut Your Hair.” Letti saa lähteä. Niin minäkin tein.

Jk. Kirjoituksen omakohtaisuuden vuoksi olen tässä keskittynyt lähinnä biologisesti naispuolisen femmen kokemuksiin. Miehiksi kasvatetut femmet kohtaavat hyvin erilaisia kokemuksia ja tilanteita, omalla tavallaan yhtä rajoittavia nekin. Olisi kiinnostavaa kuulla kommentteja myös niistä.

…

Jouluna menen vanhempieni luo. Käymme laittamassa haudalle kynttilöitä, muistamassa ihmisiä jotka olisivat vihanneet minua jos olisivat koskaan tunteneet. Ajan autoa ja ympärilläni istuu “perheeni”, kutsumassa minua nimillä joilla olen anonut että he eivät koskaan enää kutsuisi minua, ihmisiä jotka eivät tunne minua oikeastaan ollenkaan ja jotka eivät haluakkaan tuntea. Kunhan istun joulupöytään. Ja vereni kiehuu, haluan huutaa. Sen sijaan istun kuuliaisesti hiljaa ja painan aavistuksen verran lisää kaasua jäisellä tiellä.

…

Sama viha löytyy Mamaan astuvista heteroporukoista, huudoista kaduilla, viileän kohteliasta väleistä, vessoista, automarketeista, toistuvista kyselyistä ja keskusteluista, tutkimusvaatimuksista, tappeluista taksijonoissa ja kaikista vaatimuksista tehdä elämä sen verran luonnollisemmaksi paikallisille heteroille. Pitää yllä sitä maailmaa jossa me kummajaiset olemme aina vähemmän – siis kaikke me homot, lesbot, biseksuaalit, transgenderit ja – seksuaalit, intersukupuoliset, perverssit, fetisistit, monisuhteilevat, vammaiset, antisosiaaliset, tai muuten vain “erilaiset” ja näiden kaikkien määriteltyjen kategorioiden lukuisat muunnokset, yhdistelmät ja kieroutumat.

Ja sitten, kävelen kaverin kanssa kadulla ja hän kutsuu minua toistamiseen heteroksi, sanoo minulle miten minä olen nyt jotain peruuttamattomasti erilaista kuin hän, etuoikeutettua. Olen päättänyt vaihtaa sukupuolta ja yhtäkkiä kaikki se viha, joka aiemmin on ollut jotain hiljaista ja yhteistä onkin kohdistunut minuun. Huomaan myöhemmin, että sama viha palaa usein myös lapsia kohtaan – niinkuin lapset muka olisivat yhtään paremmassa asemassa kuin ne nuoret aikuiset joilla on sentään toisensa.

Tajuan miten lesbot eivät ole kadulla tunnistaneet minua jengikseen aikoihin, ellen ole jonkun lesbon seurassa. Miten femmeseuralaiseni ovat usein jääneet hiljaisen muurin väärälle puolelle. Muistan vaatimukset olla tietynlainen, muistan miten monet halut, teot ja toiveet ovat olleen liian heteroita ja miten olen niitä hävennyt.

Lävitseni kulkee kokonainen koski riitoja lapsista, seksistä, pukeutumisesta, seurustelusta, perheistä ja kaikesta. Sisälläni on on mustavalkoiseksi maalattu maailma, vihalla piirretty kartta, joka ei tunnu johtavan mihinkään.

Ja mietin, onko parempi vain tehdä asioita toisin? Lakata välittämästä heterosäännöistä? Vihaisinko sillon vähemmän niitä ihmisiä, jotka ovat myös sattumalta lähelläni? Eiväthän hekään yksin ole niitä kirjoittaneet..

Tuo artikkeli on kirvoittanut monta keskustelua, ja paljon ajatuksia. Kiitos siitä Tulvalle! Mun suosikkilainaukseni on: “Feministiä ei naida, feministin kanssa naidaan.” :D

Vakavasti puhuen, olen hyvin kriittinen normatiivisista näkemyksistä seksuaali- ja sukupuolipolitiikassa. Jos olen feministi, saanko tykätä siitä jos mua naidaan? Voiko feministiä naida, vai menettääkö feministi uskottavuutensa tullessaan naiduksi? Onko feministiltä kiellettyjä tekoja?

Toinen Tulvassa esille noussut teema on hetero- vs. lesboseksi. Onko feministinen seksi vain lesboseksiä, ts. seksiä jossa ei naida ja tulla naiduksi? (Tai jossa halu tulla naiduksi ja naida ovat ainakin epäilyttäviä, heteromaailma hiipimässä varkain makuuhuoneeseen)

Oon paljon miettinyt lesbonormatiivisuutta. Käsitän sen ajattelutapana, jossa suhtaudutaan heterotyyppisiin haluihin voimakkaan kielteisesti, ja pidetään niitä heteronormin vahvistamisena. Ainoa ongelma on, ettei lesbonormatiivisuus pysty haastamaan heteronormatiivisuutta. Ratkaisu on hylätä kokonaan ajatus, että tietynlaiset halut ja tietynlainen seksi olisi heteroseksiä, ja toisenlainen lesboseksiä.

Normatiivisuudessa on ongelmana, että se tuottaa häpeää. Lesbosuhteessa elävä kokee häpeää heterohaluistaan, tai feministi siitä että hän haluaa tulla naiduksi. Se on sitä Gay Shamea, jota identiteettilähtöinen politiikka tuottaa. Entä jos hylättäisiin ajatus jatkuvista, biologisiin ominaisuuksiin kiinnittyvistä identiteeteistä? Entä jos seksuaalisuus ja halu voisivat vapautua cis-sukupuolinormien kahleista? Mitä tapahtuisi, räjähtäisikö koko lesbokupla vai voisiko maailma muuttua ihan vähän vapaamielisemmäksi paikaksi, jos lesboja ja feministejä naitaisiin kunnolla?

En halua tällä pohdinnalla kritisoida Tulvaan kirjoittaneita feministejä, ymmärrän että kirjoitatte omista näkökulmistanne. Enkä ole eri mieltä kaikkien Tulvan kommenttien kanssa. Pitää postata tähän loppuun vielä mun oikea suosikki, siis se jonka kanssa olen samaa mieltä :)

“Feministinen seksi lähtee omasta halusta, ei yhteiskunnallisesta paineesta olla tietynlainen tai harrastaa seksiä tietyllä tavalla.”