Olen miettinyt lesbokulttuurin cis-keskeisyyttä (ainakin Suomessa, muualta maailmasta olisi mukava kuulla erilaisia esimerkkejä). Mihin perustuu se, että lesbokulttuurissa suhtaudutaan nurjasti esimerkiksi transgenderihmisiin? Lesbobileisiin tullakseen on oltava Nainen (WOMEN ONLY!) ja bisseys on vähän epäilyttävää.

Sosiaalipsykologinen selitys jota olen päässäni pyöritellyt liittyy lesbouteen samanlaisuutta olettavana “sielunkumppanuuden” etsimisenä. Lesbo, naisia rakastava nainen, haluaa olla suhteessa toisen samalla tavalla naisia rakastavan naisen kanssa. Sekä oman sukupuolen ja kokemuksen että kumppanin sukupuolen ja siitä juontuvan kokemuksen on oltava pysyvä, muuttumaton ja selkeä.

On ihan ok olla maskuliininen, esimerkiksi butch, kunhan on kuitenkin perustavalla tavalla nainen. Jos kumppani osoittautuukin transihmiseksi tai esimerkiksi kertoo lähtevänsä prosessiin, tämä on suhteen perustuksiin asti ulottuva petturuus. Se samanlaiseksi ajateltu naiskumppani onkin hautonut salaista miesidentiteettiä. Naisia rakastavan naisen rakkaus toiseen samanlaiseen naiseen joutuu koetukselle.

Transihmisten meno lesbobileisiin on samanlaista petturuutta. Entä jos jonkun lesbon silmä osuukin lesbobileissä transmieheen eli Mieheen? Tai jos halun kohde osoittautuukin olevan transnainen, eli hänen kokemuksensa on jollain perustavalla tavalla erilainen cis-lesbon kokemukseen verrattuna? Kyse on petturuudesta, on epärehellistä mennä paikkaan jossa kumppania haetaan samanlaisuuden kautta.

Samalla tavalla voi ymmärtää bisseihin kohdistuvaa nurjaa kohtelua. Jos joku kehtaa myöntää olleensa miesten kanssa, rikkoutuu perustavanlaatuinen pyhä arvo siitä, että lesbokumppani todella on toinen lesbo ja jakaa kiinnostuksen vain toisia naisia rakastaviin naisiin.

Minusta tuonkaltainen ajatustapa tuntuu tosi omituiselta, koska se tuntuu niin voimakkaasti elämää rajoittavalta. Esimerkiksi queer-poliittisesti on hyväksyttävää olla vaikka minkälainen gender rebel, kunhan sitten oikeasti muistaa kuitenkin olla nainen. Poikkeamista siitä pohjalla olevasta naiseuden pakosta ei voida hyväksyä. Minusta se ei kuulosta kovin vallankumoukselliselta, eikä kovin vapaalta. Itse olen ehkä aina ollut väliinputoaja sen vuoksi että kaikenlaiset normatiivisuudet ovat saaneet niskavillani pystyyn. Tai sitten sen vuoksi etten ole koskaan voinut omaksua itselleni sitä naisidentiteettiä joka olisi ollut lesbouteen välttämätön.

Sarjan aiempaan Rakkauden puukottamat -jännäriin (My.book 2007) verrattuna Viimeinen ruusu on realistisempi ja vakavampi. Tarinan uskottavuus säilyy mielikuvituksellisimmissakin juonenkäänteissä ja mysteerin ratkaisu selivää lukijalle vasta sitten kun Renatellekin. Muodoltaan Viimeinen ruusu on hyvin perinteinen salapoliisiromaani.

Parasta kirjassa on kuitenkin henkilöiden ja alakulttuurien kuvaus. Kaikki hahmot ovat omanlaisiaan persoonia ja tapojen ja arvojen moninaisuus tulee heidän kauttaan hyvin esiin. Erityisen hienosti on kuvattu ulkomaalaistaustaisten nuorten taiteilu monen kulttuurin välillä. Rankoista tapahtumista huolimatta kirjan henki on lempeä ja inhimillinen.

Alakulttuurien ohella sarjassa käsitellään monipuolisesti myös ystävyyttä, rakkautta ja seksuaalisuutta. Enemmistö hahmoista on lesboja, mutta suuntautumisen sijaan korostetaan seksuaalisuuden erilaista merkitystä eri ihmisille. Ja vaikka joka kirjassa on ronskia ja kiihkeää ruumiillisuutta, löytyy vastapainoksi myös syvää platonista ystävyyttä, joka saattaa kokijalleen olla intohimoisen rakkauden veroista. Rakkaus, rikos ja seksuaalisuus nivuotuvat usein yhteen, mikä ei tee tapausten selvittämisestä ainakaan helpompaa.

Sateenkaareva Renate Kress -sarja sopii kaikille avomielisille dekkarien ystäville. Viimeinen ruusu on loistava valinta etnisestä vähemmistöydestä kiinnostuneille, Rakkauden puukottamat taas viehättää ronskin huumorin ystäviä. Sarjan inhimillisestä otteesta pitävät kaikki, jotka tykkäävät kurkistaa erilaisten ihmisten sisimpään.

Sateenkaaren tuolla puolen. Tribadien yöt ja päivät – lesbisen kulttuurin 10-vuotisjuhlanäyttely Paikka: Galleria G18, Yrjönkatu 18, 3. krs., Helsinki Aika: 14.-27.9.2009 Galleria avoinna ma-pe klo 9-18, la-su 12-16

28.6.2009 tuli kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun lesbot, homot ja transsukupuoliset ihmiset alkoivat perätä kansalais- ja ihmisoikeuksiaan niin sanotuissa Stonewallin mellakoissa New Yorkissa. Mellakoita siivitti legendan mukaan homojen kansallishymni: Judy Garlandin ”Sateenkaaren tuolla puolen”. Vuoden 1969 jälkeen onkin tapahtunut paljon: homous ja lesbous on poistettu mielisairauksien tautiluokituksesta, lesbo- ja homoidentiteetit ovat vakiintuneet ja homoista on tullut yhteiskunnallisesti näkyvä ja hyväksytty ryhmä – tai ainakin populaarikulttuurin lempilapsi.

Jos kaikki on nyt paremmin kuin hyvin, mihin tarvitaan näyttelyä, jonka teemana on lesbinen elämä? Yksi vastaus löytyy suomalaisesta taidehistoriasta: yllättävää kyllä, Sateenkaaren tuolla puolen on ensimmäinen avaus suomalaisen lesbisen taiteen historiaan, vaikka sukupuolen ja ruumiillisuuden käsittely on ollut nykytaiteen keskiössä aina 1990-luvun alusta saakka. Toisena syynä on sen konteksti: näyttely juhlistaa kotimaisen lesbokulttuurin edistämiseksi perustetun Rivinväli ry:n vuotuisten Tribadien yöt ja päivät -kulttuuriviikon kymmenvuotista taivalta.

Näyttelyn keskeisenä lähtökohtana on nostaa esille ei-heteroseksuaalisuus nyt: millaista on elää maailmassa, joka olettaa kaikkien olevan heteroseksuaaleja, jollei toisin mainita? Sateenkaaren tuolla puolen ei esitä minkäänlaisia väitteitä lesbisen taiteen olemuksesta eikä pyri esittämään jotakin tiettyä teemaa, jota lesbisen taiteen näyttelyssä tulisi tarkastella. Sen sijaan näyttelyä on syytä lähestyä eräänlaisena kollaasina: se tuo keskustelun piiriin välähdyksiä niistä teemoista, joista keskusteleminen on ollut tärkeää aina siitä saakka kun lesbojen ja homojen vapautusliike perustettiin.

Näyttelyyn osallistuu kahdeksan suomalaista nykytaiteilijaa: Viva Granlund, Corinna Helenelund, Anna-Liisa Kankaanmäki, Katariina Katla, Anne Koskinen, Laura Lilja, Heidi Lunabba ja Kaija Papu. Näyttelyn on kuratoinut Annamari Vänskä. Näyttelyn pääjärjestäjä on Rivinväli ry.

Keskiviikkona 16.9. klo 17-19 järjestetään näyttelyyn liittyvä keskustelutilaisuus. Mukana taiteilijoita ja näyttelyn kuraattori. Näyttelyyn liittyy myös kuvataiteilija Heidi Lunabban sukupuolen rajoja humoristisesti tutkaileva Partasalonki Vilgefortis Mauno Koiviston aukiolla Kampissa (pe 18.9. klo 15-18).

Näyttelyn aikana Viva Granlund maalaa galleriassa live-maalausta lesbisen elämän maamerkeistä. Näyttelyn yhteydessä julkaistaan myös näyttelyn teemoja ja teoksia luotaava nettikatalogi. Lisätietoja: annamari.vanska(at)helsinki.fi; puh. 050-415483

Tänään käynnistyi Uskalla niminen kampanja, joka kohdistuu urheilukulttuuriin. Kampanja pyrkii rikkomaan heteronormia tuomalla esiin homojen, lesbojen ja biseksuaalien eriäviä kokemuksia ja olemassaoloa urheilun kentällä. Helsingin sanomat uutisoi, että Espoon ja Helsingin liikuntatoimet ovat kieltäneet siihen liittyvien julisteiden laittamisen ilmoitustauluilleen. Myös uutista kommentoneiden viesti on selkeä: seksuaalisuus kuuluisi olla kaikkien oma asia. Ja niinhän se onkin varmasti myös urheilutoimien johtajien mielestä: urheiluun ei kuulu seksuaalisuus yhtään enempää kuin mikään muukaan muu kuin… no urheilu!

Seksuaalisuushan on usein uhkaavaa, varsinkin jos sitä tuodaan esille paikoissa joissa sen jokin ilmenemismuoto on perinteisesti ollut estettyä. Mielestäni Uskalla kampanja lähti aivan väärään suuntaan pyrkiessään avaamaan tilaa tietyille seksuaalisuuksille siellä missä sitä ei ilmiselvästi kaivata. Jos seksuaalisuuden esille tuominen on uhkaavaa ja ei kuulu urheiluun, eikö se pitäisi sitten kitkeä sieltä oikein kunnolla? Ehdottaisinkin siis seksuaalisuuden poistamiskampanjaa urheiluun liittyvistä käytänteistä, ettei tälläisille eri seksuaalisuuksien esiintuomiskampanjoille olisi enää tarvetta. Kyllä epäheterot tytöt ja pojat – Seksuaalisuuden ei tarvitse olla määrittävä tekijä ihmisen elämässä!

Kampanjan olisi oltava suhteettoman suuri, olisi pureuduttava kaikkiin urheiliin liittyviin rakenteisiin että voitaisiin varmistaa seksuaalisuuden ja sen esille tuomisen hävittäminen. Ensin tietenkin poistettaisiin pukutilojen ja varsinkin suihkutilojen sukupuolijaot – eihän heteroseksuaalisuuskaan kuulu urheiluun joten sen voi kätevästi jättää kotiin kun lähtee vaikkapa uimahalliin. Myös muut mahdollisesti urheilutilannetta seksualisoivat henkilöt on poistettava, kuten katsojat. Jos vähäpukeisten urheilijoiden urheilusuorituksia ihailee, saattaa saada seksuaalista mielihyvää (Beckham -fanit: turha selittää). Tämän estämiseksi urheilla voisi säkki päällä jos joku on näkemässä. Suihkussakin voisi olla hyvä olla vaan vaatteet päällä – ne kun tunnetusti toimivat kuin panssari seksalisoivia katseita vastaan.

Myös liian intensiivinen fyysinen kontakti on suora tie seksuaalisuuteen. Aiemmin heteronormi on toiminut niin, että samaa sukupuolta olevat ovat voineet rauhassa kosketella toisiaan, eikä urheilukentällä kukaan ole tullut raskaaksi. Mutta tämäkin jako on ikävä kyllä poistettava, sillä seksuaalisuutta on muukin kuin lisääntyminen.

Seksuaalista toimintaa voi ilmetä myös suuremmissa kuin kahden hengen ryhmissä. Joukkueissa piileekin siis suuri seksualisoitumisen vaara. Tunnesiteet kulkevat seksuaalisuuden rajamailla heti kun jättää oletukset ihmisten seksuaalisuuden suuntautumisen, sukupuolen tai ideaalin kumppanimäärän laidasta narikkaan. Seksuaalinen anarkia on aina oven takana.

Ja kun näin ollaan näissä seksuaalisuuden eri muodoissa, niin kaikkihan tietävät että kun on riittävästi endorfiineja, kipu alkaa tuntua todella hyvältä. Tälläisiä mielihyvän tuntemuksia saattaa saada esim. jääkiekosta, joka tulisi rauhoittaa pikimmiten. Ei enää kiihtymistä ja kipua yhdessä, niin säästytään liiallisesta seksuaalisen mielihyvän tunteilta urheillessa. Myös selkeästi jotain seksuaalisuutta ylistävät lajit on laitettava pannaan, kuten pariluistelu ja paritanssi.

Urheilussa on myös paha seksuaalisuuden kasvain joka on jostain syystä vuosisadat jäänyt huomaamatta. Kilpailu luo tilanteita missä voittajat voivat saada seksuaalista huomiota enemmän kuin tavallisesti – muiltakin kuin joukkuetovereilta. Terveet, suhteellisen nuoret ja cissukupuoliset ja ei vammautuneet, perinteisissä parisuhdekuvioissa olevat ihmiset ovat vallanneet ammattiurheilun itselleen. Tämä jos jokin on outo seksuaalisuuden esille tuominen, eikä kukaan ole tehnyt sen kitkemiseksi mitään! Siellä he hyppivät urheiluruudussa kun me oudot istutaan kotona tuntemassa olomme jollain epämääräisellä tavalla riittämättömiksi. Voittaminen ja kaikenlainen jaottelu pitäisi siis yksiselitteisesti kieltää, että pysyisi urheilu urheiluna ja ihmisten seksuaalisuus siitä poissa.

Sain kutsun kohdunkaulansyöpäseulontaan taas ja kuten viime kerrallakin, heitin sen roskakoriin. Koska minulla ei transnaisena ole kohdunkaulaa, niin ei siihen voi tulla syöpääkään. Mitäs minulle voi tulla. Kukaan ei ole ikinä kertonut eikä mistään lääkärikirjasta saa tietää, eikä äitikään varottanut, kaikkein vähiten saisin todennäköisesti tietoa lääkäriasemalta itseltään.

Kohdunkaulan syöpää vastaan rokotetaan tyttöjä ennen kuin heistä tulee aktiivisia seksuaalisesti. Siis miesten kanssa. Tämä sulkee jo lesbot pois. Paperissa ei kuitenkaan lue lesboista saati sitten transnaisista yhtään mitään. Luenpa sivustolta rokote.fi, “6 askelta kohdunkaulansyövän ymmärtämiseen”: “Tartuntariski syntyy, kun sukupuolielämä aloitetaan.” Tässä ilmeisesti tarkoitetaan seksielämää ja pelkästään heteroseksielämää. Eipä ollut usein kysytyissä kysymyksissäkään mitään lesboista eikä transihmisistä. Jotain löytyi mutkan kautta: “Jos miehet kerran ovat papilloomaviruksen kantajia, mikseivät he sairastu kohdunkaulan syöpään?“. Tällainen huolenaihe oli siis arvioitu lesboja ja transnaisia tärkeämmäksi, mutta mutkan kautta selvisi, että miehet ovat viruksen kantajia. Minua kuitenkin kiinnostaa, se, millä miehet sitä virusta kantavat ja kuuluisivatko transnaiset juuri niihin “miehiin”, jotka olisivat kantajia, mutta toisaalta vaarassa sairastua johonkin muuhun syöpään.

Kanadassa sen sijaan puhutaan asioista oikeilla nimillä:

MTF, following vaginoplasty
•
If the glans penis has been used to create a neocervix, Pap smear should follow guidelines
for natal females.
•
Consider vaginal Pap smear for MTFs with history of genital warts.
Cervical Pap smears are generally not indicated for MTF patients because a cervix is generally not
present even after vaginoplasty. A case of intraepithelial neoplasia (carcinoma in situ) has been
reported in an MTF patient who underwent vaginoplasty with the glans penis used to create a
neocervix.
57
Pap smear of the neocervix should be done routinely in these cases, as (a) the glans
appears to be more prone to carcinomatous change than the skin of the penile shaft, and (b) there
appears to be greater risk of progression to invasive carcinoma with intraepithelial neoplasia of the
glans compared to intraepithelial neoplasia of other penile skin.

Lähde

Kaikkein parhaiten onnistuu, jos on dokumentit  tallessa omasta leikkauksestaan. Minun tapauksessani sairaala sattui hukkaamaan osan niistä. Ehkä joku äänitti musiikkia lääkärin  leikkausmuistiinpanojen päälle.

Terveydenhuolto Suomessa on siis vähän heikun keikun ja transihmisten  hoito koko Euroopassa on huonoa ja asenteellista.  Varmasti osaksi tästä syystä transihmisten elämä ei ole pitkä. Elokuvassa  The Amazing Truth About Queen Raquela kyyninen transfani toteaa, että transnaiset ovat kuin hyönteisiä: horrostavat maan alla, sitten nousevat  hetkessä esille, harrastavat koko elämänsä seksiä ja kuolevat massoittain pois.  Tuttavapiiristä rupeavat ensimmäiset kuolemaan 50 ikävuoden korvilla.

CrimethIncin voimauttavassa kirjallisuudessa kehotetaan ottamaan oma terveys omaan haltuun tekemällä itse itselleen gynekologiset tutkimukset ja muutenkin huolehtimaan terveydestään ihan itse. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun tunnen olevani virallisen lääketieteen ulossulkema. Silloin astuu katulääketiede kuvioon.

Minussa herää kuitenkin poliittinen aktivisti ja aion tehdä huomautuksen sekä nettisivusta että kutsusta. Ahne terveydenhuolto toki haluaisi laskuttaa kaupunkia siitä, että lesbot ja transihmiset juoksisivat kokeissa turhaan. Kutsussa oleva nettiosoite on mykkä, se antaa vain ajanvarauksen. Tällaiseen täydelliseen mykkyyteen törmää Suomen viranomaisten taholta usein, vertaa “Soviteltu päiväraha lakkaa 31.12.2009″ ilman mitään mainintaa siitä, mitä sen jälkeen. Tipahdan jyrkänteeltä?

Kutsu oli myös ruotsiksi. Se ei ole sen takia, että tavoitettaisiin kaikenlaisia ihmisiä. Väestörekisterissä kotikieleni on suomi. Se on vain välinpitämättömyyttä olla lähettämättä ruotsinkielisille omaa kutsuaan.  Kaikille samaa, yksilöllisistä eroista piittaamatta.

Tästä huolimatta sukupuolenkorjausleikkaus kulkee riippakivenä mukana potilaskertomuksissa sellaisissakin sairauksissa, missä sillä ei ole mitään merkitystä, niin kuin esimerkiksi kun sain jalkaani ruusun. Tuollaisissa yhteyksissä se voi altistaa syrjinnälle. Koskaan ei ole kukaan ollut kiinnostunut kysymään sukupuolenkorjausleikkauksen jälkioireista kuten esimerkiksi emättimen luhistumisesta, tulehduksista tai vuodoista.  Viisas lääkäri ei halua kysyä sellaisia asioita mihin ei osaa vastata. Kukahan osaisi? Sillä välin meitä kuolee niin kuin kärpäsiä.

Kun jalassani oli ruusu, venytin lääkärissä käyntiä viimeiseen asti. Siinä vaiheessa ruusu oli päässyt jo vakavaksi. Lääkäri ihmetteli, miten olin päässyt kodistani ylipäätään päivystykseen eikä halunnut laskea minua takaisin kotiin. Kutsuin kaikki ystäväni sairaalaan, koska pelkäsin, ettei yksinäisenä pidetyllä ja köyhällä ole oikeuksia.

En mene sikainfluenssarokotukseenkaan. Minä olen niin sika!