Se miten lähdin miettimään kärsimystä oli kun luin kohdan kärsimyksen politiikasta jossain artikkelissa ja se jotenkin sai mut pysähtymään (en nyt muista mikä mutta jos jotakuta kiinnostaa niin etin kyllä). Artikkelissa sanottiin, että poliittisessa puheessa kärsimys luo legitiimisyyttä. Tätä tapaa, artikkelin mukaan, on pääasiassa käyttäneet feministit ja yhdysvaltain mustat hakemaan itselleen oikeuksia. Itse ehkä näkisin tämän liittyvän laajemmin kristinuskossa tapahtuvaan kärsimyksen ihannoimiseen. Yhtälailla kärsimys toimii muualla kuin yhdysvalloissa, esim. euroopassa Holokaustiin liittyvään kärsimyksen poliittinen painoarvo on aika painava vieläkin.

Päädyin analysoimaan erästä Martin Luhter Kingin tekstiä tämän ajatuksen valossa ja huomasin että totta tosiaan: King ei perustellut mustien emansipaatiota sillä että kaikkien ihmisten kuuluisi nauttia vastaavista oikeuksista, turvasta ja eduista kuin aikansa valkoiset. Hän perusteli juuri mustien emansipaatiota (ei naisten, latinojen, aasialaisten, köyhien, jne., jne.) sillä että he olivat kokeneet täydellisen kärsimyksen Yhdysvaltain puolesta olemalla orjia. (käytän tässä sanoja ‘valkoinen’ ja ‘musta’ kuten King itse sanoja White ja Negro)

Jäin edelleen miettimään asiaa sillä olenhan itsekin osaltani tuottanut tietynlaista kärsimysretoriikkaa, liittyen Pink Black Blockkiin. Olin muutenkin miettinyt että mikä siinä hommassa häiritsi minua ja lopulta luulen, että se oli juuri tämä kärsimyksen käyttö. Vaikka viime vuonna teemana oli viha, mikä on sinänsä aktiivinen vastaus kärsimykseen, se oli myös tunne jota perusteltiin kärsimyksellä. Kärsimys oli siis poliittisen retoriikan keino.

Pyrkimykset marginalisoitujen ryhmien itsemääräämisoikeuden säilyttämiseen ja laajentamiseen, sekä vapaan sosiaalisen ja henkisen tilan laajentamiseen, epänormatiiviseen kulttuuriin ja sen luomiseen ja normimaailman kautta katsottuna ongelmallisiin arvojen suojeleminen ja moni muu teema kiteytyi kesällä täten juuri kärsimykseen.

Kärsimys joka todellakin syntyy kun niitä tiloja pyritään pienentämään säätelemällä kaikkea elämää normatiivisesti. Ja kun se kärsimys ei ole tunnistettua, kuten tässä tapauksessa, niin se kielletään ja kuvataan uhkaavana. Sitä ei pyritä ratkaisemaan vaan se siirretään toiseuteen ja tuntemattomaan kuten kauhuleffoissa (useimmat kauhugenren hirviöt ja pahikset kärsivät suunnattomasti tarinoiden aikana).

Retoriikka on eri kuin todellisuus. Se on puhetta ja tekstiä ja kuvia ja sarjakuvia joilla tehdään jotain, joilla pyritään muuttamaan maailmaa ja jolla se kuvataan halutulla tavalla. Julkisen kärsimyksen retoriikan on mukauduttava normeihin: se on esitettävä ongelmana jonka valtio voi korjata ja täten hallinnoida (tyyliin lesbot ja homot ei pääse naimisiin niinkuin heterot -> parisuhteen rekisteröiminen). Muuten se kuvataan uhkaavana.

Kärsimyksestä puhuminen on toiminut hyvin homojen ja lesbojen oikeuksia ajettaessa tähän asti sillä oikeuksia on haettu valtiolta. Mutta mielestäni Pink Black Block on enemmän, toivoisin sen olevan enemmän.

Poliittisessa käytössä kärsimys muuttuu pyhäksi viitaksi joka mahdollistaa ja oikeuttaa kaiken poliittisen toiminnan ilman todellisia arvojen perusteluja samalla kun se kieltää kaiken muun toimijuuden epäpyhänä ja vähempänä. Se on näennäisesti hyvä toimijalle itselleen, mutta se myös marginalisoi itsen marginalisoimalla muut kun se kieltää älyllisen tason poliittisessa toiminnassa ja täten keskustelun. Molemmat mitkä olivat mielestäni ongelmia kyseisellä marssilla.

Ongelmia jotka voisi ratkaista lähtemällä liikkeelle jostain ihan muusta kuin kärsimyksen kokemuksesta. Ja tässä asiassa katson että sateenkaariylpeys -liike ei eroa homohäpeä -liikkeestä: ylpeys ja viha ovat molemmat vastauksia juuri kärsimykseen, ne on retorisesti perusteltu kärsimyksellä.

Esimerkiksi LadyFestissä on mielestäni aivan erilaisia mahdollisuuksia kun määräävänä retorisena tekijänä on outouden kokemus, eikä siitä mahdollisesti seuraava kärsimys. Tällöin poliittinen liikehdintäkin kohdistuu eri tavalla sillä se ei sulje pois erilaisia kärsimyksiä muttei myöskään vaadi sitä osanottajilta outouden kokemuksen määreenä.

Se, että nyt tälleen itse kritisoin omiani tai lähinnä omia puuhiani, ei kuitenkaan tarkoita ettenkö ottaisi Gay Shame toimintaan osaa uudestaan. Uskon aatteeseen ja en löydä itseäni mistään sateenkaaren väreistä. Mutta niinkuin on, on pystyttävä katsomaan ja nähtävä itsensä ja omat toimensa.

Olen juuri saanut nämä sivut pystyyn ja ajattelin kertoa vähän siitä miten sivut saivat alkunsa, minun osaltani.

Kaikki alkoi tietenkin kauan sitten, monta kertaa ja eri hetkissä. Yksi tälläinen hetki oli, kun vuosi sitten kirjoitettiin PBB.n manifestia eräässä kommuunissa Kallion sydämessä. Huoneessa istui paljon tuttuja, sekä menneitä että tulevia ja moni siitä huoneesta on osallisena tässä projetkissa. Tunnelma oli odottava, kaikki tiesivät että teimme jotain hienoa ja isoa.

Manifesti oli lennokas ja hauska, mutta vaikeasti avautuva. Sen konteksti oli selkeästi akateeminen ja kansainvälinen keskustelu queeristä. Ja vaikka PBBn manifesti ja PBB itse innoitti monia keskusteluja, ne eivät avanneet queer sanan poliittista viestiä. Pridien aika ja jälkeenpäin kävin monija riitoja aktiosta. PBB oli hämmentänyt ihmisiä. Ja kiitos Hesetan tekemän rikosilmoituksen ja siitä seuranneen pienen mediaskandaalin myös pelottanut monia. Me halusimme ilmaista oman mielipiteemme seksuaali- ja sukupuolipolitiikasta ja sen toivottavasta suunnasta, mutta (tai ehkä juuri siksi) meidät tulkittiin pride vastaisiksi.

Helsinki Pridet tulivat ja menivät ja kukin järjestäjistä ja osannottajista jatkoimme omille teillemme. Tänä aikana olen tutustunut moniin erilaisiin toimijoihin ja ihmisiin jotka luokittelisin itse queereiksi ja minua on alkanut harmittaa enemmän ja enemmän miten harvoin he kohtasivat.

Miten heidän mahtavat ideansa hiljalleen kuolevat tai elävät ilman että ne pääsevät innoittamaan toisia. Miten vaikeata ihmisten on nähdä mitä yhteistä heillä olisi toistensa kanssa, riippumatta heidän seksuaalisista- tai sukupuolisista inklinaatioistaan. Miten erilaisten itsenäisten toimien ja tapojen kirjoa ei pystytä näkemään poliittisenä, kun on tarve verrata kaikkea PBBn kaltaisiin mediaspektaakkeleihin.

Vuosi sitten käydyissä keskusteluissa queer määrittyi hyvin tarkkaan identiteettien kautta. Taistelukentillä riideltiin siitä kuka on queer ja millä ehdoilla queer voi olla ja mitkä teot ovat queerejä. Itselleni tämän keskustelun aikana avautui lähinnä se mitä queer ei ole. Se ei ole identiteettipolitiikkaa, sillä identiteettipolitiikka on normittavaa ja queer on aina normin vastaista. Se on sana jota kenelläkään ei ole oikeutta ottaa haltuun, sillä sen koko merkitys kielii hallitsemattomasta.

Hiljalleen, sanan merkitys on alkanut aueta minulle. Ei lukemalla naistutkimuksen opuksia tai manifesteja, tai teoretisoimalla vaan katselemalla ihmisiä ympärilläni. Katselemalla niitä asioita joita he tekevät: miten he tekevät omaa elämäänsä ja rakkaitensa elämää toisin kohti outoa määränpäitä, omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan. Miten he taistelevat heidän taistelujaan kohti vapaampaa maailmaa.

En sanoisi vieläkään voivani määritellä queeriä tyhjentävästi, mutta voin kertoa oman tarinani siitä miten sana on auennut minulle ja ehkä näillä sivuilla myös moni muu voi kertoa omaa tarinaansa. Ja ehkä nämä tarinat voivat olla ristiriidassa, sovussa, vihoissa ja ehkä ne voivat polveilla täysin muihin aiheisiin, löytää uusia sanoja, uusia paikkoja. Mitään vähempää en tältä sivustolta toivoisi.

Tervetuloa.

-Nallem