Naisviha on homofobian moottori. Naiseus merkitsee näille miehille heikkoutta, erilaisuutta, viekkautta, ailahtelevaisuutta, ja himoa. Kuitenkin he haluavat itselleen naisen, joka on uskollinen, vakaa, hyvä äiti, turvallinen. Hyvät naiset ovat perhettä: vaimot, äidit, siskot. Huonot naiset ovat niitä, joita kouritaan ja joille huudellaan kadulla: huoria, feministejä ja lesboja. Raja hyvän ja huonon naisen välillä on hiuksenhieno ja häilyvä samoin kuin ero miehen ja homon väillä – vaimosta voi hetkessä tulla huora samoin kun miehestä homo.

Naiseus ja naiset ovat siis heille kaksi eri asiaa: jokaisessa naisessa asuu naiseuden perkele, mutta jotkut naiset ovat kesyttäneet oman naiseutensa ja tulleet hyviksi. Homouteen liittyy sama ristiriitainen kaksinaisuus: homot ovat miehiä, siis luonnostaan hyviä, mutta heissä asuu naiseuden perkele. Homot ovat homofoobikoille pettureita jotka antavat toisten miesten kohdella heitä kuin naisia. Homoja kohtaan kohdistettu väkivalta on yritys luoda selkeä raja oman sosiaalisen piirin ympärille ja puhdistaa oma pesä niistä, jotka yrittävät rapauttaa miehisen miehen sosiaalista valtaa.

Homoja vihaavat keskittyvät usein kuvailemaan miesten välisiä seksiakteja ja sitä, kuinka miesruumista penetroidaan eri tavoin. Penetroija esiintyy kuvailuissa pelkkänä peniksenä samoin kuin miespuoliset pornonäyttelijät keskivertopornossa, ja homous rakentuu siten passiiviseksi vastaanottamiseksi. Tällainen passiivinen vastaanottaminen on heidän mielestään naismaista – he näkevät naisten seksuaalisuuden vastaavasti passiivisena ja miehen toiminnasta riippuvaisena. Homous edustaa homofoobikoille maskuliinisuuden poissaoloa, mieheyden tuhoutumista, miesruumiin feminisoimista, ja he pelkäävät erityisesti sitä, että heidän ruumiinsa eivät ole enää näkymättömiä vallan ja voiman keskuksia vaan samanlaisia ihmisruumiita kuin muutkin.

Nämä heteromieheyden supersankarit eivät halua antautua kenellekään. He eivät osaa nauttia oman kehonsa kauneudesta eivätkä siitä, että tuntevat olevansa haluttuja. Sosiaalisen aseman tuoma valta on ainoa partnerin houkuttamiseksi käytettävä asia, sillä naisten ja homojen kauhistuttava esiinmarssi on tehnyt kaikesta muusta akkamaista puuhastelua, kaikesta paitsi ehkä autojen rassaamisesta, ja senkin ovat pehmeät perheenisät volvoillaan tuhoamassa.

Homofoobikot ovat heikkoja ja epävarmoja ihmisiä jotka yrittävät peittää omaa tyhjyyttään ripustautumalla yltiömaskuliinisuuden ja nationalismin löysään hirteen. He ovat sokeita elämänsä todellisuudelle ja surevat loputtomasti sitä, etteivät syntyneet maailmaan jossa ihonväri ja sukupuoli takasivat onnen maailmassa. Tämä kuviteltua menneisyyttä kohtaan tunnettu nostalgia kumpuaa tyytymättömyydestä nykyhetkeä kohtaan – nykyhetken kauhukuvien vastapainoksi luodaan menneisyyteen valkoisten heteromiesten paratiisi, jossa naiset odottavat tippa silmässä urhoaan huorista kotiin valjunlämpimän uuninpankon äärellä kutoen esikoispojalle villasukkia. Heille luvattiin niin paljon, ja todellisuus on antanut heille niin vähän!

Pajunen oli ilmoittanut Sataman väelle, että ellei talo häädä pihassaan majoittuvia romaneja, kaupunki häätää koko talon. Vapaa Katto Ry.n tiedote antaa laajemman taustoituksen asiaan. Aiemmin Pajunen on ilmoittanut, että ei pidä kerjäämistä osana “suomalaista kulttuuria“.  Tämä rasistinen ajattelu lienee ponnikkeena myös tämänhetkisiin häätöuhkauksiin. Butler tuskin olisi tukenut Helsinginkään Prideja, jotka nostivat kyseisen politiikon parrasvaloon puhdistamaan kilpeään asiaa sen enempää miettimättä. Ehkä Hesetan mielestä rasismi on ok, jos ei ole samalla homofobinen?

Samaan aikaan kaupungin on täyttänyt Helsinki Gay Friendly City -mainokset. Epäilemättä ei auta olla ‘gay’ Satamassa, sillä romanien ja talonvaltaajien kohdalla Pajunen tuskin on miettinyt sitä homoystävällistä toimintaa ja tapahtumia, jota kyseisessä lafkassa on järjestetty.

Viimeisen vuoden aikana Helsingissä homoystävällisyydessä on kunnostautunut mm. lääninhallituksen sosiaali- ja terveyslautakunta kieltämällä Herculeksen dark roomit, kaupungin liikuntatoimiet yrittämällä estää Uskalla kampanja, Helsingissä majaansa pitävä Maahanmuuttovirasto, joka yritti käännyttää homomiestä maahan jossa avoimesti vainotaan homoja, sekä monia muita tapauksia, mm. julkinen terveydenhuolto, joka on estänyt lesboparilta hedelmättömyyden tutkimukset sillä perusteella että he eivät ole heteroita.

Kuka on se ainut gay kaupungissa, jota kohtaan tämä kaupunki on jotenkin ystävällinen?

Vuosi sitten sain laitettua valmiiksi nämä sivustot, mutta se ei tietenkään ollut tämän projektin alku. Kuten sillon totesin, Kummakerho lähti liikkeelle keskusteluista. Halusta keskustella julkisesti niistä asioista jotka kiinnostivat ja koskettavat. Tilan tarpeesta, joka silloin tuntui hukkuvan Setan luoman homonäkökulman ja homobaarien biletyskulttuurin välimaastoon. Sekä myös tilasta, joka ei tee linjauksia itsessään – jossa erimielisyydet ovat sallittuja ja jopa toivottuja.

Ja minusta tuntuu, että Kummakerhon lehti ja foorumi ovat luoneet tätä tilaa osaltaan queerfeministiselle keskustelulle. Kuten yhtälailla Peijakas!, Feministinen kahvila, Feministinen kollektiivi, Prinssit, sekä monet muut toimijat ja alustat. Toivon myös, että Kummakerho pystyy osaltaan auttamaan muita toimijoita queerfeministisessä toiminnassa. Tila tuntuu olevankin suurimpia rajoitteita monille ruohonjuuritason feministisille projekteille, kuten myös suurelle osalle Kummakerhon sisällä syntyvistä projekteista.

Kummakerhon idea tuntuu HLBT kentällä olevan monella tapaa vallankumouksellinen. Aina silloin tällöin kuulee “kummakerhon kannasta” tai “näkemyksistä”, mutta haluan painottaa että sellaista ei ole olemassa. Siis yli queerin, eli kaikenlaisen pervouden ja kummallisuuden käsittelyn.

Kummakerho seuraa anarkistista tiedonvälitysperinnettä. Vastaavasti kuin esimerkiksi Takussa, Infoshopissa, tai Indymediassa Kummakerhossakin on tarkoitus luoda tila keskustelulle sen sijaan että se toimisi äänitorvena. Ei ole siis tarkoituskaan luoda mitään kantaa, vaan antaa erilaisille näkökulmille mahdollisuus tulla kuulluksi julkisesti ja tasavertaisesti. Olen osaltani pyrkinyt luomaan Kummakerhosta mahdollisen avoimen tilan. Siinä on aina parantamisen varaa, minkä takia palaute on aina erittäin tervetullutta!

Minua on usein harmittanut, kun en itse ole kerennyt kirjoittaa tai saanut ajoissa tietoa tapahtumista, uutisista tai teoksista joita olen pitänyt kiinnostavina. Mutta silloin joku aina huomaa muistuttaa siitä, ettei minun ole tarkoituskaan tehdä kaikkea. Että jokainen juttu mitä en kirjoita on minulle enemmän aikaa kirjoittaa kunnolla ja rakkaudella se juttu minkä kirjoitan ja myös mahdollisuus jollekin toiselle kirjoittaa juuri siitä mistä minä en kerkeä.

Samoin joskus kummakerhon sivuilla käydyt riidat ovat lannistaneet, mutta silloin minua on muistutettu siitä että eihän monista näistä asioista ole aiemmin näin avoimesti puhuttu. Ja niinhän se on, akateemiset keskustelut ovat hyvin rajattuja, samoin järjestöjen sisäiset keskustelut, sekä julkisissa medioissa käydyt. Eikä mikään niistä ota lähtökohdakseen äänien moninaisuutta samalla tavalla kuin tälläiset ruohonjuuritason ja/tai anarkistiset projektit.

Ja silloin myös vääjäämättä törmäävät erilaiset näkökulmat – mikä ehkä valaisee myös niitä kantoja paljon paremmin kuin mikään manifesti tai luento voisi. Se antaa myös mahdollisuuden nähdä maailma hetken aikaa jonkun toisen silmin, sekä saada joku muu näkemään oma näkökanta asioihin. Sekä oppia että opettaa.

Kiitos siis kaikille osallisille, sekä lukijoille, kirjoittajille että kommentoijille. Ja tietty helvetin perverssiä juhannusta kaikille karvoihin katsomatta ja toivottavasti näemme 30.6. queerpiknikillä!

Judit Butler on kieltäytynyt ottamasta vastaan Berliinin Prideilla Kansalaisrohkeuspalkintoa, sillä pitää Berliinin Pride järjestäjiä liian rasistisina. Sen sijaan Butler ehdotti Palkintoa paikallisille rasisminvastaisille järjestöille, kuten Suspect, LesMigras, ReachOut, sekä GLADT. Teko josta Pride järjestäjät kieltäytyivät, kieltäen myös Butlerin väitteet.

Butler myös huomautti, että ei pelkästään homot, vaan myös bi-, trans ja queer ihmisiä voidaan käyttää hyväksi sodankäynnissä viitaten Berliini Pride järjestäjäjärjestöissä ilmeisesti vallalla olevaan homonationalistiseen ajatteluun, jolla rasismia perustellaan maahanmuuttajien väitetyllä homophobialla. Asiasta laajempi lehdistötiedota järjestöltä Suspect (sama englanniksi).

Butlerin tempaus ei ole ensimmäinen laatuaan, aiemmin tänä vuonna Toronto Prideilla monet palkintojen saajat vastaavasti palauttivat saamiaan palkintoja saatuaan tietää Pride järjestäjien kieltäneen Israelin Palestiinan vastaista politiikkaa kritisoivan blokin (katso video tapahtumasta). Myös Suomessa Pride järjestäjät ovat pyrkineet estämään rasismin vastaisia ryhmittymiä osallistumasta kulkueeseen, kuten viime vuoden Homo Suomi -teemaa kritisoineen Queers Against Borders ryhmittymän, jonka jäsenet kietläytyivät poistumasta ja kulkivat kulkueen hännillä.

Jos konsensuspäätöksenteko ja hierarkiattomat järjestäytymismallit kiinnostavat, suosittelen lämpimästi tutustumaan muutenkin Seeds For Change -sivustoon!

Hierarkiattoman päätöksenteon ja konsensuksen pohjimmaisena ajatuksena on, että jokainen läsnäolija saa yhtäläisen mahdollisuuden vaikuttaa häntä koskeviin asioihin. Kaikkia kuunnellaan, ja jos tilanteessa on läsnä jokin valtasuhde (kuten fasilitaattorin valta tai ryhmäkeskusteluissa usein niin yleinen äänekkäimmän puhujan valta), tämä tilanne tiedostetaan ja se pyritään ratkaisemaan erilaisin keinoin. Valtasuhteiden tunnistaminen, hierarkioiden purkaminen ja kaikkien osapuolten yhtäläinen huomioiminen ovat mielestäni anarkismin perusperiaatteita.

Tässä muutamia käytännöllisiä ohjeita konsensuksen saavuttamiseksi kokous- tai keskustelutilanteessa:

Konsensuksen ytimessä on ajatus siitä, että ihmiset toimivat yhteistyössä toistensa kanssa ennemmin kuin sodassa toisiaan vastaan. Konsensuspäätöksenteossa etsitään sellaista ratkaisua, joka toimii kaikille – jokaiselle yksilölle, unohtamatta yhtäkään vähemmistöä. Demokratiassa on aina ulkopuolelle jäävä oppositio, joka ei pääse vaikuttamaan enemmistön jyräämään päätökseen. Konsensuksessa ei ole kyse kenenkään jyräämisestä, vaan kaikkien osapuolten huomioimisesta.

Konsensuksen saavuttamiseksi kaikilla on oltava selkeä ajatus yhteisestä päämäärästä, ja halu toimia sen saavuttamiseksi. Yhteinen päämäärä voi olla vaikka yhteinen toteutettava projekti, tai esimerkiksi halu tehdä jostakin tilasta turvallinen kaikille osapuolille. Tämä päämäärä kannattaa pitää mielessä ja muistuttaa itseään siitä aika ajoin.

Konsensus vaatii kaikkien yhteistyöhalua. On pystyttävä luottamaan siihen, että kaikki kunnioittavat toistensa oikeuksia.  Jokaisen täytyy sitoutua olemaan rehellinen ja kuuntelemaan toisia. Omasta kannasta on myös voitava luopua, oltava avoin vaihtoehdoille ja arvioitava omia tarpeita ja haluja kriittisesti.

On hyvä pystyä erottelemaan omat halut (mitä haluaisin, että tapahtuisi) omista tarpeista (mikä on välttämätöntä, jotta voin elää päätöksen kanssa). Seeds for Change-sivustolta kopioitu sipulikuva symboloi tätä.

Konsensuspäätöksenteko vie aikaa. Se on prosessi, jossa luottamus rakennetaan ajan kanssa. Konsensus ei välttämättä myöskään toimi kaikissa tilanteissa. Esimerkiksi silloin konsensukseen pääseminen on mahdotonta, kun toimijat eivät luota toisiinsa ja uskalla kertoa avoimesti omista haluistaan ja tarpeistaan.

Konsensuskeskustelussa turvallisen ilmapiirin luominen on tärkeää. Kenenkään ei pitäisi pelätä mielipiteensä ilmaisua. Kaikkien oikeutta omaan katsantokantaansa ja mielipiteisiinsä on kunnioitettava. Erilaiset asiat loukkaavat erilaisia ihmisiä, ja näistäkin on voitava keskustella.

Konsensus vaatii aktiivista toisten kuuntelemista, selvennyksen kysymistä jos joku asia jää epäselväksi, ja avoimuutta hyväksyä toisten omasta erivätä kannat. Keskustelijoiden tulisi olla valmiita työskentelemään sellaisen ratkaisun löytämiseksi, joka on paras mahdollinen tilanne (win-win) kaikille, ei vain yhdelle yksittäiselle keskustelijalle.

Itse puhuessa omat mielipiteet ja katsantokannat tulee selittää selkeästi. Muita tulee kuunnella ja aidosti ymmärtää heidän kantsantokantaansa, eikä vain odottaa omaa puheenvuoroa (ns. kuurojen dialogi). Toisten päälle ei tule puhua; itsehillintä on tärkeä konsensuksen saavuttamisessa. Vaikka joku idea ei olisi omasta mielestä paras mahdollinen, ehkä se toimii hyvin ryhmälle? On kysyttävä rehellisesti itseltään, voiko elää ehdotuksen kanssa.

Ja lopuksi:

Erimielisyydet eivät ole konsensuksen vastakohta. Jos konsensukseen päästään liian helposti, se saattaa itse asiassa olla merkki siitä etteivät kaikki keskustelun osapuolet uskalla ilmaista oikeita tunteitaan ja tarpeitaan. Konsensus ei tarkoita, että kaikki olisivat yhtä mieltä, vaan että kaikki eriävätkin mielipiteet otetaan huomioon ja pyritään löytämään ratkaisu, jonka kanssa jokainen voi elää.

Baltic Priden tukimielenosoitus lauantaina 8.5.2010 klo 11.00-11.30

Baltic Priden marssi Vilnassa on määritelty alkamaan klo 12. Sen takia Helsingin tukimielenosoitus pidetään jo klo 11.00-11.30  (ei klo 12.00)  Teemana on “Sateenkaarilipputapahtuma”. Paikka on Liettuan suurlähetystö Rauhankatu 13 Säätytalon takana puiston pohjoisreunalla.

Tervetuloa kaikki mukaan sateenkaarilippujen ja muun rekvisiitan kanssa, jos sellaista löytyy.

Amnestyn HLBTI-ryhmä
psta Pertti Korpinen
pertti.korpinen(at)saunalahti.fi

Taustatietoa

Vilnassa Baltic Pride, Helsingissä sateenkaarilipputapahtuma

Liettuan pääkaupungissa Vilnassa oli lokakuun lopulla 2007 eurooppalaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kattojärjestön ILGA Europen vuosikonferenssi. Konferenssin ohjelmassa piti olla sateenkaarilipputapahtuma kaupungintalon edustalla lokakuun 23. päivänä 2007. Viranomaiset kuitenkin kielsivät tapahtuman ulkona aukiolla, ja se jouduttiin pitämään kongressihotellin ala-aulassa. Oikeus vahvisti viranomaisten päätöksen. Sateenkaarilippua ei saanut tuoda ulos katukuvaan. Monet ihmisoikeusjärjestöt, mm. Amnesty International, protestoivat.
Tänä vuonna toukokuun 8. päivänä Vilnassa järjestetään Baltian maiden yhteinen Baltic Pride, jos viranomaiset pitävät luvan voimassa. Kokoontumislupaa ei ole saatu keskustaan vaan sivummalle Nerija-joen varrelle. Baltic Prideen osallistuu ihmisiä monista maista ja se on mm. Amnestylle yksi painopistetapahtumista. Baltic Prideä on uhkailtu. Parlamentissa on toistuvasti vaadittu pride-tapahtuman kieltämistä. Mukana Vilnassa on myös suomalaisia.
Haluamme tukea Baltic Prideä ja vaadimme, että Vilnassa kokoontumisvapautta kunnioitetaan ja poliisi riittävässä määrin suojelee tapahtuman osanottajia. Sen takia kokoonnumme lauantaina 8.5.2010 klo 11.00.11.30 Liettuan suurlähetystön eteen sateenkaarilipputapahtumaan. Vilnassa jotkut suurlähetystöt ovat ilmoittaneet liputtavansa sateenkaarilipuin tukeakseen Baltic Prideä.

Vapaa liikkuvuus -verkosto järjestää yhdessä myöhemmin vahvistettavien järjestöjen kanssa solidaarisuus-mielenosoituksen gambialaisen homon “Jawaran” puolesta. Mielenosoitus vaatii Jawaran vapauttamista säilöönottokeskuksesta ja turvapaikkaa Suomesta ulkomaalaislain mukaisesti.

Gambialainen Jawara (nimi muutettu) on seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi vainottu nuori mies, jota uhkaa lähtömaassa vankeusrangaistus. Maahanmuuttovirasto on hylännyt hänen turvapaikka-anomuksensa.

Jawara on hakenut turvapaikkaa Suomesta kahdesti. Ensimmäisellä kerralla hän ei uskaltanut kertoa homoseksuaalisuudestaan, sillä hänellä ei ollut tietoa siitä, että Suomessa homoseksuaaleja ei kohdella samoin kuin Gambiassa. Hänen kumppaninsa kärsii vankilatuomiota seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Jawara itse pääsi pakenemaan maasta vastaavaa kohtaloa.

Gambiassa homoseksuaaleihin sovelletaan maan rikoslain artiklaa 144: homoseksuaalisuus tulkitaan luonnonvastaiseksi sukupuoliyhteydeksi, josta voi seurata lain mukaan 14 vuoden vankeusrangaistus. Maahanmuuttovirasto myöntää Jawaralle tehdyssä kielteisessä päätöksessä, että Gambian poliisi noudattaa aktiivisesti maan rikoslakia homoseksuaalien kohdalla.

Gambian presidentti Yahya Jammeh ilmoitti vuonna 2008 tiukentavansa homoseksuaalien vainoa ja “katkaisevansa homojen kaulat”, mikäli heitä tavataan Gambiassa. Presidentti on myös kehottanut homoseksuaaleja poistumaan maasta, määrännyt turvallisuusjoukot pidättämään homoseksuaaleja ja vaatinut heitä majoittavia hotelleja suljettaviksi.

Jawara on saanut ensimmäiseen turvapaikka-anomukseensa kielteisen päätöksen elokuussa 2009. Toisen turvapaikka-anomuksen perusteella suoritetussa turvapaikkapuhuttelussa hän on dokumentoinut suomalaisille viranomaisille uskottavasti ja johdonmukaisesti todellisen syynsä paolle kotimaastaan. Tästä huolimatta Maahanmuuttovirasto on antanut asiassa kielteisen päätöksen maaliskuussa 2010 ja päättänyt käännyttää hänet maasta.

Jawara on ollut säilöönotettuna Metsälän säilöönottoyksikössä helmikuun alusta asti. Hänen lakimiehensä valittaa Maahanmuuttoviraston päätöksestä lähipäivinä Helsingin hallinto-oikeuteen sekä vaatii käännytyksen täytäntöönpanon keskeyttämistä.

“UNHCR:n mukaan henkilöille, jotka joutuvat hyökkäyksen, epäinhimillisen kohtelun tai vakavan syrjinnän kohteeksi homoseksuaalisuuden takia ja joiden hallitukset ovat kykenemättömiä tai halutto-mia suojelemaan heitä, tulee myöntää pakolaisstatus”, kommentoi Katja Tuominen Vapaa liikkuvuus -verkostosta.

Tilaisuuteen kutsutaan puhujiksi kansanedustajia ja kansalaisaktivisteja sekä tutkijoita. Paikalle toivotaan runsaasti ihmisiä puolustamaan Jawaran ja muiden vainottujen oikeuksia.

Vapauttakaa Jawara heti!

Tule mukaan queer-blokkiin kasvutalouden vastaisessa vappudemossa! Queers Against Capitalism. Dresscode: black&pink.

We’re sexy we’re cute
we’re feminist to boot
we’re angry, we’re tough
and we have had enough
we’re butchy, we’re femme
we’re transgender girls and men
we spank it, we roar
we support our local whore
we’re here, we’re queer
we slept with britney spears
hate us cuz we’re sex positive?
well, we dont like you neither!

Alla demon manifesti:

Kokoontuminen Rautatientorilla klo 17.00
Mukana mm. Shaka, Konna, Opa, dj:t…

Tänä vappuna järjestämme hautajaiset kuolinkamppailussaan ihmisiä, eläimiä ja ympäristöä tuhoon ajavalle kasvutalousjärjestelmälle. Me emme tarvitse raaka-ainesotia, teollisuuden plantaaseja, hiili- ja ydinvoimaloita, massatyöttömyyttä ja hikipajoja, valomainoksia tai tuotantoeläintehtaita. Niitä tarvitsee ainoastaan ikuiseen tehostamiseen ja loputtomaan kasvuun perustuva talous ja ylikulutukseen perustuva elämäntapa. Kasvutalouden aikakausi on kuitenkin väistämättömästi loppusuoralla.

Me emme tarvitse tuotantoa, jonka päästöt muuttavat planeetan ilmastoa. Ilmastonmuutosta ei aiheuta ihminen lajina vaan se talousjärjestelmä, jossa tuotanto perustuu voiton tavoitteluun, ei todellisiin tarpeisiin. Jos edellinen sukupolvi meinasi polttaa koko maailman ydinsodalla, me olemme tekemässä saman ylituotannolla, päästöillä ja ympäristötuholla.

Puhe työurien pidentämisestä on käsittämätöntä aikana, jona suuri osa työstä ei tuo hyvinvointia vaan pelkästään ylläpitää jatkuvaa kasvua, ylikulutusta ja ympäristötuhoa. Luukulta toiselle potkittavat työttömät nääntyvät yhtälailla kuin ihmiset, joilla työtä teetetään heidänkin edestään. Täysipäiväinen työnteko tai sen haku ei kuitenkaan ole ainoa vaihtoehto. Haluamme irtautua turhan työn ja turhan kulutuksen oravanpyörästä

Meillä on mahdollisuus sanoa ” EI” ja ottaa elämä takaisin hallintaamme. Sosiaalisesti antoisia ja ekologisesti kestäviä vaihtoehtoja kehitellään lukuisten yhteiskunnallisten liikkeiden piirissä. Tarvitsemme vaihtopiirejä ja kaupunkipuutarhoja, mutta myös vallattomia karnevaaleja, protesteja ja tilanvaltauksia.

Meidän ei pidä uskoa poliitikkojen ja heidän liikemiesystäviensä lupauksia vaan rakentaa itse parempia vaihtoehtoja. Parlamentarismi vie valtaa pois ihmisiltä ja antaa peliä pelaaville mahdollisuuden päättää niin säännöt kuin lopputuloksen. Päätöksenteko on pienen ryhmän etuoikeus ja nykypolitiikassa päätökset tehdään talouskasvun hyväksi.

Vappuaattona kokoonnumme klo 17.00 Helsingin Rautatientorille. Karnevaalihenkisessä hautajaiskulkueessa kasvutalouden hautaavat ilmastoliike, eläinoikeusaktivistit, antimilitaristit, anarkistit ja kaikki vallattomat sielut, jotka ovat näitä hautajaisia odottaneet. Saattue päättyy epäkaupallisiin bileisiin Töölönlahden rantaan.

vallatonvappu@hushmail.com
vallatonvappu.blogspot.com

Kun olen kirjoitellut bdsm:stä, olen aina määritellyt sen perustaltaan konsensuaaliseksi eli molemminpuoliseen suostumukseen perustuvaksi toiminnaksi. (En tiedä mikä olisi parempi sana konsensuaalisuudelle, vastavuoroinen suostumus kuulostaa oudolta, ja molemminpuolinen suostumus implikoi että osapuolia on vain kaksi, eikä se välttämättä näin ole. Siksi puhun konsensuaalisuudesta, puhunhan toisaalta myös bdsm:stä, triggereistä, switcheistä ja monista muista finglish-termeistä. Onko hyviä käännösehdotuksia?)

Kenellekään ei varmaan ole yllätys että olen Sinclair Sexsmith -fani, mutta muun ohella hänellä on hyviä tekstejä bdsm:stä ja ihmissuhteista. Yksi niistä on tämä: Consent Obsession

Olen aika lailla samoilla linjoilla Sinclairin kanssa. Olen miettinyt miksi suhtautumiseni julkiseen seksin harrastamiseen ja ekshibitionismiin on niin vaikea, ja luettuani ylläolevan tekstin ymmärsin että se liittyy juuri ajatukseen seksin katsomisen ja siihen osallistumisen vapaaehtoisuudesta. Jotta esimerkiksi bdsm on seksiä eikä väkivaltaa, erottava tekijä on, että kaikki osallistujat ovat leikissä mukana omasta vapaasta tahdostaan. Jos siis sessioin lähipuistossa ja puistossa leikkivät lapset joutuvat sitä katsomaan (ja mahdollisesti traumatisoituvat, itse ainakin muistan lapsuuden itsensäpaljastajien kohtaamiset hyvin ahdistavina), kyse ei ole sivustakatsojien vapaasta valinnasta.

Seksibileet ovat aivan asia erikseen. Astuessani sellaiseen tilaan tietäen mistä bileissä on kyse, teen tietoisen valinnan katsoa ja harrastaa seksiä. Jos minut huijattaisiin seksibileisiin ilman että tietäisin juhlien luonteesta, tapahtuma ei olisi konsensuaalinen.

Kaikesta huolimatta en suhtaudu seksiin itsessään kielteisesti, enkä vastusta pornoa. Vastustan sitä, jos pornoa työnnetään ihmisten kurkuista alas ilman heidän omaa suostumustaan. Ja vastustan sellaista pornoteollisuutta, jossa (useimmiten naiskehoiset) ihmiset pakotetaan työskentelemään ilman heidän suostumustaan.

Ehkä vien yksityisyyteni seksin harrastamisen suhteen liian pitkälle ja olen ylisuojelevainen. Mutta tiedän myös, että itse vaivaudun ja ystäväni vaivautuvat jos joutuvat todistamaan seksikohtauksia baareissa tai muissa paikoissa, joihin menemiselle on muu syy kuin toisten ihmisten seksin seuraaminen.

Toki Kummakerhossakin on pornoksi luokiteltavaa sisältöä. Mutta luulen, että se henkilö joka tänne löytää anaalifistaus-hakusanalla ja löytää tällaista kuivaa teoretisointia seksistä ja feminismistä, tuskin kokee suurta traumaa. Tai ehkä juuri siksi. ;)

Usein keskustelu on johtanut puolin ja toisin puuduttavaan jankuttamiseen, kun minä yritän vakuuttaa vastapuolen siitä, että jako kahteen sukupuoleen on keinotekoinen ja ihmisten keksintöä, ts. sosiaalinen, kun taas vastapuoli heittää kehiin biologistisia argumentteja X- ja Y-kromosomeista, lisääntymisestä ja siihen liittyvistä heteroseksuaalisista “vieteistä” sekä muusta eläinkuntaan ja biologiseen maailmankatsomukseen liittyvästä.

Näihin poteroihin juuttumiseen piristävä poikkeus on ollut tämä dokumentti, joka tuli Prisma-dokumenttien sarjassa 15.3. ja on nähtävissä Yle Areenassa vielä jonkun aikaa: Tyttö vai poika?

Vuosittain syntyy tuhansia lapsia, joiden sukupuolta ei voida yksiselitteisesti määritellä.

TV1 maanantaina 15.3. klo 19.00

Jokainenhan meistä sukupuolensa tietää vai tietääkö sitenkään?

Dokumentti Tyttö vai poika? (Science of Gender) johdattaa katsojat hätkähdyttävien kysymysten äärelle: Kumpaa sukupuolta olen? Mitä intersukupuolisuudella tarkoitetaan? Mikä sukupuoli ylipäänsä on?

Vuosittain syntyy tuhansia lapsia, joiden sukupuolta ei kyetä yksiselitteisesti määrittelemään. Näitä ihmisiä ei voida lokeroida totunnaisesti miehiksi tai naisiksi.

Surullisen usein intersukupuolisena syntyneet eivät itse tiedä menneisyyttään, kun lääkärit ja perheenjäsenet ovat salanneet sukupuolta muokkaavat leikkaukset. Vasta hiljattain intersukupuolisten tarinat ovat saaneet ansaitsemansa huomion.

Liian nuorena, lapsen mielipiteestä välittämättä tehdyt leikkaukset ovat usein johtaneet vakavaan sukupuoli-identiteetin ristiriitaan ja uuteen sukupuolta korjaavaan leikkaukseen.

Yksi kahdesta tuhannesta vastasyntyneestä on intersukupuolinen. Lääkärit ja vanhemmat joutuvat pohtimaan vaikeita ja syvällisiä kysymyksiä poikkeavan lapsen synnyttyä. Ryhtyäkö muokkaamaan kirurgisin toimenpitein lapsen sukupuolta vai ei?

Sukupuoli on joillekin kulttuureille täysin tuntematon käsite. Polynesialaisella Bugis-heimolla on viisi eri sukupuolta, ja joillekin Amerikan intiaaneille kahden sukupuolen kulttuuri on niin ikään vieras. Onko sukupuoli ylipäätänsä synnynnäinen ominaisuus vai käyttäytymismallien ja normien sanelema piirre?

Tuotanto: National Geographic, Yhdysvallat

Dokumentti uusitaan tiistaina 16.3. ja lauantaina 20.3.

Intersukupuolisina syntyvät lapset ja heille tehtävät tarpeettomat ja kosmeettiset leikkaukset ovat yksi tärkeä poliittisen keskustelun aihe, mutta tässä yhteydessä haluaisin nostaa esiin ohjelman loppupuolella esitetyn väitteen, jonka mukaan jopa 50 %:lla maailman eläinlajeista ei voida tehdä yksiselitteistä jakoa kahteen sukupuoleen, vaan niillä on erilaisia inter- ja transsukupuolisia ominaisuuksia. Tyyppiesimerkkinä voidaan kai pitää kaikille tuttua kastematoa joka on kaksineuvoinen ;). Minun mielestäni ilman muuta myös ihminen voidaan lukea näiden lajien joukkoon.

Jos jopa luonto pettää kahden sukupuolen järjestelmän esitaistelijat, millä perusteilla kahta biologista sukupuolta enää voidaan puolustaa?

Kävin myös taannoin Tukholman luonnontieteellisessä museossa katsomassa kiertävän näyttelyn homoseksuaalisuudesta eläinmaailmassa – Rainbow Animals. Näyttely itsessään ei ollut kovin ihmeellinen, täytetyt eläimet ovat täytettyjä eläimiä, mutta kiinnostavaa oli näyttelyssä esitetty huomio eläimiä tutkivien tutkijoiden heteronormatiivisesta katseesta. Esimerkiksi lintulajeilla sukupuolten erottaminen toisistaan on usein jopa mahdotonta ilman DNA-testejä. Tällöin tutkija joka tarkkailee pesivää lintuparia tekee vain usein täysin tuulestatemmatun oletuksen, että kyseessä on koiras-naaras-pari, vaikka linnuilla kuten muillakin eläimillä on yleistä että poikasia kasvattaa ja ns. perheyksikön muodostaa naaras-naaras- tai koiras-koiras-pari. Jonkun tutkimuksen mukaan jopa naaras-naaras-parien kasvattamilla poikasilla on paremmat menestymisen mahdollisuudet kuin “heteroparien”. No mene ja tiedä.

Joka tapauksessa kaikki tämä kumoaa voimakkaasti biologistien argumentteja kahdesta luonnollisesta, toisilleen “vastakkaisesta” sukupuolesta, joiden edustajat kokevat toisiinsa voimakasta biologisperäistä vetoa. Minä tiedän tämän, todennäköisesti suurin osa Kummakerhon lukijoistakin tietää tämän. Valitettavasti tiedemaailma ja sitä kautta popularisoituja tiedejulkaisuja lukevat “pöytälaatikkotieteilijät” eivät pääse tämän diskurssin äärelle.

MIRROR MIRROR (59 min.) Ohjannut Zemirah Moffat, Iso-Britannia 2006

“Mirror Mirror” on osallistuva dokumentaari Lontoossa vuonna 2003 perustetusta queer-klubi Woteveristä. Kerronnan keskiössä ovat tanssija Josephine Wilson, performanssi-/kabaree-/burleskitaiteilija Lazlo Pearlman, queer-femme komedienne Dyke Marilyn, dragking Trevor 4 Ever, klubin ohjelmavastaava Ingo Andersson sekä elokuvan ohjaaja Zem Moffat itse. Moffat kertoo tietoisesti vältelleensä tavanomaisia seksuaalisuutta ja (trans)sukupuolisuutta käsitteleviä kysymyksiä ja niiden sijaan pyrkineensä esittämään välähdyksiä queer-utopiasta, jossa sukupuolet ja seksuaalisuudet lakkaavat merkitsemästä. Poikkeuksellisen vastavuoroisen “Mirror Mirrorista” tekee ohjaajan tapa antaa kuvaamiensa henkilöiden kommentoida tekemisiään ja sanomisiaan ja viime kädessä jopa päättää siitä, mitä heistä loppujen lopuksi filmille päätyy. Woteverin toimijoiden esiintymisten ja itsetutkiskelujen lomassa myös Moffat itse joutuu kohtaamaan omat halunsa ja syynsä dokumentaarin tekoon.

Zemirah Moffat väitteli visuaalisen antropologian tohtoriksi Westminsterin yliopistossa Lontoossa vuonna 2007. “Mirror Mirror” -elokuvan lisäksi Moffatin käytäntölähtöinen tutkimus koostuu kirjallisesta osuudesta “Queer Giving: an audio-visually guided shared ethnography of the Wotever Vision (2003-)”.

Lisätietoa ohjaajasta ja hänen tutkimusprojektistaan: www.wmin.ac.uk/mad/page-1348 ja www.myspace.com/zemmoffat

PAPER DOLLS (80 min.) Ohjannut Tomer Heymann, Israel 2005

“Paper Dolls” käsittelee globaalia liikkuvuutta ja perhekäsitysten laajentumista seuraamalla viiden transidentifioituneen filippiiniläissiirtotyöläisen elämää Tel Avivissa. Perheidensä hylkäämät Chiqui, Cheska, Sally, Jan ja Giorgio työskentelevät ortodoksijuutalaisten vanhusten kotihoitajina ympäri vuorokauden kuusi päivää viikossa. Viikottaisena vapaailtanaan he tavoittelevat omia unelmiaan esiintymällä Tel Avivin yökerhoissa drag-ryhmänä, jolle he ovat antaneet nimen The Paper Dolls.

Syksyllä 2000 alkaneen toisen intifadan eli palestiinalaisten kansannousun jälkimainingeissa Israeliin saapui 300 000 ulkomaalaista tekemään aiemmin palestiinalaisväestön harteilla olevia halpatöitä. Siirtolaisten asema on epävakaa, sillä he eivät voi anoa kansalaisuutta ja heidän viisuminsa perutaan, mikäli he menettävät työnsä. Myös “Paper Dollsissa” filippiiniläistyöläisten jo valmiiksi raskasta arkea varjostaa jatkuva pelko maastakarkotuksesta.

Dokumentaari on kahminut palkintoja elokuvajuhlilla muun muassa Berliinissä, Los Angelesissa, Manilassa, Torontossa, Kööpenhaminassa, Zürichissä, Torinossa, Wienissä ja Varsovassa.

Lisätietoa ohjaajasta ja hänen elokuvistaan: www.heymann-films.com

Tarkoitukseni on kirjoittaa kulttuurisesta kategoriasta heteronainen, siksi en tässä yhteydessä problematisoi sen enempää heteroseksuaalisuutta kuin naisen käsitettä.

Väitän, että lesbo- ja queernaisilla on sen vuoksi helpompi paikka neuvotella seksuaalisuudestaan, että he ovat joutuneet törmäämään epänorminmukaisuuteensa, ja sen vuoksi tarkastelemaan seksuaalisuuttaan erilaisin silmin. Lesbo- ja queernaisilla on omissa yhteisöissään suurempi vapaus määritellä omaa seksuaalisuuttaan, ulostulon kokemuksen kun voi ajatella olevan myös itsen ja oman seksuaalisuuden tarkastelun ja pohdinnan prosessi. Heterosuhteessa elävillä naisilla ei välttämättä löydy samanlaista perspektiiviä eritellä omaa tilannettaan, eikä yhteisöä joka jakaisi heidän kokemuksensa.

Heteronaisen halu on ehkä yksi voimakkaimmin kulttuurisesti säännellyistä. Perinteisesti naisen seksuaalisuus on nähty jonkinasteisena uhkana, ja monet naisia kontrolloivat instituutiot ovat perustuneet tämän uhan rajoittamiseen. Tuntuu oudolta ajatella asiaa vielä vuonna 2010, mutta samat mekanismit ovat läsnä edelleen.

Seksuaalisesti hyvin aktiivinen heteronainen saa osakseen kaikenlaisia sanktioita. Liian aktiivinen nainen leimataan helposti huoraksi (eli alempiarvoiseksi) tai epätoivoiseksi. Heteromiehet kavahtavat liian aktiivista naista, ja heterosuhteiden dynamiikkaan liittyy monia tilanteita joissa naisen odotetaan olevan passiivinen osapuoli. Nainen odottaa miehen iskevän hänet baarissa, naisen ei “kuulu” soittaa miehen perään, nainen odottaa miehen kosintaa jne.

Näin ulkopuolelta tarkasteltuna kuulostaa kammottavan normatiiviselta ja vanhakantaiselta, mutta sitten esimerkiksi naisten- ja tyttöjen lehdet ovat täynnä vastaavanlaista opastusta. Seksivalistus (hetero)naisille perustuu ajatukseen, että heteromiehet yrittävät käyttää heitä hyväkseen ja naisten on oltava siveytensä vartijoita. Raiskausdiskurssi perustuu samaan ajatukseen: naisen on suojeltava itseään heteromiehen halulta pukeutumalla oikein, kulkemalla oikeita reittejä oikeisiin aikoihin ja muilla tavoin rajoittamalla käytöstään.

Millä tavoin heteronaiset voisivat emansipoitua? Mielestäni queer-yhteisön ei tulisi sulkea pois heteroita, joilla on erilaisia queeriyttäviä kokemuksia. Myös kinky-piireistä voi, jos käy hyvä tuuri, löytyä uudenlainen vapaus oman seksuaalisuuden neuvottelemiseen. Lisäksi näkisin erilaisten seksuaalisuuteen positiivisesti suhtautuvien feminismien tärkeyden asiassa: vain lopettamalla seksuaalisen halun demonisoimisen myös heteronaiset voivat vapautua moralisoinnista.

http://talonvaltaustoimintapaivat.blogspot.com/ mainostaa toimintapäivien nuista ensimmäisen vaihtoehdon toteuttamiseksi:

Koostuuko kaupunkisi vain kaupallisista tiloista? Eikö bändillesi löydy treenikämppää? Tarvitsetko tilaa projekteillesi tai ryhmällesi kokoontua? Vituttaako maksaa vuokraa ahtaasta yksiöstä?

Meillä kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa asuinpaikkamme olosuhteisiin suoran toiminnan kautta. Asuitpa sitten maalla Babylonia paossa tai suurkaupungin imitaatiossa, ota tilasi haltuun! Huhtikuussa valtaamme tiloja käyttöömme joka puolella maata – tule ja ole osa maanlaajuista, epäkaupallista ja solidaarista vastakulttuuria! Kutsumme koskee jokaista antiautoritääristä ja puoluepoliittisesti sitoutumatonta ryhmää ja henkilöä, joka kaipaa vapaata tilaa ja vallatonta kulttuuria.

Joka päivä yksilön itsemääräämisoikeutta poljetaan ja päätökset elinympäristöstämme tekee sitä käyttävien ihmisten sijaan pieni etujoukko. Rakennusfirmat, suuryritykset ja kaupungin vinoutuneet virkamiehet hallitsevat kaupunkitilaa mielessään vain taloudellinen hyöty. Tuottamatonta toimintaa ei kannata järjestää, sillä kaupungin ylläpitämä kulttuuritarjonta on suunniteltu kuluttajille, ei ihmisille. Virkamiehet kavahtavat ajatusta itseorganisoituneesta toiminnasta eivätkä ymmärrä muita vaikuttimia kuin voiton tavoittelun. Epäkaupalliset toimijat ja projektit kuihtuvat kasaan tässä ympäristössä, jossa kaupunkitilan käyttöoikeudet määrittää varallisuus.

Tiloja seisotetaan tyhjillään vuosia ja niiden rappeutumista käyttökelvottomiksi odotetaan malttamattomina. Purkutuomion jälkeen tontille voi rakennuttaa luksuskämpän, moottoritien, hypermarketin tai toimistorakennuksen. Ja jos halvemmat asuinalueet näyttäytyvät rikkaiden juppien silmissä eksoottisina, ökyasunnot ja citymaasturit kuuluvat pian olennaisena osana maisemaan. Rakennusyhtiöt mädättävät vanhat talot pystyyn ja myyvät tontit kalliilla. Samalla vähätuloisten ja asunnottomien odotetaan siirtyvän vähin äänin pois tieltä. Rahalla saa järvinäkymän, mutta alueen elävän kulttuurin ja historian annetaan kuolla näiden uudisraivaajien saapumisen myötä.

Toisin kuin jotkut luulevat, rahan valtaa ei tarvitse kumartaa. Kaupunki kuuluu sen käyttäjille! Hallinnon kontrolli, lait ja säädökset eivät kiinnosta meitä – oikeutamme talonvaltauksen itsellemme ainoana vaihtoehtona ja olemme valmiita taistelemaan oikeudestamme vaikuttaa ympäristöön, jossa elämme.

Maanlaajuiset toimintapäivät tarjoavat mahdollisuuden verkostoitua ja koota voimamme yhteisen asian puolesta. Ota mukaan ystäväsi, projektisi, ideasi ja taitosi – osallistu eri kaupunkien talonvaltausprojekteihin tai aloita omasi! Otetaan takaisin se, mikä meille kuuluu!

Kun olin hahmottelemassa aihetta, tajusin kyllä että kyseessä on tärkeä teema ja sellainen, josta en ole tavannut keskustelua aiemmin Suomessa. Samalla minun oli todella vaikea miettiä, mitä haluan aiheesta sanoa. Olen valkoinen, sehän ei ole värillinen, eihän? Miksi minun pitäisi kiinnittää huomiota etnisiin ja ihonväriin liittyviin kysymyksiin leikkiessäni?

Oikeastaan aloin miettiä aihetta toden teolla vasta luettuani aikaisemminkin käyttämästäni Bauerin artikkelista Transgressive and Transformative Gendered Sexual Practices and White Privileges: The Case of the Dyke/Trans BDSM Communities (Women’s Studies Quarterly Vol. 36, Numbers 3 & 4, Fall/Winter 2008) hänen haastattelemiensa queerien bdsm-harrastajien näkemyksiä race playstä. Haastateltavat eivät olleet kiinnostuneita aiheen kommentoimisesta, eivätkä pitäneet rotua tärkeänä kysymyksenä.

Samaa kirjoittaa tämän blogin kirjoittaja:

I have an easier time thinking about and doing play around oppression that I personally have been in the oppressed position in relationship to (like homophobia/heterosexism, mysogyny, transphobia, ageism), with some exceptions (I have not been able to engage with ableism play, anti-semitism play or play around fat oppression).  I have a harder time even thinking about/watching oppression based play oriented around My own privilege (class oppression, education-based privilege, racism/white privilege, xenophobia).

Samanlaisia ajatuksia on myös minulla. Keskustelin asiasta erään toisen toverin kanssa. “Eihän se olisi sopivaa”, sanoi keskustelukumppanini kun puhuimme asiasta. “Sehän olisi rasismia”. Ja kuitenkin hänen ja minun mielestäni on ok leikkiä seksistisiä skenaarioita, joissa mies dominoi ja nainen alistuu? Missä ero? Molemmissa, sekä seksismissä että rasismissa, on kyse rakenteellisesta väkivallasta, joka kohdistuu henkilön koettuihin ominaisuuksiin, joita hän ei pysty tilanteessa muuttamaan (sukupuoli/ihonväri).

Minuun koski erityisesti kohta Bauerin artikkelissa, jossa hän syytti bdsm-skeneä “värisokeudesta”, jos se ei suostu käsittelemään rasismia leikeissä samalla tavoin kuin seksismiä. Ja kun tarkoitan käsittelemistä, en tarkoita hyväksymistä ja uudelleentoistamista, vaan kriittistä tarkastelua. Bauer kritisoi valkoisia bdsm-harrastajia “värisokeudesta” esimerkiksi orjaleikkien kohdalla. Erilaiset orjaleikit ovat varmaan yleisimpiä d/s-leikkien muotoja. Kuinka moni leikkijä ottaa millään lailla huomioon sen kulttuurisen painolastin, jota orjuus on historiallisesti kantanut? Orjuuden yhteydet rasismiin, kolonialismiin ja imperialismiin ovat kiistämättömät. Miksei näitä osa-alueita pohdita orjaleikkien neuvotteluissa ja muissa yhteyksissä?

Minusta on aina ollut aika kiinnostavaa miten valtavirta-kinkypiireissä tunnutaan fanittavan keskiaikaisia inkvisition kidutuslaitteisiin perustuvia laitteita ja muuta rekvisiittaa. Itseäni ateistina kammoksuttaa ja vieroksuttaa kuvaston kristillisyys. Tuntuu, että uskonnollissävytteinen kuvasto ja orjaleikit oudolla tavalla riisuttuina rasistisesta painolastistaan otetaan piireissä kritiikittä vastaan.

Asia liittyy jo ensimmäisessä tekstissä esiin nostamaani bdsm-ideologian kritiikkiin. Virallinen bdsm-ideologia lähtee ajatuksesta, että leikkiin osallistuvat henkilöt ovat vapaita, länsimaalaisia, tiedostavia yksilöitä, joilla on samanlaiset kyvyt, taidot ja vapaudet neuvotella sessioista ja niiden kulusta. Ideologia ei ota huomioon, että ihmiset leikkivät erilaisista elämäntilanteista lähtien. Ihmisillä on erilaisia privilegioita ja erilaisia alistussuhteita, joita he kohtaavat tai (kuten minä rotukysymyksen kanssa) eivät kohtaa elämänsä varrella.

Mielestäni bdsm radikaalisti ajateltuna voi olla erinomainen tapa törmätä omiin sokeisiin pisteisiinsä ja privilegioihinsa. Jos joku leikki tuntuu minusta väärältä, poliittisesti mahdottomalta, oudolta, sairaalta, voi alkaa miettiä, törmäänkö siinä kohdassa johonkin omaan etuoikeuteeni, jota en pysty näkemään saati sanallistamaan. Ehkä leikkiminen voi tarjota tavan purkaa tätä umpikujaa, asettua toisen asemaan ja nähdä pieneltä osalta, mitä toisen kohtaama repressio on.

Täältä löytyy erittäin kiinnostava haastattelu race playstä. Jos luet sen, aloita kohdasta 1 ja etene järjestyksessä (linkit kaikkiin neljään tekstiin löytyvät viimeisestä osasta).

Lainaus ensimmäisestä osasta:

“Mo: I can go into the Big Ass Ice Cream Parlor of Racism and have a sample spoon, and leave.
Andrea Plaid: LOL!
Mo: I’m not trapped there being force fed the Rocky Road Ice Cream of Oppression until I am sick.”

Kannatan lämpimästi tässä blogissa esitettyä ajatusta että erilaisia vaikeita skenaarioita leikkivät
(anarkisti-)bdsm-harrastajat kokoontuisivat yhteen ja keskustelisivat ja jakaisivat kokemuksia. Olisi tärkeää puhua hyvistä ja vaikeista kokemuksista, triggereistä ja turvallisuudesta. Erityisesti leikit, jotka liittyvät poliittisesti vaikeisiin aiheisiin, kuten (hetero- tai cis)seksismiin, rasismiin, poliittiseen väkivaltaan yms. vaatisivat turvallisia tiloja, joissa niiden esiin nostamia poliittisia ja henkilökohtaisia kysymyksiä pääsee purkamaan ja jakamaan.

Tälläinen sattui löytämään tiensä mun käsiin, joten välitän sen tänne. Kokous on siis tiistaina 16.2.2010 klo 18-21 Mustassa Kissassa, Toinen Linja 15, Helsinki.

…

Jouluna menen vanhempieni luo. Käymme laittamassa haudalle kynttilöitä, muistamassa ihmisiä jotka olisivat vihanneet minua jos olisivat koskaan tunteneet. Ajan autoa ja ympärilläni istuu “perheeni”, kutsumassa minua nimillä joilla olen anonut että he eivät koskaan enää kutsuisi minua, ihmisiä jotka eivät tunne minua oikeastaan ollenkaan ja jotka eivät haluakkaan tuntea. Kunhan istun joulupöytään. Ja vereni kiehuu, haluan huutaa. Sen sijaan istun kuuliaisesti hiljaa ja painan aavistuksen verran lisää kaasua jäisellä tiellä.

…

Sama viha löytyy Mamaan astuvista heteroporukoista, huudoista kaduilla, viileän kohteliasta väleistä, vessoista, automarketeista, toistuvista kyselyistä ja keskusteluista, tutkimusvaatimuksista, tappeluista taksijonoissa ja kaikista vaatimuksista tehdä elämä sen verran luonnollisemmaksi paikallisille heteroille. Pitää yllä sitä maailmaa jossa me kummajaiset olemme aina vähemmän – siis kaikke me homot, lesbot, biseksuaalit, transgenderit ja – seksuaalit, intersukupuoliset, perverssit, fetisistit, monisuhteilevat, vammaiset, antisosiaaliset, tai muuten vain “erilaiset” ja näiden kaikkien määriteltyjen kategorioiden lukuisat muunnokset, yhdistelmät ja kieroutumat.

Ja sitten, kävelen kaverin kanssa kadulla ja hän kutsuu minua toistamiseen heteroksi, sanoo minulle miten minä olen nyt jotain peruuttamattomasti erilaista kuin hän, etuoikeutettua. Olen päättänyt vaihtaa sukupuolta ja yhtäkkiä kaikki se viha, joka aiemmin on ollut jotain hiljaista ja yhteistä onkin kohdistunut minuun. Huomaan myöhemmin, että sama viha palaa usein myös lapsia kohtaan – niinkuin lapset muka olisivat yhtään paremmassa asemassa kuin ne nuoret aikuiset joilla on sentään toisensa.

Tajuan miten lesbot eivät ole kadulla tunnistaneet minua jengikseen aikoihin, ellen ole jonkun lesbon seurassa. Miten femmeseuralaiseni ovat usein jääneet hiljaisen muurin väärälle puolelle. Muistan vaatimukset olla tietynlainen, muistan miten monet halut, teot ja toiveet ovat olleen liian heteroita ja miten olen niitä hävennyt.

Lävitseni kulkee kokonainen koski riitoja lapsista, seksistä, pukeutumisesta, seurustelusta, perheistä ja kaikesta. Sisälläni on on mustavalkoiseksi maalattu maailma, vihalla piirretty kartta, joka ei tunnu johtavan mihinkään.

Ja mietin, onko parempi vain tehdä asioita toisin? Lakata välittämästä heterosäännöistä? Vihaisinko sillon vähemmän niitä ihmisiä, jotka ovat myös sattumalta lähelläni? Eiväthän hekään yksin ole niitä kirjoittaneet..

Joulukuussa 2009 eläinaktivistit julkistivat kuvamateriaalia salaa kuvaamiltaan suomalaisilta sikatiloilta. Samanlaista materiaalia kuvattiin ja julkistettiin jo vuonna 2007 – mikään ei ollut muuttunut. Materiaali suomalaisilta tehotuotantotiloilta järkytti tavallisia joulukinkunostajia, mutta keskusteluun sekoittui myös aktivistien kunniallisuuden vaatimus. Lopulta suuri yleisö sai mitä halusi, kun kaksi tiloja kuvannutta aktivistia astui julkisuuteen kertomaan kuvaamisestaan. Videon voi nähdä sikakampanjan sivuilta: http://sikatehtaat.fi/

Tässä vaiheessa kiinnostava kysymys on, miksi henkilöiden esiintuleminen omilla kasvoillaan ja nimillään oli niin tärkeää yleisölle? Voisivathan kuvat silti olla väärennettyjä, ja nämä henkilöt voisivat puhua puppua (jokainen, joka tietää maaseudun olosuhteista, tietää kyllä etteivät väärennösväitteet pidä paikkaansa). Suuren yleisön kannalta oli kuitenkin tärkeää henkilöidä kampanja näihin aktivisteihin.

Mihin henkilöimisen vaatimus oikein liittyy? Aktivismin kunniallisuuden vaatimukseen liittyy käsitys, että aktivistien tulisi “seisoa toimintansa takana”, toimia omilla nimillään ja kasvoillaan, ja edustaa ajamaansa asiaa myös yksityiselämässään. Jos aktivistit eivät toimi näin, seuraa moraalinen paniikki. Voiko kuka tahansa olla eläinten vapautusrintaman aktivisti? Tai suoran toiminnan ympäristöaktivisti? Tai radikaali queer-aktivisti? Mikä kammottava skenaario.

Kummakerhossa yksi ensimmäisiä arvoja on ollut kirjoittajien anonymiteetin suojeleminen ja turvatason kunnioittaminen. Me emme ajattele, että kirjoittaakseen queer-elämästään tai -kokemuksistaan, kirjoittajien tulisi kunniallisuuden vaatimuksen vuoksi “toimia omilla kasvoillaan”, tai olla tunnettuja edes toisille kummakerholaisille. Mielestäni jo se, että kokee tarvetta suojautua radikaalin queer-aktivistin maineelta, kertoo jotain olennaista queer-kokemuksesta. Anonymiteetin kunnioittaminen on ollut asia, josta olemme keskustelleet ihan ensimmäisestä Kummakerhon perustamiskokouksesta lähtien.

Olemmeko epäkunniallisia? Varmasti. Tuleeko tekstejämme ja vaatimuksiamme kohdella sen vuoksi vähemmän tärkeinä? Tuskin. Itse väitän, että kirjoitamme rehellisesti ja avoimesti juuri siksi, ettei meidän tarvitse välittää kunniallisuuden vaatimuksista.

Siksi luulen, ettei Seksuaalipakolainenkaan koskaan tule paljastamaan meille oikeaa henkilöllisyyttään. Se sallittakoon hänelle.

An important link for all:

The Yogyakarta Principles address a broad range of human rights standards and their application to issues of sexual orientation and gender identity.

In 2006, in response to well-documented patterns of abuse, a distinguished group of international human rights experts met in Yogyakarta, Indonesia to outline a set of international principles relating to sexual orientation and gender identity. The result was the Yogyakarta Principles: a universal guide to human rights which affirm binding international legal standards with which all States must comply. They promise a different future where all people born free and equal in dignity and rights can fulfil that precious birthright.

The Yogyakarta Principles are available on the website in English, Spanish, French, Russian, Arabic, and Chinese.

Kaikki tämä on saanut minut mietteliääksi. Toisaalta olen mielestäni toiminut oikein, kun olen puolustanut omaa tai toisten asemaa keskusteluissa, ja tuonut etuoikeuksiin liittyviä teemoja esille. Toisaalta olen miettinyt, onko lainkaan oikea strategia “paljastaa ” ihmisille heidän etuoikeutettu ajattelunsa, varsinkaan tavoilla, jotka johtavat heidän puoleltaan defensiiviseen käytökseen.

Mielestäni etuoikeus voidaan kääntää tarkoittamaan  solidaarisuuden puutetta. En koe mitään velvollisuutta olla solidaarinen ihmisiä kohtaan, joiden alistettu asema tuottaa minulle ja minun kokemukselleni etua. Heteroprivilegio tarkoittaa esimerkiksi heterokokemuksen universalisoimista kaikkia koskevaksi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt voivat olla osa heteromaailmaa, kunhan eivät häiritse legitiimiä järjestystä. Alistetun ryhmän on siis taivuttava voimakkaamman tahtoon. Ei ole mitään syytä miksi vallanpitäjän pitäisi miettiä omia tekosiaan toisten näkökulmasta.

Jos ajattelen omalta osaltani, minulle on helppo ymmärtää omat etuoikeuteni, kun ne liittyvät keskiluokkaisuuteeni, cissukupuolisuuteeni ja heteronormatiivisuuteeni. Olen hyväksikäyttänyt esimerkiksi heteroasemaani sekä menneisyydessä että todennäköisesti myös tulevaisuudessa – joskus järjestelmä tuottaa etuja jopa minun kaltaiselleni luopiolle.

En kuitenkaan tullut tietoiseksi poliittisesta queeriydestä ennen kuin minut pakotettiin siihen: Kohtasin niin räikeää homofobiaa etten voinut enää verhoutua heterokulissiin. Minun piti tulla “ulos” poliittisena queerinä. Olisinko tullut vastaavaan lopputulokseen, jos olisin keskustellut jonkun kanssa, joka olisi sanonut minun olevan epäsolidaarinen, ellen toimi poliittisesti queerinä? Ainakin näin jälkeenpäin ajattelen, että pitäisin kyseisellä tavalla toimivaa henkilöä rohkeana.

Sen sijaan valkoinen privilegioni tuottaa minulle päänvaivaa. Olen oikeastaan herännyt pohtimaan aihetta vasta viime aikoina. Suomessa katukuva on vielä vuonna 2009 niin homogeeninen, ettei näitä kysymyksiä tule välttämättä ottaneeksi esiin. Lapsuuteni elin sysisuomalaisessa pikkukaupungissa, jossa monikulttuurisuus ei ole kovin pitkälle edennyt. Nykyään toimin erilaisissa poliittisissa liikkeissä, ja niiden toimijoista valkoisia on lähelle 100 % (mukaanlukien queer-liike). Rotukysymykset eivät tule minun elämässäni esille, ne eivät ole merkityksellisiä, eikä niitä tarvitse arkielämässä pohtia.

Ilmiselvä merkki etuoikeudesta.

Diane Savino

New Yorkin osavaltion senaatti äänesti eilen samansukupuolisten avioliitoista. Äänestystulos oli lopulta liittojen sallimista vastaan. Staten Islandin edustaja Diane Savino puhui ennen äänestystä kauniisti esityksen puolesta. Video englanninkielinen.

—————————————————-

Senator Diane Savino, the representative of Staten Island in the New York State Senate spoke eloquently in favor of gay marriage before a vote on the matter. Despite her moving speech, more representatives voted against than for gay marriage. The speech is in English.

www.youtube.com/watch?v=dCFFxidhcy0