Vuosi sitten sain laitettua valmiiksi nämä sivustot, mutta se ei tietenkään ollut tämän projektin alku. Kuten sillon totesin, Kummakerho lähti liikkeelle keskusteluista. Halusta keskustella julkisesti niistä asioista jotka kiinnostivat ja koskettavat. Tilan tarpeesta, joka silloin tuntui hukkuvan Setan luoman homonäkökulman ja homobaarien biletyskulttuurin välimaastoon. Sekä myös tilasta, joka ei tee linjauksia itsessään – jossa erimielisyydet ovat sallittuja ja jopa toivottuja.

Ja minusta tuntuu, että Kummakerhon lehti ja foorumi ovat luoneet tätä tilaa osaltaan queerfeministiselle keskustelulle. Kuten yhtälailla Peijakas!, Feministinen kahvila, Feministinen kollektiivi, Prinssit, sekä monet muut toimijat ja alustat. Toivon myös, että Kummakerho pystyy osaltaan auttamaan muita toimijoita queerfeministisessä toiminnassa. Tila tuntuu olevankin suurimpia rajoitteita monille ruohonjuuritason feministisille projekteille, kuten myös suurelle osalle Kummakerhon sisällä syntyvistä projekteista.

Kummakerhon idea tuntuu HLBT kentällä olevan monella tapaa vallankumouksellinen. Aina silloin tällöin kuulee “kummakerhon kannasta” tai “näkemyksistä”, mutta haluan painottaa että sellaista ei ole olemassa. Siis yli queerin, eli kaikenlaisen pervouden ja kummallisuuden käsittelyn.

Kummakerho seuraa anarkistista tiedonvälitysperinnettä. Vastaavasti kuin esimerkiksi Takussa, Infoshopissa, tai Indymediassa Kummakerhossakin on tarkoitus luoda tila keskustelulle sen sijaan että se toimisi äänitorvena. Ei ole siis tarkoituskaan luoda mitään kantaa, vaan antaa erilaisille näkökulmille mahdollisuus tulla kuulluksi julkisesti ja tasavertaisesti. Olen osaltani pyrkinyt luomaan Kummakerhosta mahdollisen avoimen tilan. Siinä on aina parantamisen varaa, minkä takia palaute on aina erittäin tervetullutta!

Minua on usein harmittanut, kun en itse ole kerennyt kirjoittaa tai saanut ajoissa tietoa tapahtumista, uutisista tai teoksista joita olen pitänyt kiinnostavina. Mutta silloin joku aina huomaa muistuttaa siitä, ettei minun ole tarkoituskaan tehdä kaikkea. Että jokainen juttu mitä en kirjoita on minulle enemmän aikaa kirjoittaa kunnolla ja rakkaudella se juttu minkä kirjoitan ja myös mahdollisuus jollekin toiselle kirjoittaa juuri siitä mistä minä en kerkeä.

Samoin joskus kummakerhon sivuilla käydyt riidat ovat lannistaneet, mutta silloin minua on muistutettu siitä että eihän monista näistä asioista ole aiemmin näin avoimesti puhuttu. Ja niinhän se on, akateemiset keskustelut ovat hyvin rajattuja, samoin järjestöjen sisäiset keskustelut, sekä julkisissa medioissa käydyt. Eikä mikään niistä ota lähtökohdakseen äänien moninaisuutta samalla tavalla kuin tälläiset ruohonjuuritason ja/tai anarkistiset projektit.

Ja silloin myös vääjäämättä törmäävät erilaiset näkökulmat – mikä ehkä valaisee myös niitä kantoja paljon paremmin kuin mikään manifesti tai luento voisi. Se antaa myös mahdollisuuden nähdä maailma hetken aikaa jonkun toisen silmin, sekä saada joku muu näkemään oma näkökanta asioihin. Sekä oppia että opettaa.

Kiitos siis kaikille osallisille, sekä lukijoille, kirjoittajille että kommentoijille. Ja tietty helvetin perverssiä juhannusta kaikille karvoihin katsomatta ja toivottavasti näemme 30.6. queerpiknikillä!

Tule mukaan queer-blokkiin kasvutalouden vastaisessa vappudemossa! Queers Against Capitalism. Dresscode: black&pink.

We’re sexy we’re cute
we’re feminist to boot
we’re angry, we’re tough
and we have had enough
we’re butchy, we’re femme
we’re transgender girls and men
we spank it, we roar
we support our local whore
we’re here, we’re queer
we slept with britney spears
hate us cuz we’re sex positive?
well, we dont like you neither!

Alla demon manifesti:

Kokoontuminen Rautatientorilla klo 17.00
Mukana mm. Shaka, Konna, Opa, dj:t…

Tänä vappuna järjestämme hautajaiset kuolinkamppailussaan ihmisiä, eläimiä ja ympäristöä tuhoon ajavalle kasvutalousjärjestelmälle. Me emme tarvitse raaka-ainesotia, teollisuuden plantaaseja, hiili- ja ydinvoimaloita, massatyöttömyyttä ja hikipajoja, valomainoksia tai tuotantoeläintehtaita. Niitä tarvitsee ainoastaan ikuiseen tehostamiseen ja loputtomaan kasvuun perustuva talous ja ylikulutukseen perustuva elämäntapa. Kasvutalouden aikakausi on kuitenkin väistämättömästi loppusuoralla.

Me emme tarvitse tuotantoa, jonka päästöt muuttavat planeetan ilmastoa. Ilmastonmuutosta ei aiheuta ihminen lajina vaan se talousjärjestelmä, jossa tuotanto perustuu voiton tavoitteluun, ei todellisiin tarpeisiin. Jos edellinen sukupolvi meinasi polttaa koko maailman ydinsodalla, me olemme tekemässä saman ylituotannolla, päästöillä ja ympäristötuholla.

Puhe työurien pidentämisestä on käsittämätöntä aikana, jona suuri osa työstä ei tuo hyvinvointia vaan pelkästään ylläpitää jatkuvaa kasvua, ylikulutusta ja ympäristötuhoa. Luukulta toiselle potkittavat työttömät nääntyvät yhtälailla kuin ihmiset, joilla työtä teetetään heidänkin edestään. Täysipäiväinen työnteko tai sen haku ei kuitenkaan ole ainoa vaihtoehto. Haluamme irtautua turhan työn ja turhan kulutuksen oravanpyörästä

Meillä on mahdollisuus sanoa ” EI” ja ottaa elämä takaisin hallintaamme. Sosiaalisesti antoisia ja ekologisesti kestäviä vaihtoehtoja kehitellään lukuisten yhteiskunnallisten liikkeiden piirissä. Tarvitsemme vaihtopiirejä ja kaupunkipuutarhoja, mutta myös vallattomia karnevaaleja, protesteja ja tilanvaltauksia.

Meidän ei pidä uskoa poliitikkojen ja heidän liikemiesystäviensä lupauksia vaan rakentaa itse parempia vaihtoehtoja. Parlamentarismi vie valtaa pois ihmisiltä ja antaa peliä pelaaville mahdollisuuden päättää niin säännöt kuin lopputuloksen. Päätöksenteko on pienen ryhmän etuoikeus ja nykypolitiikassa päätökset tehdään talouskasvun hyväksi.

Vappuaattona kokoonnumme klo 17.00 Helsingin Rautatientorille. Karnevaalihenkisessä hautajaiskulkueessa kasvutalouden hautaavat ilmastoliike, eläinoikeusaktivistit, antimilitaristit, anarkistit ja kaikki vallattomat sielut, jotka ovat näitä hautajaisia odottaneet. Saattue päättyy epäkaupallisiin bileisiin Töölönlahden rantaan.

vallatonvappu@hushmail.com
vallatonvappu.blogspot.com

Paris Is Burning kertoo mustien homomiesten ja transnaisten drag-kulttuurista 1980-luvun New Yorkissa. Elokuvassa seurataan puku- ja tanssikilpailuja ja niihin osallistuvien henkilöiden elämää. Pukukilpailujen kategoriat vaihtelevat filmitähtiglamourista arkityyleihin, mutta kaikkien arvioinnin pääkriteerinä on aitous. Marginaalin marginaaliin kuuluville osallistujille tässä aitouden illuusiossa on välillä kyse leikittelevästä parodiasta, välillä kipeästä kaipuusta sosiaaliseen hyväksyntään ja turvattuun elämään. Aitouden ja jäljittelyn suhdetta elokuvassa tematisoi myös vogue-tanssityyli, joka syntyi elokuvan kuvaamassa kulttuurissa ja jonka Madonna teki kuuluisaksi musiikkivideoillaan.

Vaikka elokuvan aihe voi olla suomalaiskatsojalle vieras, sen esiinnostamat kysymykset ihonvärin, luokan, sukupuolen ja seksuaalisuuden kytköksistä ja niiden vaikutuksesta ihmisten toimintamahdollisuuksiin ja elämänkulkuun ovat ajankohtaisia Suomessakin. Toisaalta Paris Is Burning kuvaa myös sitä, millaista vahvaa yhteisöllisyyttä ja uutta luovaa kulttuuria yhteiskunnan marginaaleissa syntyy. Lisäksi elokuvaa voi katsoa esimerkkinä dokumentaarin tekoon liittyvistä valta-asetelmista ja eettisistä rajankäynneistä: Paris Is Burning toi ohjaajalleen rahaa, mainetta ja palkintoja, kun taas monet dokumentissa esiintyneistä henkilöistä haastoivat elokuvan tekijät lopulta oikeuteen koettuaan, etteivät he saaneet itselleen kuuluvaa osaa elokuvan tuotoista.

Jos mietimme kansakuntaa, jonka perusta on ydinperhe. Tai kirkkoa, joka pyhittää sen suurimmaksi juhlakseen, voimme ehkä raottaa sitä mistä tämän yhteiskunnan monimuotoinen syrjintä on myös peräisin. *

Ajatus perheestä yhteisön ja yhteiskunnan keskeisimpänä jatkajana ja muodostajana tuottaa ihmisiä kahdella tasolla.

He saavat ensimmäisen yhteytensä yhteiskuntaan syntyessään: ensimmäinen osa heidän ihmisyyttään määrittyy osallisuutena, joka rakennetaan heidän “alkuperällään”.

Tämä ei kuitenkaan ole ainut asia mitä tarvitaan kokonaisen yksilön luonnissa. Hänen pitää myös omalta osaltaan jatkaa yhteiskuntaa. Hänen on siis osaltaan mentävä naimisiin ja luotava uusi laillinen lapsi. Ja tässä tuleekin se ihmeellinen ajatus johon kompastuin viime viikolla:

Kun yhteiskunta ja sen jatkuvuus perustellaan juuri perheellä, täyttä ihmisyyttä merkitsee juuri paikalliseen ihonväriin jäävä heterous. Toisaalta ihonväri, sukunimi ja monet muut havaittavat piirteet todistavat alkuperän, eli ruumiin paikan maailmassa.

Kun taas identiteetti ja ruumiin kyvyt määrää elinkaaren, joiden avulla voidaan päästä aivan erityiseen paikkaan: nimittäin siihen kaikkeen valtaan ja etuoikeuksiin jotka suodaan sille joukolle joka on vastuussa yhteiskunnan jatkumisesta.

Valtiolla on ollut keskeinen rooli ydinperheen muodon ja sisällön määräämisessä. Kaikki lait, määräykset, virastot ja sivistys joilla kontrolloidaan perheiden muotoa eivät kuitenkaan ole pelkästä sattumalta sellaisia kuin ovat. Kirkko, siis luterilainen kirkko, on syvemmin sidoksissa Suomen valtioon kuin presidentin joulukirkkokuvaukset antavat ymmärtää. Kirkon opeissa ihmisyydestä tämä kontrollointi saa perustelunsa, syynsä ja siunauksensa (ja me muut, jokapäiväiset syntimme).

Setan politiikka on ollut tässä selkeä. Että homot ja lesbot voivat olla täysivaltaisia ihmisiä heteroiden rinnalla, heillä on oltava samat oikeudet ja mahdollisuudet. Setalaiset ovat ajaneet onnistunutta politiikkaa sisällyttää homot ja lesbot heteromaailman järjestykseen.

Sitä mukaan kun homot ovat hankkineet samat oikeudet kuin heterotkin jatkaa yhteiskuntaa, hekin ovat päässeet esim. eduskuntaan, vaikkei ehkä Lapin Kansaan. Samalla kun julkisessa piirissä, lehdissä ja televisio-ohjelmissa, lesbot ovat jääneet kotiin hankkimaan lapsia, homot ovat siirtyneet johtotehtäviin. Mitään tulonsiirtoa ei välttämättä tapahdu tässä yhtälössä, mutta mediamässäilyn avulla perinteet on pidetty yllä ja sukupuolirauha saavutettu. Aamen.

Onko tämä kuitenkaan ainut tapa katsella maailmaa? Onko homojen ja lesbojen oikeudet poistaneet rasismia? Tai ableismia? Ovatko sukupuoliroolit hälventyneet? Pitäisikö taistelun olla joidenkin sisällyttämisen, vai koko perheiden ja sosiaalisuuden normittamista ja arvottamista vastaan? Kattaako ajatus heteronormista edes kaiken sen mihin useissa tilanteissa ns. normaalien etuoikeus juuri perustuu?

Yhteisöjen keskeisenä piirteenä voi myös olla aivan muut hetket ja suhteet kuin ydinperhe. Jotta tämä yhteiskunta lakkaisi perustumasta niihin ulossulkeviin rakenteisiin joihin se tällä hetkellä perustuu, täytyy ajattelun muuttua. Ydinperheen keskeisyyden poistaminen muuttaisi maailman kertaheitolla eikä pienillä poliittisilla korrektiuksilla. Siirryttäessä tästä ulossulkevasta logiikasta aivan toisenlaisten yhteiskunnan jatkamisen varaan, alkaa myös muuttua moni muu asia. Me voimme arvottaa aivan muita asioita yhteenkuuluvuuden perustoiksi kuin pelkän ydinperheen.

Ja queereillä ihmisillä on tähän aivan erityinen mahdollisuus. Me nimittäin saatamme vapautua hyvin monen eri ikeen alta miettimään elämäämme ja suhteitamme uudelleen, jos meidät satutaan heittämään tuon lopulta hyvin ahtaan laatikon ulkopuolelle. Oli syy siihen mikä tahansa.

* puhun tässä ydinperheestä ja naimisiin menemisestä ja lasten hankinnasta hyvin ei konkreettisella tavalla. En väitä, että niiden tekeminen millään tavalla tuottaisi tätä yhteiskuntaa uudestaan. Päinvastoin, väitän että valtiollinen ja kirkollinen ajattelu perustuvat näiden toimien nostamiseen etusijalle muiden kustannuksella ja sitä kautta ihmisten arvottamiseen ja syrjimiseen. Ja että tällä on negatiivisia vaikutuksia myös kyseisten toimien suhteen, sillä sitä kautta ne ovat myös vahvasti kontrolloituja ja normatisoituja – asioita joita niiden ei tarvitsisi olla.

Usein keskustelu on johtanut puolin ja toisin puuduttavaan jankuttamiseen, kun minä yritän vakuuttaa vastapuolen siitä, että jako kahteen sukupuoleen on keinotekoinen ja ihmisten keksintöä, ts. sosiaalinen, kun taas vastapuoli heittää kehiin biologistisia argumentteja X- ja Y-kromosomeista, lisääntymisestä ja siihen liittyvistä heteroseksuaalisista “vieteistä” sekä muusta eläinkuntaan ja biologiseen maailmankatsomukseen liittyvästä.

Näihin poteroihin juuttumiseen piristävä poikkeus on ollut tämä dokumentti, joka tuli Prisma-dokumenttien sarjassa 15.3. ja on nähtävissä Yle Areenassa vielä jonkun aikaa: Tyttö vai poika?

Vuosittain syntyy tuhansia lapsia, joiden sukupuolta ei voida yksiselitteisesti määritellä.

TV1 maanantaina 15.3. klo 19.00

Jokainenhan meistä sukupuolensa tietää vai tietääkö sitenkään?

Dokumentti Tyttö vai poika? (Science of Gender) johdattaa katsojat hätkähdyttävien kysymysten äärelle: Kumpaa sukupuolta olen? Mitä intersukupuolisuudella tarkoitetaan? Mikä sukupuoli ylipäänsä on?

Vuosittain syntyy tuhansia lapsia, joiden sukupuolta ei kyetä yksiselitteisesti määrittelemään. Näitä ihmisiä ei voida lokeroida totunnaisesti miehiksi tai naisiksi.

Surullisen usein intersukupuolisena syntyneet eivät itse tiedä menneisyyttään, kun lääkärit ja perheenjäsenet ovat salanneet sukupuolta muokkaavat leikkaukset. Vasta hiljattain intersukupuolisten tarinat ovat saaneet ansaitsemansa huomion.

Liian nuorena, lapsen mielipiteestä välittämättä tehdyt leikkaukset ovat usein johtaneet vakavaan sukupuoli-identiteetin ristiriitaan ja uuteen sukupuolta korjaavaan leikkaukseen.

Yksi kahdesta tuhannesta vastasyntyneestä on intersukupuolinen. Lääkärit ja vanhemmat joutuvat pohtimaan vaikeita ja syvällisiä kysymyksiä poikkeavan lapsen synnyttyä. Ryhtyäkö muokkaamaan kirurgisin toimenpitein lapsen sukupuolta vai ei?

Sukupuoli on joillekin kulttuureille täysin tuntematon käsite. Polynesialaisella Bugis-heimolla on viisi eri sukupuolta, ja joillekin Amerikan intiaaneille kahden sukupuolen kulttuuri on niin ikään vieras. Onko sukupuoli ylipäätänsä synnynnäinen ominaisuus vai käyttäytymismallien ja normien sanelema piirre?

Tuotanto: National Geographic, Yhdysvallat

Dokumentti uusitaan tiistaina 16.3. ja lauantaina 20.3.

Intersukupuolisina syntyvät lapset ja heille tehtävät tarpeettomat ja kosmeettiset leikkaukset ovat yksi tärkeä poliittisen keskustelun aihe, mutta tässä yhteydessä haluaisin nostaa esiin ohjelman loppupuolella esitetyn väitteen, jonka mukaan jopa 50 %:lla maailman eläinlajeista ei voida tehdä yksiselitteistä jakoa kahteen sukupuoleen, vaan niillä on erilaisia inter- ja transsukupuolisia ominaisuuksia. Tyyppiesimerkkinä voidaan kai pitää kaikille tuttua kastematoa joka on kaksineuvoinen ;). Minun mielestäni ilman muuta myös ihminen voidaan lukea näiden lajien joukkoon.

Jos jopa luonto pettää kahden sukupuolen järjestelmän esitaistelijat, millä perusteilla kahta biologista sukupuolta enää voidaan puolustaa?

Kävin myös taannoin Tukholman luonnontieteellisessä museossa katsomassa kiertävän näyttelyn homoseksuaalisuudesta eläinmaailmassa – Rainbow Animals. Näyttely itsessään ei ollut kovin ihmeellinen, täytetyt eläimet ovat täytettyjä eläimiä, mutta kiinnostavaa oli näyttelyssä esitetty huomio eläimiä tutkivien tutkijoiden heteronormatiivisesta katseesta. Esimerkiksi lintulajeilla sukupuolten erottaminen toisistaan on usein jopa mahdotonta ilman DNA-testejä. Tällöin tutkija joka tarkkailee pesivää lintuparia tekee vain usein täysin tuulestatemmatun oletuksen, että kyseessä on koiras-naaras-pari, vaikka linnuilla kuten muillakin eläimillä on yleistä että poikasia kasvattaa ja ns. perheyksikön muodostaa naaras-naaras- tai koiras-koiras-pari. Jonkun tutkimuksen mukaan jopa naaras-naaras-parien kasvattamilla poikasilla on paremmat menestymisen mahdollisuudet kuin “heteroparien”. No mene ja tiedä.

Joka tapauksessa kaikki tämä kumoaa voimakkaasti biologistien argumentteja kahdesta luonnollisesta, toisilleen “vastakkaisesta” sukupuolesta, joiden edustajat kokevat toisiinsa voimakasta biologisperäistä vetoa. Minä tiedän tämän, todennäköisesti suurin osa Kummakerhon lukijoistakin tietää tämän. Valitettavasti tiedemaailma ja sitä kautta popularisoituja tiedejulkaisuja lukevat “pöytälaatikkotieteilijät” eivät pääse tämän diskurssin äärelle.

Kutsu kirjoittajille tulemaan mukaan queer-pornoa käsittelevään zineprojektiin!

Vituttaako pornotarjonta? Tuntuuko että omat kokemuksesi eivät sovi tarjolla olevaan normatiiviseen ja heteroseksistiseen pornoon? Tule mukaan tekemään parempaa iltalukemista!

Lähetä meille fantasiasi, tarinasi, pohdintasi, runosi, piirroksesi, sarjakuvasi, pikkuhoususi… Tekstit ja työt voi toimittaa sähköisesti osoitteeseen kummakerho(at)gmail.com

Tekstejä kerätään huhtikuun loppuun saakka. Voit kirjoittaa suomeksi, englanniksi tai ruotsiksi. Kerro viestissäsi, jos sinulla on erityisiä toiveita taiton tai muun asettelun suhteen. Zineprojektiin voi myös muuten osallistua

• tulostamalla
• pitämällä distroa ja myymällä zineä
• lähetettyjen juttujen kuvittamisella
• oikolukemalla
• yms.

A call for contributions for a queer porn zine project!

Are you tired of the same old porn? Do you feel like your experiences are not in line with normative and heterosexist (mainstream)porn? Let’s make something worth jerking off to!

Send us your fantasies, stories, reflections, poems, drawings, comics, panties… Contributions can be sent by email, to the address kummakerho(at)gmail.com

We’ll be accepting stuff till the end of April. You can write in Finnish, English or Swedish. Let us know if you have wishes on how your junk is presented or other issues concerning layout. You can also take part in the project by

• printing zines
• selling the zines once they’re made, or taking part in the kummakerho distro
• illustrating other people’s stories
• proofreading
• etc.

MIRROR MIRROR (59 min.) Ohjannut Zemirah Moffat, Iso-Britannia 2006

“Mirror Mirror” on osallistuva dokumentaari Lontoossa vuonna 2003 perustetusta queer-klubi Woteveristä. Kerronnan keskiössä ovat tanssija Josephine Wilson, performanssi-/kabaree-/burleskitaiteilija Lazlo Pearlman, queer-femme komedienne Dyke Marilyn, dragking Trevor 4 Ever, klubin ohjelmavastaava Ingo Andersson sekä elokuvan ohjaaja Zem Moffat itse. Moffat kertoo tietoisesti vältelleensä tavanomaisia seksuaalisuutta ja (trans)sukupuolisuutta käsitteleviä kysymyksiä ja niiden sijaan pyrkineensä esittämään välähdyksiä queer-utopiasta, jossa sukupuolet ja seksuaalisuudet lakkaavat merkitsemästä. Poikkeuksellisen vastavuoroisen “Mirror Mirrorista” tekee ohjaajan tapa antaa kuvaamiensa henkilöiden kommentoida tekemisiään ja sanomisiaan ja viime kädessä jopa päättää siitä, mitä heistä loppujen lopuksi filmille päätyy. Woteverin toimijoiden esiintymisten ja itsetutkiskelujen lomassa myös Moffat itse joutuu kohtaamaan omat halunsa ja syynsä dokumentaarin tekoon.

Zemirah Moffat väitteli visuaalisen antropologian tohtoriksi Westminsterin yliopistossa Lontoossa vuonna 2007. “Mirror Mirror” -elokuvan lisäksi Moffatin käytäntölähtöinen tutkimus koostuu kirjallisesta osuudesta “Queer Giving: an audio-visually guided shared ethnography of the Wotever Vision (2003-)”.

Lisätietoa ohjaajasta ja hänen tutkimusprojektistaan: www.wmin.ac.uk/mad/page-1348 ja www.myspace.com/zemmoffat

PAPER DOLLS (80 min.) Ohjannut Tomer Heymann, Israel 2005

“Paper Dolls” käsittelee globaalia liikkuvuutta ja perhekäsitysten laajentumista seuraamalla viiden transidentifioituneen filippiiniläissiirtotyöläisen elämää Tel Avivissa. Perheidensä hylkäämät Chiqui, Cheska, Sally, Jan ja Giorgio työskentelevät ortodoksijuutalaisten vanhusten kotihoitajina ympäri vuorokauden kuusi päivää viikossa. Viikottaisena vapaailtanaan he tavoittelevat omia unelmiaan esiintymällä Tel Avivin yökerhoissa drag-ryhmänä, jolle he ovat antaneet nimen The Paper Dolls.

Syksyllä 2000 alkaneen toisen intifadan eli palestiinalaisten kansannousun jälkimainingeissa Israeliin saapui 300 000 ulkomaalaista tekemään aiemmin palestiinalaisväestön harteilla olevia halpatöitä. Siirtolaisten asema on epävakaa, sillä he eivät voi anoa kansalaisuutta ja heidän viisuminsa perutaan, mikäli he menettävät työnsä. Myös “Paper Dollsissa” filippiiniläistyöläisten jo valmiiksi raskasta arkea varjostaa jatkuva pelko maastakarkotuksesta.

Dokumentaari on kahminut palkintoja elokuvajuhlilla muun muassa Berliinissä, Los Angelesissa, Manilassa, Torontossa, Kööpenhaminassa, Zürichissä, Torinossa, Wienissä ja Varsovassa.

Lisätietoa ohjaajasta ja hänen elokuvistaan: www.heymann-films.com

Tarkoitukseni on kirjoittaa kulttuurisesta kategoriasta heteronainen, siksi en tässä yhteydessä problematisoi sen enempää heteroseksuaalisuutta kuin naisen käsitettä.

Väitän, että lesbo- ja queernaisilla on sen vuoksi helpompi paikka neuvotella seksuaalisuudestaan, että he ovat joutuneet törmäämään epänorminmukaisuuteensa, ja sen vuoksi tarkastelemaan seksuaalisuuttaan erilaisin silmin. Lesbo- ja queernaisilla on omissa yhteisöissään suurempi vapaus määritellä omaa seksuaalisuuttaan, ulostulon kokemuksen kun voi ajatella olevan myös itsen ja oman seksuaalisuuden tarkastelun ja pohdinnan prosessi. Heterosuhteessa elävillä naisilla ei välttämättä löydy samanlaista perspektiiviä eritellä omaa tilannettaan, eikä yhteisöä joka jakaisi heidän kokemuksensa.

Heteronaisen halu on ehkä yksi voimakkaimmin kulttuurisesti säännellyistä. Perinteisesti naisen seksuaalisuus on nähty jonkinasteisena uhkana, ja monet naisia kontrolloivat instituutiot ovat perustuneet tämän uhan rajoittamiseen. Tuntuu oudolta ajatella asiaa vielä vuonna 2010, mutta samat mekanismit ovat läsnä edelleen.

Seksuaalisesti hyvin aktiivinen heteronainen saa osakseen kaikenlaisia sanktioita. Liian aktiivinen nainen leimataan helposti huoraksi (eli alempiarvoiseksi) tai epätoivoiseksi. Heteromiehet kavahtavat liian aktiivista naista, ja heterosuhteiden dynamiikkaan liittyy monia tilanteita joissa naisen odotetaan olevan passiivinen osapuoli. Nainen odottaa miehen iskevän hänet baarissa, naisen ei “kuulu” soittaa miehen perään, nainen odottaa miehen kosintaa jne.

Näin ulkopuolelta tarkasteltuna kuulostaa kammottavan normatiiviselta ja vanhakantaiselta, mutta sitten esimerkiksi naisten- ja tyttöjen lehdet ovat täynnä vastaavanlaista opastusta. Seksivalistus (hetero)naisille perustuu ajatukseen, että heteromiehet yrittävät käyttää heitä hyväkseen ja naisten on oltava siveytensä vartijoita. Raiskausdiskurssi perustuu samaan ajatukseen: naisen on suojeltava itseään heteromiehen halulta pukeutumalla oikein, kulkemalla oikeita reittejä oikeisiin aikoihin ja muilla tavoin rajoittamalla käytöstään.

Millä tavoin heteronaiset voisivat emansipoitua? Mielestäni queer-yhteisön ei tulisi sulkea pois heteroita, joilla on erilaisia queeriyttäviä kokemuksia. Myös kinky-piireistä voi, jos käy hyvä tuuri, löytyä uudenlainen vapaus oman seksuaalisuuden neuvottelemiseen. Lisäksi näkisin erilaisten seksuaalisuuteen positiivisesti suhtautuvien feminismien tärkeyden asiassa: vain lopettamalla seksuaalisen halun demonisoimisen myös heteronaiset voivat vapautua moralisoinnista.

Kummakerho pääsi ilokseen Peijakkaan kanssa Tulvan haastatteluun. Mainio homma ja kiitos lehdelle ja haastattelijalle siitä! Jutussa oli kuitenkin eräs kompastuminen, jonka haluaisin tähän lyhyesti korjata, että ne jotka queerfeminismistä ovat kiinnostuneet eivät saisi sellaista kuvaa asiasta, että tarvitsi laittaa queerkypärää päähän ja mennä ulos tanssimaan queertanssia alasti että tähän outoon joukkoon voisi lukeutua.

Jutussa kerrottiin, että suomessa queeriä tutkitaan akateemisessa maailmassa, mutta että tämä outo ilmiö ei rajoitu sinne vaan että “moni kokee ‘elävänsä queeriä’ todeksi arjessaan ja että “osalle kummakerholaisista queer ulottuu aivan jokapäiväiseen elämään”. Kiitän syvästi hyvistä nauruista.

Joten vähän historiaa että voimme aloittaa. Queer on sana jota aluksi käytettiin haukkumasanana seksuaalisesti ja sukupuolisesti väärin käyttäytyvistä ihmisistä englanninkielisissä maissa. Vähän kuin homoa suomessa.  Pride olikin tässä pyrkimys tuntea ylpeyttä ja voimaannusta tilanteessa, jossa yhteiskunta piti queeriksi määräytyvien ihmisten toimintaa pahana, syntisenä, kriminaalina ja hävettävänä.

On homoskenejä ja vastaavia tiloja joissa laajemmassa yhteiskunnassa queeriksi määrittyvät ihmiset pystyivät elämään silloin. Niitä on nykyäänkin ja ne ovat hyvin monimuotoisia. On kuitenkin jo aivan eri asia tehdä queeriys julkiseksi ja puolustaa näitä tärkeitä tiloja. Isoimpia käännekohtia itsemääräämisoikeuden puolustamisessa tälläisille paikoille Yhdysvalloissa olivat Stonewall Riotsit. Mutta vastaavasti esim. Saksassa Schwarzer Kanal vallattiin ja pidettiin tilana osattomille queereiksi määräytyville ihmisille.

Tätä historiikkia on usein kirjoitettu homojen ja lesbojen historiikkina ja jätetty huomiotta se, että osallisina on myös ollut ja myös on sukupuoleltaan, ruumiiltaan ja muilla tavoilla seksuaalisuudeltaan poikkeavia ihmisiä. Kuten trans- ja intersukupuolisia, fetisistejä, biseksuaaleja ja elämänsä muuten oudoilla tavoilla toimittavia.

Tässä mielessä queerin käyttö kattoterminä on poliittinen valinta antaa tilaa määritellyille ja määrittelemättömille ihmisryhmille. Ja myös todellisuuden rakentamiselle, joka ei lähde valtion ja lääketieteen määrittelemistä kategorioista. Ne ovat ristejä joita me usein kannamme, mutta se ei tarkoita ettemmekö me voisi löytää ystäviä ja tukea aivan toisissa olosuhteissa olevilta.

Mutta jatkaen. Queerradikalismi sai aivan uuden suunnan vuonna 1990, kun Act Up kirjoitti Queer Nation Manifeston: Kutsun radikaaliin toimintaan oman kulttuurin ja elämäntavan puolesta, ja myös ylpeyteen itsestä, omasta skenestä ja piireistä – siis ei pelkästään mistään toisista irrallisesta seksuaalisuudesta, tai kategoriasta, kuten HLBT-liikkeessä. Yhdysvalloissa ja myöhemmin muuallakin levinnyt HIV vaikutti vahvasti tähän. Valtion jättäessä homot omilleen, Act Up ilmaisi tarpeen valtiosta irrottautumiseen, omista huolehtimiseen ja solidaarisuuden periaatteeseen.

Nykyään se solidaarisuus on monille itsestäänselvyys. Niinkuin eräs ystäväni kerran sanoi, “kun menee lesbobaariin missä päin maailmaa tahansa, se on vähän kuin turvatalo. Kaikki hoituu..”. Ja tilanne on taas muuttunut. Queerejä ihmisiä ja estetiikkaa on päätynyt suurien medioiden käsiin kaupallisiin tarkoituksiin. Homoja (ehkä enemmän kuin köyhempiä lesboja) pyritään saamaan hyviksi kuluttajiksi sitä mukaa kun heidän kykynsä saada ja pitää hyvin maksava työ ja olla muutenkin kunniallisia on lisääntynyt.

Mutta silti on ihmisiä, jotka omien piirteidensä takia eivät saa olla osa laajempaa maailmaa. Ihmisiä jotka joutuvat pelkäämään, häpeämään ja taistelemaan. Ja edelleen on pieniä tiloja joissa sellaiset ihmiset voivat olla turvassa ja yhdessä toisten kanssa. Vieläkin on lakeja jotka ovat syrjiviä ja haitallisia. Vieläkin on ihmisiä jotka tietämättään ovat syntyneet toisen luokan kansalaisiksi. Ja vieläkin on kulttuuria, jossa lopulta hyvin kristillisen todellisuuden määrittämät arvot voidaan jättää suosiolla ovelle. Vieläkin on queerlapsia ja tällä en tarkoita lesbojen ja homojen jälkikasvua. Vaan juuri niitä, jotka ovat meille kaikille lapsia ja suojatteja sen siteen kautta, joka on olla queer. Siteen jonka kaupallisuus ja individualistinen toisista erillinen seksuaalisuus heikentää.

Queeriä ei siis “eletä todeksi arjessa”. Se on kaikki mitä on ja mitä itsekin haluan säilyttää. Se on kasa arvoja ja huomiota, joista en halua luopua. Vaikka niistä luopuminen tarkoittaisi, että voisin saada hyvän työn, elää kunniallisen elämän ja ehkä katsoa iltaisin televisiota. No, minä en sitä halua. Mielummin juoksen kaduilla kuin oravanpyörässä. Mielummin matkaan kummallisten ihmisten kokoontumisiin kuin istun toimiston aamukokouksissa. Se on minun tapani – ja muilla ihmisillä on toisenlaiset, riippuen siitä millä tavalla he ovat outoja, ulkopuolisia ja millä tavalla sisällytettyjä, erinäisten arvottamisten kautta voittajia ja häviäjiä.

Queerillä on myös suomalainen historia, jota tuskin kukaan koskaan kirjoittaa varsinkin jos akateemiset piirit ovat kiinnostuneempia kaappaamaan termin sen alkuperäisestä kontekstista irralliseksi abstraktioksi. Queer on jotain mitä tapahtuu miljoonassa pienessä hetkessä kun ihmiset eivät olekaan sitä mitä pitäisi. Se on miljoona tarinaa joista minäkin tiedän monta, mutta joita en voi kertoa sillä melkein kaikki niistä ovat salattuja, peiteltyjä. Turvassa julkiselta häpäisyltä outojen ja pervojen mielissä. Ja paljon enemmän.

Tälläinen sattui löytämään tiensä mun käsiin, joten välitän sen tänne. Kokous on siis tiistaina 16.2.2010 klo 18-21 Mustassa Kissassa, Toinen Linja 15, Helsinki.

…

Jouluna menen vanhempieni luo. Käymme laittamassa haudalle kynttilöitä, muistamassa ihmisiä jotka olisivat vihanneet minua jos olisivat koskaan tunteneet. Ajan autoa ja ympärilläni istuu “perheeni”, kutsumassa minua nimillä joilla olen anonut että he eivät koskaan enää kutsuisi minua, ihmisiä jotka eivät tunne minua oikeastaan ollenkaan ja jotka eivät haluakkaan tuntea. Kunhan istun joulupöytään. Ja vereni kiehuu, haluan huutaa. Sen sijaan istun kuuliaisesti hiljaa ja painan aavistuksen verran lisää kaasua jäisellä tiellä.

…

Sama viha löytyy Mamaan astuvista heteroporukoista, huudoista kaduilla, viileän kohteliasta väleistä, vessoista, automarketeista, toistuvista kyselyistä ja keskusteluista, tutkimusvaatimuksista, tappeluista taksijonoissa ja kaikista vaatimuksista tehdä elämä sen verran luonnollisemmaksi paikallisille heteroille. Pitää yllä sitä maailmaa jossa me kummajaiset olemme aina vähemmän – siis kaikke me homot, lesbot, biseksuaalit, transgenderit ja – seksuaalit, intersukupuoliset, perverssit, fetisistit, monisuhteilevat, vammaiset, antisosiaaliset, tai muuten vain “erilaiset” ja näiden kaikkien määriteltyjen kategorioiden lukuisat muunnokset, yhdistelmät ja kieroutumat.

Ja sitten, kävelen kaverin kanssa kadulla ja hän kutsuu minua toistamiseen heteroksi, sanoo minulle miten minä olen nyt jotain peruuttamattomasti erilaista kuin hän, etuoikeutettua. Olen päättänyt vaihtaa sukupuolta ja yhtäkkiä kaikki se viha, joka aiemmin on ollut jotain hiljaista ja yhteistä onkin kohdistunut minuun. Huomaan myöhemmin, että sama viha palaa usein myös lapsia kohtaan – niinkuin lapset muka olisivat yhtään paremmassa asemassa kuin ne nuoret aikuiset joilla on sentään toisensa.

Tajuan miten lesbot eivät ole kadulla tunnistaneet minua jengikseen aikoihin, ellen ole jonkun lesbon seurassa. Miten femmeseuralaiseni ovat usein jääneet hiljaisen muurin väärälle puolelle. Muistan vaatimukset olla tietynlainen, muistan miten monet halut, teot ja toiveet ovat olleen liian heteroita ja miten olen niitä hävennyt.

Lävitseni kulkee kokonainen koski riitoja lapsista, seksistä, pukeutumisesta, seurustelusta, perheistä ja kaikesta. Sisälläni on on mustavalkoiseksi maalattu maailma, vihalla piirretty kartta, joka ei tunnu johtavan mihinkään.

Ja mietin, onko parempi vain tehdä asioita toisin? Lakata välittämästä heterosäännöistä? Vihaisinko sillon vähemmän niitä ihmisiä, jotka ovat myös sattumalta lähelläni? Eiväthän hekään yksin ole niitä kirjoittaneet..

Joulukuussa 2009 eläinaktivistit julkistivat kuvamateriaalia salaa kuvaamiltaan suomalaisilta sikatiloilta. Samanlaista materiaalia kuvattiin ja julkistettiin jo vuonna 2007 – mikään ei ollut muuttunut. Materiaali suomalaisilta tehotuotantotiloilta järkytti tavallisia joulukinkunostajia, mutta keskusteluun sekoittui myös aktivistien kunniallisuuden vaatimus. Lopulta suuri yleisö sai mitä halusi, kun kaksi tiloja kuvannutta aktivistia astui julkisuuteen kertomaan kuvaamisestaan. Videon voi nähdä sikakampanjan sivuilta: http://sikatehtaat.fi/

Tässä vaiheessa kiinnostava kysymys on, miksi henkilöiden esiintuleminen omilla kasvoillaan ja nimillään oli niin tärkeää yleisölle? Voisivathan kuvat silti olla väärennettyjä, ja nämä henkilöt voisivat puhua puppua (jokainen, joka tietää maaseudun olosuhteista, tietää kyllä etteivät väärennösväitteet pidä paikkaansa). Suuren yleisön kannalta oli kuitenkin tärkeää henkilöidä kampanja näihin aktivisteihin.

Mihin henkilöimisen vaatimus oikein liittyy? Aktivismin kunniallisuuden vaatimukseen liittyy käsitys, että aktivistien tulisi “seisoa toimintansa takana”, toimia omilla nimillään ja kasvoillaan, ja edustaa ajamaansa asiaa myös yksityiselämässään. Jos aktivistit eivät toimi näin, seuraa moraalinen paniikki. Voiko kuka tahansa olla eläinten vapautusrintaman aktivisti? Tai suoran toiminnan ympäristöaktivisti? Tai radikaali queer-aktivisti? Mikä kammottava skenaario.

Kummakerhossa yksi ensimmäisiä arvoja on ollut kirjoittajien anonymiteetin suojeleminen ja turvatason kunnioittaminen. Me emme ajattele, että kirjoittaakseen queer-elämästään tai -kokemuksistaan, kirjoittajien tulisi kunniallisuuden vaatimuksen vuoksi “toimia omilla kasvoillaan”, tai olla tunnettuja edes toisille kummakerholaisille. Mielestäni jo se, että kokee tarvetta suojautua radikaalin queer-aktivistin maineelta, kertoo jotain olennaista queer-kokemuksesta. Anonymiteetin kunnioittaminen on ollut asia, josta olemme keskustelleet ihan ensimmäisestä Kummakerhon perustamiskokouksesta lähtien.

Olemmeko epäkunniallisia? Varmasti. Tuleeko tekstejämme ja vaatimuksiamme kohdella sen vuoksi vähemmän tärkeinä? Tuskin. Itse väitän, että kirjoitamme rehellisesti ja avoimesti juuri siksi, ettei meidän tarvitse välittää kunniallisuuden vaatimuksista.

Siksi luulen, ettei Seksuaalipakolainenkaan koskaan tule paljastamaan meille oikeaa henkilöllisyyttään. Se sallittakoon hänelle.

Kaikki tämä on saanut minut mietteliääksi. Toisaalta olen mielestäni toiminut oikein, kun olen puolustanut omaa tai toisten asemaa keskusteluissa, ja tuonut etuoikeuksiin liittyviä teemoja esille. Toisaalta olen miettinyt, onko lainkaan oikea strategia “paljastaa ” ihmisille heidän etuoikeutettu ajattelunsa, varsinkaan tavoilla, jotka johtavat heidän puoleltaan defensiiviseen käytökseen.

Mielestäni etuoikeus voidaan kääntää tarkoittamaan  solidaarisuuden puutetta. En koe mitään velvollisuutta olla solidaarinen ihmisiä kohtaan, joiden alistettu asema tuottaa minulle ja minun kokemukselleni etua. Heteroprivilegio tarkoittaa esimerkiksi heterokokemuksen universalisoimista kaikkia koskevaksi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt voivat olla osa heteromaailmaa, kunhan eivät häiritse legitiimiä järjestystä. Alistetun ryhmän on siis taivuttava voimakkaamman tahtoon. Ei ole mitään syytä miksi vallanpitäjän pitäisi miettiä omia tekosiaan toisten näkökulmasta.

Jos ajattelen omalta osaltani, minulle on helppo ymmärtää omat etuoikeuteni, kun ne liittyvät keskiluokkaisuuteeni, cissukupuolisuuteeni ja heteronormatiivisuuteeni. Olen hyväksikäyttänyt esimerkiksi heteroasemaani sekä menneisyydessä että todennäköisesti myös tulevaisuudessa – joskus järjestelmä tuottaa etuja jopa minun kaltaiselleni luopiolle.

En kuitenkaan tullut tietoiseksi poliittisesta queeriydestä ennen kuin minut pakotettiin siihen: Kohtasin niin räikeää homofobiaa etten voinut enää verhoutua heterokulissiin. Minun piti tulla “ulos” poliittisena queerinä. Olisinko tullut vastaavaan lopputulokseen, jos olisin keskustellut jonkun kanssa, joka olisi sanonut minun olevan epäsolidaarinen, ellen toimi poliittisesti queerinä? Ainakin näin jälkeenpäin ajattelen, että pitäisin kyseisellä tavalla toimivaa henkilöä rohkeana.

Sen sijaan valkoinen privilegioni tuottaa minulle päänvaivaa. Olen oikeastaan herännyt pohtimaan aihetta vasta viime aikoina. Suomessa katukuva on vielä vuonna 2009 niin homogeeninen, ettei näitä kysymyksiä tule välttämättä ottaneeksi esiin. Lapsuuteni elin sysisuomalaisessa pikkukaupungissa, jossa monikulttuurisuus ei ole kovin pitkälle edennyt. Nykyään toimin erilaisissa poliittisissa liikkeissä, ja niiden toimijoista valkoisia on lähelle 100 % (mukaanlukien queer-liike). Rotukysymykset eivät tule minun elämässäni esille, ne eivät ole merkityksellisiä, eikä niitä tarvitse arkielämässä pohtia.

Ilmiselvä merkki etuoikeudesta.

Se miten lähdin miettimään kärsimystä oli kun luin kohdan kärsimyksen politiikasta jossain artikkelissa ja se jotenkin sai mut pysähtymään (en nyt muista mikä mutta jos jotakuta kiinnostaa niin etin kyllä). Artikkelissa sanottiin, että poliittisessa puheessa kärsimys luo legitiimisyyttä. Tätä tapaa, artikkelin mukaan, on pääasiassa käyttäneet feministit ja yhdysvaltain mustat hakemaan itselleen oikeuksia. Itse ehkä näkisin tämän liittyvän laajemmin kristinuskossa tapahtuvaan kärsimyksen ihannoimiseen. Yhtälailla kärsimys toimii muualla kuin yhdysvalloissa, esim. euroopassa Holokaustiin liittyvään kärsimyksen poliittinen painoarvo on aika painava vieläkin.

Päädyin analysoimaan erästä Martin Luhter Kingin tekstiä tämän ajatuksen valossa ja huomasin että totta tosiaan: King ei perustellut mustien emansipaatiota sillä että kaikkien ihmisten kuuluisi nauttia vastaavista oikeuksista, turvasta ja eduista kuin aikansa valkoiset. Hän perusteli juuri mustien emansipaatiota (ei naisten, latinojen, aasialaisten, köyhien, jne., jne.) sillä että he olivat kokeneet täydellisen kärsimyksen Yhdysvaltain puolesta olemalla orjia. (käytän tässä sanoja ‘valkoinen’ ja ‘musta’ kuten King itse sanoja White ja Negro)

Jäin edelleen miettimään asiaa sillä olenhan itsekin osaltani tuottanut tietynlaista kärsimysretoriikkaa, liittyen Pink Black Blockkiin. Olin muutenkin miettinyt että mikä siinä hommassa häiritsi minua ja lopulta luulen, että se oli juuri tämä kärsimyksen käyttö. Vaikka viime vuonna teemana oli viha, mikä on sinänsä aktiivinen vastaus kärsimykseen, se oli myös tunne jota perusteltiin kärsimyksellä. Kärsimys oli siis poliittisen retoriikan keino.

Pyrkimykset marginalisoitujen ryhmien itsemääräämisoikeuden säilyttämiseen ja laajentamiseen, sekä vapaan sosiaalisen ja henkisen tilan laajentamiseen, epänormatiiviseen kulttuuriin ja sen luomiseen ja normimaailman kautta katsottuna ongelmallisiin arvojen suojeleminen ja moni muu teema kiteytyi kesällä täten juuri kärsimykseen.

Kärsimys joka todellakin syntyy kun niitä tiloja pyritään pienentämään säätelemällä kaikkea elämää normatiivisesti. Ja kun se kärsimys ei ole tunnistettua, kuten tässä tapauksessa, niin se kielletään ja kuvataan uhkaavana. Sitä ei pyritä ratkaisemaan vaan se siirretään toiseuteen ja tuntemattomaan kuten kauhuleffoissa (useimmat kauhugenren hirviöt ja pahikset kärsivät suunnattomasti tarinoiden aikana).

Retoriikka on eri kuin todellisuus. Se on puhetta ja tekstiä ja kuvia ja sarjakuvia joilla tehdään jotain, joilla pyritään muuttamaan maailmaa ja jolla se kuvataan halutulla tavalla. Julkisen kärsimyksen retoriikan on mukauduttava normeihin: se on esitettävä ongelmana jonka valtio voi korjata ja täten hallinnoida (tyyliin lesbot ja homot ei pääse naimisiin niinkuin heterot -> parisuhteen rekisteröiminen). Muuten se kuvataan uhkaavana.

Kärsimyksestä puhuminen on toiminut hyvin homojen ja lesbojen oikeuksia ajettaessa tähän asti sillä oikeuksia on haettu valtiolta. Mutta mielestäni Pink Black Block on enemmän, toivoisin sen olevan enemmän.

Poliittisessa käytössä kärsimys muuttuu pyhäksi viitaksi joka mahdollistaa ja oikeuttaa kaiken poliittisen toiminnan ilman todellisia arvojen perusteluja samalla kun se kieltää kaiken muun toimijuuden epäpyhänä ja vähempänä. Se on näennäisesti hyvä toimijalle itselleen, mutta se myös marginalisoi itsen marginalisoimalla muut kun se kieltää älyllisen tason poliittisessa toiminnassa ja täten keskustelun. Molemmat mitkä olivat mielestäni ongelmia kyseisellä marssilla.

Ongelmia jotka voisi ratkaista lähtemällä liikkeelle jostain ihan muusta kuin kärsimyksen kokemuksesta. Ja tässä asiassa katson että sateenkaariylpeys -liike ei eroa homohäpeä -liikkeestä: ylpeys ja viha ovat molemmat vastauksia juuri kärsimykseen, ne on retorisesti perusteltu kärsimyksellä.

Esimerkiksi LadyFestissä on mielestäni aivan erilaisia mahdollisuuksia kun määräävänä retorisena tekijänä on outouden kokemus, eikä siitä mahdollisesti seuraava kärsimys. Tällöin poliittinen liikehdintäkin kohdistuu eri tavalla sillä se ei sulje pois erilaisia kärsimyksiä muttei myöskään vaadi sitä osanottajilta outouden kokemuksen määreenä.

Se, että nyt tälleen itse kritisoin omiani tai lähinnä omia puuhiani, ei kuitenkaan tarkoita ettenkö ottaisi Gay Shame toimintaan osaa uudestaan. Uskon aatteeseen ja en löydä itseäni mistään sateenkaaren väreistä. Mutta niinkuin on, on pystyttävä katsomaan ja nähtävä itsensä ja omat toimensa.

Peijakas! klubi Mustassa Kissassa (Toinen linja 15, Helsinki) perjantaina 4.12.:

http://www.facebook.com/event.php?eid=209833536421&index=1

OHJELMA

klo 20:30
Queer-verkkojulkaisu Kummakerho.netin infotilaisuus. Erilaisia näkökulmia ja kokemuksia queerista. Terävää keskustelua ja vegaaninen hyytelötarjoilu.

klo 21:30
DINOSAURUXIA live. Unenomainen tyttöduo tekee lo-fi-konemusiikkia, joka on ällistyttävää ja kaunista kuin fossiililöydökset ja pitsi ulkoavaruudesta.
www.myspace.com/dinosauruxiaofficial
___

Peijakas! on syksyllä 2009 perustettu queerfeministinen klubi. Se järjestetään joka kuukauden ensimmäisenä perjantaina intiimitunnelmaisessa Musta Kissa -baarissa Helsingissä.

Neljän aktiivin järjestämä Peijakas! pyrkii tarjoamaan turvallisen ja pervoisan tilan sukulaissieluilleen ja heidän ystävilleen. (hetero)Seksismiä ei klubilla suvaita ja kaikki sukupuolet ovat tervetulleita. Pinkkiä rahaa ei tarvitse upottaa sisäänpääsykuluihin, koska Peijakas! on ilmainen.

Peijakas!-dj:t soittavat musiikkia, johon valtavirran homo- tai muidenkaan baarien tarjonta ei ihan yllä:

Dj Stuffin’ Muffins ( I ♥ Lesbians): rähinäelektro
Dj Lady Chatterleyn rakastaja: bumtsi obscuro bum

Jos olet queerfeministinen dj, vj, artisti tai muu tekijä ja haluaisit osallistua Peijakas! klubin järjestämiseen, niin ota yhteyttä ja kerro itsestäsi osoitteeseen peijakasklubi[at]gmail.com. Yhteistyö on voimaa!

Edellinen teksti

Vaikka suhtaudun kriittisesti bdsm-ideologiaan ja neuvottelujen luonteeseen (ks. edellinen teksti), näen kuitenkin että onnistuessaan bdsm-roolileikit voivat avata turvallisia tiloja tutkia omaa seksuaalisuuttaan ja esimerkiksi sellaisia ulottuvuuksia, jotka ovat tabuja tai muuten mahdottomia toteuttaa. Yksi tärkeä osa-alue on sukupuoli, sen kokeminen ja sukupuoliroolien neuvottelu leikeissä.

Perustan tämän tekstin osittain Robin Bauerin artikkeliin Transgressive and Transformative Gendered Sexual Practices and White Privileges: The Case of the Dyke/Trans BDSM Communities (Women’s Studies Quarterly Vol. 36, Numbers 3 & 4, Fall/Winter 2008), joka on saatavilla yliopiston lukuoikeuksilla esimerkiksi täältä.

Arkielämässämme meidät asetetaan jatkuvasti erilaisiin paikkoihin sukupuolemme mukaan. Tällä positioimisella ei ole mitään tekemistä koetun sukupuoli-identiteetin kanssa, ainoa merkityksellinen asia on toisten tulkinta omasta sukupuolesta. Transihmisille kyse on läpimenosta, jos tämä tulkinta osuu oikeaan, cis-sukupuoliset usein ottavat tilanteen annettuna pohtimatta sitä sen kummemmin. Bdsm-leikkien kautta voi kuitenkin avautua ikkuna tarkastella ja kyseenalaistaa itsestäänselvyyksinä pidettyjä sukupuolittamisen tilanteita.

Kuten Bauer kirjoittaa, hänen haastattelemilleen queereille bdsm-harrastajille leikkien neuvottelut tarjoavat mahdollisuuden tutkia esimerkiksi vastakkaisen sukupuolen roolia. Hänen haastattelemansa lesbonainen kertoo pystyvänsä leikkimään vaikka 15-vuotiaan koulupojan roolissa ja saavansa sitä kautta käsityksen, millaisia kokemuksia pojalla olisi. Hän vertaa kokemusta kirjan lukemiseen, mutta erona lukukokemukseen tämä käsitys ei synny pelkästään mielikuvituksen varassa, vaan bdsm-roolileikeissä kuviteltu kokemus myös ruumiillistuu.

I can’t understand what it’s like to be a fifteen-year-old Irish boy in
an all-boy’s boarding school. But I can read the book and have a sense of
what it’s like. So if you wanna go out and buy a schoolboy’s uniform and
wear it and have somebody be the schoolmaster and I get to play it, now
I have a sense of what it’s like, even as me in my body as a woman. I’ll
never be a fifteen-year-old boy. I get to experience what I think a fif-
teen-year-old boy would be like. And that might be freeing in some way.
Maybe it will give me a different perspective, maybe I’ll suddenly under-
stand something I never understood about young boys.

Sukupuolen käyttäminen yhtenä neuvottelun osa-alueena nostaa esiin sukupuolikokemuksen tilannekohtaisuuden ja ristiriitaisuuden. Joku leikkijä saattaa tietyn kumppanin kanssa leikkiä tietystä sukupuoliroolista lähtien ja toisen kumppanin kanssa toisesta, tai roolit voivat vaihtua sessiosta toiseen. Sukupuolirooleilla leikittely tarjoaa tärkeän väylän vapautua yhteiskunnan biologistetusta sukupuolirooliasetelmasta, jossa sukupuoli- ja seksuaali-identiteetit nähdään muuttumattomina ja kontekstista riippumattomina.

Minun mielestäni se, jos sukupuolta ei oteta tärkeänä osana roolileikkien neuvotteluja, kertoo cis-keskeisyydestä. Ei tulisi vain olettaa, että biologisesti naiskehoinen haluaisi leikkiessään olla naispuolinen tai tulla kohdelluksi naiskehoisena, tai päinvastoin. Nämä asiat pitäisi tuoda mukaan sessiosta käytävään avoimeen keskusteluun.

Toinen sovittava asia on nimeäminen, esimerkiksi millaisella kutsumanimellä leikkijät toivovat itseään kutsuttavan. Suomen kielessä ei niin tärkeässä osassa, mutta ruotsin- tai englanninkielisissä leikeissä sitäkin tärkeämpää, on sopia sukupuolitetuista pronomineista. Kutsuvatko leikkijät toisiaan s/he, han/hon -pronomineilla vai sukupuolineutraaleilla sanoilla (esimerkiksi per). Muita sukupuolikokemuksiin liittyviä neuvoteltavia asioita voivat olla esimerkiksi leikkijöiden ikä (tytötelläänkö, pojitellaanko, herroitellaanko, sanotaanko Sir/Madam tai jotain muuta).

Kaikkien näiden tekijöiden muuttuminen neuvottelunalaisiksi tuo mukanaan mahdollisuuden tarkastella sukupuolia kokemuksina ainutlaatuisella tavalla. Niiden käyttäminen leikeissä saattaa mahdollistaa myös laajemman trans- tai genderqueer-identiteetin omaksumisen, kuten Bauer huomauttaa. Joka tapauksessa mahdollisuus tarkastella seksuaalisuutta ja erilaisia sukupuolikokemuksia turvallisesti leikkien kautta on vapauttavaa ja uusia näkökulmia avaavaa.

Minun mielestäni se, mitä omassa makuuhuoneessaan (tai keittiössään tai wc:ssään tai kirjaston wc:ssä) harrastaa, ei ole pelkästään yksityisasia, vaan se sisältää laajempia sosiaalisia seurauksia. Näiden seurausten pohtiminen on minusta niin kiinnostavaa, että aion kirjoittaa aiheesta monta tekstiä. Yleisen feminismin ja bdsm-seksin välisen suhteen lisäksi aion pohtia queerin ja bdsm:n suhdetta, eläinten oikeuksia sekä valtavirta-kinkypiirejä.

Käytän tässä kirjoitussarjassa termiä bdsm laajana yleiskäsitteenä erilaisille kinkyille seksin harrastamistavoille. Käytän mieluummin bdsm-käsitettä kuin kinkyä, sillä keskityn alistamiseen ja alistumiseen (d/s) ja erilaisia valtapelejä (power play) sisältäviin suhteisiin. Kuten wikipedia tietää kertoa, termi bdsm tulee englanninkielisistä sanoista Bondage (BD), Bondage & Discipline (B&D), Domination & Submission (D&S, DS, D/S), Sadism & Masochism (Sadomasochism) (S&M, SM). Lyhykäisyydessään se siis on vastavuoroiseen suostumukseen eli konsensuaalisuuteen perustuvaa seksiä, joka sisältää mm. sitomista, alistamista ja alistumista sekä sadomasokismia. Ei tietenkään välttämättä kaikkia näistä.

Feminismin käsitän tässä yhteydessä pyrkimyksenä kaikkien sukupuolten tasa-arvoon eli samankaltaiseen mahdollisuuteen käyttää valtaa. Laajemmin voin kertoa olevani anarkisti ja tarkastelevani sen vuoksi kaikkia rakenteellisia valtasuhteita kriittisesti, en pelkästään patriarkaattia ja miesten ja naisten välistä valtasuhdetta, vaan kaikenlaisia yhteiskunnallisia alistussuhteita. Kiinnostukseni eläinten oikeuksiin lähtee samalta perustalta.

Miten feminismin, valtasuhteiden kritiikin ja tasa-arvovaatimukset voi ylipäänsä yhdistää sellaisiin seksin harrastamistapoihin, joissa on tarkoituksena alistaa toista ihmistä? Bdsm-harrastajan näkökulmasta kysymys voi vaikuttaa absurdilta, sillä bdsm-seksissä ei ole kyse hyväksikäytöstä, vaan leikin osapuolet neuvottelevat sessioiden aluksi leikin säännöistä, rooleista ja omista rajoistaan. Ihannetapauksessa leikkimiseen liittyy useita sääntöjä, kuten vaatimus osapuolten päihteettömyydestä ja siten täydestä ymmärryksen tilasta, omien rajojen ymmärrys ja kommunikointi, sekä toiminnan lopettavan turvasanan sopiminen ja sen oikeaoppinen käyttö.

Siis, bdsm-seksi on feminististä ja valtakunnassa on kaikki hyvin. Epäilen kuitenkin, ettei kaikki ole aivan yhtä yksinkertaista. Feministisessä perinteessä on usein puhuttu privilegioista tai etuoikeuksista jotka toisilla ryhmillä on ja toisilta puuttuu. Tämän ajatuksen perusteella voisi lähteä tarkastelemaan kriittisesti bdsm-session neuvottelun “ideaalisen puheen tilannetta” ja kysyä, onko esimerkiksi heteroseksuaalisessa suhteessa mahdollista päästä tilanteeseen, jossa sekä mies että nainen pystyvät tasa-arvoisesti osallistumaan leikin sääntöjen neuvotteluun?

Lähempää tarkasteltuna ajatus feministisestä bdsm-seksistä muuttuukin olennaiseksi. Kuten subversive submissive -blogin pitäjä toteaa, suuri osa bdsm-seksistä on seksististä.

“A lot of people who engage in BDSM are sexist. “

Tämä tuskin on kenellekään yllätys, sillä bdsm-seksiä harrastetaan seksistisessä ja patriarkaalisessa yhteiskunnassamme. Mies joka alistaa ja nainen joka alistuu on kulttuurisessa kuvastossamme vallitseva asetelma.

Voiko tämän heteroseksistisen asetelman murtaa bdsm:n kautta? Jos voi, onnistuuko se vain naisten tai miesten välisissä suhteissa, jolloin valta-asetelma ei ole yhtä selkeä, nurinkäännettynä naispuolisen dominan ja miespuolisen subbarin välisissä suhteissa, joissa nainen saa ottaa takaisin häneltä anastetun vallan, tai switch-switch -suhteissa, joissa valta-asetelmat ovat jatkuvan neuvottelun prosessissa?

Minun nähdäkseni valtarakenteiden purkamisen ja bdsm:n radikalisoimisen paikat lähtevät juuri edellämainitusta neuvottelun prosessista. Kinky seksuaalisuus, kuten kaikki muutkin seksuaalisuuden muodot, on tämän yhteiskunnan ja kulttuurin tuote. Minä en ajattele yksilöpsykologisten selitysten tavoin, että bdsm-seksuaalisuus kehittyisi jonkun lapsuuden hyväksikäyttökokemuksen tai trauman seurauksena. Bdsm:ssä fetisoidaan yhteiskunnassa olemassaolevia valtarakenteita. Heteroseksuaalisisissa suhteissa elävät, miehille alistuvat naiset ovat saaneet tämän idean jostain. Ei myöskään ole sattumaa, että kinkypiireissä leikitään monilla muilla epäilyttävillä valta-asetelmilla, kuten pedofilialla (esimerkiksi vauvaleikit tai daddy-fetissi), rasismilla (race play) tai eläinten hyväksikäytöllä (puppy tai pony play). Bdsm:n vahvuus verrattuna vaniljaseksiin on näiden valta-asetelmien näkyviksi tekeminen.

Kaikki seksi sisältää luonnollistettuja valta-asetelmia, bdsm-sessioiden neuvotteluissa nämä valta-asetelmat on mahdollista tehdä näkyviksi ja sitä kautta kyseenalaistaa ne. Valta-asetelmien näkyväksi tekeminen ja sopiminen tarjoaa työkaluja tarkastella valtasuhteita ja hierarkioita ja päästä oman seksuaalisuutensa avulla käsiksi johonkin, jota voi poliittisella toiminnalla purkaa. Jatkossa aion tarkastella yhtä valtasuhdetta kerrallaan bdsm-kontekstissa, aloittaen heteronormista ja sen kyseenalaistamisesta queer bdsm:n avulla.