Naisviha on homofobian moottori. Naiseus merkitsee näille miehille heikkoutta, erilaisuutta, viekkautta, ailahtelevaisuutta, ja himoa. Kuitenkin he haluavat itselleen naisen, joka on uskollinen, vakaa, hyvä äiti, turvallinen. Hyvät naiset ovat perhettä: vaimot, äidit, siskot. Huonot naiset ovat niitä, joita kouritaan ja joille huudellaan kadulla: huoria, feministejä ja lesboja. Raja hyvän ja huonon naisen välillä on hiuksenhieno ja häilyvä samoin kuin ero miehen ja homon väillä – vaimosta voi hetkessä tulla huora samoin kun miehestä homo.

Naiseus ja naiset ovat siis heille kaksi eri asiaa: jokaisessa naisessa asuu naiseuden perkele, mutta jotkut naiset ovat kesyttäneet oman naiseutensa ja tulleet hyviksi. Homouteen liittyy sama ristiriitainen kaksinaisuus: homot ovat miehiä, siis luonnostaan hyviä, mutta heissä asuu naiseuden perkele. Homot ovat homofoobikoille pettureita jotka antavat toisten miesten kohdella heitä kuin naisia. Homoja kohtaan kohdistettu väkivalta on yritys luoda selkeä raja oman sosiaalisen piirin ympärille ja puhdistaa oma pesä niistä, jotka yrittävät rapauttaa miehisen miehen sosiaalista valtaa.

Homoja vihaavat keskittyvät usein kuvailemaan miesten välisiä seksiakteja ja sitä, kuinka miesruumista penetroidaan eri tavoin. Penetroija esiintyy kuvailuissa pelkkänä peniksenä samoin kuin miespuoliset pornonäyttelijät keskivertopornossa, ja homous rakentuu siten passiiviseksi vastaanottamiseksi. Tällainen passiivinen vastaanottaminen on heidän mielestään naismaista – he näkevät naisten seksuaalisuuden vastaavasti passiivisena ja miehen toiminnasta riippuvaisena. Homous edustaa homofoobikoille maskuliinisuuden poissaoloa, mieheyden tuhoutumista, miesruumiin feminisoimista, ja he pelkäävät erityisesti sitä, että heidän ruumiinsa eivät ole enää näkymättömiä vallan ja voiman keskuksia vaan samanlaisia ihmisruumiita kuin muutkin.

Nämä heteromieheyden supersankarit eivät halua antautua kenellekään. He eivät osaa nauttia oman kehonsa kauneudesta eivätkä siitä, että tuntevat olevansa haluttuja. Sosiaalisen aseman tuoma valta on ainoa partnerin houkuttamiseksi käytettävä asia, sillä naisten ja homojen kauhistuttava esiinmarssi on tehnyt kaikesta muusta akkamaista puuhastelua, kaikesta paitsi ehkä autojen rassaamisesta, ja senkin ovat pehmeät perheenisät volvoillaan tuhoamassa.

Homofoobikot ovat heikkoja ja epävarmoja ihmisiä jotka yrittävät peittää omaa tyhjyyttään ripustautumalla yltiömaskuliinisuuden ja nationalismin löysään hirteen. He ovat sokeita elämänsä todellisuudelle ja surevat loputtomasti sitä, etteivät syntyneet maailmaan jossa ihonväri ja sukupuoli takasivat onnen maailmassa. Tämä kuviteltua menneisyyttä kohtaan tunnettu nostalgia kumpuaa tyytymättömyydestä nykyhetkeä kohtaan – nykyhetken kauhukuvien vastapainoksi luodaan menneisyyteen valkoisten heteromiesten paratiisi, jossa naiset odottavat tippa silmässä urhoaan huorista kotiin valjunlämpimän uuninpankon äärellä kutoen esikoispojalle villasukkia. Heille luvattiin niin paljon, ja todellisuus on antanut heille niin vähän!

Olen miettinyt lesbokulttuurin cis-keskeisyyttä (ainakin Suomessa, muualta maailmasta olisi mukava kuulla erilaisia esimerkkejä). Mihin perustuu se, että lesbokulttuurissa suhtaudutaan nurjasti esimerkiksi transgenderihmisiin? Lesbobileisiin tullakseen on oltava Nainen (WOMEN ONLY!) ja bisseys on vähän epäilyttävää.

Sosiaalipsykologinen selitys jota olen päässäni pyöritellyt liittyy lesbouteen samanlaisuutta olettavana “sielunkumppanuuden” etsimisenä. Lesbo, naisia rakastava nainen, haluaa olla suhteessa toisen samalla tavalla naisia rakastavan naisen kanssa. Sekä oman sukupuolen ja kokemuksen että kumppanin sukupuolen ja siitä juontuvan kokemuksen on oltava pysyvä, muuttumaton ja selkeä.

On ihan ok olla maskuliininen, esimerkiksi butch, kunhan on kuitenkin perustavalla tavalla nainen. Jos kumppani osoittautuukin transihmiseksi tai esimerkiksi kertoo lähtevänsä prosessiin, tämä on suhteen perustuksiin asti ulottuva petturuus. Se samanlaiseksi ajateltu naiskumppani onkin hautonut salaista miesidentiteettiä. Naisia rakastavan naisen rakkaus toiseen samanlaiseen naiseen joutuu koetukselle.

Transihmisten meno lesbobileisiin on samanlaista petturuutta. Entä jos jonkun lesbon silmä osuukin lesbobileissä transmieheen eli Mieheen? Tai jos halun kohde osoittautuukin olevan transnainen, eli hänen kokemuksensa on jollain perustavalla tavalla erilainen cis-lesbon kokemukseen verrattuna? Kyse on petturuudesta, on epärehellistä mennä paikkaan jossa kumppania haetaan samanlaisuuden kautta.

Samalla tavalla voi ymmärtää bisseihin kohdistuvaa nurjaa kohtelua. Jos joku kehtaa myöntää olleensa miesten kanssa, rikkoutuu perustavanlaatuinen pyhä arvo siitä, että lesbokumppani todella on toinen lesbo ja jakaa kiinnostuksen vain toisia naisia rakastaviin naisiin.

Minusta tuonkaltainen ajatustapa tuntuu tosi omituiselta, koska se tuntuu niin voimakkaasti elämää rajoittavalta. Esimerkiksi queer-poliittisesti on hyväksyttävää olla vaikka minkälainen gender rebel, kunhan sitten oikeasti muistaa kuitenkin olla nainen. Poikkeamista siitä pohjalla olevasta naiseuden pakosta ei voida hyväksyä. Minusta se ei kuulosta kovin vallankumoukselliselta, eikä kovin vapaalta. Itse olen ehkä aina ollut väliinputoaja sen vuoksi että kaikenlaiset normatiivisuudet ovat saaneet niskavillani pystyyn. Tai sitten sen vuoksi etten ole koskaan voinut omaksua itselleni sitä naisidentiteettiä joka olisi ollut lesbouteen välttämätön.

Usein keskustelu on johtanut puolin ja toisin puuduttavaan jankuttamiseen, kun minä yritän vakuuttaa vastapuolen siitä, että jako kahteen sukupuoleen on keinotekoinen ja ihmisten keksintöä, ts. sosiaalinen, kun taas vastapuoli heittää kehiin biologistisia argumentteja X- ja Y-kromosomeista, lisääntymisestä ja siihen liittyvistä heteroseksuaalisista “vieteistä” sekä muusta eläinkuntaan ja biologiseen maailmankatsomukseen liittyvästä.

Näihin poteroihin juuttumiseen piristävä poikkeus on ollut tämä dokumentti, joka tuli Prisma-dokumenttien sarjassa 15.3. ja on nähtävissä Yle Areenassa vielä jonkun aikaa: Tyttö vai poika?

Vuosittain syntyy tuhansia lapsia, joiden sukupuolta ei voida yksiselitteisesti määritellä.

TV1 maanantaina 15.3. klo 19.00

Jokainenhan meistä sukupuolensa tietää vai tietääkö sitenkään?

Dokumentti Tyttö vai poika? (Science of Gender) johdattaa katsojat hätkähdyttävien kysymysten äärelle: Kumpaa sukupuolta olen? Mitä intersukupuolisuudella tarkoitetaan? Mikä sukupuoli ylipäänsä on?

Vuosittain syntyy tuhansia lapsia, joiden sukupuolta ei kyetä yksiselitteisesti määrittelemään. Näitä ihmisiä ei voida lokeroida totunnaisesti miehiksi tai naisiksi.

Surullisen usein intersukupuolisena syntyneet eivät itse tiedä menneisyyttään, kun lääkärit ja perheenjäsenet ovat salanneet sukupuolta muokkaavat leikkaukset. Vasta hiljattain intersukupuolisten tarinat ovat saaneet ansaitsemansa huomion.

Liian nuorena, lapsen mielipiteestä välittämättä tehdyt leikkaukset ovat usein johtaneet vakavaan sukupuoli-identiteetin ristiriitaan ja uuteen sukupuolta korjaavaan leikkaukseen.

Yksi kahdesta tuhannesta vastasyntyneestä on intersukupuolinen. Lääkärit ja vanhemmat joutuvat pohtimaan vaikeita ja syvällisiä kysymyksiä poikkeavan lapsen synnyttyä. Ryhtyäkö muokkaamaan kirurgisin toimenpitein lapsen sukupuolta vai ei?

Sukupuoli on joillekin kulttuureille täysin tuntematon käsite. Polynesialaisella Bugis-heimolla on viisi eri sukupuolta, ja joillekin Amerikan intiaaneille kahden sukupuolen kulttuuri on niin ikään vieras. Onko sukupuoli ylipäätänsä synnynnäinen ominaisuus vai käyttäytymismallien ja normien sanelema piirre?

Tuotanto: National Geographic, Yhdysvallat

Dokumentti uusitaan tiistaina 16.3. ja lauantaina 20.3.

Intersukupuolisina syntyvät lapset ja heille tehtävät tarpeettomat ja kosmeettiset leikkaukset ovat yksi tärkeä poliittisen keskustelun aihe, mutta tässä yhteydessä haluaisin nostaa esiin ohjelman loppupuolella esitetyn väitteen, jonka mukaan jopa 50 %:lla maailman eläinlajeista ei voida tehdä yksiselitteistä jakoa kahteen sukupuoleen, vaan niillä on erilaisia inter- ja transsukupuolisia ominaisuuksia. Tyyppiesimerkkinä voidaan kai pitää kaikille tuttua kastematoa joka on kaksineuvoinen ;). Minun mielestäni ilman muuta myös ihminen voidaan lukea näiden lajien joukkoon.

Jos jopa luonto pettää kahden sukupuolen järjestelmän esitaistelijat, millä perusteilla kahta biologista sukupuolta enää voidaan puolustaa?

Kävin myös taannoin Tukholman luonnontieteellisessä museossa katsomassa kiertävän näyttelyn homoseksuaalisuudesta eläinmaailmassa – Rainbow Animals. Näyttely itsessään ei ollut kovin ihmeellinen, täytetyt eläimet ovat täytettyjä eläimiä, mutta kiinnostavaa oli näyttelyssä esitetty huomio eläimiä tutkivien tutkijoiden heteronormatiivisesta katseesta. Esimerkiksi lintulajeilla sukupuolten erottaminen toisistaan on usein jopa mahdotonta ilman DNA-testejä. Tällöin tutkija joka tarkkailee pesivää lintuparia tekee vain usein täysin tuulestatemmatun oletuksen, että kyseessä on koiras-naaras-pari, vaikka linnuilla kuten muillakin eläimillä on yleistä että poikasia kasvattaa ja ns. perheyksikön muodostaa naaras-naaras- tai koiras-koiras-pari. Jonkun tutkimuksen mukaan jopa naaras-naaras-parien kasvattamilla poikasilla on paremmat menestymisen mahdollisuudet kuin “heteroparien”. No mene ja tiedä.

Joka tapauksessa kaikki tämä kumoaa voimakkaasti biologistien argumentteja kahdesta luonnollisesta, toisilleen “vastakkaisesta” sukupuolesta, joiden edustajat kokevat toisiinsa voimakasta biologisperäistä vetoa. Minä tiedän tämän, todennäköisesti suurin osa Kummakerhon lukijoistakin tietää tämän. Valitettavasti tiedemaailma ja sitä kautta popularisoituja tiedejulkaisuja lukevat “pöytälaatikkotieteilijät” eivät pääse tämän diskurssin äärelle.

Molemmat heistä tiesivät, etten kokenut itseäni naiseksi. Mutta sillä ei enää ollut väliä. Kun raskauden ensimmäisinä kuukausina rintani alkoivat kasvaa, nännini tummeta ja raskaustesti näytti positiivista, luovuin ilmeisesti oikeudesta valita itse sukupuoleni. Yhtäkkiä biologinen sukupuoli dominoi koko elämääni.

Paitsi ettei dominoinut. En kokenut sukupuoltani piirunkaan vertaa eri tavoin kuin ennen tiineeksi tuloani. Seksuaalisuuteni kyllä muuttui, minkä panin merkille huvittuneena: aiemmin olin ollut kiinnostunut ihmisistä sukupuoleen katsomatta. Nyt kiinnostus biomiehiin oli lakannut kuin seinään. Tajusin vähitellen, kuinka valtavasti olin halunnut lasta. Aloin myöntää itselleni, kuinka monet ihmissuhteistani (ja satunnaispanoistani) olivat alkaneet ja loppuneet lisääntymisen haluni vuoksi.

Tilanne oli absurdi: samaan aikaan, kun koin heteroydinperhemallin vieraammaksi kuin ennen, elämääni astuivat äitiysneuvola, äitiysvaatteet, (dis)informaatioläpyskät joiden kansissa malleilla on isot mahat ja vihkisormukset, vaihtoehtovanhemmuussivut joiden nimissä on jollain valinnaisella kielellä joko “mamma”, “nainen” tai jotain siihen suuntaan ja joissa saatettiin puhua yksinhuoltajaäitiydestä muttei koskaan, millään uhalla, murtauduttu hetero-oletuksen ulkopuolelle. Ystävät kyselivät minulta lapsen isästä ja siitä, kuka mies on se onnekas, vaikka tiesivät hyvin, etten aiemminkaan ollut pitäytynyt koiraissa kumppania valitessani. Ikään kuin se yksi siimahäntäinen sukusolu olisi sitonut minut lopullisesti sellaiseen sosiaaliseen muottiin, jossa alunperinkin olin tehnyt vain hämmentyneitä ja puolivillaisia vierailuja.

Olin haaveillut lapsesta jo kauan. Ensimmäinen vauvakuumeeni iski, kun olin 15. Sen jälkeen eri lapsentekotavat olivat milloin risteilleet päässäni, milloin unohtuneet muutamaksi vuodeksi. Useimpiin toiveistani liittyi, etten halunnut tietää, kuka olisi lapsen toinen biologinen vanhempi. Olin pohtinut erilaisia mielikuvituksellisia vaihtoehtoja orgioista (liiallinen tautiriski) usean siemennesteenluovuttajan kasaamaan cocktailmukiin (vaivalloinen toteuttaa) ja todennut, että helpointa ja nopeinta olisi yksinkertaisesti tarttua seuraavaan mahdolliseen tilaisuuteen, minkä sitten teinkin. Ajattelin, että lopulta biologisen isän tunteminen ei olisi niin kovin kauhea ajatus. Tulin raskaaksi melkein heti, minkä jälkeen sain kuulla, että henkilö jonka sukusolusta olin hedelmöittynyt oli raiskaaja. Luonnollisesti katkaisin välit häneen.

- Raskaana olevasta naisesta tulee tiikeriemo, naisten saunassa kommentoitiin raivoani. Ihmiset, joita olin pitänyt feministeinä ja ystävinäni, yrittivät kilvan suostutella minua seurustelemaan hedelmöittäjäni kanssa. Ikään kuin raiskauksella ei olisi mitään väliä, vaan kaikki johtuisi hormonitoiminnastani. Tuntui, kuin yhtäkkiä olisin tipahtanut ulkopuolelle jokaisesta sosiaalisesta verkostosta, johon olin onnistunut ujuttautumaan. Ystävät, joilla oli lapsia, samoin kuin kaikenkarvaiset lapsentekokirjat olettivat, että olisin valmis luopumaan syvimmistä periaatteistani kutoakseni kasaan jonkinlaisen ydinperheidyllin ulkokuoren; niissä ystävissä, jotka suhtautuivat heteroydinperhemalliin kriittisemmin, lapset herättivät lähinnä pelkoa ja inhoa.

En löytänyt samaistumiskohteita perhe- ja kasvatusoppaista, jotka joko olettivat heteroydinperheen tai olivat yh-äideille suunnattua terapiamateriaalia, jonka keskeinen sisältö oli “Vituttaako? Onko vaikeaa? Voi sua rassukkaa, ehkä vielä löydät miehen“. Löysin joitakin sateenkaariperheille tarkoitettuja resursseja, joissa oli arvokasta tietoa lähinnä eri hedelmöitystaktiikoista, mutta hyvin vähän siitä, mitä sikiämisen jälkeen tulisi tehdä.

Tajusin olevani pakotettu etsimään kaiken tarvitsemani tiedon julkaisuista, joissa minua puhuteltiin äidiksi, joka toteuttaa viimein naiseuden kukkeinta huippua. Äitini suositteli minulle Anna Wahlgrenin Lapsikirjaa, josta löysin järkeviä imetysvinkkejä, mutta jonka kappale “Mistä tiedät olevasi raskaana?” alkaa sanoilla “Edellytyksenä on yhdyntä” ja jossa ilmoitetaan ystävällisesti myös, että “Naisena saat kokea oman ruumiisi olevan viimeinkin siinä käytössä, mihin se on tarkoitettu.”

Neuvolasta taas annettiin käteen Vau’kirjan Vauvan odotus – opas, jossa oli erilliset osastot äideille ja isille. Koetin lukea protestiksi vain isäosastoa, mutta siitä ei tullut mitään: se oli pituudeltaan vain kolmanneksen äitiosastosta ja siinä neuvottiin isää lähinnä sietämään “rakkaansa hormoneita” ja huolehtimaan kodin asianmukaisesta varustelusta. “Varaudu siihen, että yöunesi voi häiriytyä kumppanisi levottomista unista ja tiheistä vessassa käynneistä”, isää neuvotaan. No shit. Vauva-lehdessä puolestaan hymyilevät, anorektisen hoikat äidit pukivat vuoden ikäisiä lapsiaan trendivaatteisiin kuin nukkeja. Hyvät ystävät, mikäli päädytte etsimään lastenteko- ja hoitovinkkejä kirjoista, suosittelen niiden pöllimistä mieluummin kuin kirjastosta lainaamista: silloin voitte huoleti heittää kirjan seinään niin monta kertaa kuin haluatte.

Tunne omasta totaalisesta ulkopuolisuudesta laajeni tajuamiseksi siitä, kuinka ulkopuolelle kaikki ei-naiset jäävät vanhemmuuden kulttuurissa. Kaikki lukemani oli kirjoitettu selkeästi nimenomaan äideille; isät otettiin huomioon sivuhuomautuksissa, ja jossain kohdin – esimerkiksi synnytystä käsittelevässä luvussa – saatettiin neuvoa, että myös isän kannattaisi lukea tämä luku. (Ja vain tämä luku – turha hänen on vaivautua enempää, eihän hän ole nainen.) Kuvituksessa nimenomaan naisilla oli sylissään vauvoja ja taaperoita. Minua kuvotti ja ahdisti se, miten vanhemmuuden typistäminen äitiydeksi ja naiseudeksi oli vallitsevana käytäntönä myös ns. asiantuntijoiden keskuudessa. Kuten käydessäni ensimmäistä kertaa ultrassa 17. viikolla, jolloin lääkäri sai ultrasta suoranaisen hepulin.

-Aijai että on äidin näköinen tyttö! Siis eihän sitä sukupuolta vielä voi tietää, mutta niin on sama profiili!, lääkäri hihkaisi ja tuli halaamaan. En enää tiennyt yhtään, mitä sanoa.
- Nauti nyt vaan tuosta ihanan naisellisesti kasvavasta mahastasi, neuvolan hoitaja puolestaan kehotti 21. viikolla.

Opettelin suojelemaan itseäni valitsemalla tarkkaan, kenen kanssa puhuin. En alkanut tarpeettomiin keskusteluihin hoitohenkilökunnan kanssa, hoidin vain tarkastukset ja peruskohteliaisuudet alta ja liukenin. Harjoittelin jämptiä, tiukkaa otetta sukulaisten kanssa puhuessa ja löysin itseni vastaamasta yhä useampiin hyvää tarkoittaviin kysymyksiin: “No mitäs ihmeen väliä sillä on?” Ne ystävät, joille koin voivani puhua vapaasti, saivatkin sitten osakseen useamman korvallisen. Samoin äiti, jolle löysin itseni soittelemasta yhä useammin. Hän kyseli kummallisia kysymyksiä eikä ehkä täysin tajunnut kaikkia ratkaisujani, mutta kunnioitti niistä jokaista. Tai hänen sanojensa mukaan, “kyllä yksi mummo voittaa kymmenen anarkistikaveria!”

Ja niin minä olin matkalla. Aloin tottua katkerasti siihen, että kannoin biologista sukupuoltani mukanani kuin näyteikkunassa. Kuin naiseus olisi bussi, jota olin pakotettu ajamaan niiden kaikkien tuttujen ja tuntemattomien, ihmisten ja instituutioiden takia, jotka sillä halusivat matkustaa. Sillä niin taisi todellakin olla, ettei kehoni ollut enää minun vallassani, vaan minun odotettiin vastaanottavan hymyillen valtavat kommenttien, neuvojen, ihastelujen ja lokerointien virrat – kehostani oli tullut jotakin yhteisöllistä, eikä se liittynyt niinkään minun yhteisööni vaan johonkin sellaiseen yhteisöön, johon minut oli kysymättä liitetty. Jossa kehoni ja sukupuoleni ei ollut enää oma asiani, vaan jotain, johon oli ilmeisesti lupa osallistua.

Joten istuin bussini ratissa ruuhkaisessa risteyksessä, kuuntelin korvalappustereoita ja kuvittelin ajavani keltaisella fillarilla pellon halki, tarakalla vain yksi hyvä ystävä.

“What is love?” – 1990-luvun suuri ajattelija Haddaway loihti ilmoille kysymyksen, jota meistä moni on epäilemättä paljon aikansa kuluksi miettinyt. Me lisäämme siihen vielä feminismin ja kysymme, mitä feminismi rakastamisen yhteydessä voi tarkoittaa?

Av alla stora tankare i historien Haddaway frågade på 1990 talet “what is love?”. Feministisk samkväm frågar vad händer när vi lägger feminismen i frågan. Vad betyder feminism i kärleksammanhang?

Illan ohjelmassa ainakin:

Toivottu sarjakuvapaja/ serieteckning work shop
Puhetta rakkaudesta, feminismistä ja kohtaamisesta / diskussion om kärlek, feminism och olika sätt att älska
Bra musik och härlig stämning / Musiikkia ja hyvää meininkiä

Tervetuloa! Välkommen!

Vapaa pääsy – fritt inträde.

ps. Jatkopaikaksi feministi-iltamat suosittelee Peijakas-klubia Libertessä, osoittessa Kolmas linja 34.

***

Feministi-iltamat on toimintaa sukupuolettomuuden ja kaikkien sukupuolten puolesta kahdella kielellä. Voittoatavoittelemattoman tapahtuman järjestävät yksityishenkilöinä feministit, jotka toivovat olevansa aatteessaan aktiivisempia. Kaipaamme kaupunkiin tiloja, joissa sukupuolella ei olisi niin merkitystä. Keksitään feministisiä kepposia kaikkien iloksi!

***

He tulevat pyytämättä neuvomaan sinua tietokoneen käytössä. He pintautuvat uimahallissa kritisoimaan uintitekniikkaasi. He nalkuttavat pelkääjänpaikalla ajotyylistäsi, napu, napu, loputtomiin! He kertovat auliisti, mikä persoonassasi on pielessä. He tietävät aina paremmin kuin sinä, kuinka astiainpesukone tulee täyttää.

Olen asiasta samaa mieltä. Pyytämättä besserwisseröiminen on erittäin ärsyttävää. Sen sijaan en väittäisi, että ominaisuus on ainoastaan biomiehillä. Oman erinomaisuutensa korostaminen muita lannistamalla voi liittyä sukupuolen kautta saatuun valta-asemaan, mutta valta-asemia on myös muita: iän tuoma, yhteiskunnallisen statuksen kautta saatu jne.

Haluankin nyt sanoa sanasen tytöttelystä. Tytöttely on valta-aseman ylläpitoa, joka kohdistuu nuoreksi ja naispuoliseksi katsottua henkilöä kohtaan. Tytöttelijät eivät aina ole keski-ikäisiä miehiä, mutta usein tilanne syntyy juuri iäkkäämmän miehen ja nuoremman naisen välillä. Tytöttelyssä on kyse paitsi oman arvoaseman pönkittämisestä iän kautta, myös alentavan sukupuolimääreen käyttämisestä.

Tytöttely loukkaa minua niin monella eri tasolla. Ensinnäkään en enää “tässä iässä” koe tarvitsevani tuollaista nuoremman iän mollaamista, toiseksi ageismi on mielestäni raivostuttavaa. Eniten minua kuitenkin loukkaa tytöttelyssä sen taustalla oleva ajatus sukupuoli-identiteetistäni. Mistä tytöttelijä tietää, että identifioidun naispuoliseksi? Oletus on minusta cis-keskeinen ja erittäin loukkaava. Tytöttäminen perustuu heteronormin vahvistamiseen, siihen, että on olemassa kaksi ja vain kaksi toisilleen vastakkaista sukupuolta ja minut vielä alistavalla tavalla asemoidaan siihen vähäpätöisempään.

Suomessa sitä harvemmin tapahtuu, mutta maailmalla moni menettää henkensä siitä hyvästä että ei toteuta heteronormatiivisia sukupuoli-identiteettejä. Transgender Day of Remembarance on monessa länsimaassa tullut julkisesti vietettyä. Suomessa ainut mitä asiasta olen kuullut, on Facebookissa järjestetty tapahtuma sytyttää kynttilä kotona ja muistella trans-ihmisiä.

Harvempihan täällä on kuollut väkivaltaan, vaikka moni on joutunut leimatuksi hulluksi tai vähintäänkin kohdeltu vähemmän kuin ihmisenä. Kirkon sisällä on omat vaikeudet, mutta sentään Suomessa saa hoitoja jos vain onnistuu pääsemään tutkimuksiin. Mikä ei aina ole helppoa, huomasin sen itsekin aikoinaan kun päädyin huutamaan Helsingin jollekin mielenterveyspoliklinikalle siitä minne lähete kuuluu lähettää. Täällä ei ole muutenkaan kovin paljon poliittista toimintaa, ovathan kaikki jotka ovat käymässä prosessia läpi kiltisti ja hiljaa saadakseen prosessin läpi ja moni haluaa sen jälkeen pistää koko homman taakseen.

Mutta transgender on enemmän kuin ne jotka päättävät lähteä prosessiin. Suomessa on monet asiat hyvin erilaisille transgender ihmisille -- siis myös niille jotka eivät samaistu biologiseen tai edes yhteen sukupuoleen täysin. Lainsäädäntö suojaa suomessa sukupuoleen perustuvalta syrjinnältä, vaikka ehkä esim. transvetismi tuskin katsottaisiin sukupuoleksi. Transgender-ihmisten on kuitenkin huomattavasti vaikeampi saada hoitoja verrattuna niihin jotka identifioituvat selkeästi yhteen sukupuoleen.

Maskuliininen käytös ja mieheksi pukeutuminen on Suomessa harvinaisen hyvin hyväksyttyä biologisten naisten osalta. Monissa maissa miesten vaatteisiin pukeutuminen voi olla rikos, mutta Suomessa sitä tekevät melkein kaikki. Sen sijaan feminiininen biomies kohtaa ympäristöstään paljon enemmän paineita -- hänen on oltava joka äijä tai sitten kohdattava halveksunta ja esineellistäminen, joka liittyy “neitinä” olemiseen. Eikä Suomessa todellakaan olla yhtä pitkällä kuin vaikkapa Intiassa mitä tulee transgender asioihin. Oikeastaan Suomessa ns. kolmannen sukupuolen asiat ovat jääneet pitkälti HLBT-liikkeessä marginaaliin.

Yhtälailla intersukupuolisten silvomiset, kuin muidenkin transgender ihmisten vaikeudet saada tukea omalle olemiselleen ovat täällä arkipäivää. Monen ihmisen kohtalo on nyrjähtänyt, moni on masentunut, tai ajautunut itsemurhaan. Monen elämää määrittää viha itseä ja omia tunteita kohtaan -- ei että vika olisi itsessä, mutta kulttuuri joka sanoo että onnistumme vain kun toteutamme tiettyjä rooleja tietyllä tavalla antaa tilaa monelle epäonnistumiselle ja mahdottomalle vaatimukselle.

Siinä missä oikeudet tiettyihin hoitoihin ovat arkipäivää tänään, ne eivät ole olleet olemassa vielä montaa vuotta eivätkä nekään ole ongelmattomia. Ja onhan sekä transvetismi, että transukupuolisuus molemmat edelleen sairausluokituksissa.

Mutta, että he jotka ovat menettäneet henkensä eivät joutuisi unholaan:

www.youtube.com/watch?v=XKCMONBGcpc

Edellinen teksti

Vaikka suhtaudun kriittisesti bdsm-ideologiaan ja neuvottelujen luonteeseen (ks. edellinen teksti), näen kuitenkin että onnistuessaan bdsm-roolileikit voivat avata turvallisia tiloja tutkia omaa seksuaalisuuttaan ja esimerkiksi sellaisia ulottuvuuksia, jotka ovat tabuja tai muuten mahdottomia toteuttaa. Yksi tärkeä osa-alue on sukupuoli, sen kokeminen ja sukupuoliroolien neuvottelu leikeissä.

Perustan tämän tekstin osittain Robin Bauerin artikkeliin Transgressive and Transformative Gendered Sexual Practices and White Privileges: The Case of the Dyke/Trans BDSM Communities (Women’s Studies Quarterly Vol. 36, Numbers 3 & 4, Fall/Winter 2008), joka on saatavilla yliopiston lukuoikeuksilla esimerkiksi täältä.

Arkielämässämme meidät asetetaan jatkuvasti erilaisiin paikkoihin sukupuolemme mukaan. Tällä positioimisella ei ole mitään tekemistä koetun sukupuoli-identiteetin kanssa, ainoa merkityksellinen asia on toisten tulkinta omasta sukupuolesta. Transihmisille kyse on läpimenosta, jos tämä tulkinta osuu oikeaan, cis-sukupuoliset usein ottavat tilanteen annettuna pohtimatta sitä sen kummemmin. Bdsm-leikkien kautta voi kuitenkin avautua ikkuna tarkastella ja kyseenalaistaa itsestäänselvyyksinä pidettyjä sukupuolittamisen tilanteita.

Kuten Bauer kirjoittaa, hänen haastattelemilleen queereille bdsm-harrastajille leikkien neuvottelut tarjoavat mahdollisuuden tutkia esimerkiksi vastakkaisen sukupuolen roolia. Hänen haastattelemansa lesbonainen kertoo pystyvänsä leikkimään vaikka 15-vuotiaan koulupojan roolissa ja saavansa sitä kautta käsityksen, millaisia kokemuksia pojalla olisi. Hän vertaa kokemusta kirjan lukemiseen, mutta erona lukukokemukseen tämä käsitys ei synny pelkästään mielikuvituksen varassa, vaan bdsm-roolileikeissä kuviteltu kokemus myös ruumiillistuu.

I can’t understand what it’s like to be a fifteen-year-old Irish boy in
an all-boy’s boarding school. But I can read the book and have a sense of
what it’s like. So if you wanna go out and buy a schoolboy’s uniform and
wear it and have somebody be the schoolmaster and I get to play it, now
I have a sense of what it’s like, even as me in my body as a woman. I’ll
never be a fifteen-year-old boy. I get to experience what I think a fif-
teen-year-old boy would be like. And that might be freeing in some way.
Maybe it will give me a different perspective, maybe I’ll suddenly under-
stand something I never understood about young boys.

Sukupuolen käyttäminen yhtenä neuvottelun osa-alueena nostaa esiin sukupuolikokemuksen tilannekohtaisuuden ja ristiriitaisuuden. Joku leikkijä saattaa tietyn kumppanin kanssa leikkiä tietystä sukupuoliroolista lähtien ja toisen kumppanin kanssa toisesta, tai roolit voivat vaihtua sessiosta toiseen. Sukupuolirooleilla leikittely tarjoaa tärkeän väylän vapautua yhteiskunnan biologistetusta sukupuolirooliasetelmasta, jossa sukupuoli- ja seksuaali-identiteetit nähdään muuttumattomina ja kontekstista riippumattomina.

Minun mielestäni se, jos sukupuolta ei oteta tärkeänä osana roolileikkien neuvotteluja, kertoo cis-keskeisyydestä. Ei tulisi vain olettaa, että biologisesti naiskehoinen haluaisi leikkiessään olla naispuolinen tai tulla kohdelluksi naiskehoisena, tai päinvastoin. Nämä asiat pitäisi tuoda mukaan sessiosta käytävään avoimeen keskusteluun.

Toinen sovittava asia on nimeäminen, esimerkiksi millaisella kutsumanimellä leikkijät toivovat itseään kutsuttavan. Suomen kielessä ei niin tärkeässä osassa, mutta ruotsin- tai englanninkielisissä leikeissä sitäkin tärkeämpää, on sopia sukupuolitetuista pronomineista. Kutsuvatko leikkijät toisiaan s/he, han/hon -pronomineilla vai sukupuolineutraaleilla sanoilla (esimerkiksi per). Muita sukupuolikokemuksiin liittyviä neuvoteltavia asioita voivat olla esimerkiksi leikkijöiden ikä (tytötelläänkö, pojitellaanko, herroitellaanko, sanotaanko Sir/Madam tai jotain muuta).

Kaikkien näiden tekijöiden muuttuminen neuvottelunalaisiksi tuo mukanaan mahdollisuuden tarkastella sukupuolia kokemuksina ainutlaatuisella tavalla. Niiden käyttäminen leikeissä saattaa mahdollistaa myös laajemman trans- tai genderqueer-identiteetin omaksumisen, kuten Bauer huomauttaa. Joka tapauksessa mahdollisuus tarkastella seksuaalisuutta ja erilaisia sukupuolikokemuksia turvallisesti leikkien kautta on vapauttavaa ja uusia näkökulmia avaavaa.

fuck

Rupesin miettimään miten paljon elämäni ja monen muunkin tuntemani elämä pyörii sukupuolen todistamisen ympärillä. Että sukupuoli voisi olla jotenkin pysyvä rakenne, ne jotka siitä poikkeavat joutuvat sitä todistelemaan. Tästä viimeaikoina on surullinen esimerkki tietenkin Semenyan tapaus. Oliko hän liian mies, ollakseen nainen? Ja miten jo kaikissa yksilöissä vaihteleva testosteronin määrä oli juuri tässä tapauksessa epäreilu etu? Testosteronin määräthän ovat jatkumo, eivätkä jokin kuilu miesten ja naisten välillä.

Transsukupuolisuus on mitä selkein todistamisen paikka. Erinnäisten psykologisten kokeiden ja ei niin kovin psykologisten arvioiden perusteella ihmisen sukupuoli määritellään. Ja älkää erehtykö luulemaan että tätä määrittelyä voisi tehdä transsukupuolinen itse – ei, tämä on asiantuntijoiden asia.

Mutta tämä ei ole ainut paikka missä sukupuoli pitää todistaa. Suurin osa tästä todistamisesta on tehty täysin näkymättömäksi ja luonnolliseksi mm. eriävillä nimillä ja vaatetuksilla, saniteettitiloilla, urilla, harrastuksilla, oikeastaan aivan kaikella.

Lapset puetaan sukupuolitettuihin väreihin, joita aikuiset eivät edes itse käytä. Ja nimetään nimillä joista ei jää epäselväksi missään tilanteessa mikä sen omistajan sukupuoli on. Monissa kulttuureissa ihminen nimeää itse itsensä tullessaan aikuiseksi ja nimet eivät myöskään välttämättä ole sukupuolitettuja. Mutta jostain syystä juuri täällä on tärkeää että on yksi nimi per yksi ihminen, jolla on yksi selkeä identiteetti ja sitä vastaava elämä jossa syntymästä asti kaikki on ollut arvattavissa ja ennakoitavissa. Nomen est omen, monellakin tavalla.

Jos kuitenkin nimi ja käyttäytyminen eivät mene yksiin, jos hormonit ja henkilötunnus eivät pidä yhtä, vaatii ympäristö sitä että todistamme kuuluvamme johonkin. Monet transihmiset kutsuvat tätä läpimenoksi: silloin ympäristö ei ole jatkuvan hämmennyksen ja kuohunnan vallassa. Sukupuolet on todistettu oikeiksi ja kaikkein normaaleimmatkin voivat nukkua yönsä rauhassa tietäen että jokaisen housuissa on mitä kuuluukin olla. Eikä transihminen joudu enää jatkuvasti ottamaan vastaan kontrollointia sukupuolen “oikein” tekemisestä. Oli tämä kuinka ystävällisesti sitten ilmaistukkin.

Tämän järjestelmän nyrjähdykset, hetkelliset mahdollisuudet oppia jotain siitä mitä on olla ihminen pistetään harvojen ja valittujen yksilöiden syyksi. Kaikenlaiset järjestyksen rikkovat ovat kuin syntipukkeja. Mitä erilaisemmat ihmiset joutuvat leikkauspöydille,  tutkimuksiin, pakolaiskeskuksiin ja hoitoloihin viemään pois jotain hyvin isoa pahaa mennessään joka rikkoo meille usein niin itsestäänselvänä pidettyä maailmanjärjestystä.  Niin monet ihmiset elävät todeksi jotain mitä on vaikea vangita sanoiksi tai identiteeteiksi, laittaa paikalleen ja kontrolloida, jotain mitä niin usein sanotaan myös syntiseksi, kunniattomaksi ja oudoksi.

Soturin kasvatusresepti on yksinkertainen: lapsi nujerretaan, niin että hän oppii vihaamaan. Sen jälkeen hänet jätetään yksin vihansa kanssa. Hän oppii, että apua ei pyydetä eikä tarjota. Silti hän kaipaa salaa isähahmoa, joka hyväksyisi hänet. Niin kuin esimerkiksi Mannerheimia.  Sitten he voisivat vihata yhdessä vihollista. Se on ainoa sallittu tapa rakastaa isää. Nykyään suomalainen soturi on hukassa. Sodasta on liian pitkä aika, eikä yhteiskunnassa pärjätä rynkkyä heristämällä.
Mitä soturi tekee? Hän etsii kavereita joiden kanssa vihata. Mutta jos hän on syrjäytynyt, hän hautoo vihaa kotona ja odottaa Mannerheimia, vaikka Mannerheimia ei kuulu.

Kiiskinen puhuu vanhasta, toivottavasti vanhentuneesta tavasta kasvattaa poikia nyrkillä. Lopputuloksena on pelokas ja vihainen rähjääjä.

Tytöt kasvatetaan omaamaan kohtalaisen terveellisen itsetunnon, mutta sitten valta ulotetaan hänen ruumiiseensa niin että siitä tulee arvostelun ja arvioinnin kohde. Kävin ensimmäistä kertaa baarissa “Musta Kissa” Peijakas!-bileissä ja baarin sisustuksena oli omituisesti ryijyjä, mutta etenkin samanlaisia naistorsoja, kaikki vääntyneet samaan asentoon ja kaikkien niiden väri oli maidonvalkoinen. Tämä eli todeksi White Lies-elokuvassa unenomaisesti toistettua  lausumaa “My skin is my uniform”.  Se on ahdistavaa biovaltaa, kuin verkko olisi heitetty kehosi yli tai kuin ampiaiset olisivat istumassa iholla. Sen lisäksi naisten yli puhutaan, naiset ohitetaan, mitätöidään ja naisellisuutta halveksutaan.

Osana sukupuolenkorjausprosessia on tämän sukupuolihistorian tunteminen. Olemme vihdoin astuneet sellaiseen vapauden aikaan, että miestyyppisen alistamisen kärsineet rohkenevat sanoa sanottavansa.

]]> http://www.kummakerho.net/2009/10/03/ruumiillista-kuritusta/feed/ 0 http://www.kummakerho.net/2009/09/22/queer-tilat/ http://www.kummakerho.net/2009/09/22/queer-tilat/#comments Tue, 22 Sep 2009 08:11:15 +0000 kaappihetero http://www.kummakerho.net/?p=602 Multa on useamman kerran kysytty eri tilanteissa, mikä on mielestäni queer tila. Ja olen pohtinut asiaa itsekin. Olen käynyt queer-festareilla, queer-bileissä ja hengannut erilaisissa queer-positiivisissa paikoissa. Mutta miten määrittelisin, milloin tila on ‘queer’ ?

Aloin miettiä asiaa, ja yllättäen mieleeni tuli koiran ulkoiluttaminen.

Mietin usein koiranulkoiluttamisen topografiaa. Kun ulkoiluttaa koiraa, maailma näyttäytyy erilaisena. Katutilat alkavat hahmottua lyhtypylväiden ja nurmikkokaistaleiden mukaisesti, ja se lähimetsän ryteikkö joka muille kadunkulkijoille on vain tyhjää tilaa, saa ihan uusia merkityksiä. Pieni polku puikkelehtii metsikön halki ja siellä me kuljemme, minä ja hetkittäisestä vapaudestaan huumaantunut koira.

Samalla tavalla näyttäytyy mulle queer-elämä. Se on ennen kaikkea tapa nähdä. Samoin kuin koiran kanssa liikkuessa lyhtypylväät saavat uudenlaisia merkityksiä, myös sukupuolten esitys alkaa näyttäytyä uudella tavalla. Jos sukupuolten merkit epäluonnollistaa, miehille ja naisille jaetut tilat alkavat näyttää absurdeilta. Tyyppiesimerkkinä voidaan käyttää wc-tilojen jakamista sukupuolen mukaan. Tai biletilojen sukupuolittamista.

Samaan aikaan queer-näkökulma on myös poliittinen valinta. Se tarkoittaa normatiivisuuksien kritiikkiä, siis paitsi sukupuolten, niin myös seksuaalisuuksien. Mulle queer-politiikka liittyy kaikenlaisten rajojen rikkomiseen, oli kyse sitten seksuaali-identiteettien, kansallisuuksien tai luokkien rajoista.

Millaisia tiloja tällaiset premissit voivat synnyttää? Niiden pitäisi olla omaehtoisesti määriteltyjä, normeista vapaita tiloja, joissa toimijat voisivat vapaasti valita itseilmaisunsa, ilman ulkoapäin asetettuja rajoitteita. Todella haastavaa! Toimimme jatkuvasti paitsi sisäisesti, myös ulkopuolelta normitetuissa tiloissa. Epäilen, ettei esimerkiksi baarimiljöö vastaa queer-tilan tarpeita, vaikka onhan toki alkoholinkäyttöön normitetussa tilassa mahdollista olla juomatta.

Queer-tila tarkoittaa siis alhaaltapäin määriteltyä, osanottajien yhdessä konsensushengessä sopimaa tilaa. Tällainen tila voi löytyä vaikka omasta makuuhuoneesta onnistuneen roolileikin neuvottelun jälkeen, tai queer-poliittisilta festivaaleilta, tai  poliittista toimintaa tekevän affinity groupin toiminnasta. Tai sitten se voi olla löytymättä. Tilan julistaminen queeriksi ei vielä tee siitä queeriä. Vain osanottajat voivat sen tehdä.

Kysymys lukijalle: Mikä sinun mielestäsi on queer tila tai miten sitä voidaan määritellä?

Oli oikeastaan ihme, miten kahteen ja puoleen tuntiin oli onnistuttu ahtamaan niin monta surullista ja kaunista ihmiskohtaloa vaikeista haluista, tavoista olla ja olla olematta. Tuntuu ihan harmille, jos homouttaan kainostelevat sotilaat, sukupuolensa vaihtava Qtip, tai dragin jumalatar eivät jatka showtaan yhdessä toistekin, puhumattakaan strippaavasta rokkarista. Kingit ja Hempukat näyttivät yhdessä sen mitä drag ja kabaree voivat olla parhaimmillaan.

Toom aloittaa hormonien syömisen ja hänet pistetään taistelemaan Japanissa hallitsevaa naisvapaapainijaa Kyôko Inoueta vastaan. Raakalaismaisessa ottelussa hän pieksää naisen. Sen jälkeen on kohtaus, jossa naispuolinen fani tulee Toomin luokse ja kertoo sen, että hänen meikkaamistaan pidetään pelkkänä mediatemppuna. Jos se oli yleinenkin ajatus Japanissa, niin siinä tapauksessa Kyôkon pieksäminen oli viihteen tekemistä siitä, että mies hakkaa naisen.

Imdb:n kertoman mukaan alkuperäisversiossa oli näytetty Toomin varsin mittavat miehiset genitaalit, mikä entisestäänkin olisi alleviivannut maskuliinisuutta. YLE:n versio oli myös sensuroitu.

Lopussa hän pääsee sukupuolenkorjaushoitoihin. Yllättäen leikkaukseen vaaditaan hänen vanhempiensa suostumus. Lopulta hänet kannetaan kotiin juhlasaattueessa. Hän on ansainnut tilansa naisena vetämällä turpiin maan kovimpia foobikkoja tai sitten hän on vain onnistunut korostamaan alla piilevää maskuliinisuuttaan.

Tämä on taas yksi kivi siinä röykkiössä, jossa transnaiset esitetään piilevän vaarallisina, etenkin muita naisia kohtaan.

On sanottu, että eurooppalaiset haluavat realistisen lopun, amerikkalaiset onnellisen lopun ja aasialaiset lopun jossa sankaritar laulaa kansanlauluja ja ampuu vihollisia rynnäkkökiväärillä helikopterista. Transfobinen filmiteollisuus ei kuitenkaan pääse esittelemään yllätyksiä tuli se mistä päin maailmaa tahansa.

Olen käsittänyt, että Thaimaassa on ihan oma nimityksensä sukupuolivähemmistöille, kathoey, joka eroaa länsimaisista leimoista, jotka nekin ovat ulkopuolisten antamia. Suomentaja ei tähän problematiikkaan ollut perehtynyt, vaan käytti loukkaavaa sanaa “transu” alusta loppuun. Puhekielen ollessa muuta kuin mitä kouluissa opetetaan, jäi katsoja suomennoksen armoille.

kirahvi

Lapset, taas kerran on satutunnin aika. Tänään kerron teille sadun Avaruuskirahveista ja Punaisista ja Valkoisista.

Olipa kerran planeetta kaukana kaukana universumin laitamilla. Siellä asusteli toistensa kanssa sovussa – tai epäsovussa, riippuen siitä miten asiaa katsoo – kaksi ihmisryhmää, Punaiset ja Valkoiset.

Punaiset ja Valkoiset olivat kaikki ihmisiä, mutta nämä kaksi ryhmää erosivat perustavalla tavalla toisistaan: kaikkien Punaisten tuli pitää punaista paitaa ja Valkoisten valkoista. Jos tämä järjestys olisi rikkoutunut – esimerkiksi Punainen olisi uskaltautunut pukeutumaan valkoiseen paitaan! – maailma olisi suistunut radaltaan. Siksi oli tarkkaan määritelty, miten Punaisten ja Valkoisten tuli pukeutua ja käyttäytyä. Eihän olisi sopivaa toimia toisin.

Oli käytäntönä, että Punaisten sopi olla intiimissä kanssakäymisessä vain Valkoisten kanssa, ja Valkoisten Punaisten kanssa. Niitä Punaisia, jotka halusivat toisia Punaisia, ja Valkoisia haluavia Valkoisia katsottiin vähän kieroon. Mutta ei se mitään haitannut, sillä Punaiset ja Valkoiset olivat Suvaitsevaisia.

Ja niin he elivät planeetallaan ja kävivät töissä ja ajelivat autoilla ja töiden jälkeen kävivät ruokakaupassa.

Mutta sitten eräänä päivänä sattui omituinen asia: Avaruusalus törmäsi Punaisten ja Valkoisten planeettaan. Alus oli täynnä Avaruuskirahveja, joilla oli neljä jalkaa ja turpa. Avaruuskirahvit olivat kuuluisia avaruuden kiertäjiä, ja he suhtautuivat uusiin kulttuureihin myötätuntoisella kiinnostuksella.

Avaruuskirahvit kuitenkin kokivat Punaisten ja Valkoisten planeetan omituiseksi paikaksi. Ensinnäkin kun Punaisten saattue tuli toivottamaan muukalaiset tervetulleiksi (Valkoisilla ei ollut asiaa näin korkean delegaation jäseniksi), he miltei ensi töikseen tiedustelivat Avaruuskirahveilta, ottaisivatko nämä vastaan lahjana punaisen vai valkoisen paidan.

paita

“Mitä eroa niillä on?” tiedustelivat Avaruuskirahvit ystävällisesti.

“Jaa, hömm, tuotaah..” takeltelivat Punaiset. “No jos otatte punaisen paidan, olette Punaisia, ja jos valkoisen, niin olette Valkoisia. Mutta kun paitanne väri on kerran määritelty, sitä ei ole enää sopivaa vaihtaa!”

“Mutta minä pidän vaaleanpunaisesta,” vastasi eräs Avaruuskirahveista. “Enkö minä saisi pitää senväristä paitaa?”

Kohahdus kulki läpi väkijoukon. “Vaaleanpunaista paitaa? Ennenkuulumatonta!” kivahti Punaisten delegaation johtaja. “Sittenhän et olisi Punainen, etkä Valkoinen, vaan jonkunlainen epäsikiö!”

“Niin, entä sitten?” ihmetteli Avaruuskirahvi hyväntahtoisesti. “Luulisin, että planeetallanne olisi tilaa niillekin, jotka eivät haluaisi olla Punaisia tai Valkoisia – tai niille, jotka haluaisivat olla molempia.”

“ENNENKUULUMATONTA!” huusi Punaisten johtaja tällä kertaa sydämistyneenä ja hänen kasvojensa väri alkoi muistuttaa hänen paitansa syvää punaista. “Ettekö te ymmärrä?! Silloin te olisitte epäsikiöitä, hylkiöitä, ette sopisi Järjestelmään! Mistä Punaiset tietäisivät, olisiko heidän sopivaa olla teidän kanssanne intiimissä kanssakäymisessä vai ei? Ja entä Valkoiset, mistä he tietäisivät voisivatko he haluta teitä vai eivät?”

“Mutta mitä väliä sillä kaikella olisi?” ihmetteli Avaruuskirahvi edelleen ja alkoi tuntea surullista sääliä näitä kaavoihinsa kangistuneita ihmisiä kohtaan. “Entä jos joku Valkoinen alkaisikin haluta vaaleanpunaista paitaa – tai joku punainen mielistyisi mustan paidan pitämiseen? Entä jos jokainen voisi vain pitää sen väristä paitaa kuin tykkäisi, tai vaikka joka päivä eriväristä?”

“MUSTAA PAITAA!” huusivat kaikki Punaisten delegaation jäsenet tällä kertaa kauhun ja syvän inhon vallassa. “Oletteko te Avaruuskirahvit jotain… jotain… ANARKISTEJA!”

Ja niin siinä kävi että Avaruuskirahvit karkotettiin Punaisten ja Valkoisten planeetalta. Sillä planeetalla, jolla on vain Punaisia ja Valkoisia, ei suvaita muita värejä. Varsinkaan mustaa.

Sen pituinen se, lapsukaiset. Muistakaa olla kilttejä.

Välitila is made up of two words, väli and tila. Väli means the space between two differing objects or states. So for example there is a väli between between each word that I write. Tila is the word that means measurable space. So an object or place can have tila (but it’s not the same as the final frontier).

Together they make up the word that is closest to transition, välitila. But there is a marked difference, which is the major difference between Finnish and English in the sense of how the languages make us see the world. Transition is a state of being. You can be in a state of transition. Välitila is a space. You can be inside välitila, as you would be inside an airport. This may seem like a small thing, but the way we understand the world is eons apart in those little words.

So when we use the word transperson as English speakers, we are thinking about a person in a state of being. Going through transition they are moving between those states which are the recognized cissexes. But transition leads to being trans. It is a state that becomes who you are since it is a state that differs from the cisnorm. Transition is the journey a person takes. Trans is what they become through deciding to transition.

The word has never been properly translated into Finnish because in this sense välitila, being the key word for describing transition, means a completely different thing. So if we shorten it to, for example välimies – or transman, Finnish speakers will not think of transmen, but will think of a man who is a gobetween. Maybe someone who is arbitrating a dispute. Since välitila means a place in between, it must be something that one crosses. It is not something that becomes inherent in you, it is an abstract place where people can go on their way between two separate places.

So if we use this word, välitila, the whole concept of transperson changes. They are a person experiencing a place of transition between two states. They are neither completely women or completely men. When the transition is over, they stop being “in trans” and become coherent wholes because that is the meaning of the word: välitila only comes into existence when two coherent states are not seamlesly joined. Through those wholes, a välitila can be discerned.

So for a Finnish speaker, who is in välitila, transition is not a story that has a beginning, middle and an end. The word in English does: there is the moment when you leave your original state, the going from that to another and in the end closure as the action completes itself. Thus, through transition a person becomes transsexual. They have walked through the story of transition and it has added to them something that is not part of those who have not.

In välitila, you are simply navigating through a state that is in between. But you never become it, the place never becomes you unless you decide to stay. You do not grow into a transperson through välitila. Being inside välitila is the only moment you can in the logic of the word välitila be trans. And thus if we think about people who are in this välitila, we notice that they can be there for different reasons. There are those who might never find their way into either man or woman, or those who go from one to another. There can be movement, but it’s arch and direction changes. There is no law of motion.

The choices they make, the things they do become secondary. What is shared is the sense of being between. Those people who have lived in the välitila of the sexes are not separated by categories like butch vs. transman or queen vs. transwoman. What they share is the experience of the place, not the choices they make.

And in that sense, the moment we start to use Finnish words to talk about our existence, that existence changes. We simply become the people who know what it’s like to be there, beyond what we are percieved to be at any given moment of our lives.