//jaettavaksi, välitettäväksi, luettavaksi, allekirjoitettavaksi

Tervehdys,

Turun autonominen kulttuuriyhdistys kerää nimiä vetoomukseen autonomisen kulttuurikeskuksen puolesta.

Tarkoituksena on tavoittaa mahdollisimman paljon taiteilijoita, järjestöjä sekä kulttuurikentän tahoja Turusta ja muualta Suomesta. Olemme lähettämässä Turun kaupungin nuoriso- ja kulttuurilautakunnille kirjeen autonomisen kulttuurikeskuksen asian eteenpäinviemiseksi, ja siinä vaiheessa mahdollisimman suuri ääniala ruohonjuuritason kulttuurin puolesta on avuksi. Allekirjoittaminen on helppo tapa tukea turkulaisia vapaan kulttuurin toimijoita!

Itse vetoomus alla viestikentässä. Heränneet kysymykset ja mieluisat allekirjoitukset Turun autonomisen kulttuuriyhdistykselle osoitteeseen autonominenkulttuuriyhdistys@gmail.com.

Yhteistyön ja ystävyyden hengessä,

Turun autonominen kulttuuriyhdistys ry

PS. Sanaa saa levittää! Lisätietoja autonomisesta kulttuurikeskuksesta ja mitä se voisi olla: vapaakulttuuri.blogspot.com, www.turku2011.info

“Vetoomus autonomisen kulttuurikeskuksen puolesta

Hyvät kulttuuri- ja nuorisolautakunta,

vuonna 2011 Turku on Euroopan kulttuuripääkaupunki. Kuitenkin kaupungissamme on kulttuurin tuottajia ja kuluttajia, joita yhteiskunnan tuki ei tavoita niiden epäkaupallisen ja riippumattoman luonteen vuoksi. Kaupungissamme ei ole riittävästi tiloja, jossa kaupunkilaiset voisivat kokea ja tehdä ilman siihen liitettyä kulutuspakkoa. Samaan aikaan Turun kaupungilla on runsain määrin tyhjiä kiinteistöjä vailla käyttöä. Me tämän vetoomuksen allekirjoittajat koemme, että autonominen kulttuurikeskus olisi vastaus näihin epäkohtiin.

Autonominen kulttuurikeskus on vapaaehtoistoimintaan perustuva, epäkaupallinen tila, jonka säännöt ja toimintatavat määritellään konsensuksella avoimissa talonkokouksissa. Mahdollistuessaan autonominen kulttuurikeskus tarjoaisi tilaa erilaisten kansalaisryhmien, taiteilijoiden ja projektien käyttöön. Käytännössä tämä tarkoittaisi monenlaista omaehtoista kulttuuritoimintaa: festivaaleja, työpajoja, esityksiä, kuluttamisen malleista vapaata ihmistenvälistä vuorovaikutusta. Esimerkkeinä voidaan pitää Tampereella toimivaa Nykytaiteen keskus Hirvitaloa sekä Helsingin Sosiaalikeskus Satamaa.

Autonomisen kulttuurikeskuksen puolesta on toimittu Turussa jo vuodesta 2006 erilaisin kansalaisvaikuttamisen keinoin aina talonvaltauksesta virallisiin vaikutuskanaviin. Mielestämme vuonna 2011 on korkea aika saada Turkuun tila vapaalle kulttuurille. Tällä vetoomuksella vaadimme kaupungin toimijoilta konkreettisia tekoja autonomisen kulttuurikeskuksen puolesta.

Turun Autonominen kulttuuriyhdistys ry”

Ajatus ilman rahaa elämisestä on kiehtova. On paljon haaveita, joita ei toteuta juuri siksi, että toimeentulo pelottaa. Jos muuttaisin pysyvästi ulkomaille, millä elättäisin itseni? Jos luopuisin asunnostani, joutuisinko taivasalle?

Ohjelma pisti myös miettimään, olisiko kuvatun kaltainen elämä mahdollista meidän kulttuurissamme, jossa arvomaailma tuntuu koko ajan kiristyvän. Toki dokumentin Heidemarie pystyy turvautumaan omaan valkoiseen ja keskiluokkaiseen privilegioonsa aivan toisin, kuin useimmat yhteiskunnassamme ilman rahaa elävät, kuten laitapuolen kulkijat tai romanikerjäläiset.

Kaikesta huolimatta ohjelma inspiroi miettimään elämää ilman kapitalistista voitontavoittelua, omassa elämässä ja laajemmin yhteiskunnassa. Ilman rahaa yhteiskuntamme todennäköisesti perustuisi laajempaan vastavuoroisuuteen ja toisten auttamiseen.

Queer-anarkistina alan tietenkin heti pohtia, mikä rooli kapitalismin tuomalla välineellisellä suhtautumisella toisiimme on queer-ihmisten kohtaamassa syrjinnässä. Kapitalismi, joka pakottaa kaikki puristautumaan valheellisen kunniallisuuden muottiin (tai tulemaan syrjityiksi, kuten esimerkiksi romanikerjäläisille on käynyt), kasvattaa myös “erilaisten” kokemaa syrjintää. Erilaisuutta ei hyväksytä esimerkiksi työmarkkinoilla tai koulumaailmassa.

Olisiko elämämme erilaista, jos kaikki pukeutuisimme freebokseista saamiimme tavaroihin ja luottaisimme toisten hyvyyteen liikkumisessa, asumisessa ja ruuanhankinnassa? Suhtautuisimmeko armeliaammin niihin, joilla ei ole mitään, olivat he kansallisuudeltaan, sukupuoleltaan tai seksuaaliselta suuntautumiseltaan mitä tahansa?

Keskustelemassa aiheesta “Sukupuolivähemmistön oikeus elämään”:
Emmi Tuomi / Demokraattisen naisverkosto,
Stacy Siivonen/ Kummakerho ja
Olli Stålström/ SETA
Keskustelua tilaisuudessa johtaa JP Väisänen

Jossain vaiheessa minä aloin ajatella, että sukupuolirooli on jotain minkä avulla me toimimme tässä maailmassa. Sillä mehän tarvitsemme teoillemme, tunteillemme ja ajatuksillemme jonkinnäköiset raamit. Me haluamme olla jotain. Sukupuoli ja seksuaalisuus on ne miten me alamme olla olemassa, miten me järjestämme elämämme. Ajattelen, että kaiken takana on kuitenkin samanlaisia subjekteja (tai erilaisia, mutta ei sukupuolensa tai seksuaalisuutensa ansiosta). Kaikkia tapoja olla olemassa ei vain kohdella kovin hyvin, tai anneta mahdollisuutta olla esillä omilla ehdoillaan.

Yhtälailla kuin en ole löytänyt mitään sellaista sanaa, joka kuvaisi minun seksuaalisuuttani kattavasti myös sukupuolen saralla tämä sanojen pinnallisuus ja toispuoleisuus on ilmiselvää. Käytän sanoja suhteessa toisiin ihmisiin: itsetietoisille cis ihmisille olen trans, itseään vahvasti seksuaalisesti identifioiville olen queer mies, usein olen poika. Oma asiansa ovat ihmiset joille juuri trans statuksena on kiehtova ja hipsterimäisen kuulia – heille toivon olevani tuiki tavallinen cis mies.

Transphobia tulee tilanteessa, missä odotukset eivät toteudu. Väkivallan ja normatisoimisen toinen pää tuntuu olevan juuri fetisointi. Kun odotukset eivät toteudu, se voi yhtä lailla olla kiihottavaa. Kuitenkin samat odotukset ovat läsnä, samat normit ja rajat joiden läpi minua arvioidaan. En koe sukupuoliristiriitojani mitenkään erityisen seksuaalisina tai myöskään arvokkaampina asioina, kuin kaikki muut tavat millä ihmiset ovat sopimattomia normaaliuden kaavoihin. Enkä halua tulla arvioiduksi erikoistapauksena sukupuolen tai seksuaalisuuden kentällä.

Mitä olen yksin, ilman muita? Se tuntuu olevan kauhean monitasoista – mitä tunnen, mitä näen ja miten näen, minkälaisessa roolissa olen onnellinen, millon minua ei ahdista, miten pystyn elämään. Ne ovat ne tavat miten minä olen joutunut käsittelemään omaa sukupuolta, kun tuskin koskaan tulen näkemään itsestäni mitään mainostaulua missä minut on pilkottu osiin ja osuttu juuri niihin haluihin ja pelkoihin joita kannan sisälläni.

Ja ne mainostaulut on toistettu ja pingotettu meidän sisäämme jo lapsina. Minulle outouden, ulkopuolisuuden ja irrallisuuden kokemus. Jollekin toiselle jotain aivan muuta, kopioituna ad infinitum toisissa samanlaisissa. Odotukset suomalaisuudelle ovat että me kaikki olisimme samanlaisia, sillä olemme käyneet samanlaiset koulut, katsoneet samanlaiset televisio-ohjelmat, meillä on ollut samanlaiset vanhemmat, samanlaiset kotikadut ja -keittiöt, ensirakkaudet ja ihanteet. Moni ihminen ei sovi siihen kaavaan, eri syistä.

Meidät on kasvatettu lähiöpelloilla, tuotettu koulutehtaissa ja tuutattu ulos työmarkkinoille toteuttamaan mallielämää. Joitain asioita pidetään vain variaatioina teemasta kuten murteet, tai tuotemerkit. Ne ovat turvallisempia paikkoja olla, kuin sellaiset tavat olla mitä ei yleensä osata odottaa.

Elämäni ei ole helpottunut tai muuttunut paremmaksi, minun on vain pitänyt oppia elämään sen kanssa että olen kuka olen sellaisessa maailmassa missä olen. Molemmat ovat muuttuvia, eikä mikään hetki ole ikuinen. Silti minä saatan kohdata aivan samaa väkivaltaa kuin nuorena. Mutta toisin kuin nuorena, minä olen keksinyt keinoja käsitellä sitä, suojatua siltä. Lopulta se on helpotus, itsessään. Voi saada varmuuden itsestään ja omista kyvyistään – oppia kuka on kaiken sen alla minkälaiseksi meidät on muovattu. Karaistuu niin sanotusti ja oppii itse valitsemansa lähipiirin tärkeyden.

Muu, mikä? (PDF)

Tärkeä asia, propsit takana olevalle työryhmälle.

20.11. vietetään kansainvälistä transihmisten muistopäivää (Transgender day of remembrance).

Muistamme ja kunnioitamme niitä transihmisiä, jotka on surmattu epätavanomaisen sukupuolensa tai sukupuolen ilmaisun vuoksi. Arvioidaan, että maailmassa kuolee yksi transihminen joka toinen päivä viharikoksen uhrina. Maailmalla muistopäivää vietetään nyt kahdettatoista kertaa; Suomessa tapahtuma järjestetään ensimmäisen kerran.

Tilaisuudessa luetaan yksi kerrallaan uhrien nimet ja jokaiselle sytytetään kynttilä.

Romanian romanin Alexandru Florin-Nicolaen viesti Suomen kansalle

Kun Uralin Perhosessa Mannerheim homosteli, tuntui monella menevän valkoinen pisara väärään kurkkuun. Mutta lopulta sotakin oli jo hävitty vuosikymmenet sitten ja “Älä Kerro Äiti Venäjälle” -politiikka tehnyt tehtävänsä nationalismin muovaamisessa uusille urille. Nykyään ylpeyttä tunnetaan alasajetusta hyvinvointivaltiosta ja veloissa rypevästä vakavaraasta valtiosta. Kansallisprojektit kuten sotavelkojen maksaminen ja oikeastaan aika ylikansallinen Nokia, ovat suomalaisten nationalistien käsityksiä suurista saavutuksista. Mistä pääsenkin kätevästi perussuomalaisten Nuivaan Vaalimanifestiin, tuohon maahanmuuttokriitikoiden kansallisprojektin julkilausumaan.

Manifesti puhuu sosiaalisesta ja spontaanista maahanmuutosta, joka tietenkin pitäisi kieltää ja tehdä mahdottomaksi. Tekstissä ehdotetaan maahanmuuttajien tekeminen toisen luokan kansalaisiksi ja kansalaisuus heille ehdolliseksi samalla kun ehtoja jo pelkän oleskeluluvan saamiselle tiukennettaisiin.

Ehtona maahanmuuttajien hyväksymiselle on, että maahanmuuttajat integroituvat “normaaliin” yhteiskuntaan. Eli puhuvat suomea, ovat kuin suomalaiset ja tekevät töitä. Perssuomalaisilta ei hyvinvointia tipu, suurin osa tuista evättäisiin juuri maahanmuuttajilta, eikä se vähä mikä jäisi todellakaan tulisi rahan muodossa. Perssuomalaiset olisivat myös ajamassa maahanmuuttajat pois lähiöistä halvempiin asuinpaikkoihin, viemästä halpoja asuntoja lähiöistä ja olemasta niissä piru vie keskenään!

Tämän kaiken tarkoitus on manifestin mukaan korjata ongelmia joita monikulttuurisuudesta syntyy. Mitkä outoa kyllä, ovat kokonaan päässeet unohtumaan manifestista. Olen kai missannut jotain kun itse maahanmuuttokriitikot näyttäytyvät minulle suurinpina ongelmina.

Mutta ilmeisesti ongelmia on perssuomalaisilla ja nuivan manifestin ratkaisu on maahanmuuttajien suomalaistaminen. Strategia tuntuu olevan suurinpiirtein tälläinen: opi vieras kieli, kärsi kurjuudessa, elä keskellä ei mitään mielellään yksin, kärsi vähän lisää ja tee töitä minkä ehdit ja sokerina pohjalla vanha viisaus, eli että kärsimyksen palkka on aika paska.

Ja kuka on oleva tämän kaiken takana? No kukapa muukaan kuin pienimielinen byrokraatti, tuo suomalaisuuden sankari. Tämä kaikki kuullostaa ehkä liiankin tutulta. Suomalainen kansallismieli saattaa olla masentunut, mutta nousee kuitenkin joka aamu sängystä kärsiäkseen aina vähän lisää tai ainakin aiheuttaakseen sitä kanssakärsijöille.

Pizza-Kebab ravintolat ja Turun buddhalainen temppeli eivät perssuomalaisten manifestissa ole ollenkaan ongelmia, vaan päinvastoin – nehän ovat työpaikkoja ja suomalaiseen yhteiskuntaan asettautumista. “Romanian kansalaiset” sen sijaan saavat manifestissa erityismaininnan – hehän eivät toteuta suomalaista kärsimyksen etiikkaa, vaan kärsivät aivan omalla tavallaan.

Viime aikoina fasistien tekemissä iskuissa ei oikeastaan ole perussuomalaisten manifestin valossa hirveästi järkeä. Pizza-Kebab paikkojen ja budhalaisten temppelien tuhoaminen ei ole suomalaisen kärsimyskultin puolustamista vaan vihaa ja väkivaltaa aivan toisenlaisella periaatteella.

Epäilen, että tämän takia maahanmuuttokriitikot ovat niin nopeita sanomaan että eivät ole rasisteja. He tosiaankin puhuvat kulttuurista – uskosta siihen että suomalainen kulttuuri olisi jotenkin parempaa ja normaalia vaikkakin ehkä itsemurhille, perheväkivallalle, alkoholismille ja masennukselle altistavaa.

Tämän takia ei maahanmuuttokriitikoita kuitenkaan pitäisi päästää pälkähästä. Päinvastoin – juuri kulttuurisella ylemmyydentunnolla ihmiset ovat tehneet kautta aikojen aivan hirveitä asioita kanssaihmisilleen ja käyttäytyneet kaikintavoin ala-arvoisesti ja perustelleet myös rasismia samoin kuin tänä päivänä esimerkisksi homonationalismia.

Tähän eivät yhden asian järjestöt tai liikkeet pysty vastaamaan, sillä vaikka maahanmuuttokriitikot puhuvatkin yhtä asiaa vastaan on heillä mielessään selkeä käsitys kokonaisvaltaisesta muutoksesta ja päämäärästä. Maahanmuuttajien kontrollointi antaa vain tavan päästä luomaan maailmaa joka vastaa heidän käsitystään hyvästä. Tässä maailmassa “vähemmistöt” eivät voi saada mitään etuja tai erivapauksia “enemmistöön” nähden. Nuiva manifesti käsittelee maahanmuuttoa, mutta ajattelu koskee kaikkia muitakin “vähemmistöjä” ja ihmisiä jotka eivät toteuta perssuomalaisten käsitystä normaalista suomalaisesta kulttuurista.

Ymmärsin asiaa pohdiskellessani eräänä päivänä, että ennakkoluuloni ovat syntyneet pitkän ajan myötä. Ne ovat selkärangasta tulevia reaktioita tiettyihin asioihin, ihmisiin tai ihmisryhmiin. Ja pystyn helposti näkemään, miten menneisyyteni, kasvatukseni ja lapsuuteni sysisuomalaisessa pikkukaupungissa ovat luoneet minusta sellaisen kuin olen.

Kun olin lapsi, 80-luvulla, Suomi oli vielä valkoisempi kuin nykyään. Luokassamme oli yksi maahanmuuttajataustainen lapsi kerrallaan, ja häntä säännönmukaisesti kiusattiin. Ei ollut myöskään lihavia lapsia siinä mitassa kuin nykyään, ja kehitysvammaiset oli eristetty omalle harjaantumisluokalleen. Erilaisuudesta ei minun muistini mukaan ikinä puhuttu.

Nykyisin luokissa voi olla enemmistö maahanmuuttajataustaisia oppilaita. Ja ehkä nykyään puhutaan enemmän kulttuurieroista, erilaisuudesta, joskus jopa jollakin oppitunnilla sateenkaariväestä? Ainakin toivon niin.

Mutta koulu ei ole ainoa paikka, jossa lapsia kasvatetaan. Vanhemmillani oli tärkeä rooli myös, ja huomaan toistavani monia heidän arvojaan ja asenteitaan. He taas ovat omaksuneet omat arvonsa omalta suvultaan. Näin kierre jatkuu.

Vaan mitä tehdä asialle? Usein huomaan, että ennakkoluulo on automaattisesti päälle menevä ajatusmalli. “Tuo ihminen käyttäytyy noin, koska hän….” ja kun alan ajatella kriittisesti, huomaan ajattelevani hyvin stereotyyppisesti. Itsekritiikin kautta voin vähitellen muuttaa asenteitani, mutta vaikeimmalta tuntuu huomata, milloin lähden ennakkoluulojeni vietäväksi.

Ehkä näiden asioiden julkinen tunnustaminen edes itselleen ja sitten myös muille on ensimmäinen askel. Joten se on otettu. Näin.

Judit Butler on kieltäytynyt ottamasta vastaan Berliinin Prideilla Kansalaisrohkeuspalkintoa, sillä pitää Berliinin Pride järjestäjiä liian rasistisina. Sen sijaan Butler ehdotti Palkintoa paikallisille rasisminvastaisille järjestöille, kuten Suspect, LesMigras, ReachOut, sekä GLADT. Teko josta Pride järjestäjät kieltäytyivät, kieltäen myös Butlerin väitteet.

Butler myös huomautti, että ei pelkästään homot, vaan myös bi-, trans ja queer ihmisiä voidaan käyttää hyväksi sodankäynnissä viitaten Berliini Pride järjestäjäjärjestöissä ilmeisesti vallalla olevaan homonationalistiseen ajatteluun, jolla rasismia perustellaan maahanmuuttajien väitetyllä homophobialla. Asiasta laajempi lehdistötiedota järjestöltä Suspect (sama englanniksi).

Butlerin tempaus ei ole ensimmäinen laatuaan, aiemmin tänä vuonna Toronto Prideilla monet palkintojen saajat vastaavasti palauttivat saamiaan palkintoja saatuaan tietää Pride järjestäjien kieltäneen Israelin Palestiinan vastaista politiikkaa kritisoivan blokin (katso video tapahtumasta). Myös Suomessa Pride järjestäjät ovat pyrkineet estämään rasismin vastaisia ryhmittymiä osallistumasta kulkueeseen, kuten viime vuoden Homo Suomi -teemaa kritisoineen Queers Against Borders ryhmittymän, jonka jäsenet kietläytyivät poistumasta ja kulkivat kulkueen hännillä.

Setan edustaja puhui yksittäisistä turvapaikanhakijoista ja laillisuudesta, käytännöistä millä ihmisiä kuuluisi päästää maahan. Tämä tuskin koskisi esimerkiksi kinky väkeä, puhumattakaan ihmisten epävirallisista kumppaneista tai yhteisöistä, tai muista HLBT-merkkien väliinputoajista.

Miekkari oli, niinkuin Setan aiemmassa tiedotteessa annettiinkin ymmärtää, juuri homoseksuaalisuuden tähden. Ja peruste juuri valtiollinen ja täten virallinen, sillä Gambiassa homoseksuaalisuus on laissa kielletty.

Banderollin viesti oli kuitenkin hyvin erilainen. Queers Against Borders ei ole sattumanvarainen heitto, vaan kritisoi koko maahanmuuttojärjestelmää ja siinä määriteltyjä rajoja.

Juuri pervot ja oudot ovat usein hankalassa asemassa kyseisissä järjestelmässä epävirallisuutensa vuoksi – niinkuin tässä tapauksessa homoseksuaalin, jonka on yhtäkkiä vedenpitävästi todistettava olevansa homo. Tietenkin kaikki ovat hankalassa asemassa Suomen valtion rajoilla, pakolaisiksi kun eivät pääse kovin monet joille siihen olisi tarvetta.

Jo pelkästään isoäidin saaminen Suomeen on vaikeaa. Mutta entä homorakastajan, polyheilat, tai muut vastaavat toverin joka on lopulta enemmän perhettä kuin ne harvat tunnustetut viralliset perhesuhteet? Tai kun seksuaalisuus tai sukupuolen outous ei ole sinällään laissa kielletty, mutta on vihatoimenpiteiden kautta rangastavissa esim. kuolemalla kuten Brasiliassa transgenderiys? Tai transgender ihmisen heila, joka voi olla yhtä lailla vaarassa vaikka olisikin valtion silmissä “normaali”?

Vuosi sitten bandis oli piikki Homo-Suomen lihassa. Nyt, vuotta myöhemmin QAB.n manifesti on kierolla tavalla tullut toteen. Homo-Suomeen eivät pääse kovin monet. Euroopassa on eri maissa otettu käytäntöön periaate, että ihminen voi elää kaapissa, toteuttamatta seksuaalisuuttaan ja täten olla suuntautumisestaan huolimatta käännytettävissä pois.

Samoin hengenvaaran todistaminen voi olla vaikeaa maassa, jossa viharikokset eivät ole yhtä järjestelmällisiä ja helppoja kuin siellä mistä pakolainen on lähtöisin. Jos me huolehdimme vain niistä, jotka ovat Homo-Suomessa, me käännämme selkämme suurimmalle osalle meidän tovereistamme. Ja jos me katsomme vain lakeja ja valtioita määrittelemään meidät ja meihin kohdistuvan syrjimisen, me muutumme nopeasti näkymättömiksi ja irrallisiksi.

Eikä HLBT ole mitenkään itsestäänselvästi irti rasismista, tai valkoisesta etuoikeudesta, niinkuin se ei ole kattava tapa määritellä seksuaalisuutta. Setan edustaja puhui aivan eri voimalla kuin se nimetön Gambialainen joka odottaa Metsälässä käännytyspäiväänsä. Eivätkä ne sanat laillisuudesta ja homoseksuaalisuudesta koske aivan meitä kaikkia.

Ei Seta puhu seksuaalisen tasavertaisuuden puolesta vaan homojen oikeuksista. Ja niin pitkään kuin politiikka lähtee yksittäisistä identiteeteistä, se ei pysty vastaamaan siihen moninaisuuteen mikä on ihmisten elämä on, tai luomaan sitä kritiikkiä millä järjestelmät muuttuisivat oikeasti tasavertaisiksi. Eikä se koskaan ylitä niitä rajoja, joilla se itse määrittelee maailmaa ja ihmisiä erillisiksi.

Vapaa liikkuvuus -verkosto järjestää yhdessä myöhemmin vahvistettavien järjestöjen kanssa solidaarisuus-mielenosoituksen gambialaisen homon “Jawaran” puolesta. Mielenosoitus vaatii Jawaran vapauttamista säilöönottokeskuksesta ja turvapaikkaa Suomesta ulkomaalaislain mukaisesti.

Gambialainen Jawara (nimi muutettu) on seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi vainottu nuori mies, jota uhkaa lähtömaassa vankeusrangaistus. Maahanmuuttovirasto on hylännyt hänen turvapaikka-anomuksensa.

Jawara on hakenut turvapaikkaa Suomesta kahdesti. Ensimmäisellä kerralla hän ei uskaltanut kertoa homoseksuaalisuudestaan, sillä hänellä ei ollut tietoa siitä, että Suomessa homoseksuaaleja ei kohdella samoin kuin Gambiassa. Hänen kumppaninsa kärsii vankilatuomiota seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Jawara itse pääsi pakenemaan maasta vastaavaa kohtaloa.

Gambiassa homoseksuaaleihin sovelletaan maan rikoslain artiklaa 144: homoseksuaalisuus tulkitaan luonnonvastaiseksi sukupuoliyhteydeksi, josta voi seurata lain mukaan 14 vuoden vankeusrangaistus. Maahanmuuttovirasto myöntää Jawaralle tehdyssä kielteisessä päätöksessä, että Gambian poliisi noudattaa aktiivisesti maan rikoslakia homoseksuaalien kohdalla.

Gambian presidentti Yahya Jammeh ilmoitti vuonna 2008 tiukentavansa homoseksuaalien vainoa ja “katkaisevansa homojen kaulat”, mikäli heitä tavataan Gambiassa. Presidentti on myös kehottanut homoseksuaaleja poistumaan maasta, määrännyt turvallisuusjoukot pidättämään homoseksuaaleja ja vaatinut heitä majoittavia hotelleja suljettaviksi.

Jawara on saanut ensimmäiseen turvapaikka-anomukseensa kielteisen päätöksen elokuussa 2009. Toisen turvapaikka-anomuksen perusteella suoritetussa turvapaikkapuhuttelussa hän on dokumentoinut suomalaisille viranomaisille uskottavasti ja johdonmukaisesti todellisen syynsä paolle kotimaastaan. Tästä huolimatta Maahanmuuttovirasto on antanut asiassa kielteisen päätöksen maaliskuussa 2010 ja päättänyt käännyttää hänet maasta.

Jawara on ollut säilöönotettuna Metsälän säilöönottoyksikössä helmikuun alusta asti. Hänen lakimiehensä valittaa Maahanmuuttoviraston päätöksestä lähipäivinä Helsingin hallinto-oikeuteen sekä vaatii käännytyksen täytäntöönpanon keskeyttämistä.

“UNHCR:n mukaan henkilöille, jotka joutuvat hyökkäyksen, epäinhimillisen kohtelun tai vakavan syrjinnän kohteeksi homoseksuaalisuuden takia ja joiden hallitukset ovat kykenemättömiä tai halutto-mia suojelemaan heitä, tulee myöntää pakolaisstatus”, kommentoi Katja Tuominen Vapaa liikkuvuus -verkostosta.

Tilaisuuteen kutsutaan puhujiksi kansanedustajia ja kansalaisaktivisteja sekä tutkijoita. Paikalle toivotaan runsaasti ihmisiä puolustamaan Jawaran ja muiden vainottujen oikeuksia.

Vapauttakaa Jawara heti!

Jos mietimme kansakuntaa, jonka perusta on ydinperhe. Tai kirkkoa, joka pyhittää sen suurimmaksi juhlakseen, voimme ehkä raottaa sitä mistä tämän yhteiskunnan monimuotoinen syrjintä on myös peräisin. *

Ajatus perheestä yhteisön ja yhteiskunnan keskeisimpänä jatkajana ja muodostajana tuottaa ihmisiä kahdella tasolla.

He saavat ensimmäisen yhteytensä yhteiskuntaan syntyessään: ensimmäinen osa heidän ihmisyyttään määrittyy osallisuutena, joka rakennetaan heidän “alkuperällään”.

Tämä ei kuitenkaan ole ainut asia mitä tarvitaan kokonaisen yksilön luonnissa. Hänen pitää myös omalta osaltaan jatkaa yhteiskuntaa. Hänen on siis osaltaan mentävä naimisiin ja luotava uusi laillinen lapsi. Ja tässä tuleekin se ihmeellinen ajatus johon kompastuin viime viikolla:

Kun yhteiskunta ja sen jatkuvuus perustellaan juuri perheellä, täyttä ihmisyyttä merkitsee juuri paikalliseen ihonväriin jäävä heterous. Toisaalta ihonväri, sukunimi ja monet muut havaittavat piirteet todistavat alkuperän, eli ruumiin paikan maailmassa.

Kun taas identiteetti ja ruumiin kyvyt määrää elinkaaren, joiden avulla voidaan päästä aivan erityiseen paikkaan: nimittäin siihen kaikkeen valtaan ja etuoikeuksiin jotka suodaan sille joukolle joka on vastuussa yhteiskunnan jatkumisesta.

Valtiolla on ollut keskeinen rooli ydinperheen muodon ja sisällön määräämisessä. Kaikki lait, määräykset, virastot ja sivistys joilla kontrolloidaan perheiden muotoa eivät kuitenkaan ole pelkästä sattumalta sellaisia kuin ovat. Kirkko, siis luterilainen kirkko, on syvemmin sidoksissa Suomen valtioon kuin presidentin joulukirkkokuvaukset antavat ymmärtää. Kirkon opeissa ihmisyydestä tämä kontrollointi saa perustelunsa, syynsä ja siunauksensa (ja me muut, jokapäiväiset syntimme).

Setan politiikka on ollut tässä selkeä. Että homot ja lesbot voivat olla täysivaltaisia ihmisiä heteroiden rinnalla, heillä on oltava samat oikeudet ja mahdollisuudet. Setalaiset ovat ajaneet onnistunutta politiikkaa sisällyttää homot ja lesbot heteromaailman järjestykseen.

Sitä mukaan kun homot ovat hankkineet samat oikeudet kuin heterotkin jatkaa yhteiskuntaa, hekin ovat päässeet esim. eduskuntaan, vaikkei ehkä Lapin Kansaan. Samalla kun julkisessa piirissä, lehdissä ja televisio-ohjelmissa, lesbot ovat jääneet kotiin hankkimaan lapsia, homot ovat siirtyneet johtotehtäviin. Mitään tulonsiirtoa ei välttämättä tapahdu tässä yhtälössä, mutta mediamässäilyn avulla perinteet on pidetty yllä ja sukupuolirauha saavutettu. Aamen.

Onko tämä kuitenkaan ainut tapa katsella maailmaa? Onko homojen ja lesbojen oikeudet poistaneet rasismia? Tai ableismia? Ovatko sukupuoliroolit hälventyneet? Pitäisikö taistelun olla joidenkin sisällyttämisen, vai koko perheiden ja sosiaalisuuden normittamista ja arvottamista vastaan? Kattaako ajatus heteronormista edes kaiken sen mihin useissa tilanteissa ns. normaalien etuoikeus juuri perustuu?

Yhteisöjen keskeisenä piirteenä voi myös olla aivan muut hetket ja suhteet kuin ydinperhe. Jotta tämä yhteiskunta lakkaisi perustumasta niihin ulossulkeviin rakenteisiin joihin se tällä hetkellä perustuu, täytyy ajattelun muuttua. Ydinperheen keskeisyyden poistaminen muuttaisi maailman kertaheitolla eikä pienillä poliittisilla korrektiuksilla. Siirryttäessä tästä ulossulkevasta logiikasta aivan toisenlaisten yhteiskunnan jatkamisen varaan, alkaa myös muuttua moni muu asia. Me voimme arvottaa aivan muita asioita yhteenkuuluvuuden perustoiksi kuin pelkän ydinperheen.

Ja queereillä ihmisillä on tähän aivan erityinen mahdollisuus. Me nimittäin saatamme vapautua hyvin monen eri ikeen alta miettimään elämäämme ja suhteitamme uudelleen, jos meidät satutaan heittämään tuon lopulta hyvin ahtaan laatikon ulkopuolelle. Oli syy siihen mikä tahansa.

* puhun tässä ydinperheestä ja naimisiin menemisestä ja lasten hankinnasta hyvin ei konkreettisella tavalla. En väitä, että niiden tekeminen millään tavalla tuottaisi tätä yhteiskuntaa uudestaan. Päinvastoin, väitän että valtiollinen ja kirkollinen ajattelu perustuvat näiden toimien nostamiseen etusijalle muiden kustannuksella ja sitä kautta ihmisten arvottamiseen ja syrjimiseen. Ja että tällä on negatiivisia vaikutuksia myös kyseisten toimien suhteen, sillä sitä kautta ne ovat myös vahvasti kontrolloituja ja normatisoituja – asioita joita niiden ei tarvitsisi olla.

http://talonvaltaustoimintapaivat.blogspot.com/ mainostaa toimintapäivien nuista ensimmäisen vaihtoehdon toteuttamiseksi:

Koostuuko kaupunkisi vain kaupallisista tiloista? Eikö bändillesi löydy treenikämppää? Tarvitsetko tilaa projekteillesi tai ryhmällesi kokoontua? Vituttaako maksaa vuokraa ahtaasta yksiöstä?

Meillä kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa asuinpaikkamme olosuhteisiin suoran toiminnan kautta. Asuitpa sitten maalla Babylonia paossa tai suurkaupungin imitaatiossa, ota tilasi haltuun! Huhtikuussa valtaamme tiloja käyttöömme joka puolella maata – tule ja ole osa maanlaajuista, epäkaupallista ja solidaarista vastakulttuuria! Kutsumme koskee jokaista antiautoritääristä ja puoluepoliittisesti sitoutumatonta ryhmää ja henkilöä, joka kaipaa vapaata tilaa ja vallatonta kulttuuria.

Joka päivä yksilön itsemääräämisoikeutta poljetaan ja päätökset elinympäristöstämme tekee sitä käyttävien ihmisten sijaan pieni etujoukko. Rakennusfirmat, suuryritykset ja kaupungin vinoutuneet virkamiehet hallitsevat kaupunkitilaa mielessään vain taloudellinen hyöty. Tuottamatonta toimintaa ei kannata järjestää, sillä kaupungin ylläpitämä kulttuuritarjonta on suunniteltu kuluttajille, ei ihmisille. Virkamiehet kavahtavat ajatusta itseorganisoituneesta toiminnasta eivätkä ymmärrä muita vaikuttimia kuin voiton tavoittelun. Epäkaupalliset toimijat ja projektit kuihtuvat kasaan tässä ympäristössä, jossa kaupunkitilan käyttöoikeudet määrittää varallisuus.

Tiloja seisotetaan tyhjillään vuosia ja niiden rappeutumista käyttökelvottomiksi odotetaan malttamattomina. Purkutuomion jälkeen tontille voi rakennuttaa luksuskämpän, moottoritien, hypermarketin tai toimistorakennuksen. Ja jos halvemmat asuinalueet näyttäytyvät rikkaiden juppien silmissä eksoottisina, ökyasunnot ja citymaasturit kuuluvat pian olennaisena osana maisemaan. Rakennusyhtiöt mädättävät vanhat talot pystyyn ja myyvät tontit kalliilla. Samalla vähätuloisten ja asunnottomien odotetaan siirtyvän vähin äänin pois tieltä. Rahalla saa järvinäkymän, mutta alueen elävän kulttuurin ja historian annetaan kuolla näiden uudisraivaajien saapumisen myötä.

Toisin kuin jotkut luulevat, rahan valtaa ei tarvitse kumartaa. Kaupunki kuuluu sen käyttäjille! Hallinnon kontrolli, lait ja säädökset eivät kiinnosta meitä – oikeutamme talonvaltauksen itsellemme ainoana vaihtoehtona ja olemme valmiita taistelemaan oikeudestamme vaikuttaa ympäristöön, jossa elämme.

Maanlaajuiset toimintapäivät tarjoavat mahdollisuuden verkostoitua ja koota voimamme yhteisen asian puolesta. Ota mukaan ystäväsi, projektisi, ideasi ja taitosi – osallistu eri kaupunkien talonvaltausprojekteihin tai aloita omasi! Otetaan takaisin se, mikä meille kuuluu!

He tulevat pyytämättä neuvomaan sinua tietokoneen käytössä. He pintautuvat uimahallissa kritisoimaan uintitekniikkaasi. He nalkuttavat pelkääjänpaikalla ajotyylistäsi, napu, napu, loputtomiin! He kertovat auliisti, mikä persoonassasi on pielessä. He tietävät aina paremmin kuin sinä, kuinka astiainpesukone tulee täyttää.

Olen asiasta samaa mieltä. Pyytämättä besserwisseröiminen on erittäin ärsyttävää. Sen sijaan en väittäisi, että ominaisuus on ainoastaan biomiehillä. Oman erinomaisuutensa korostaminen muita lannistamalla voi liittyä sukupuolen kautta saatuun valta-asemaan, mutta valta-asemia on myös muita: iän tuoma, yhteiskunnallisen statuksen kautta saatu jne.

Haluankin nyt sanoa sanasen tytöttelystä. Tytöttely on valta-aseman ylläpitoa, joka kohdistuu nuoreksi ja naispuoliseksi katsottua henkilöä kohtaan. Tytöttelijät eivät aina ole keski-ikäisiä miehiä, mutta usein tilanne syntyy juuri iäkkäämmän miehen ja nuoremman naisen välillä. Tytöttelyssä on kyse paitsi oman arvoaseman pönkittämisestä iän kautta, myös alentavan sukupuolimääreen käyttämisestä.

Tytöttely loukkaa minua niin monella eri tasolla. Ensinnäkään en enää “tässä iässä” koe tarvitsevani tuollaista nuoremman iän mollaamista, toiseksi ageismi on mielestäni raivostuttavaa. Eniten minua kuitenkin loukkaa tytöttelyssä sen taustalla oleva ajatus sukupuoli-identiteetistäni. Mistä tytöttelijä tietää, että identifioidun naispuoliseksi? Oletus on minusta cis-keskeinen ja erittäin loukkaava. Tytöttäminen perustuu heteronormin vahvistamiseen, siihen, että on olemassa kaksi ja vain kaksi toisilleen vastakkaista sukupuolta ja minut vielä alistavalla tavalla asemoidaan siihen vähäpätöisempään.

Kun olin hahmottelemassa aihetta, tajusin kyllä että kyseessä on tärkeä teema ja sellainen, josta en ole tavannut keskustelua aiemmin Suomessa. Samalla minun oli todella vaikea miettiä, mitä haluan aiheesta sanoa. Olen valkoinen, sehän ei ole värillinen, eihän? Miksi minun pitäisi kiinnittää huomiota etnisiin ja ihonväriin liittyviin kysymyksiin leikkiessäni?

Oikeastaan aloin miettiä aihetta toden teolla vasta luettuani aikaisemminkin käyttämästäni Bauerin artikkelista Transgressive and Transformative Gendered Sexual Practices and White Privileges: The Case of the Dyke/Trans BDSM Communities (Women’s Studies Quarterly Vol. 36, Numbers 3 & 4, Fall/Winter 2008) hänen haastattelemiensa queerien bdsm-harrastajien näkemyksiä race playstä. Haastateltavat eivät olleet kiinnostuneita aiheen kommentoimisesta, eivätkä pitäneet rotua tärkeänä kysymyksenä.

Samaa kirjoittaa tämän blogin kirjoittaja:

I have an easier time thinking about and doing play around oppression that I personally have been in the oppressed position in relationship to (like homophobia/heterosexism, mysogyny, transphobia, ageism), with some exceptions (I have not been able to engage with ableism play, anti-semitism play or play around fat oppression).  I have a harder time even thinking about/watching oppression based play oriented around My own privilege (class oppression, education-based privilege, racism/white privilege, xenophobia).

Samanlaisia ajatuksia on myös minulla. Keskustelin asiasta erään toisen toverin kanssa. “Eihän se olisi sopivaa”, sanoi keskustelukumppanini kun puhuimme asiasta. “Sehän olisi rasismia”. Ja kuitenkin hänen ja minun mielestäni on ok leikkiä seksistisiä skenaarioita, joissa mies dominoi ja nainen alistuu? Missä ero? Molemmissa, sekä seksismissä että rasismissa, on kyse rakenteellisesta väkivallasta, joka kohdistuu henkilön koettuihin ominaisuuksiin, joita hän ei pysty tilanteessa muuttamaan (sukupuoli/ihonväri).

Minuun koski erityisesti kohta Bauerin artikkelissa, jossa hän syytti bdsm-skeneä “värisokeudesta”, jos se ei suostu käsittelemään rasismia leikeissä samalla tavoin kuin seksismiä. Ja kun tarkoitan käsittelemistä, en tarkoita hyväksymistä ja uudelleentoistamista, vaan kriittistä tarkastelua. Bauer kritisoi valkoisia bdsm-harrastajia “värisokeudesta” esimerkiksi orjaleikkien kohdalla. Erilaiset orjaleikit ovat varmaan yleisimpiä d/s-leikkien muotoja. Kuinka moni leikkijä ottaa millään lailla huomioon sen kulttuurisen painolastin, jota orjuus on historiallisesti kantanut? Orjuuden yhteydet rasismiin, kolonialismiin ja imperialismiin ovat kiistämättömät. Miksei näitä osa-alueita pohdita orjaleikkien neuvotteluissa ja muissa yhteyksissä?

Minusta on aina ollut aika kiinnostavaa miten valtavirta-kinkypiireissä tunnutaan fanittavan keskiaikaisia inkvisition kidutuslaitteisiin perustuvia laitteita ja muuta rekvisiittaa. Itseäni ateistina kammoksuttaa ja vieroksuttaa kuvaston kristillisyys. Tuntuu, että uskonnollissävytteinen kuvasto ja orjaleikit oudolla tavalla riisuttuina rasistisesta painolastistaan otetaan piireissä kritiikittä vastaan.

Asia liittyy jo ensimmäisessä tekstissä esiin nostamaani bdsm-ideologian kritiikkiin. Virallinen bdsm-ideologia lähtee ajatuksesta, että leikkiin osallistuvat henkilöt ovat vapaita, länsimaalaisia, tiedostavia yksilöitä, joilla on samanlaiset kyvyt, taidot ja vapaudet neuvotella sessioista ja niiden kulusta. Ideologia ei ota huomioon, että ihmiset leikkivät erilaisista elämäntilanteista lähtien. Ihmisillä on erilaisia privilegioita ja erilaisia alistussuhteita, joita he kohtaavat tai (kuten minä rotukysymyksen kanssa) eivät kohtaa elämänsä varrella.

Mielestäni bdsm radikaalisti ajateltuna voi olla erinomainen tapa törmätä omiin sokeisiin pisteisiinsä ja privilegioihinsa. Jos joku leikki tuntuu minusta väärältä, poliittisesti mahdottomalta, oudolta, sairaalta, voi alkaa miettiä, törmäänkö siinä kohdassa johonkin omaan etuoikeuteeni, jota en pysty näkemään saati sanallistamaan. Ehkä leikkiminen voi tarjota tavan purkaa tätä umpikujaa, asettua toisen asemaan ja nähdä pieneltä osalta, mitä toisen kohtaama repressio on.

Täältä löytyy erittäin kiinnostava haastattelu race playstä. Jos luet sen, aloita kohdasta 1 ja etene järjestyksessä (linkit kaikkiin neljään tekstiin löytyvät viimeisestä osasta).

Lainaus ensimmäisestä osasta:

“Mo: I can go into the Big Ass Ice Cream Parlor of Racism and have a sample spoon, and leave.
Andrea Plaid: LOL!
Mo: I’m not trapped there being force fed the Rocky Road Ice Cream of Oppression until I am sick.”

Kannatan lämpimästi tässä blogissa esitettyä ajatusta että erilaisia vaikeita skenaarioita leikkivät
(anarkisti-)bdsm-harrastajat kokoontuisivat yhteen ja keskustelisivat ja jakaisivat kokemuksia. Olisi tärkeää puhua hyvistä ja vaikeista kokemuksista, triggereistä ja turvallisuudesta. Erityisesti leikit, jotka liittyvät poliittisesti vaikeisiin aiheisiin, kuten (hetero- tai cis)seksismiin, rasismiin, poliittiseen väkivaltaan yms. vaatisivat turvallisia tiloja, joissa niiden esiin nostamia poliittisia ja henkilökohtaisia kysymyksiä pääsee purkamaan ja jakamaan.

Monet asiat joista he kertoivat, tuntuivat minustakin tutuilta länsimaalaisena femmenä. Femmet kohtaavat aika usein ennakkoluuloja ja suoranaista syrjintää. Aika yleinen on esimerkiksi tässä blogissa esiinnostettu ajatus, että butch-femmejako toistaa sokeasti heteronormatiivisen yhteiskunnan normeja, eikä femmeys voi olla kenenkään valitsema identiteetti tai sellaisena radikaali tapa performoida sukupuolta.

Minusta femme voi olla juridiselta sukupuoleltaan joko mies tai nainen. Femmeys ei välttämättä myöskään liity pukeutumistyyleihin – itse olen crossdressingiä harrastava femme. Minusta femmeys liittyy enemmän sisäisiin asioihin ja esimerkiksi arvoihin. Itselläni on vahva femmeidentiteetti; arvostan femmejä ja femmeyttä, feminiinisiä tapoja toteuttaa itseään ja olla maailmassa, ja toivoisin että miesnormin rinnalla voisi olla myös yhtä arvostettu femmenormi.

Femmeys on myös aika omanlaisensa kokemuksena. Femmenä törmää heteronormiin paljon useammin ja voimakkaammin kuin queerimpää tai androgyynimpää olemusta esittävät. Esimerkiksi biomiehet pitävät femmenaista automaattisesti heterona, ja lähestyvät baarissa helposti. Asiaa ei auta, jos on femmen tyttöystävän kanssa liikkeellä. En tiedä tuleeko maskuliinisemman seurustelukumppanin kanssa heterobaarissa hengaaville vastaan ehdotuksia kolmen kimpasta. Tai että “mä tuun vaan katsoo”.

Heterobaarissa tapahtuvalle tunnistamattomuudelle on vaikea tehdä mitään, mutta sen sijaan inhottavammalta on tuntunut, kun ei tule tunnistetuksi homobaarissa. Nobody passes -kirjan artikkelissa aasialais-amerikkalainen femme kertoo, että jos hän menee yksin lesbobaariin, hänestä helposti ajatellaan että hän on eksynyt turisti: “Does she speak English?” Itseltäni on kysytty Maman jonossa, että olenko mä muka lesbo ja miksi mä olen menossa tuohon baariin (siis annettu ymmärtää, että en kuulu kyseiseen paikkaan). En kyllä silloinkaan ymmärtänyt, mitä minun seksuaali-identiteettini kuuluu ventovieraalle ihmiselle Maman jonossa.

Jotkut femmet ratkaisevat näkymättömyyden ongelman ultra-femmeydellä, jossa femmeyttä toistetaan niin pitkälle viedysti, että sen performatiivinen aspekti korostuu: pitsiä, hameita, korkokenkiä, huulipunaa, kynsilakkaa… Itse koen olevani radikaali genderqueer femme, ja ongelma tuonkaltaisessa ultrafeminiinisessä femmeilyssä on minun kannaltani se, että kun pukeudun mieluummin miesten pukuun kuin hameeseen ja korkokenkiin, minun kokemukseni femmenä tulee tavallaan tehtyä näkymättömämmäksi ja sitä kautta marginalisoiduksi. Femmeyttäkin voi toistaa niin monella eri tavalla, ja nämä tavat ovat ainakin itselläni myös usein harkittuja.

Heteronormatiivisuuteen törmäämisen ja queer-kokemuksen tunnistamattomuuden lisäksi femmejä saatetaan pitää avuttomina ja kädettöminä monissa teknisyyteen liittyvissä taidoissa, automaattisina kahvinkeittäjinä ja tiskaajina esimerkiksi kansankeittiöissä tai vastaavissa tilanteissa, tai seksuaalisesti passiivisina ja alistuvina sängyssä. Näillä ennakkoasenteilla ei ole mielestäni mitään tekemistä feminiinisen olemuksen tai itseilmaisun kanssa.

Jos jotain voisin toivoa, se olisi ainakin femmeyden arvostuksen nouseminen queerpiireissä. Olisi tärkeää, että “heteronnäköiset femmet” edes pyrittäisiin tunnistamaan ja heidän queer-kokemuksensa hyväksymään. Monet femmet tekevät ratkaisunsa kuten kirjan artikkelin otsikko esittää: “And Then You Cut Your Hair.” Letti saa lähteä. Niin minäkin tein.

Jk. Kirjoituksen omakohtaisuuden vuoksi olen tässä keskittynyt lähinnä biologisesti naispuolisen femmen kokemuksiin. Miehiksi kasvatetut femmet kohtaavat hyvin erilaisia kokemuksia ja tilanteita, omalla tavallaan yhtä rajoittavia nekin. Olisi kiinnostavaa kuulla kommentteja myös niistä.

…

Jouluna menen vanhempieni luo. Käymme laittamassa haudalle kynttilöitä, muistamassa ihmisiä jotka olisivat vihanneet minua jos olisivat koskaan tunteneet. Ajan autoa ja ympärilläni istuu “perheeni”, kutsumassa minua nimillä joilla olen anonut että he eivät koskaan enää kutsuisi minua, ihmisiä jotka eivät tunne minua oikeastaan ollenkaan ja jotka eivät haluakkaan tuntea. Kunhan istun joulupöytään. Ja vereni kiehuu, haluan huutaa. Sen sijaan istun kuuliaisesti hiljaa ja painan aavistuksen verran lisää kaasua jäisellä tiellä.

…

Sama viha löytyy Mamaan astuvista heteroporukoista, huudoista kaduilla, viileän kohteliasta väleistä, vessoista, automarketeista, toistuvista kyselyistä ja keskusteluista, tutkimusvaatimuksista, tappeluista taksijonoissa ja kaikista vaatimuksista tehdä elämä sen verran luonnollisemmaksi paikallisille heteroille. Pitää yllä sitä maailmaa jossa me kummajaiset olemme aina vähemmän – siis kaikke me homot, lesbot, biseksuaalit, transgenderit ja – seksuaalit, intersukupuoliset, perverssit, fetisistit, monisuhteilevat, vammaiset, antisosiaaliset, tai muuten vain “erilaiset” ja näiden kaikkien määriteltyjen kategorioiden lukuisat muunnokset, yhdistelmät ja kieroutumat.

Ja sitten, kävelen kaverin kanssa kadulla ja hän kutsuu minua toistamiseen heteroksi, sanoo minulle miten minä olen nyt jotain peruuttamattomasti erilaista kuin hän, etuoikeutettua. Olen päättänyt vaihtaa sukupuolta ja yhtäkkiä kaikki se viha, joka aiemmin on ollut jotain hiljaista ja yhteistä onkin kohdistunut minuun. Huomaan myöhemmin, että sama viha palaa usein myös lapsia kohtaan – niinkuin lapset muka olisivat yhtään paremmassa asemassa kuin ne nuoret aikuiset joilla on sentään toisensa.

Tajuan miten lesbot eivät ole kadulla tunnistaneet minua jengikseen aikoihin, ellen ole jonkun lesbon seurassa. Miten femmeseuralaiseni ovat usein jääneet hiljaisen muurin väärälle puolelle. Muistan vaatimukset olla tietynlainen, muistan miten monet halut, teot ja toiveet ovat olleen liian heteroita ja miten olen niitä hävennyt.

Lävitseni kulkee kokonainen koski riitoja lapsista, seksistä, pukeutumisesta, seurustelusta, perheistä ja kaikesta. Sisälläni on on mustavalkoiseksi maalattu maailma, vihalla piirretty kartta, joka ei tunnu johtavan mihinkään.

Ja mietin, onko parempi vain tehdä asioita toisin? Lakata välittämästä heterosäännöistä? Vihaisinko sillon vähemmän niitä ihmisiä, jotka ovat myös sattumalta lähelläni? Eiväthän hekään yksin ole niitä kirjoittaneet..

An important link for all:

The Yogyakarta Principles address a broad range of human rights standards and their application to issues of sexual orientation and gender identity.

In 2006, in response to well-documented patterns of abuse, a distinguished group of international human rights experts met in Yogyakarta, Indonesia to outline a set of international principles relating to sexual orientation and gender identity. The result was the Yogyakarta Principles: a universal guide to human rights which affirm binding international legal standards with which all States must comply. They promise a different future where all people born free and equal in dignity and rights can fulfil that precious birthright.

The Yogyakarta Principles are available on the website in English, Spanish, French, Russian, Arabic, and Chinese.