Judit Butler on kieltäytynyt ottamasta vastaan Berliinin Prideilla Kansalaisrohkeuspalkintoa, sillä pitää Berliinin Pride järjestäjiä liian rasistisina. Sen sijaan Butler ehdotti Palkintoa paikallisille rasisminvastaisille järjestöille, kuten Suspect, LesMigras, ReachOut, sekä GLADT. Teko josta Pride järjestäjät kieltäytyivät, kieltäen myös Butlerin väitteet.

Butler myös huomautti, että ei pelkästään homot, vaan myös bi-, trans ja queer ihmisiä voidaan käyttää hyväksi sodankäynnissä viitaten Berliini Pride järjestäjäjärjestöissä ilmeisesti vallalla olevaan homonationalistiseen ajatteluun, jolla rasismia perustellaan maahanmuuttajien väitetyllä homophobialla. Asiasta laajempi lehdistötiedota järjestöltä Suspect (sama englanniksi).

Butlerin tempaus ei ole ensimmäinen laatuaan, aiemmin tänä vuonna Toronto Prideilla monet palkintojen saajat vastaavasti palauttivat saamiaan palkintoja saatuaan tietää Pride järjestäjien kieltäneen Israelin Palestiinan vastaista politiikkaa kritisoivan blokin (katso video tapahtumasta). Myös Suomessa Pride järjestäjät ovat pyrkineet estämään rasismin vastaisia ryhmittymiä osallistumasta kulkueeseen, kuten viime vuoden Homo Suomi -teemaa kritisoineen Queers Against Borders ryhmittymän, jonka jäsenet kietläytyivät poistumasta ja kulkivat kulkueen hännillä.

Setan edustaja puhui yksittäisistä turvapaikanhakijoista ja laillisuudesta, käytännöistä millä ihmisiä kuuluisi päästää maahan. Tämä tuskin koskisi esimerkiksi kinky väkeä, puhumattakaan ihmisten epävirallisista kumppaneista tai yhteisöistä, tai muista HLBT-merkkien väliinputoajista.

Miekkari oli, niinkuin Setan aiemmassa tiedotteessa annettiinkin ymmärtää, juuri homoseksuaalisuuden tähden. Ja peruste juuri valtiollinen ja täten virallinen, sillä Gambiassa homoseksuaalisuus on laissa kielletty.

Banderollin viesti oli kuitenkin hyvin erilainen. Queers Against Borders ei ole sattumanvarainen heitto, vaan kritisoi koko maahanmuuttojärjestelmää ja siinä määriteltyjä rajoja.

Juuri pervot ja oudot ovat usein hankalassa asemassa kyseisissä järjestelmässä epävirallisuutensa vuoksi – niinkuin tässä tapauksessa homoseksuaalin, jonka on yhtäkkiä vedenpitävästi todistettava olevansa homo. Tietenkin kaikki ovat hankalassa asemassa Suomen valtion rajoilla, pakolaisiksi kun eivät pääse kovin monet joille siihen olisi tarvetta.

Jo pelkästään isoäidin saaminen Suomeen on vaikeaa. Mutta entä homorakastajan, polyheilat, tai muut vastaavat toverin joka on lopulta enemmän perhettä kuin ne harvat tunnustetut viralliset perhesuhteet? Tai kun seksuaalisuus tai sukupuolen outous ei ole sinällään laissa kielletty, mutta on vihatoimenpiteiden kautta rangastavissa esim. kuolemalla kuten Brasiliassa transgenderiys? Tai transgender ihmisen heila, joka voi olla yhtä lailla vaarassa vaikka olisikin valtion silmissä “normaali”?

Vuosi sitten bandis oli piikki Homo-Suomen lihassa. Nyt, vuotta myöhemmin QAB.n manifesti on kierolla tavalla tullut toteen. Homo-Suomeen eivät pääse kovin monet. Euroopassa on eri maissa otettu käytäntöön periaate, että ihminen voi elää kaapissa, toteuttamatta seksuaalisuuttaan ja täten olla suuntautumisestaan huolimatta käännytettävissä pois.

Samoin hengenvaaran todistaminen voi olla vaikeaa maassa, jossa viharikokset eivät ole yhtä järjestelmällisiä ja helppoja kuin siellä mistä pakolainen on lähtöisin. Jos me huolehdimme vain niistä, jotka ovat Homo-Suomessa, me käännämme selkämme suurimmalle osalle meidän tovereistamme. Ja jos me katsomme vain lakeja ja valtioita määrittelemään meidät ja meihin kohdistuvan syrjimisen, me muutumme nopeasti näkymättömiksi ja irrallisiksi.

Eikä HLBT ole mitenkään itsestäänselvästi irti rasismista, tai valkoisesta etuoikeudesta, niinkuin se ei ole kattava tapa määritellä seksuaalisuutta. Setan edustaja puhui aivan eri voimalla kuin se nimetön Gambialainen joka odottaa Metsälässä käännytyspäiväänsä. Eivätkä ne sanat laillisuudesta ja homoseksuaalisuudesta koske aivan meitä kaikkia.

Ei Seta puhu seksuaalisen tasavertaisuuden puolesta vaan homojen oikeuksista. Ja niin pitkään kuin politiikka lähtee yksittäisistä identiteeteistä, se ei pysty vastaamaan siihen moninaisuuteen mikä on ihmisten elämä on, tai luomaan sitä kritiikkiä millä järjestelmät muuttuisivat oikeasti tasavertaisiksi. Eikä se koskaan ylitä niitä rajoja, joilla se itse määrittelee maailmaa ja ihmisiä erillisiksi.

Vapaa liikkuvuus -verkosto järjestää yhdessä myöhemmin vahvistettavien järjestöjen kanssa solidaarisuus-mielenosoituksen gambialaisen homon “Jawaran” puolesta. Mielenosoitus vaatii Jawaran vapauttamista säilöönottokeskuksesta ja turvapaikkaa Suomesta ulkomaalaislain mukaisesti.

Gambialainen Jawara (nimi muutettu) on seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi vainottu nuori mies, jota uhkaa lähtömaassa vankeusrangaistus. Maahanmuuttovirasto on hylännyt hänen turvapaikka-anomuksensa.

Jawara on hakenut turvapaikkaa Suomesta kahdesti. Ensimmäisellä kerralla hän ei uskaltanut kertoa homoseksuaalisuudestaan, sillä hänellä ei ollut tietoa siitä, että Suomessa homoseksuaaleja ei kohdella samoin kuin Gambiassa. Hänen kumppaninsa kärsii vankilatuomiota seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Jawara itse pääsi pakenemaan maasta vastaavaa kohtaloa.

Gambiassa homoseksuaaleihin sovelletaan maan rikoslain artiklaa 144: homoseksuaalisuus tulkitaan luonnonvastaiseksi sukupuoliyhteydeksi, josta voi seurata lain mukaan 14 vuoden vankeusrangaistus. Maahanmuuttovirasto myöntää Jawaralle tehdyssä kielteisessä päätöksessä, että Gambian poliisi noudattaa aktiivisesti maan rikoslakia homoseksuaalien kohdalla.

Gambian presidentti Yahya Jammeh ilmoitti vuonna 2008 tiukentavansa homoseksuaalien vainoa ja “katkaisevansa homojen kaulat”, mikäli heitä tavataan Gambiassa. Presidentti on myös kehottanut homoseksuaaleja poistumaan maasta, määrännyt turvallisuusjoukot pidättämään homoseksuaaleja ja vaatinut heitä majoittavia hotelleja suljettaviksi.

Jawara on saanut ensimmäiseen turvapaikka-anomukseensa kielteisen päätöksen elokuussa 2009. Toisen turvapaikka-anomuksen perusteella suoritetussa turvapaikkapuhuttelussa hän on dokumentoinut suomalaisille viranomaisille uskottavasti ja johdonmukaisesti todellisen syynsä paolle kotimaastaan. Tästä huolimatta Maahanmuuttovirasto on antanut asiassa kielteisen päätöksen maaliskuussa 2010 ja päättänyt käännyttää hänet maasta.

Jawara on ollut säilöönotettuna Metsälän säilöönottoyksikössä helmikuun alusta asti. Hänen lakimiehensä valittaa Maahanmuuttoviraston päätöksestä lähipäivinä Helsingin hallinto-oikeuteen sekä vaatii käännytyksen täytäntöönpanon keskeyttämistä.

“UNHCR:n mukaan henkilöille, jotka joutuvat hyökkäyksen, epäinhimillisen kohtelun tai vakavan syrjinnän kohteeksi homoseksuaalisuuden takia ja joiden hallitukset ovat kykenemättömiä tai halutto-mia suojelemaan heitä, tulee myöntää pakolaisstatus”, kommentoi Katja Tuominen Vapaa liikkuvuus -verkostosta.

Tilaisuuteen kutsutaan puhujiksi kansanedustajia ja kansalaisaktivisteja sekä tutkijoita. Paikalle toivotaan runsaasti ihmisiä puolustamaan Jawaran ja muiden vainottujen oikeuksia.

Vapauttakaa Jawara heti!

Jos mietimme kansakuntaa, jonka perusta on ydinperhe. Tai kirkkoa, joka pyhittää sen suurimmaksi juhlakseen, voimme ehkä raottaa sitä mistä tämän yhteiskunnan monimuotoinen syrjintä on myös peräisin. *

Ajatus perheestä yhteisön ja yhteiskunnan keskeisimpänä jatkajana ja muodostajana tuottaa ihmisiä kahdella tasolla.

He saavat ensimmäisen yhteytensä yhteiskuntaan syntyessään: ensimmäinen osa heidän ihmisyyttään määrittyy osallisuutena, joka rakennetaan heidän “alkuperällään”.

Tämä ei kuitenkaan ole ainut asia mitä tarvitaan kokonaisen yksilön luonnissa. Hänen pitää myös omalta osaltaan jatkaa yhteiskuntaa. Hänen on siis osaltaan mentävä naimisiin ja luotava uusi laillinen lapsi. Ja tässä tuleekin se ihmeellinen ajatus johon kompastuin viime viikolla:

Kun yhteiskunta ja sen jatkuvuus perustellaan juuri perheellä, täyttä ihmisyyttä merkitsee juuri paikalliseen ihonväriin jäävä heterous. Toisaalta ihonväri, sukunimi ja monet muut havaittavat piirteet todistavat alkuperän, eli ruumiin paikan maailmassa.

Kun taas identiteetti ja ruumiin kyvyt määrää elinkaaren, joiden avulla voidaan päästä aivan erityiseen paikkaan: nimittäin siihen kaikkeen valtaan ja etuoikeuksiin jotka suodaan sille joukolle joka on vastuussa yhteiskunnan jatkumisesta.

Valtiolla on ollut keskeinen rooli ydinperheen muodon ja sisällön määräämisessä. Kaikki lait, määräykset, virastot ja sivistys joilla kontrolloidaan perheiden muotoa eivät kuitenkaan ole pelkästä sattumalta sellaisia kuin ovat. Kirkko, siis luterilainen kirkko, on syvemmin sidoksissa Suomen valtioon kuin presidentin joulukirkkokuvaukset antavat ymmärtää. Kirkon opeissa ihmisyydestä tämä kontrollointi saa perustelunsa, syynsä ja siunauksensa (ja me muut, jokapäiväiset syntimme).

Setan politiikka on ollut tässä selkeä. Että homot ja lesbot voivat olla täysivaltaisia ihmisiä heteroiden rinnalla, heillä on oltava samat oikeudet ja mahdollisuudet. Setalaiset ovat ajaneet onnistunutta politiikkaa sisällyttää homot ja lesbot heteromaailman järjestykseen.

Sitä mukaan kun homot ovat hankkineet samat oikeudet kuin heterotkin jatkaa yhteiskuntaa, hekin ovat päässeet esim. eduskuntaan, vaikkei ehkä Lapin Kansaan. Samalla kun julkisessa piirissä, lehdissä ja televisio-ohjelmissa, lesbot ovat jääneet kotiin hankkimaan lapsia, homot ovat siirtyneet johtotehtäviin. Mitään tulonsiirtoa ei välttämättä tapahdu tässä yhtälössä, mutta mediamässäilyn avulla perinteet on pidetty yllä ja sukupuolirauha saavutettu. Aamen.

Onko tämä kuitenkaan ainut tapa katsella maailmaa? Onko homojen ja lesbojen oikeudet poistaneet rasismia? Tai ableismia? Ovatko sukupuoliroolit hälventyneet? Pitäisikö taistelun olla joidenkin sisällyttämisen, vai koko perheiden ja sosiaalisuuden normittamista ja arvottamista vastaan? Kattaako ajatus heteronormista edes kaiken sen mihin useissa tilanteissa ns. normaalien etuoikeus juuri perustuu?

Yhteisöjen keskeisenä piirteenä voi myös olla aivan muut hetket ja suhteet kuin ydinperhe. Jotta tämä yhteiskunta lakkaisi perustumasta niihin ulossulkeviin rakenteisiin joihin se tällä hetkellä perustuu, täytyy ajattelun muuttua. Ydinperheen keskeisyyden poistaminen muuttaisi maailman kertaheitolla eikä pienillä poliittisilla korrektiuksilla. Siirryttäessä tästä ulossulkevasta logiikasta aivan toisenlaisten yhteiskunnan jatkamisen varaan, alkaa myös muuttua moni muu asia. Me voimme arvottaa aivan muita asioita yhteenkuuluvuuden perustoiksi kuin pelkän ydinperheen.

Ja queereillä ihmisillä on tähän aivan erityinen mahdollisuus. Me nimittäin saatamme vapautua hyvin monen eri ikeen alta miettimään elämäämme ja suhteitamme uudelleen, jos meidät satutaan heittämään tuon lopulta hyvin ahtaan laatikon ulkopuolelle. Oli syy siihen mikä tahansa.

* puhun tässä ydinperheestä ja naimisiin menemisestä ja lasten hankinnasta hyvin ei konkreettisella tavalla. En väitä, että niiden tekeminen millään tavalla tuottaisi tätä yhteiskuntaa uudestaan. Päinvastoin, väitän että valtiollinen ja kirkollinen ajattelu perustuvat näiden toimien nostamiseen etusijalle muiden kustannuksella ja sitä kautta ihmisten arvottamiseen ja syrjimiseen. Ja että tällä on negatiivisia vaikutuksia myös kyseisten toimien suhteen, sillä sitä kautta ne ovat myös vahvasti kontrolloituja ja normatisoituja – asioita joita niiden ei tarvitsisi olla.

http://talonvaltaustoimintapaivat.blogspot.com/ mainostaa toimintapäivien nuista ensimmäisen vaihtoehdon toteuttamiseksi:

Koostuuko kaupunkisi vain kaupallisista tiloista? Eikö bändillesi löydy treenikämppää? Tarvitsetko tilaa projekteillesi tai ryhmällesi kokoontua? Vituttaako maksaa vuokraa ahtaasta yksiöstä?

Meillä kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa asuinpaikkamme olosuhteisiin suoran toiminnan kautta. Asuitpa sitten maalla Babylonia paossa tai suurkaupungin imitaatiossa, ota tilasi haltuun! Huhtikuussa valtaamme tiloja käyttöömme joka puolella maata – tule ja ole osa maanlaajuista, epäkaupallista ja solidaarista vastakulttuuria! Kutsumme koskee jokaista antiautoritääristä ja puoluepoliittisesti sitoutumatonta ryhmää ja henkilöä, joka kaipaa vapaata tilaa ja vallatonta kulttuuria.

Joka päivä yksilön itsemääräämisoikeutta poljetaan ja päätökset elinympäristöstämme tekee sitä käyttävien ihmisten sijaan pieni etujoukko. Rakennusfirmat, suuryritykset ja kaupungin vinoutuneet virkamiehet hallitsevat kaupunkitilaa mielessään vain taloudellinen hyöty. Tuottamatonta toimintaa ei kannata järjestää, sillä kaupungin ylläpitämä kulttuuritarjonta on suunniteltu kuluttajille, ei ihmisille. Virkamiehet kavahtavat ajatusta itseorganisoituneesta toiminnasta eivätkä ymmärrä muita vaikuttimia kuin voiton tavoittelun. Epäkaupalliset toimijat ja projektit kuihtuvat kasaan tässä ympäristössä, jossa kaupunkitilan käyttöoikeudet määrittää varallisuus.

Tiloja seisotetaan tyhjillään vuosia ja niiden rappeutumista käyttökelvottomiksi odotetaan malttamattomina. Purkutuomion jälkeen tontille voi rakennuttaa luksuskämpän, moottoritien, hypermarketin tai toimistorakennuksen. Ja jos halvemmat asuinalueet näyttäytyvät rikkaiden juppien silmissä eksoottisina, ökyasunnot ja citymaasturit kuuluvat pian olennaisena osana maisemaan. Rakennusyhtiöt mädättävät vanhat talot pystyyn ja myyvät tontit kalliilla. Samalla vähätuloisten ja asunnottomien odotetaan siirtyvän vähin äänin pois tieltä. Rahalla saa järvinäkymän, mutta alueen elävän kulttuurin ja historian annetaan kuolla näiden uudisraivaajien saapumisen myötä.

Toisin kuin jotkut luulevat, rahan valtaa ei tarvitse kumartaa. Kaupunki kuuluu sen käyttäjille! Hallinnon kontrolli, lait ja säädökset eivät kiinnosta meitä – oikeutamme talonvaltauksen itsellemme ainoana vaihtoehtona ja olemme valmiita taistelemaan oikeudestamme vaikuttaa ympäristöön, jossa elämme.

Maanlaajuiset toimintapäivät tarjoavat mahdollisuuden verkostoitua ja koota voimamme yhteisen asian puolesta. Ota mukaan ystäväsi, projektisi, ideasi ja taitosi – osallistu eri kaupunkien talonvaltausprojekteihin tai aloita omasi! Otetaan takaisin se, mikä meille kuuluu!

He tulevat pyytämättä neuvomaan sinua tietokoneen käytössä. He pintautuvat uimahallissa kritisoimaan uintitekniikkaasi. He nalkuttavat pelkääjänpaikalla ajotyylistäsi, napu, napu, loputtomiin! He kertovat auliisti, mikä persoonassasi on pielessä. He tietävät aina paremmin kuin sinä, kuinka astiainpesukone tulee täyttää.

Olen asiasta samaa mieltä. Pyytämättä besserwisseröiminen on erittäin ärsyttävää. Sen sijaan en väittäisi, että ominaisuus on ainoastaan biomiehillä. Oman erinomaisuutensa korostaminen muita lannistamalla voi liittyä sukupuolen kautta saatuun valta-asemaan, mutta valta-asemia on myös muita: iän tuoma, yhteiskunnallisen statuksen kautta saatu jne.

Haluankin nyt sanoa sanasen tytöttelystä. Tytöttely on valta-aseman ylläpitoa, joka kohdistuu nuoreksi ja naispuoliseksi katsottua henkilöä kohtaan. Tytöttelijät eivät aina ole keski-ikäisiä miehiä, mutta usein tilanne syntyy juuri iäkkäämmän miehen ja nuoremman naisen välillä. Tytöttelyssä on kyse paitsi oman arvoaseman pönkittämisestä iän kautta, myös alentavan sukupuolimääreen käyttämisestä.

Tytöttely loukkaa minua niin monella eri tasolla. Ensinnäkään en enää “tässä iässä” koe tarvitsevani tuollaista nuoremman iän mollaamista, toiseksi ageismi on mielestäni raivostuttavaa. Eniten minua kuitenkin loukkaa tytöttelyssä sen taustalla oleva ajatus sukupuoli-identiteetistäni. Mistä tytöttelijä tietää, että identifioidun naispuoliseksi? Oletus on minusta cis-keskeinen ja erittäin loukkaava. Tytöttäminen perustuu heteronormin vahvistamiseen, siihen, että on olemassa kaksi ja vain kaksi toisilleen vastakkaista sukupuolta ja minut vielä alistavalla tavalla asemoidaan siihen vähäpätöisempään.

Kun olin hahmottelemassa aihetta, tajusin kyllä että kyseessä on tärkeä teema ja sellainen, josta en ole tavannut keskustelua aiemmin Suomessa. Samalla minun oli todella vaikea miettiä, mitä haluan aiheesta sanoa. Olen valkoinen, sehän ei ole värillinen, eihän? Miksi minun pitäisi kiinnittää huomiota etnisiin ja ihonväriin liittyviin kysymyksiin leikkiessäni?

Oikeastaan aloin miettiä aihetta toden teolla vasta luettuani aikaisemminkin käyttämästäni Bauerin artikkelista Transgressive and Transformative Gendered Sexual Practices and White Privileges: The Case of the Dyke/Trans BDSM Communities (Women’s Studies Quarterly Vol. 36, Numbers 3 & 4, Fall/Winter 2008) hänen haastattelemiensa queerien bdsm-harrastajien näkemyksiä race playstä. Haastateltavat eivät olleet kiinnostuneita aiheen kommentoimisesta, eivätkä pitäneet rotua tärkeänä kysymyksenä.

Samaa kirjoittaa tämän blogin kirjoittaja:

I have an easier time thinking about and doing play around oppression that I personally have been in the oppressed position in relationship to (like homophobia/heterosexism, mysogyny, transphobia, ageism), with some exceptions (I have not been able to engage with ableism play, anti-semitism play or play around fat oppression).  I have a harder time even thinking about/watching oppression based play oriented around My own privilege (class oppression, education-based privilege, racism/white privilege, xenophobia).

Samanlaisia ajatuksia on myös minulla. Keskustelin asiasta erään toisen toverin kanssa. “Eihän se olisi sopivaa”, sanoi keskustelukumppanini kun puhuimme asiasta. “Sehän olisi rasismia”. Ja kuitenkin hänen ja minun mielestäni on ok leikkiä seksistisiä skenaarioita, joissa mies dominoi ja nainen alistuu? Missä ero? Molemmissa, sekä seksismissä että rasismissa, on kyse rakenteellisesta väkivallasta, joka kohdistuu henkilön koettuihin ominaisuuksiin, joita hän ei pysty tilanteessa muuttamaan (sukupuoli/ihonväri).

Minuun koski erityisesti kohta Bauerin artikkelissa, jossa hän syytti bdsm-skeneä “värisokeudesta”, jos se ei suostu käsittelemään rasismia leikeissä samalla tavoin kuin seksismiä. Ja kun tarkoitan käsittelemistä, en tarkoita hyväksymistä ja uudelleentoistamista, vaan kriittistä tarkastelua. Bauer kritisoi valkoisia bdsm-harrastajia “värisokeudesta” esimerkiksi orjaleikkien kohdalla. Erilaiset orjaleikit ovat varmaan yleisimpiä d/s-leikkien muotoja. Kuinka moni leikkijä ottaa millään lailla huomioon sen kulttuurisen painolastin, jota orjuus on historiallisesti kantanut? Orjuuden yhteydet rasismiin, kolonialismiin ja imperialismiin ovat kiistämättömät. Miksei näitä osa-alueita pohdita orjaleikkien neuvotteluissa ja muissa yhteyksissä?

Minusta on aina ollut aika kiinnostavaa miten valtavirta-kinkypiireissä tunnutaan fanittavan keskiaikaisia inkvisition kidutuslaitteisiin perustuvia laitteita ja muuta rekvisiittaa. Itseäni ateistina kammoksuttaa ja vieroksuttaa kuvaston kristillisyys. Tuntuu, että uskonnollissävytteinen kuvasto ja orjaleikit oudolla tavalla riisuttuina rasistisesta painolastistaan otetaan piireissä kritiikittä vastaan.

Asia liittyy jo ensimmäisessä tekstissä esiin nostamaani bdsm-ideologian kritiikkiin. Virallinen bdsm-ideologia lähtee ajatuksesta, että leikkiin osallistuvat henkilöt ovat vapaita, länsimaalaisia, tiedostavia yksilöitä, joilla on samanlaiset kyvyt, taidot ja vapaudet neuvotella sessioista ja niiden kulusta. Ideologia ei ota huomioon, että ihmiset leikkivät erilaisista elämäntilanteista lähtien. Ihmisillä on erilaisia privilegioita ja erilaisia alistussuhteita, joita he kohtaavat tai (kuten minä rotukysymyksen kanssa) eivät kohtaa elämänsä varrella.

Mielestäni bdsm radikaalisti ajateltuna voi olla erinomainen tapa törmätä omiin sokeisiin pisteisiinsä ja privilegioihinsa. Jos joku leikki tuntuu minusta väärältä, poliittisesti mahdottomalta, oudolta, sairaalta, voi alkaa miettiä, törmäänkö siinä kohdassa johonkin omaan etuoikeuteeni, jota en pysty näkemään saati sanallistamaan. Ehkä leikkiminen voi tarjota tavan purkaa tätä umpikujaa, asettua toisen asemaan ja nähdä pieneltä osalta, mitä toisen kohtaama repressio on.

Täältä löytyy erittäin kiinnostava haastattelu race playstä. Jos luet sen, aloita kohdasta 1 ja etene järjestyksessä (linkit kaikkiin neljään tekstiin löytyvät viimeisestä osasta).

Lainaus ensimmäisestä osasta:

“Mo: I can go into the Big Ass Ice Cream Parlor of Racism and have a sample spoon, and leave.
Andrea Plaid: LOL!
Mo: I’m not trapped there being force fed the Rocky Road Ice Cream of Oppression until I am sick.”

Kannatan lämpimästi tässä blogissa esitettyä ajatusta että erilaisia vaikeita skenaarioita leikkivät
(anarkisti-)bdsm-harrastajat kokoontuisivat yhteen ja keskustelisivat ja jakaisivat kokemuksia. Olisi tärkeää puhua hyvistä ja vaikeista kokemuksista, triggereistä ja turvallisuudesta. Erityisesti leikit, jotka liittyvät poliittisesti vaikeisiin aiheisiin, kuten (hetero- tai cis)seksismiin, rasismiin, poliittiseen väkivaltaan yms. vaatisivat turvallisia tiloja, joissa niiden esiin nostamia poliittisia ja henkilökohtaisia kysymyksiä pääsee purkamaan ja jakamaan.

Monet asiat joista he kertoivat, tuntuivat minustakin tutuilta länsimaalaisena femmenä. Femmet kohtaavat aika usein ennakkoluuloja ja suoranaista syrjintää. Aika yleinen on esimerkiksi tässä blogissa esiinnostettu ajatus, että butch-femmejako toistaa sokeasti heteronormatiivisen yhteiskunnan normeja, eikä femmeys voi olla kenenkään valitsema identiteetti tai sellaisena radikaali tapa performoida sukupuolta.

Minusta femme voi olla juridiselta sukupuoleltaan joko mies tai nainen. Femmeys ei välttämättä myöskään liity pukeutumistyyleihin – itse olen crossdressingiä harrastava femme. Minusta femmeys liittyy enemmän sisäisiin asioihin ja esimerkiksi arvoihin. Itselläni on vahva femmeidentiteetti; arvostan femmejä ja femmeyttä, feminiinisiä tapoja toteuttaa itseään ja olla maailmassa, ja toivoisin että miesnormin rinnalla voisi olla myös yhtä arvostettu femmenormi.

Femmeys on myös aika omanlaisensa kokemuksena. Femmenä törmää heteronormiin paljon useammin ja voimakkaammin kuin queerimpää tai androgyynimpää olemusta esittävät. Esimerkiksi biomiehet pitävät femmenaista automaattisesti heterona, ja lähestyvät baarissa helposti. Asiaa ei auta, jos on femmen tyttöystävän kanssa liikkeellä. En tiedä tuleeko maskuliinisemman seurustelukumppanin kanssa heterobaarissa hengaaville vastaan ehdotuksia kolmen kimpasta. Tai että “mä tuun vaan katsoo”.

Heterobaarissa tapahtuvalle tunnistamattomuudelle on vaikea tehdä mitään, mutta sen sijaan inhottavammalta on tuntunut, kun ei tule tunnistetuksi homobaarissa. Nobody passes -kirjan artikkelissa aasialais-amerikkalainen femme kertoo, että jos hän menee yksin lesbobaariin, hänestä helposti ajatellaan että hän on eksynyt turisti: “Does she speak English?” Itseltäni on kysytty Maman jonossa, että olenko mä muka lesbo ja miksi mä olen menossa tuohon baariin (siis annettu ymmärtää, että en kuulu kyseiseen paikkaan). En kyllä silloinkaan ymmärtänyt, mitä minun seksuaali-identiteettini kuuluu ventovieraalle ihmiselle Maman jonossa.

Jotkut femmet ratkaisevat näkymättömyyden ongelman ultra-femmeydellä, jossa femmeyttä toistetaan niin pitkälle viedysti, että sen performatiivinen aspekti korostuu: pitsiä, hameita, korkokenkiä, huulipunaa, kynsilakkaa… Itse koen olevani radikaali genderqueer femme, ja ongelma tuonkaltaisessa ultrafeminiinisessä femmeilyssä on minun kannaltani se, että kun pukeudun mieluummin miesten pukuun kuin hameeseen ja korkokenkiin, minun kokemukseni femmenä tulee tavallaan tehtyä näkymättömämmäksi ja sitä kautta marginalisoiduksi. Femmeyttäkin voi toistaa niin monella eri tavalla, ja nämä tavat ovat ainakin itselläni myös usein harkittuja.

Heteronormatiivisuuteen törmäämisen ja queer-kokemuksen tunnistamattomuuden lisäksi femmejä saatetaan pitää avuttomina ja kädettöminä monissa teknisyyteen liittyvissä taidoissa, automaattisina kahvinkeittäjinä ja tiskaajina esimerkiksi kansankeittiöissä tai vastaavissa tilanteissa, tai seksuaalisesti passiivisina ja alistuvina sängyssä. Näillä ennakkoasenteilla ei ole mielestäni mitään tekemistä feminiinisen olemuksen tai itseilmaisun kanssa.

Jos jotain voisin toivoa, se olisi ainakin femmeyden arvostuksen nouseminen queerpiireissä. Olisi tärkeää, että “heteronnäköiset femmet” edes pyrittäisiin tunnistamaan ja heidän queer-kokemuksensa hyväksymään. Monet femmet tekevät ratkaisunsa kuten kirjan artikkelin otsikko esittää: “And Then You Cut Your Hair.” Letti saa lähteä. Niin minäkin tein.

Jk. Kirjoituksen omakohtaisuuden vuoksi olen tässä keskittynyt lähinnä biologisesti naispuolisen femmen kokemuksiin. Miehiksi kasvatetut femmet kohtaavat hyvin erilaisia kokemuksia ja tilanteita, omalla tavallaan yhtä rajoittavia nekin. Olisi kiinnostavaa kuulla kommentteja myös niistä.

…

Jouluna menen vanhempieni luo. Käymme laittamassa haudalle kynttilöitä, muistamassa ihmisiä jotka olisivat vihanneet minua jos olisivat koskaan tunteneet. Ajan autoa ja ympärilläni istuu “perheeni”, kutsumassa minua nimillä joilla olen anonut että he eivät koskaan enää kutsuisi minua, ihmisiä jotka eivät tunne minua oikeastaan ollenkaan ja jotka eivät haluakkaan tuntea. Kunhan istun joulupöytään. Ja vereni kiehuu, haluan huutaa. Sen sijaan istun kuuliaisesti hiljaa ja painan aavistuksen verran lisää kaasua jäisellä tiellä.

…

Sama viha löytyy Mamaan astuvista heteroporukoista, huudoista kaduilla, viileän kohteliasta väleistä, vessoista, automarketeista, toistuvista kyselyistä ja keskusteluista, tutkimusvaatimuksista, tappeluista taksijonoissa ja kaikista vaatimuksista tehdä elämä sen verran luonnollisemmaksi paikallisille heteroille. Pitää yllä sitä maailmaa jossa me kummajaiset olemme aina vähemmän – siis kaikke me homot, lesbot, biseksuaalit, transgenderit ja – seksuaalit, intersukupuoliset, perverssit, fetisistit, monisuhteilevat, vammaiset, antisosiaaliset, tai muuten vain “erilaiset” ja näiden kaikkien määriteltyjen kategorioiden lukuisat muunnokset, yhdistelmät ja kieroutumat.

Ja sitten, kävelen kaverin kanssa kadulla ja hän kutsuu minua toistamiseen heteroksi, sanoo minulle miten minä olen nyt jotain peruuttamattomasti erilaista kuin hän, etuoikeutettua. Olen päättänyt vaihtaa sukupuolta ja yhtäkkiä kaikki se viha, joka aiemmin on ollut jotain hiljaista ja yhteistä onkin kohdistunut minuun. Huomaan myöhemmin, että sama viha palaa usein myös lapsia kohtaan – niinkuin lapset muka olisivat yhtään paremmassa asemassa kuin ne nuoret aikuiset joilla on sentään toisensa.

Tajuan miten lesbot eivät ole kadulla tunnistaneet minua jengikseen aikoihin, ellen ole jonkun lesbon seurassa. Miten femmeseuralaiseni ovat usein jääneet hiljaisen muurin väärälle puolelle. Muistan vaatimukset olla tietynlainen, muistan miten monet halut, teot ja toiveet ovat olleen liian heteroita ja miten olen niitä hävennyt.

Lävitseni kulkee kokonainen koski riitoja lapsista, seksistä, pukeutumisesta, seurustelusta, perheistä ja kaikesta. Sisälläni on on mustavalkoiseksi maalattu maailma, vihalla piirretty kartta, joka ei tunnu johtavan mihinkään.

Ja mietin, onko parempi vain tehdä asioita toisin? Lakata välittämästä heterosäännöistä? Vihaisinko sillon vähemmän niitä ihmisiä, jotka ovat myös sattumalta lähelläni? Eiväthän hekään yksin ole niitä kirjoittaneet..

An important link for all:

The Yogyakarta Principles address a broad range of human rights standards and their application to issues of sexual orientation and gender identity.

In 2006, in response to well-documented patterns of abuse, a distinguished group of international human rights experts met in Yogyakarta, Indonesia to outline a set of international principles relating to sexual orientation and gender identity. The result was the Yogyakarta Principles: a universal guide to human rights which affirm binding international legal standards with which all States must comply. They promise a different future where all people born free and equal in dignity and rights can fulfil that precious birthright.

The Yogyakarta Principles are available on the website in English, Spanish, French, Russian, Arabic, and Chinese.

Diane Savino

New Yorkin osavaltion senaatti äänesti eilen samansukupuolisten avioliitoista. Äänestystulos oli lopulta liittojen sallimista vastaan. Staten Islandin edustaja Diane Savino puhui ennen äänestystä kauniisti esityksen puolesta. Video englanninkielinen.

—————————————————-

Senator Diane Savino, the representative of Staten Island in the New York State Senate spoke eloquently in favor of gay marriage before a vote on the matter. Despite her moving speech, more representatives voted against than for gay marriage. The speech is in English.

www.youtube.com/watch?v=dCFFxidhcy0

Se miten lähdin miettimään kärsimystä oli kun luin kohdan kärsimyksen politiikasta jossain artikkelissa ja se jotenkin sai mut pysähtymään (en nyt muista mikä mutta jos jotakuta kiinnostaa niin etin kyllä). Artikkelissa sanottiin, että poliittisessa puheessa kärsimys luo legitiimisyyttä. Tätä tapaa, artikkelin mukaan, on pääasiassa käyttäneet feministit ja yhdysvaltain mustat hakemaan itselleen oikeuksia. Itse ehkä näkisin tämän liittyvän laajemmin kristinuskossa tapahtuvaan kärsimyksen ihannoimiseen. Yhtälailla kärsimys toimii muualla kuin yhdysvalloissa, esim. euroopassa Holokaustiin liittyvään kärsimyksen poliittinen painoarvo on aika painava vieläkin.

Päädyin analysoimaan erästä Martin Luhter Kingin tekstiä tämän ajatuksen valossa ja huomasin että totta tosiaan: King ei perustellut mustien emansipaatiota sillä että kaikkien ihmisten kuuluisi nauttia vastaavista oikeuksista, turvasta ja eduista kuin aikansa valkoiset. Hän perusteli juuri mustien emansipaatiota (ei naisten, latinojen, aasialaisten, köyhien, jne., jne.) sillä että he olivat kokeneet täydellisen kärsimyksen Yhdysvaltain puolesta olemalla orjia. (käytän tässä sanoja ‘valkoinen’ ja ‘musta’ kuten King itse sanoja White ja Negro)

Jäin edelleen miettimään asiaa sillä olenhan itsekin osaltani tuottanut tietynlaista kärsimysretoriikkaa, liittyen Pink Black Blockkiin. Olin muutenkin miettinyt että mikä siinä hommassa häiritsi minua ja lopulta luulen, että se oli juuri tämä kärsimyksen käyttö. Vaikka viime vuonna teemana oli viha, mikä on sinänsä aktiivinen vastaus kärsimykseen, se oli myös tunne jota perusteltiin kärsimyksellä. Kärsimys oli siis poliittisen retoriikan keino.

Pyrkimykset marginalisoitujen ryhmien itsemääräämisoikeuden säilyttämiseen ja laajentamiseen, sekä vapaan sosiaalisen ja henkisen tilan laajentamiseen, epänormatiiviseen kulttuuriin ja sen luomiseen ja normimaailman kautta katsottuna ongelmallisiin arvojen suojeleminen ja moni muu teema kiteytyi kesällä täten juuri kärsimykseen.

Kärsimys joka todellakin syntyy kun niitä tiloja pyritään pienentämään säätelemällä kaikkea elämää normatiivisesti. Ja kun se kärsimys ei ole tunnistettua, kuten tässä tapauksessa, niin se kielletään ja kuvataan uhkaavana. Sitä ei pyritä ratkaisemaan vaan se siirretään toiseuteen ja tuntemattomaan kuten kauhuleffoissa (useimmat kauhugenren hirviöt ja pahikset kärsivät suunnattomasti tarinoiden aikana).

Retoriikka on eri kuin todellisuus. Se on puhetta ja tekstiä ja kuvia ja sarjakuvia joilla tehdään jotain, joilla pyritään muuttamaan maailmaa ja jolla se kuvataan halutulla tavalla. Julkisen kärsimyksen retoriikan on mukauduttava normeihin: se on esitettävä ongelmana jonka valtio voi korjata ja täten hallinnoida (tyyliin lesbot ja homot ei pääse naimisiin niinkuin heterot -> parisuhteen rekisteröiminen). Muuten se kuvataan uhkaavana.

Kärsimyksestä puhuminen on toiminut hyvin homojen ja lesbojen oikeuksia ajettaessa tähän asti sillä oikeuksia on haettu valtiolta. Mutta mielestäni Pink Black Block on enemmän, toivoisin sen olevan enemmän.

Poliittisessa käytössä kärsimys muuttuu pyhäksi viitaksi joka mahdollistaa ja oikeuttaa kaiken poliittisen toiminnan ilman todellisia arvojen perusteluja samalla kun se kieltää kaiken muun toimijuuden epäpyhänä ja vähempänä. Se on näennäisesti hyvä toimijalle itselleen, mutta se myös marginalisoi itsen marginalisoimalla muut kun se kieltää älyllisen tason poliittisessa toiminnassa ja täten keskustelun. Molemmat mitkä olivat mielestäni ongelmia kyseisellä marssilla.

Ongelmia jotka voisi ratkaista lähtemällä liikkeelle jostain ihan muusta kuin kärsimyksen kokemuksesta. Ja tässä asiassa katson että sateenkaariylpeys -liike ei eroa homohäpeä -liikkeestä: ylpeys ja viha ovat molemmat vastauksia juuri kärsimykseen, ne on retorisesti perusteltu kärsimyksellä.

Esimerkiksi LadyFestissä on mielestäni aivan erilaisia mahdollisuuksia kun määräävänä retorisena tekijänä on outouden kokemus, eikä siitä mahdollisesti seuraava kärsimys. Tällöin poliittinen liikehdintäkin kohdistuu eri tavalla sillä se ei sulje pois erilaisia kärsimyksiä muttei myöskään vaadi sitä osanottajilta outouden kokemuksen määreenä.

Se, että nyt tälleen itse kritisoin omiani tai lähinnä omia puuhiani, ei kuitenkaan tarkoita ettenkö ottaisi Gay Shame toimintaan osaa uudestaan. Uskon aatteeseen ja en löydä itseäni mistään sateenkaaren väreistä. Mutta niinkuin on, on pystyttävä katsomaan ja nähtävä itsensä ja omat toimensa.

Suomessa sitä harvemmin tapahtuu, mutta maailmalla moni menettää henkensä siitä hyvästä että ei toteuta heteronormatiivisia sukupuoli-identiteettejä. Transgender Day of Remembarance on monessa länsimaassa tullut julkisesti vietettyä. Suomessa ainut mitä asiasta olen kuullut, on Facebookissa järjestetty tapahtuma sytyttää kynttilä kotona ja muistella trans-ihmisiä.

Harvempihan täällä on kuollut väkivaltaan, vaikka moni on joutunut leimatuksi hulluksi tai vähintäänkin kohdeltu vähemmän kuin ihmisenä. Kirkon sisällä on omat vaikeudet, mutta sentään Suomessa saa hoitoja jos vain onnistuu pääsemään tutkimuksiin. Mikä ei aina ole helppoa, huomasin sen itsekin aikoinaan kun päädyin huutamaan Helsingin jollekin mielenterveyspoliklinikalle siitä minne lähete kuuluu lähettää. Täällä ei ole muutenkaan kovin paljon poliittista toimintaa, ovathan kaikki jotka ovat käymässä prosessia läpi kiltisti ja hiljaa saadakseen prosessin läpi ja moni haluaa sen jälkeen pistää koko homman taakseen.

Mutta transgender on enemmän kuin ne jotka päättävät lähteä prosessiin. Suomessa on monet asiat hyvin erilaisille transgender ihmisille -- siis myös niille jotka eivät samaistu biologiseen tai edes yhteen sukupuoleen täysin. Lainsäädäntö suojaa suomessa sukupuoleen perustuvalta syrjinnältä, vaikka ehkä esim. transvetismi tuskin katsottaisiin sukupuoleksi. Transgender-ihmisten on kuitenkin huomattavasti vaikeampi saada hoitoja verrattuna niihin jotka identifioituvat selkeästi yhteen sukupuoleen.

Maskuliininen käytös ja mieheksi pukeutuminen on Suomessa harvinaisen hyvin hyväksyttyä biologisten naisten osalta. Monissa maissa miesten vaatteisiin pukeutuminen voi olla rikos, mutta Suomessa sitä tekevät melkein kaikki. Sen sijaan feminiininen biomies kohtaa ympäristöstään paljon enemmän paineita -- hänen on oltava joka äijä tai sitten kohdattava halveksunta ja esineellistäminen, joka liittyy “neitinä” olemiseen. Eikä Suomessa todellakaan olla yhtä pitkällä kuin vaikkapa Intiassa mitä tulee transgender asioihin. Oikeastaan Suomessa ns. kolmannen sukupuolen asiat ovat jääneet pitkälti HLBT-liikkeessä marginaaliin.

Yhtälailla intersukupuolisten silvomiset, kuin muidenkin transgender ihmisten vaikeudet saada tukea omalle olemiselleen ovat täällä arkipäivää. Monen ihmisen kohtalo on nyrjähtänyt, moni on masentunut, tai ajautunut itsemurhaan. Monen elämää määrittää viha itseä ja omia tunteita kohtaan -- ei että vika olisi itsessä, mutta kulttuuri joka sanoo että onnistumme vain kun toteutamme tiettyjä rooleja tietyllä tavalla antaa tilaa monelle epäonnistumiselle ja mahdottomalle vaatimukselle.

Siinä missä oikeudet tiettyihin hoitoihin ovat arkipäivää tänään, ne eivät ole olleet olemassa vielä montaa vuotta eivätkä nekään ole ongelmattomia. Ja onhan sekä transvetismi, että transukupuolisuus molemmat edelleen sairausluokituksissa.

Mutta, että he jotka ovat menettäneet henkensä eivät joutuisi unholaan:

www.youtube.com/watch?v=XKCMONBGcpc

fuck

Rupesin miettimään miten paljon elämäni ja monen muunkin tuntemani elämä pyörii sukupuolen todistamisen ympärillä. Että sukupuoli voisi olla jotenkin pysyvä rakenne, ne jotka siitä poikkeavat joutuvat sitä todistelemaan. Tästä viimeaikoina on surullinen esimerkki tietenkin Semenyan tapaus. Oliko hän liian mies, ollakseen nainen? Ja miten jo kaikissa yksilöissä vaihteleva testosteronin määrä oli juuri tässä tapauksessa epäreilu etu? Testosteronin määräthän ovat jatkumo, eivätkä jokin kuilu miesten ja naisten välillä.

Transsukupuolisuus on mitä selkein todistamisen paikka. Erinnäisten psykologisten kokeiden ja ei niin kovin psykologisten arvioiden perusteella ihmisen sukupuoli määritellään. Ja älkää erehtykö luulemaan että tätä määrittelyä voisi tehdä transsukupuolinen itse – ei, tämä on asiantuntijoiden asia.

Mutta tämä ei ole ainut paikka missä sukupuoli pitää todistaa. Suurin osa tästä todistamisesta on tehty täysin näkymättömäksi ja luonnolliseksi mm. eriävillä nimillä ja vaatetuksilla, saniteettitiloilla, urilla, harrastuksilla, oikeastaan aivan kaikella.

Lapset puetaan sukupuolitettuihin väreihin, joita aikuiset eivät edes itse käytä. Ja nimetään nimillä joista ei jää epäselväksi missään tilanteessa mikä sen omistajan sukupuoli on. Monissa kulttuureissa ihminen nimeää itse itsensä tullessaan aikuiseksi ja nimet eivät myöskään välttämättä ole sukupuolitettuja. Mutta jostain syystä juuri täällä on tärkeää että on yksi nimi per yksi ihminen, jolla on yksi selkeä identiteetti ja sitä vastaava elämä jossa syntymästä asti kaikki on ollut arvattavissa ja ennakoitavissa. Nomen est omen, monellakin tavalla.

Jos kuitenkin nimi ja käyttäytyminen eivät mene yksiin, jos hormonit ja henkilötunnus eivät pidä yhtä, vaatii ympäristö sitä että todistamme kuuluvamme johonkin. Monet transihmiset kutsuvat tätä läpimenoksi: silloin ympäristö ei ole jatkuvan hämmennyksen ja kuohunnan vallassa. Sukupuolet on todistettu oikeiksi ja kaikkein normaaleimmatkin voivat nukkua yönsä rauhassa tietäen että jokaisen housuissa on mitä kuuluukin olla. Eikä transihminen joudu enää jatkuvasti ottamaan vastaan kontrollointia sukupuolen “oikein” tekemisestä. Oli tämä kuinka ystävällisesti sitten ilmaistukkin.

Tämän järjestelmän nyrjähdykset, hetkelliset mahdollisuudet oppia jotain siitä mitä on olla ihminen pistetään harvojen ja valittujen yksilöiden syyksi. Kaikenlaiset järjestyksen rikkovat ovat kuin syntipukkeja. Mitä erilaisemmat ihmiset joutuvat leikkauspöydille,  tutkimuksiin, pakolaiskeskuksiin ja hoitoloihin viemään pois jotain hyvin isoa pahaa mennessään joka rikkoo meille usein niin itsestäänselvänä pidettyä maailmanjärjestystä.  Niin monet ihmiset elävät todeksi jotain mitä on vaikea vangita sanoiksi tai identiteeteiksi, laittaa paikalleen ja kontrolloida, jotain mitä niin usein sanotaan myös syntiseksi, kunniattomaksi ja oudoksi.

Sarjan aiempaan Rakkauden puukottamat -jännäriin (My.book 2007) verrattuna Viimeinen ruusu on realistisempi ja vakavampi. Tarinan uskottavuus säilyy mielikuvituksellisimmissakin juonenkäänteissä ja mysteerin ratkaisu selivää lukijalle vasta sitten kun Renatellekin. Muodoltaan Viimeinen ruusu on hyvin perinteinen salapoliisiromaani.

Parasta kirjassa on kuitenkin henkilöiden ja alakulttuurien kuvaus. Kaikki hahmot ovat omanlaisiaan persoonia ja tapojen ja arvojen moninaisuus tulee heidän kauttaan hyvin esiin. Erityisen hienosti on kuvattu ulkomaalaistaustaisten nuorten taiteilu monen kulttuurin välillä. Rankoista tapahtumista huolimatta kirjan henki on lempeä ja inhimillinen.

Alakulttuurien ohella sarjassa käsitellään monipuolisesti myös ystävyyttä, rakkautta ja seksuaalisuutta. Enemmistö hahmoista on lesboja, mutta suuntautumisen sijaan korostetaan seksuaalisuuden erilaista merkitystä eri ihmisille. Ja vaikka joka kirjassa on ronskia ja kiihkeää ruumiillisuutta, löytyy vastapainoksi myös syvää platonista ystävyyttä, joka saattaa kokijalleen olla intohimoisen rakkauden veroista. Rakkaus, rikos ja seksuaalisuus nivuotuvat usein yhteen, mikä ei tee tapausten selvittämisestä ainakaan helpompaa.

Sateenkaareva Renate Kress -sarja sopii kaikille avomielisille dekkarien ystäville. Viimeinen ruusu on loistava valinta etnisestä vähemmistöydestä kiinnostuneille, Rakkauden puukottamat taas viehättää ronskin huumorin ystäviä. Sarjan inhimillisestä otteesta pitävät kaikki, jotka tykkäävät kurkistaa erilaisten ihmisten sisimpään.

Holopainen jatkaa:

Buschbaum tuli julkisuuteen viime alkuvuodesta, jolloin kertoi transseksuaalisuudestaan ja aikeistaan käydä läpi sukupuolenvaihdoshoidot. Hän itse puhuu mieluummin sukupuolen korjauksesta, koska katsoo eläneensä elämänsä ensimmäiset 27 vuotta “väärän sukupuolen edustajana”.

Holopaisen ymmärrys  asian suhteen on, lainatakseni kuolematonta lausahdusta, lapsenkengän asemassa.  Mutta miksi odottaisinkaan urheilutoimittajalta minkäänlaista yleissivistystä tai hienotunteisuutta? Holopainen sulkee Buschbaumin lainausmerkkeihin ja vie häneltä sanamuodoillaan itsemäärittelyn oikeuden. Holopainen muistaa vielä mainita, ettei Buschbaum menestyisi miesten sarjassa, jotta lukija ei vain unohtaisi aidon sukupuolisuuden perustuvan biologiaan.

Holopaisen mielestä uutinen on se, että urheilija on läpikäynyt sukupuolenkorjausprosessin. Minun mielestäni uutisen pitäisi olla se, että Buschbaum on joutunut lopettamaan urheilu-uransa vasten tahtoaan, koska testosteroni luetaan doping-aineeksi.

Iltalehti julkaisi “uutisen” koskien Marja-Sisko Aaltoa. Kenen tahansa muun ikääntyneen ihmisen kohdalla olisi kehuttu hyvänä säilynyttä kuntoa, mutta Iltalehti päätti todistaa jutullaan, että ulkonäöllisestä muutoksesta huolimatta Marja-Sisko Aallon syntymässä määrätty sukupuoli on hallitseva. Jotta asia ei olisi jäänyt epäselväksi, Iltalehti lisäsi mukaan kuvan, joka esitti Marja-Siskoa ennen sukupuolenkorjausprosessia. Joskus on vain hyvä antaa varkaan viedä käsilaukku. Omaisuus menee, mutta maine säilyy. Ranneliikkeen cissukupuolinen kirjoittaja Juhani Viherlahti suorittaa Allolle  henkilönpalvontaa. Hänen mielestään Aalto on loistava esimerkki transihmisille. Viherlahden omatunto ei ole puhdas. Yleensä uutisia on saanut kommentoida, mutta Aalto-uutisoinnista kommentointimahdollisuus on jätetty pois. Juhani Viherlahti pelkää, että ylistämisellä alistaminen paljastuu. Ranneliike/Lepakkolaakson palstalla asiaa voidaan kuitenkin käsitellä. Marja-Sisko Aalto on kuitenkin ollut esimerkki lähinnä median harjoittamasta räikeästä transihmisten hyväksikäytöstä.

Transnaisten fyysinen vahvuus on myytti, jota myös Olympiakomitea on hellinyt aiemmin ja Toimi Kankaanniemi ottanut esille eduskuntakeskustelussa.  Se mitä ilmeisemmin vaivaa pelkkää urheilua enemmän. Ehkä tarkoitus on mitätöidä se, että transnaiset olisivat samalla tavoin suojelua kaipaavia yksilöitä kuin muut naiset. Transnainen, joka tulee hakatuksi kadulla ei olekaan nainen, jota lyödään, vaan se samaistetaan miesten välisiin nakkikioskitappeluihin (jotka nekin ovat väärin), jotka voidaan jättää huomiotta kun ne lasketaan tarkoitushakuisen väärin ymmärrettyyn darvinismiin kuuluviin “pojat ovat poikia”-mittelöihin.

Toisaalta, jos transnainen käyttäytyy feminisoidun ruumiinsa edellyttämällä tavalla heikosti, häntä voidaan syyttää stereotypioiden ylläpitämisestä. Teki miten tahansa, aina saa kuulla kunniansa.  Yhteiskunta vääntää sukupuolikiusaamisen ruuvin niin tiukalle, että se katkeaa ja sen jälkeen on sama onko ruuvia ollut alun perinkään. Silloin nousee tomusta Kumma, joka talloo maahan kaikki säännöt!

Sitä ennen on näiden koulunpihan kiusaajien rääkättävä uutta oppilasta, joka ei vielä tunne niitä sääntöjä, jolla tätä peliä pelataan.

Linkit:

• Iltalehti
• Lepakkolaakso/Ranneliike