Molemmat heistä tiesivät, etten kokenut itseäni naiseksi. Mutta sillä ei enää ollut väliä. Kun raskauden ensimmäisinä kuukausina rintani alkoivat kasvaa, nännini tummeta ja raskaustesti näytti positiivista, luovuin ilmeisesti oikeudesta valita itse sukupuoleni. Yhtäkkiä biologinen sukupuoli dominoi koko elämääni.

Paitsi ettei dominoinut. En kokenut sukupuoltani piirunkaan vertaa eri tavoin kuin ennen tiineeksi tuloani. Seksuaalisuuteni kyllä muuttui, minkä panin merkille huvittuneena: aiemmin olin ollut kiinnostunut ihmisistä sukupuoleen katsomatta. Nyt kiinnostus biomiehiin oli lakannut kuin seinään. Tajusin vähitellen, kuinka valtavasti olin halunnut lasta. Aloin myöntää itselleni, kuinka monet ihmissuhteistani (ja satunnaispanoistani) olivat alkaneet ja loppuneet lisääntymisen haluni vuoksi.

Tilanne oli absurdi: samaan aikaan, kun koin heteroydinperhemallin vieraammaksi kuin ennen, elämääni astuivat äitiysneuvola, äitiysvaatteet, (dis)informaatioläpyskät joiden kansissa malleilla on isot mahat ja vihkisormukset, vaihtoehtovanhemmuussivut joiden nimissä on jollain valinnaisella kielellä joko “mamma”, “nainen” tai jotain siihen suuntaan ja joissa saatettiin puhua yksinhuoltajaäitiydestä muttei koskaan, millään uhalla, murtauduttu hetero-oletuksen ulkopuolelle. Ystävät kyselivät minulta lapsen isästä ja siitä, kuka mies on se onnekas, vaikka tiesivät hyvin, etten aiemminkaan ollut pitäytynyt koiraissa kumppania valitessani. Ikään kuin se yksi siimahäntäinen sukusolu olisi sitonut minut lopullisesti sellaiseen sosiaaliseen muottiin, jossa alunperinkin olin tehnyt vain hämmentyneitä ja puolivillaisia vierailuja.

Olin haaveillut lapsesta jo kauan. Ensimmäinen vauvakuumeeni iski, kun olin 15. Sen jälkeen eri lapsentekotavat olivat milloin risteilleet päässäni, milloin unohtuneet muutamaksi vuodeksi. Useimpiin toiveistani liittyi, etten halunnut tietää, kuka olisi lapsen toinen biologinen vanhempi. Olin pohtinut erilaisia mielikuvituksellisia vaihtoehtoja orgioista (liiallinen tautiriski) usean siemennesteenluovuttajan kasaamaan cocktailmukiin (vaivalloinen toteuttaa) ja todennut, että helpointa ja nopeinta olisi yksinkertaisesti tarttua seuraavaan mahdolliseen tilaisuuteen, minkä sitten teinkin. Ajattelin, että lopulta biologisen isän tunteminen ei olisi niin kovin kauhea ajatus. Tulin raskaaksi melkein heti, minkä jälkeen sain kuulla, että henkilö jonka sukusolusta olin hedelmöittynyt oli raiskaaja. Luonnollisesti katkaisin välit häneen.

- Raskaana olevasta naisesta tulee tiikeriemo, naisten saunassa kommentoitiin raivoani. Ihmiset, joita olin pitänyt feministeinä ja ystävinäni, yrittivät kilvan suostutella minua seurustelemaan hedelmöittäjäni kanssa. Ikään kuin raiskauksella ei olisi mitään väliä, vaan kaikki johtuisi hormonitoiminnastani. Tuntui, kuin yhtäkkiä olisin tipahtanut ulkopuolelle jokaisesta sosiaalisesta verkostosta, johon olin onnistunut ujuttautumaan. Ystävät, joilla oli lapsia, samoin kuin kaikenkarvaiset lapsentekokirjat olettivat, että olisin valmis luopumaan syvimmistä periaatteistani kutoakseni kasaan jonkinlaisen ydinperheidyllin ulkokuoren; niissä ystävissä, jotka suhtautuivat heteroydinperhemalliin kriittisemmin, lapset herättivät lähinnä pelkoa ja inhoa.

En löytänyt samaistumiskohteita perhe- ja kasvatusoppaista, jotka joko olettivat heteroydinperheen tai olivat yh-äideille suunnattua terapiamateriaalia, jonka keskeinen sisältö oli “Vituttaako? Onko vaikeaa? Voi sua rassukkaa, ehkä vielä löydät miehen“. Löysin joitakin sateenkaariperheille tarkoitettuja resursseja, joissa oli arvokasta tietoa lähinnä eri hedelmöitystaktiikoista, mutta hyvin vähän siitä, mitä sikiämisen jälkeen tulisi tehdä.

Tajusin olevani pakotettu etsimään kaiken tarvitsemani tiedon julkaisuista, joissa minua puhuteltiin äidiksi, joka toteuttaa viimein naiseuden kukkeinta huippua. Äitini suositteli minulle Anna Wahlgrenin Lapsikirjaa, josta löysin järkeviä imetysvinkkejä, mutta jonka kappale “Mistä tiedät olevasi raskaana?” alkaa sanoilla “Edellytyksenä on yhdyntä” ja jossa ilmoitetaan ystävällisesti myös, että “Naisena saat kokea oman ruumiisi olevan viimeinkin siinä käytössä, mihin se on tarkoitettu.”

Neuvolasta taas annettiin käteen Vau’kirjan Vauvan odotus – opas, jossa oli erilliset osastot äideille ja isille. Koetin lukea protestiksi vain isäosastoa, mutta siitä ei tullut mitään: se oli pituudeltaan vain kolmanneksen äitiosastosta ja siinä neuvottiin isää lähinnä sietämään “rakkaansa hormoneita” ja huolehtimaan kodin asianmukaisesta varustelusta. “Varaudu siihen, että yöunesi voi häiriytyä kumppanisi levottomista unista ja tiheistä vessassa käynneistä”, isää neuvotaan. No shit. Vauva-lehdessä puolestaan hymyilevät, anorektisen hoikat äidit pukivat vuoden ikäisiä lapsiaan trendivaatteisiin kuin nukkeja. Hyvät ystävät, mikäli päädytte etsimään lastenteko- ja hoitovinkkejä kirjoista, suosittelen niiden pöllimistä mieluummin kuin kirjastosta lainaamista: silloin voitte huoleti heittää kirjan seinään niin monta kertaa kuin haluatte.

Tunne omasta totaalisesta ulkopuolisuudesta laajeni tajuamiseksi siitä, kuinka ulkopuolelle kaikki ei-naiset jäävät vanhemmuuden kulttuurissa. Kaikki lukemani oli kirjoitettu selkeästi nimenomaan äideille; isät otettiin huomioon sivuhuomautuksissa, ja jossain kohdin – esimerkiksi synnytystä käsittelevässä luvussa – saatettiin neuvoa, että myös isän kannattaisi lukea tämä luku. (Ja vain tämä luku – turha hänen on vaivautua enempää, eihän hän ole nainen.) Kuvituksessa nimenomaan naisilla oli sylissään vauvoja ja taaperoita. Minua kuvotti ja ahdisti se, miten vanhemmuuden typistäminen äitiydeksi ja naiseudeksi oli vallitsevana käytäntönä myös ns. asiantuntijoiden keskuudessa. Kuten käydessäni ensimmäistä kertaa ultrassa 17. viikolla, jolloin lääkäri sai ultrasta suoranaisen hepulin.

-Aijai että on äidin näköinen tyttö! Siis eihän sitä sukupuolta vielä voi tietää, mutta niin on sama profiili!, lääkäri hihkaisi ja tuli halaamaan. En enää tiennyt yhtään, mitä sanoa.
- Nauti nyt vaan tuosta ihanan naisellisesti kasvavasta mahastasi, neuvolan hoitaja puolestaan kehotti 21. viikolla.

Opettelin suojelemaan itseäni valitsemalla tarkkaan, kenen kanssa puhuin. En alkanut tarpeettomiin keskusteluihin hoitohenkilökunnan kanssa, hoidin vain tarkastukset ja peruskohteliaisuudet alta ja liukenin. Harjoittelin jämptiä, tiukkaa otetta sukulaisten kanssa puhuessa ja löysin itseni vastaamasta yhä useampiin hyvää tarkoittaviin kysymyksiin: “No mitäs ihmeen väliä sillä on?” Ne ystävät, joille koin voivani puhua vapaasti, saivatkin sitten osakseen useamman korvallisen. Samoin äiti, jolle löysin itseni soittelemasta yhä useammin. Hän kyseli kummallisia kysymyksiä eikä ehkä täysin tajunnut kaikkia ratkaisujani, mutta kunnioitti niistä jokaista. Tai hänen sanojensa mukaan, “kyllä yksi mummo voittaa kymmenen anarkistikaveria!”

Ja niin minä olin matkalla. Aloin tottua katkerasti siihen, että kannoin biologista sukupuoltani mukanani kuin näyteikkunassa. Kuin naiseus olisi bussi, jota olin pakotettu ajamaan niiden kaikkien tuttujen ja tuntemattomien, ihmisten ja instituutioiden takia, jotka sillä halusivat matkustaa. Sillä niin taisi todellakin olla, ettei kehoni ollut enää minun vallassani, vaan minun odotettiin vastaanottavan hymyillen valtavat kommenttien, neuvojen, ihastelujen ja lokerointien virrat – kehostani oli tullut jotakin yhteisöllistä, eikä se liittynyt niinkään minun yhteisööni vaan johonkin sellaiseen yhteisöön, johon minut oli kysymättä liitetty. Jossa kehoni ja sukupuoleni ei ollut enää oma asiani, vaan jotain, johon oli ilmeisesti lupa osallistua.

Joten istuin bussini ratissa ruuhkaisessa risteyksessä, kuuntelin korvalappustereoita ja kuvittelin ajavani keltaisella fillarilla pellon halki, tarakalla vain yksi hyvä ystävä.

Sillä miksi pidän ihmisistä yleensä ei ole juurikaan tekemistä heidän ja heidän elimistönsä sukusolutuotannon kanssa. Kun jossain vaiheessa älysin että tahdon todella paljon saada lapsen, ja että oikeastaan tahtoisin myöskin kantaa sen lapsen maailmaan oman kehoni kautta, aloin kiinnostua pienisukusoluisista henkilöistä aivan erityisellä tavalla. Ryhdyin miettimään millä tavalla heiltä voisi saada pieniä sukusoluja, joita lapsen luomiseen tarvittaisiin. Tai no, oikeastaan en miettinyt kovin kauan, vaan aloin kysellä ihmisiltä jotka tunsin, joista pidin (jonkin verran kyselin myös tuntemattomilta, joiden tiesin tahtovan lapsia), voisivatko he lahjoittaa sukusolujaan minulle projektiini, tai haluaisivatko he ryhtyä tekemään ja kasvattamaan lasta yhdessä minun kanssani. Useimpien pienisukusoluisten olentojen mielestä tämä oli älytön idea. Monet ihmiset tiesivät etukäteen millaisissa suhteissa ja millaisten ihmisten kuului saada lapsia. Niitä kuului saada niin sanottujen naisten ja miesten välisissä, tai ainakin kiinteissä, niin sanotuissa parisuhteissa ja intiimisuhteissa. Rakkautta ja taloutta piti olla tarpeeksi. Joidenkin (suurisukusoluisten) mielestä oli ok, jos minä tekisin lapsen yksin, mutta vain jos minulla olisi siihen taloudellisesti riittävät edellytykset.

Mitä enemmän keskustelin ihmisten kanssa, sitä monimutkaisemmalta asia alkoi näyttää. Ei ollutkaan ihan helppoa saada lapsi. Ei riittänyt että vilpittömästi haluaa lapsen, eikä se että olisi halukas kantamaan siitä vastuuta. Hyvin mieluusti piti olla määrätynlaisen muotoisissa, laatuisissa ja pituisissa suhteissa toisiin tietylaisiin ihmisiin, sekä tietää jo nyt että lapsen ollessa yli kymmenen vuotta minulla olisi varaa kustantaa hänelle jääkiekkovarusteet tai ratsastusvermeet. Tätä en ollut tullut ajatelleeksi. Tarkemmin ajateltuna päätin olla ajattelematta vastakin, ja vain tehdä sen lapsen.

Tätä pohdiskellessani, ja yhteistyökumppaneita hakiessani tuli Suomeen laki jonka mukaan minäkin voisin saada Väestöliitosta lisääntymisapua, olinhan ”yksinäinen nainen”. Minulla ei vain ollut tarpeeksi rahaa: väestöliiton lisääntymisapu maksoi noin 400 euroa kerta. Ihan normaalissakin tapauksissa pieniä sukusoluja saattaa joutua laittamaan sisään ainakin parikymmentä kertaa. Siihen olisi mennyt melkein saman verran kuin minun normaalit vuosituloni. Lisäksi, jos pienten sukusolujen sisään laittaminen ei riittäisi hedelmöittymiseen, muista hedelmöittämispalveluista saattoi joutua maksamaan parikin tuhatta euroa kerralla.

Siihen mennessä kun olisin keksinyt itselleni noin paljon vuosittaisia lisätuloja, olisi lapsenluomiskapasiteettini alkanut jo vakavasti hiipua. Ja voi olla, että Väestöliitossa ne olisivat saaneet selville tämän hieman hitaan puolen minusta, ja olisivat päättäneet, että näin vähän tienaavat ihmiset ovat geneettisesti degeneroituvaa ainesosaa, joka ei kuulu Väestöliiton lisääntymispalvelujen piiriin. Koko klinikka-ajatus tuntui minusta muutenkin epäilyttävältä. Olenhan minäkin konservatiivi: minusta tuntuu että minun lapset kuuluu askarrella alulle mieluiten jonkun kotona ja sellaisten ihmisten kesken, jotka välittävät toisistaan.

Onneksi tapasin töissä yhden pienisukusoluisen ihmisen, josta tykkäsin kovasti. Hänkin tykkäsi minusta. Olin oikeastaan tuolloin jo lähes luopunut koko lapsentekoideasta, sillä olin etsinyt pienien sukusolujen lahjoittajaa jo kymmenkunta vuotta. Kerroin pienisukusoluiselle ihmiselle harmillisen tarinani ja hän sanoi minulle voivansa mielellään auttaa minua. Niinpä hän alkoi käydä säännöllisesti luonani lahjoittamassa pieniä sukusoluja pieneen punakantiseen muovimukiin. Niitä sitten ruiskutin pienellä muoviruiskulla sisääni. Joskus eräs noitaystäväni tuli mukaan ja keksi hedelmällisyysloitsuja sekä lämmitti mahaani käsillään, kun makasin asuntoni lattialla jalat ylhäällä lahjan saamisen jälkeen.

Se, että töissä tapaamani ihminen ryhtyi lahjoittamaan minulle pieniä sukusoluja oli hienoa. Luottamukseni lisääntyi. Aloin uskoa, että ihmisten parissa voi olla ihan järkevää elää. Kaikki ei olekaan ihan niin käsittämätöntä, enkä ehkä olekaan liian hidas ja yksinkertainen tekemään niitä asioita joita elämässäni haluan tehdä. Olin ystävystynyt pienten sukusolujen luovuttajan kanssa jo ennen kuin luovuttaminen alkoi, mutta meistä tuli vielä läheisemmät. Joskus hän jäi luovuttamisen jälkeen minun luokseni yöksi. Muistan erään tuollaisen illan hyvin. Olin jo mennyt nukkumaan ja pedannut hänelle vuoteen lattialle. Hän oli päättänyt vielä piirtää hieman ennen nukkumaan menoa. Kun suljin silmäni, kuulin hänen kynänsä äänen paperilla. Oli ihanaa aistia se ääni, sellaisen ihmisen piirtävän kynän ääni, joka oli ollut niin kiltti, että oli päättänyt auttaa minua projektissani saada aikaan lapsi.

Tuo ystäväni ei asunut kanssani samassa kaupungissa, eikä hän ehtinyt luovuttamaan aina kun minun suuri sukusoluni olisi ollut lapsen tekemiseen otollisessa tilassa. Ryhdyin etsimään toista luovuttajaa. Yllätyksekseni sellainen löytyikin tällä kertaa melko läheltä. En tuntenut tätä uutta luovuttajaa etukäteen, mutta kun tapasimme ensimmäistä kertaa, meille syntyi heti vilkas keskustelu lapsen tekemisen merkityksistä, ihmisen luomisen materiaalisista pääomista ja ehdoista. Ja vielä jostakin, olikohan se työväen marssilauluperinteestä. Oli hauskaa, että heti kun tutustui toiseen ihmiseen saattoi ruveta keskustelemaan oikeista, konkreettisista asioista. Tätäkin luovuttajaa kiinnosti kuulla miksi halusin lapsen. En ollut ihan varma, mutta tuntui hyvältä pohtia sitä taas kerran hyväntahtoisen ja ymmärrettävän ihmisen seurassa.

Ryhdyimme puuhaan heti muutaman viikon päästä. Lapsen luomisen lisäksi aloitimme filosofian lukupiirin. Kohtaamiset olivat miellyttäviä, eikä pieni, muovinen, punakantinen muki vähentänyt niitten kotoisaa ja intiimiä tunnelmaa. Yhtä aikaa paikalla leijaili kokeellisen pääoman jakamisen ilmapiiri. Oli mukavaa kymmenen vuoden turhan etsinnän jälkeen tavata jo toinen ihminen peräjälkeen, jonka mielestä minun halussani saada lapsi ei ollut mitään ihmeellistä. Oli asiallista, että asiat etenivät normaalisti ja luonnollisesti, eikä kukaan vaatinut minua tilille mahdollisen viidentoista vuoden päästä koittavista ratsastustuntimaksuista, tai sekoittanut lapsentekohaluani miehen ja naisen, tai kahden muuten sukupuoleltaan selkeärajaisen aikuisen väliseen intiimiin rakkaussuhteeseen.

Toinen luovuttaja muutti ulkomaille. Kävin tapaamassa häntä kerran siellä. Kävelimme kaupungin ympäri tuntikausia, puhuimme vallankumouksen käytännöllisistä mahdollisuuksista ja kuolemasta. Näin, että tuo ihminen oli juurtumassa uuteen kaupunkiin ainakin hetkeksi. Aloin etsiä vielä yhtä pienisukusoluista ihmistä lapsenluomisprojektini osalliseksi. Entisellä kumppanillani oli ystävä, jonka tiesin olevan avoin yhteisölliseen jakamiseen ja luomiseen liittyville projekteille. Hänestä tuli kolmas luovuttajani, jolta saan yhä pieniä sukusoluja. Aloin ehkä jo hieman tottua siihen, että kohtasin ihmisiä, jotka olivat yhtä aikaa sekä kilttejä minulle, että kiinnostuneita lapsenluomisprojektistani.

Mutta en ole tottunut kuitenkaan. Joka kerta kun nostan pienen punakantisen muovimukin kaapistani, pohdiskelen hämmentyneenä sitä että asia, joka tuntuu minusta luonnolliselta, tuntuu mahdolliselta myös toisesta. Ja sitä, että se mikä minulle tarkoittaa halua tehdä lapsi, tarkoittaa pienten sukusolujensa lahjoittajalle jotain muuta. Ja sitä onnekasta yhteensattumaa, että touhusta saa keskustella, liittää sen ajatuksilla ja sanoilla muihin yhdessä tekemisen ja todellisuuden muuttamisen projekteihin. En ehkä totu koskaan makaamiseen oman tai jonkun toisen kodin lattialla sääret sohvalla, toivoen että sisään laittamani pienet sukusolut kohtaavat matkallaan vähän isomman sukusoluni. Jotain yllättävää ja inspiroivaa siinä aina on.

Samalla haluni saada lapsi on hieman kauhtunut, kuin pitkään pitämäni vanhat vakosamettihousut. Se ei ole hävinnyt kokonaan, mutta tarpeesta on tullut vähemmän pakottava. En ole tullut vielä raskaaksi, enkä ole saanut lasta, mutta olen huomannut että pidän joistakin pienisukusoluisista ihmisistä aikalailla silloin kun he haluavat jakaa kanssani ajatuksia, jotka säkenöivät osuessaan minun ideoihini, tai materiaaleja joita itseltäni elämän askarteluharrastuksissa näyttää puuttuvan.

An important link for all:

The Yogyakarta Principles address a broad range of human rights standards and their application to issues of sexual orientation and gender identity.

In 2006, in response to well-documented patterns of abuse, a distinguished group of international human rights experts met in Yogyakarta, Indonesia to outline a set of international principles relating to sexual orientation and gender identity. The result was the Yogyakarta Principles: a universal guide to human rights which affirm binding international legal standards with which all States must comply. They promise a different future where all people born free and equal in dignity and rights can fulfil that precious birthright.

The Yogyakarta Principles are available on the website in English, Spanish, French, Russian, Arabic, and Chinese.

Suomessa sitä harvemmin tapahtuu, mutta maailmalla moni menettää henkensä siitä hyvästä että ei toteuta heteronormatiivisia sukupuoli-identiteettejä. Transgender Day of Remembarance on monessa länsimaassa tullut julkisesti vietettyä. Suomessa ainut mitä asiasta olen kuullut, on Facebookissa järjestetty tapahtuma sytyttää kynttilä kotona ja muistella trans-ihmisiä.

Harvempihan täällä on kuollut väkivaltaan, vaikka moni on joutunut leimatuksi hulluksi tai vähintäänkin kohdeltu vähemmän kuin ihmisenä. Kirkon sisällä on omat vaikeudet, mutta sentään Suomessa saa hoitoja jos vain onnistuu pääsemään tutkimuksiin. Mikä ei aina ole helppoa, huomasin sen itsekin aikoinaan kun päädyin huutamaan Helsingin jollekin mielenterveyspoliklinikalle siitä minne lähete kuuluu lähettää. Täällä ei ole muutenkaan kovin paljon poliittista toimintaa, ovathan kaikki jotka ovat käymässä prosessia läpi kiltisti ja hiljaa saadakseen prosessin läpi ja moni haluaa sen jälkeen pistää koko homman taakseen.

Mutta transgender on enemmän kuin ne jotka päättävät lähteä prosessiin. Suomessa on monet asiat hyvin erilaisille transgender ihmisille -- siis myös niille jotka eivät samaistu biologiseen tai edes yhteen sukupuoleen täysin. Lainsäädäntö suojaa suomessa sukupuoleen perustuvalta syrjinnältä, vaikka ehkä esim. transvetismi tuskin katsottaisiin sukupuoleksi. Transgender-ihmisten on kuitenkin huomattavasti vaikeampi saada hoitoja verrattuna niihin jotka identifioituvat selkeästi yhteen sukupuoleen.

Maskuliininen käytös ja mieheksi pukeutuminen on Suomessa harvinaisen hyvin hyväksyttyä biologisten naisten osalta. Monissa maissa miesten vaatteisiin pukeutuminen voi olla rikos, mutta Suomessa sitä tekevät melkein kaikki. Sen sijaan feminiininen biomies kohtaa ympäristöstään paljon enemmän paineita -- hänen on oltava joka äijä tai sitten kohdattava halveksunta ja esineellistäminen, joka liittyy “neitinä” olemiseen. Eikä Suomessa todellakaan olla yhtä pitkällä kuin vaikkapa Intiassa mitä tulee transgender asioihin. Oikeastaan Suomessa ns. kolmannen sukupuolen asiat ovat jääneet pitkälti HLBT-liikkeessä marginaaliin.

Yhtälailla intersukupuolisten silvomiset, kuin muidenkin transgender ihmisten vaikeudet saada tukea omalle olemiselleen ovat täällä arkipäivää. Monen ihmisen kohtalo on nyrjähtänyt, moni on masentunut, tai ajautunut itsemurhaan. Monen elämää määrittää viha itseä ja omia tunteita kohtaan -- ei että vika olisi itsessä, mutta kulttuuri joka sanoo että onnistumme vain kun toteutamme tiettyjä rooleja tietyllä tavalla antaa tilaa monelle epäonnistumiselle ja mahdottomalle vaatimukselle.

Siinä missä oikeudet tiettyihin hoitoihin ovat arkipäivää tänään, ne eivät ole olleet olemassa vielä montaa vuotta eivätkä nekään ole ongelmattomia. Ja onhan sekä transvetismi, että transukupuolisuus molemmat edelleen sairausluokituksissa.

Mutta, että he jotka ovat menettäneet henkensä eivät joutuisi unholaan:

www.youtube.com/watch?v=XKCMONBGcpc

Sain kutsun kohdunkaulansyöpäseulontaan taas ja kuten viime kerrallakin, heitin sen roskakoriin. Koska minulla ei transnaisena ole kohdunkaulaa, niin ei siihen voi tulla syöpääkään. Mitäs minulle voi tulla. Kukaan ei ole ikinä kertonut eikä mistään lääkärikirjasta saa tietää, eikä äitikään varottanut, kaikkein vähiten saisin todennäköisesti tietoa lääkäriasemalta itseltään.

Kohdunkaulan syöpää vastaan rokotetaan tyttöjä ennen kuin heistä tulee aktiivisia seksuaalisesti. Siis miesten kanssa. Tämä sulkee jo lesbot pois. Paperissa ei kuitenkaan lue lesboista saati sitten transnaisista yhtään mitään. Luenpa sivustolta rokote.fi, “6 askelta kohdunkaulansyövän ymmärtämiseen”: “Tartuntariski syntyy, kun sukupuolielämä aloitetaan.” Tässä ilmeisesti tarkoitetaan seksielämää ja pelkästään heteroseksielämää. Eipä ollut usein kysytyissä kysymyksissäkään mitään lesboista eikä transihmisistä. Jotain löytyi mutkan kautta: “Jos miehet kerran ovat papilloomaviruksen kantajia, mikseivät he sairastu kohdunkaulan syöpään?“. Tällainen huolenaihe oli siis arvioitu lesboja ja transnaisia tärkeämmäksi, mutta mutkan kautta selvisi, että miehet ovat viruksen kantajia. Minua kuitenkin kiinnostaa, se, millä miehet sitä virusta kantavat ja kuuluisivatko transnaiset juuri niihin “miehiin”, jotka olisivat kantajia, mutta toisaalta vaarassa sairastua johonkin muuhun syöpään.

Kanadassa sen sijaan puhutaan asioista oikeilla nimillä:

MTF, following vaginoplasty
•
If the glans penis has been used to create a neocervix, Pap smear should follow guidelines
for natal females.
•
Consider vaginal Pap smear for MTFs with history of genital warts.
Cervical Pap smears are generally not indicated for MTF patients because a cervix is generally not
present even after vaginoplasty. A case of intraepithelial neoplasia (carcinoma in situ) has been
reported in an MTF patient who underwent vaginoplasty with the glans penis used to create a
neocervix.
57
Pap smear of the neocervix should be done routinely in these cases, as (a) the glans
appears to be more prone to carcinomatous change than the skin of the penile shaft, and (b) there
appears to be greater risk of progression to invasive carcinoma with intraepithelial neoplasia of the
glans compared to intraepithelial neoplasia of other penile skin.

Lähde

Kaikkein parhaiten onnistuu, jos on dokumentit  tallessa omasta leikkauksestaan. Minun tapauksessani sairaala sattui hukkaamaan osan niistä. Ehkä joku äänitti musiikkia lääkärin  leikkausmuistiinpanojen päälle.

Terveydenhuolto Suomessa on siis vähän heikun keikun ja transihmisten  hoito koko Euroopassa on huonoa ja asenteellista.  Varmasti osaksi tästä syystä transihmisten elämä ei ole pitkä. Elokuvassa  The Amazing Truth About Queen Raquela kyyninen transfani toteaa, että transnaiset ovat kuin hyönteisiä: horrostavat maan alla, sitten nousevat  hetkessä esille, harrastavat koko elämänsä seksiä ja kuolevat massoittain pois.  Tuttavapiiristä rupeavat ensimmäiset kuolemaan 50 ikävuoden korvilla.

CrimethIncin voimauttavassa kirjallisuudessa kehotetaan ottamaan oma terveys omaan haltuun tekemällä itse itselleen gynekologiset tutkimukset ja muutenkin huolehtimaan terveydestään ihan itse. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun tunnen olevani virallisen lääketieteen ulossulkema. Silloin astuu katulääketiede kuvioon.

Minussa herää kuitenkin poliittinen aktivisti ja aion tehdä huomautuksen sekä nettisivusta että kutsusta. Ahne terveydenhuolto toki haluaisi laskuttaa kaupunkia siitä, että lesbot ja transihmiset juoksisivat kokeissa turhaan. Kutsussa oleva nettiosoite on mykkä, se antaa vain ajanvarauksen. Tällaiseen täydelliseen mykkyyteen törmää Suomen viranomaisten taholta usein, vertaa “Soviteltu päiväraha lakkaa 31.12.2009″ ilman mitään mainintaa siitä, mitä sen jälkeen. Tipahdan jyrkänteeltä?

Kutsu oli myös ruotsiksi. Se ei ole sen takia, että tavoitettaisiin kaikenlaisia ihmisiä. Väestörekisterissä kotikieleni on suomi. Se on vain välinpitämättömyyttä olla lähettämättä ruotsinkielisille omaa kutsuaan.  Kaikille samaa, yksilöllisistä eroista piittaamatta.

Tästä huolimatta sukupuolenkorjausleikkaus kulkee riippakivenä mukana potilaskertomuksissa sellaisissakin sairauksissa, missä sillä ei ole mitään merkitystä, niin kuin esimerkiksi kun sain jalkaani ruusun. Tuollaisissa yhteyksissä se voi altistaa syrjinnälle. Koskaan ei ole kukaan ollut kiinnostunut kysymään sukupuolenkorjausleikkauksen jälkioireista kuten esimerkiksi emättimen luhistumisesta, tulehduksista tai vuodoista.  Viisas lääkäri ei halua kysyä sellaisia asioita mihin ei osaa vastata. Kukahan osaisi? Sillä välin meitä kuolee niin kuin kärpäsiä.

Kun jalassani oli ruusu, venytin lääkärissä käyntiä viimeiseen asti. Siinä vaiheessa ruusu oli päässyt jo vakavaksi. Lääkäri ihmetteli, miten olin päässyt kodistani ylipäätään päivystykseen eikä halunnut laskea minua takaisin kotiin. Kutsuin kaikki ystäväni sairaalaan, koska pelkäsin, ettei yksinäisenä pidetyllä ja köyhällä ole oikeuksia.

En mene sikainfluenssarokotukseenkaan. Minä olen niin sika!