fuck

Rupesin miettimään miten paljon elämäni ja monen muunkin tuntemani elämä pyörii sukupuolen todistamisen ympärillä. Että sukupuoli voisi olla jotenkin pysyvä rakenne, ne jotka siitä poikkeavat joutuvat sitä todistelemaan. Tästä viimeaikoina on surullinen esimerkki tietenkin Semenyan tapaus. Oliko hän liian mies, ollakseen nainen? Ja miten jo kaikissa yksilöissä vaihteleva testosteronin määrä oli juuri tässä tapauksessa epäreilu etu? Testosteronin määräthän ovat jatkumo, eivätkä jokin kuilu miesten ja naisten välillä.

Transsukupuolisuus on mitä selkein todistamisen paikka. Erinnäisten psykologisten kokeiden ja ei niin kovin psykologisten arvioiden perusteella ihmisen sukupuoli määritellään. Ja älkää erehtykö luulemaan että tätä määrittelyä voisi tehdä transsukupuolinen itse – ei, tämä on asiantuntijoiden asia.

Mutta tämä ei ole ainut paikka missä sukupuoli pitää todistaa. Suurin osa tästä todistamisesta on tehty täysin näkymättömäksi ja luonnolliseksi mm. eriävillä nimillä ja vaatetuksilla, saniteettitiloilla, urilla, harrastuksilla, oikeastaan aivan kaikella.

Lapset puetaan sukupuolitettuihin väreihin, joita aikuiset eivät edes itse käytä. Ja nimetään nimillä joista ei jää epäselväksi missään tilanteessa mikä sen omistajan sukupuoli on. Monissa kulttuureissa ihminen nimeää itse itsensä tullessaan aikuiseksi ja nimet eivät myöskään välttämättä ole sukupuolitettuja. Mutta jostain syystä juuri täällä on tärkeää että on yksi nimi per yksi ihminen, jolla on yksi selkeä identiteetti ja sitä vastaava elämä jossa syntymästä asti kaikki on ollut arvattavissa ja ennakoitavissa. Nomen est omen, monellakin tavalla.

Jos kuitenkin nimi ja käyttäytyminen eivät mene yksiin, jos hormonit ja henkilötunnus eivät pidä yhtä, vaatii ympäristö sitä että todistamme kuuluvamme johonkin. Monet transihmiset kutsuvat tätä läpimenoksi: silloin ympäristö ei ole jatkuvan hämmennyksen ja kuohunnan vallassa. Sukupuolet on todistettu oikeiksi ja kaikkein normaaleimmatkin voivat nukkua yönsä rauhassa tietäen että jokaisen housuissa on mitä kuuluukin olla. Eikä transihminen joudu enää jatkuvasti ottamaan vastaan kontrollointia sukupuolen “oikein” tekemisestä. Oli tämä kuinka ystävällisesti sitten ilmaistukkin.

Tämän järjestelmän nyrjähdykset, hetkelliset mahdollisuudet oppia jotain siitä mitä on olla ihminen pistetään harvojen ja valittujen yksilöiden syyksi. Kaikenlaiset järjestyksen rikkovat ovat kuin syntipukkeja. Mitä erilaisemmat ihmiset joutuvat leikkauspöydille,  tutkimuksiin, pakolaiskeskuksiin ja hoitoloihin viemään pois jotain hyvin isoa pahaa mennessään joka rikkoo meille usein niin itsestäänselvänä pidettyä maailmanjärjestystä.  Niin monet ihmiset elävät todeksi jotain mitä on vaikea vangita sanoiksi tai identiteeteiksi, laittaa paikalleen ja kontrolloida, jotain mitä niin usein sanotaan myös syntiseksi, kunniattomaksi ja oudoksi.

Toom aloittaa hormonien syömisen ja hänet pistetään taistelemaan Japanissa hallitsevaa naisvapaapainijaa Kyôko Inoueta vastaan. Raakalaismaisessa ottelussa hän pieksää naisen. Sen jälkeen on kohtaus, jossa naispuolinen fani tulee Toomin luokse ja kertoo sen, että hänen meikkaamistaan pidetään pelkkänä mediatemppuna. Jos se oli yleinenkin ajatus Japanissa, niin siinä tapauksessa Kyôkon pieksäminen oli viihteen tekemistä siitä, että mies hakkaa naisen.

Imdb:n kertoman mukaan alkuperäisversiossa oli näytetty Toomin varsin mittavat miehiset genitaalit, mikä entisestäänkin olisi alleviivannut maskuliinisuutta. YLE:n versio oli myös sensuroitu.

Lopussa hän pääsee sukupuolenkorjaushoitoihin. Yllättäen leikkaukseen vaaditaan hänen vanhempiensa suostumus. Lopulta hänet kannetaan kotiin juhlasaattueessa. Hän on ansainnut tilansa naisena vetämällä turpiin maan kovimpia foobikkoja tai sitten hän on vain onnistunut korostamaan alla piilevää maskuliinisuuttaan.

Tämä on taas yksi kivi siinä röykkiössä, jossa transnaiset esitetään piilevän vaarallisina, etenkin muita naisia kohtaan.

On sanottu, että eurooppalaiset haluavat realistisen lopun, amerikkalaiset onnellisen lopun ja aasialaiset lopun jossa sankaritar laulaa kansanlauluja ja ampuu vihollisia rynnäkkökiväärillä helikopterista. Transfobinen filmiteollisuus ei kuitenkaan pääse esittelemään yllätyksiä tuli se mistä päin maailmaa tahansa.

Olen käsittänyt, että Thaimaassa on ihan oma nimityksensä sukupuolivähemmistöille, kathoey, joka eroaa länsimaisista leimoista, jotka nekin ovat ulkopuolisten antamia. Suomentaja ei tähän problematiikkaan ollut perehtynyt, vaan käytti loukkaavaa sanaa “transu” alusta loppuun. Puhekielen ollessa muuta kuin mitä kouluissa opetetaan, jäi katsoja suomennoksen armoille.

Holopainen jatkaa:

Buschbaum tuli julkisuuteen viime alkuvuodesta, jolloin kertoi transseksuaalisuudestaan ja aikeistaan käydä läpi sukupuolenvaihdoshoidot. Hän itse puhuu mieluummin sukupuolen korjauksesta, koska katsoo eläneensä elämänsä ensimmäiset 27 vuotta “väärän sukupuolen edustajana”.

Holopaisen ymmärrys  asian suhteen on, lainatakseni kuolematonta lausahdusta, lapsenkengän asemassa.  Mutta miksi odottaisinkaan urheilutoimittajalta minkäänlaista yleissivistystä tai hienotunteisuutta? Holopainen sulkee Buschbaumin lainausmerkkeihin ja vie häneltä sanamuodoillaan itsemäärittelyn oikeuden. Holopainen muistaa vielä mainita, ettei Buschbaum menestyisi miesten sarjassa, jotta lukija ei vain unohtaisi aidon sukupuolisuuden perustuvan biologiaan.

Holopaisen mielestä uutinen on se, että urheilija on läpikäynyt sukupuolenkorjausprosessin. Minun mielestäni uutisen pitäisi olla se, että Buschbaum on joutunut lopettamaan urheilu-uransa vasten tahtoaan, koska testosteroni luetaan doping-aineeksi.

Tänään käynnistyi Uskalla niminen kampanja, joka kohdistuu urheilukulttuuriin. Kampanja pyrkii rikkomaan heteronormia tuomalla esiin homojen, lesbojen ja biseksuaalien eriäviä kokemuksia ja olemassaoloa urheilun kentällä. Helsingin sanomat uutisoi, että Espoon ja Helsingin liikuntatoimet ovat kieltäneet siihen liittyvien julisteiden laittamisen ilmoitustauluilleen. Myös uutista kommentoneiden viesti on selkeä: seksuaalisuus kuuluisi olla kaikkien oma asia. Ja niinhän se onkin varmasti myös urheilutoimien johtajien mielestä: urheiluun ei kuulu seksuaalisuus yhtään enempää kuin mikään muukaan muu kuin… no urheilu!

Seksuaalisuushan on usein uhkaavaa, varsinkin jos sitä tuodaan esille paikoissa joissa sen jokin ilmenemismuoto on perinteisesti ollut estettyä. Mielestäni Uskalla kampanja lähti aivan väärään suuntaan pyrkiessään avaamaan tilaa tietyille seksuaalisuuksille siellä missä sitä ei ilmiselvästi kaivata. Jos seksuaalisuuden esille tuominen on uhkaavaa ja ei kuulu urheiluun, eikö se pitäisi sitten kitkeä sieltä oikein kunnolla? Ehdottaisinkin siis seksuaalisuuden poistamiskampanjaa urheiluun liittyvistä käytänteistä, ettei tälläisille eri seksuaalisuuksien esiintuomiskampanjoille olisi enää tarvetta. Kyllä epäheterot tytöt ja pojat – Seksuaalisuuden ei tarvitse olla määrittävä tekijä ihmisen elämässä!

Kampanjan olisi oltava suhteettoman suuri, olisi pureuduttava kaikkiin urheiliin liittyviin rakenteisiin että voitaisiin varmistaa seksuaalisuuden ja sen esille tuomisen hävittäminen. Ensin tietenkin poistettaisiin pukutilojen ja varsinkin suihkutilojen sukupuolijaot – eihän heteroseksuaalisuuskaan kuulu urheiluun joten sen voi kätevästi jättää kotiin kun lähtee vaikkapa uimahalliin. Myös muut mahdollisesti urheilutilannetta seksualisoivat henkilöt on poistettava, kuten katsojat. Jos vähäpukeisten urheilijoiden urheilusuorituksia ihailee, saattaa saada seksuaalista mielihyvää (Beckham -fanit: turha selittää). Tämän estämiseksi urheilla voisi säkki päällä jos joku on näkemässä. Suihkussakin voisi olla hyvä olla vaan vaatteet päällä – ne kun tunnetusti toimivat kuin panssari seksalisoivia katseita vastaan.

Myös liian intensiivinen fyysinen kontakti on suora tie seksuaalisuuteen. Aiemmin heteronormi on toiminut niin, että samaa sukupuolta olevat ovat voineet rauhassa kosketella toisiaan, eikä urheilukentällä kukaan ole tullut raskaaksi. Mutta tämäkin jako on ikävä kyllä poistettava, sillä seksuaalisuutta on muukin kuin lisääntyminen.

Seksuaalista toimintaa voi ilmetä myös suuremmissa kuin kahden hengen ryhmissä. Joukkueissa piileekin siis suuri seksualisoitumisen vaara. Tunnesiteet kulkevat seksuaalisuuden rajamailla heti kun jättää oletukset ihmisten seksuaalisuuden suuntautumisen, sukupuolen tai ideaalin kumppanimäärän laidasta narikkaan. Seksuaalinen anarkia on aina oven takana.

Ja kun näin ollaan näissä seksuaalisuuden eri muodoissa, niin kaikkihan tietävät että kun on riittävästi endorfiineja, kipu alkaa tuntua todella hyvältä. Tälläisiä mielihyvän tuntemuksia saattaa saada esim. jääkiekosta, joka tulisi rauhoittaa pikimmiten. Ei enää kiihtymistä ja kipua yhdessä, niin säästytään liiallisesta seksuaalisen mielihyvän tunteilta urheillessa. Myös selkeästi jotain seksuaalisuutta ylistävät lajit on laitettava pannaan, kuten pariluistelu ja paritanssi.

Urheilussa on myös paha seksuaalisuuden kasvain joka on jostain syystä vuosisadat jäänyt huomaamatta. Kilpailu luo tilanteita missä voittajat voivat saada seksuaalista huomiota enemmän kuin tavallisesti – muiltakin kuin joukkuetovereilta. Terveet, suhteellisen nuoret ja cissukupuoliset ja ei vammautuneet, perinteisissä parisuhdekuvioissa olevat ihmiset ovat vallanneet ammattiurheilun itselleen. Tämä jos jokin on outo seksuaalisuuden esille tuominen, eikä kukaan ole tehnyt sen kitkemiseksi mitään! Siellä he hyppivät urheiluruudussa kun me oudot istutaan kotona tuntemassa olomme jollain epämääräisellä tavalla riittämättömiksi. Voittaminen ja kaikenlainen jaottelu pitäisi siis yksiselitteisesti kieltää, että pysyisi urheilu urheiluna ja ihmisten seksuaalisuus siitä poissa.