Toronton valtaisilla elokuvajuhlilla sato oli hyvä. Vuoden parhaiden elokuvien listalle pääsee innolla odottamani ja odotukset lunastanut Gregg Arakin (The Living End, Mysterious Skin) KABOOM, jossa ohjaaja palasi 90-luvun elokuviensa tyyliin: teinien ylitsepursuavaa sekstailua yhdistettynä värikkääseen pop-estetiikkaan ja scifi-häröilyyn toimi täydellisesti.

Vuoden positiivinen yllätys oli Tom Tykwerin (Juokse Lola, Parfyymi) DREI, jossa aiheena on yhä vaan mediaseksikkäämpi polyamoria: heteropariskunnan osapuolet toisistaan tietämättään aloittavat suhteen saman miehen kanssa. Ilahduttavaa elokuvassa oli erityisesti se, että päähenkilöt eivät ole nuoria siloposkia vaan jo neljänkympin paremmalla puolella. Aiheen käsittelytapa poikkeaa raikkaalla tavalla perusviihde-elokuvien kolmiodraamoista: ahdistavat tunteet puuttuvat lähes kokonaan ja loppuratkaisu on vapautunut. Vaikuttaisi hyvin espoocinéläiseltä elokuvalta, toivotaan että saadaan Suomeenkin kankaille tämä. (Biseksuaalisuudesta elokuvissa kiinnostuneille suosittelen myös John Schlesingerin SUNDAY BLOODY SUNDAYta vuodelta 1971.)

Toronton isoimmaksi pettymykseksi osoittautui John Cameron Mitchellin (Hedwig and the Angry Inch, Shortbus) lattea surutyön kuvaus RABBIT HOLE, jossa Nicole Kidman angstaa poikansa kuolemaa yhtä pökkelön Aaron Eckhartin kera porvarillisen nätissä ympäristössä.

Kävin syksyllä myös Turun Vinokinoissa, jonka ohjelmistosuunnittelusta hyppäsin muihin kuvioihin vuoden 2009 festareiden jälkeen. Täytyy nostaa hattua seuraajille; tarjonta oli monipuolista ja näin muutaman erinomaisen elokuvan festareilla. Marcus Lindeenin ÅNGRARNAn näin jo Tukholman Tempo-dokumenttifestivaaleilla: sekä esteettisesti että aiheeltaan aivan poikkeuksellinen dokumentti. Intersukupuolisesta nuoresta kertova J.B. Ghumanin ohjaama SPORK (kuva) oli visuaalisesti huikea, kuin Hairsprayn ja Napoleon Dynamiten esiteini-ikäinen serkku. (Elokuvan tanssityylistä diganneille suosittelen David LaChapellen dokumenttia RIZE.)

(Laitetaan tähän väliin vielä jo mantraksi muodostunut valitus Turun elokuvateatteritilanteesta: Kaupungin auditiorion aulatilat olivat viihtyisämmät kuin edesmenneessä Juliassa ja kuvan laatu tykiltä oli parempi kuin odotin, mutta äänentoisto oli ihan kamala. Elokuvatapahtumat tarvitsevat arvoisensa tilan, senkin kulttuuripääkaupunki!)

Festivaalituttavuuksista mainittakoon vielä Berlinalessa näkemäni ranskalaistyöpari Olivier Ducastelin ja Jacques Martineaun tyylikäs L’ARBRE ET LA FORET, jossa toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat nousevat kaihertamaan porvarisperheen ihmissuhteita, sekä ikisuosikkini Ferzan Ozpetekin komedia MINE VAGANTI, jossa on myös aiheena kaapista ulostulo perheessä.

Vaikka tuossa alkuun valittelin, että teatterilevityksessä ei kiinnostavia queer-leffoja usein näy, niin mainitaan nyt kuitenkin ne poikkeukset. Tom Fordin melankolinen A SINGLE MAN oli vaikuttava ja tyylitajuinen teos, kuin oli myös jo aiemmin Kummakerhossa mainostamani KANGASTUKSIA (Les amours imaginaires). Lisa Cholodenkon THE KIDS ARE ALL RIGHTista on paljon kirjoitettu; itse onnistuin näkemään sen ilman ennakko-odotuksia ensi-illassaan Berlinalessa. Elokuvan hohto mielessäni on haalistunut, mutta kaiken kaikkiaan pidän sitä edelleen tervetulleena lisänä Hollywood-elokuvien joukossa. Elokuvan innoittaman katsoin Cholodenkon aiemmat työt HIGH ART sekä LAUREL CANYON, joita uskallan suositella myös The Kidsiin pettyneille.

Queereja sivuteemoja löytyi myös elokuvavuoden ehdottomassa suosikkielokuvassani PROFEETTA (Jacques Audiard) sekä Luca Guadagninon RAKKAUTTA ITALIALAISITTAIN, jonka kökkö suomenkielinen nimi saa kuulostamaan aurinkoiselta harlekiinihömpältä, vaikka kyseessä on upea tutkielma ulkopuolisuudesta ja rakkaudesta (alkuperäinen nimi Io sono l’amore kääntyy ‘olen rakkaus’).

Näin vuoden aikana myös vanhempia elokuvia, jotka mielestäni ansaitsisivat laajempaakin huomiota. Suomalaissyntyisen, varhaisen elokuvan mestarin Mauritz Stillerin VINGARNE (1916) esitettiin elokuvatutkija Richard Dyerin alustamana Tukholman Cinemateketissä. Kyseessä on ehkäpä varhaisin homoteemainen elokuva, josta on säilynyt vain osia. Yhdessä Dyerin esittelyn kanssa elokuvasta sai kiinnostavan kuvan 1900-luvun alun eräästä homokulttuurista. Myöhemmin syksyllä Cinemateket esitti myös Tod Browningin elokuvan FREAKS (1932), jossa sirkuksen “friikit” taistelevat oikeudestaan rakastaa – elokuvaa markkinoitiin aikoinaan kauhuna.

Päivitin queer- ja homoelokuvan tietämystäni myös moderneilla klassikoilla. Tukholman elokuvajuhlilla työstään palkittu Gus Van Sant on varmasti monille tuttu nimi. Suretti, että MY OWN PRIVATE IDAHOn (1991) näytös oli puolityhjä – elokuva kuuluu ohjaajan helmiin. Nuotiokohtaus River Phoenixin ja Keanu Reevesin välillä koskettaa joka kerta. Suosittelen myös lämpimästi Sidney Lumet’n vahvaa ryöstöjännäriä DOG DAY AFTERNOON (1975), Bill Sherwoodin varhaista aids-draamaa PARTING GLANCES (1986) ja Derek Jarmanin maalauksellista epookkia CARAVAGGIO (1986) sekä queer-elokuvan kultaiselta vuodelta 1991 Isaac Julienin voimakasta elokuvaa YOUNG SOUL REBELS, Christopher Munchin John Lennon/Brian Epstein -draamaa THE HOURS AND TIMES (kuva) ja Todd Haynesin Genet-tulkintaa POISON.

]]> http://www.kummakerho.net/2011/01/04/suosituksia-queer-elokuvavuodelta-2010/feed/ 0